Читать книгу Margery Beade ja Beden armeliaisuus - Stretton Hesba - Страница 8
KUUDES LUKU.
ОглавлениеMuukalainen vieraassa paikkakunnassa.
Eräänä koleana kevät-aamuna päivän valetessa, kun ruoho ja sammal katolla kuurasta valkeana kimalteli, jätin sen ainoan kodin, joka minulla koskaan oli ollut. Samoin kuin Stefanin lähtiessä, olivat miehet kokoontuneet kujan veräjälle minulle jäähyväisiä sanomaan; vaan eläköön-huutoja ei nyt kuulunutkaan. Eräs miehistä oli jo edellisenä päivänä vienyt matkalaukkuni ja nyt oli minulla ainoastaan vakkaseni kannettavana. Jerry tahtoi mielellään seurata minua metsän läpi maantielle, jossa vaunuihin pääsisin; siihen aikaan ei näet Englannissa niillä seuduin löytynyt rautateitä, ja minun tuli matkata viisi penikulmaa postivaunuissa ennenkuin tulin Lontoosen vievälle rautatielle.
Lähes kolmannes penikulmaa kulki matkamme petäjä-, tammi- ja pyökki-metsien läpi, joiden lehdet jo olivat puhkeamaisillaan. Kapea polku, joka kiertelihe puiden välillä ja jota siellä, missä puut olivat tiheämmät, ei näkynytkään, oli peitetty viheriäisellä nurmella ja sammalella, ja alhaalla puiden juurilla alkoivat keväänlemmet levittää hienoja lehtiänsä ja valkeita kukkiansa. Lehtikuusien ylimmäisillä oksilla, joita auringon ensimmäiset ja viimeiset säteet valaisivat, oli siellä täällä karmosiinipunaisia kukkia, ikäänkuin punatimantteja nuorien havujen hienoilla oksilla. Keltaisia silkkitupsuja rippui tuhansittain, raitain ja pähkinäpensasten oksilla, odottaen aurinkoa kuivaamaan pieniä halla-untuvia, jotka niitä peittivät. Joka ääni ja joka näky oli minulle yhtä rakas kuin Edeni Evalle, ja samoin kuin hänen tuli minunkin jättää ne, enkä kenties enää koskaan tänne palajaisi, vaikk'ei Kerubimiä, eikä palavaa miekkaa asetettaisi minua estämään. Maailma oli minulla niinkuin Adamilla ja Evalla edessä; vaan heidät karkoitettiin ainoastaan ilotarhasta ja saivat vielä asua Edenin maalla, vaan minä matkustin tielle tietämättömälle.
Vihdoin tulimme suurelle valtatielle ja kuulimme postitorven äänen vaunuista, joissa olin matkaava. Ennätin ainoastaan puristaa Jerryn kättä ja painaa huuleni hänen kuihtuneille kasvoilleen, joita lapsena niin usein olin suudellut. Tässä elämässä emme toivoneet enää toisiamme näkevän; kaikki oli kuin unennäköä. Olin koko ajan kuin unelmassa, ei mikään ihmetyttänyt, eikä mikään hämmästyttänyt minua. Olin kuin lapsi, jota sokkona kuljetetaan epätasaisella tiellä, vaan minua talutti väkevä käsi, joka ei koskaan pelkäisi. Sanottuamme jäähyväiset toisillemme, näin Jerryn seisovan paljain päin ja katsovan jälkeeni niin kauan kuin vaunut olivat näkyvissä.
Myöhään illalla saavuin Lontoosen, matkattuani koko päivän kummallisen sukkelaan; en näet koskaan ennen ollut matkannut postivaunuissa, enkä rautatiellä. Minulle sanottiin, että olin Lontoossa, ja astuin sileälle laattialle, jossa mielestäni tuhansittain ihmisiä juoksi edes takaisin. Menin aukon luo, jonne olin nähnyt matkalaukkuni vietävän, ja huomasin, miten toinen laukku toisensa perään huolettomasti heitettiin sinne ja tänne, ennenkuin omani tuli näkyviin. Sitten seisoin sen vieressä tietämättä mitä tehdä. Kirkas kevät-aamu oli muuttunut sateiseksi päiväksi ja nyt, seisoessani väristen kylmässä itätuulen viimassa, näin kaasuliekkien valossa sumun lankeavan maahan pitkissä vinoissa juovissa. Kaikki muut olivat menneet pois ja siinä seisoin nyt, melkein yhtä yksin kuin kotona puutarhassa, kun eräs vieras tuli minua puhuttelemaan.
"Odotatteko jotakin, rouvaseni?" kysyi hän jotenkin kohteliaasti.
"Hyvä herra", vastasin, "haluaisin saada tietoa jostakin hiljaisesta ravintolasta, jossa yösijan saisin. Olen outo täällä, ja hyvin kiitollinen olisin, jos sanoisitte minulle, missä sen löytäisin."
"Löytyy monta semmoista paikkaa", vastasi hän, "tarvitsette ainoastaan valita. Minä kutsun teille ajurin. Ajuri tänne! Täällä voit ansaita."
Nyt ajoivat ajokalut esiin, semmoiset, joissa nuori kirkkoherra rouvineen lienee ajanut, ja ennenkuin olin ennättänyt sanaakaan virkkaa, avasi mies oven sisään astuakseni. Nämä ajokalut olivat niin erilaiset kotona olevia kärryjä, että pysähdyin astuttuani jo toisella jalalla astimelle.
"En ole mikään lady", sanoin katsoen vakaasti mieheen, "olen ainoastaan vähävarainen arentimiehen tytär."
"Vai niin, se ei haittaa", sanoi ajuri, "minä ajan yhtä huokeasta kuin toinenkin; ehkäpä killingistä. Minne ajan?"
"En tiedä", vastasin, "haluaisin tulla hiljaiseen ravintolaan, jossa ei ole kovin kallis."
"Niin, niin, kyllä tiedän", sanoi hän ja sulki oven niin kovasti että säpsähdin. Sitten nousi hän ajaja-istuimelle ja ajoi pois, vieden minut mukanaan.
Kello kävi kahtatoista. Isäni rengit ja piiat olivat jo maanneet pari tuntia ja kaikki kotona kartanossa oli hiljaa ja ääneti. Mitä uneksin? Isä oli kuollut, Stefan kaukana ja vanha kartano kotona ei enää ollut meidän. Yksin ja outo olin Lontoon kaduilla! Monta myymälää oli vielä auki ja katujen kulmissa näkyi suuria ikkunoita loistavine kynttilöineen. Paljon kansaa oli liikkeellä vaikka rankasti satoi, ja pieniä lapsia näin tallustelevan avojaloin märillä katuvierusteilla. Ei muutamia, vaan monta pientä lasta paljain jaloin tämmöisenä yönä! Päätäni pakoitti ainoastaan nähdä heitä. Lontoossa en luullut paljasjalkaisia lapsia näkeväni.
Hetken kuluttua pysähtyivät vaunut erään ravintolan ovelle, josta kaksi laihaa, kelmeää miestä paljain päin tuli ulos sateesen auttamaan minua ja ottamaan vakkani ja päällystakkini, jonka mieluisemmin itse olisin kantanut. Kuinka kaukana olin omasta kylästäni, jossa kaikki tiesivät, että olin ainoastaan Margery Beade!
Sanaakaan virkkamatta seurasin toista miehistä pitkiä kapeita portaita ylös ja tulin suureen kynttilöiden valaisemaan huoneesen, jossa oli koko joukko pieniä katetuita pöytiä. Vaikka nyt oli myöhään illalla, melkein sydän-yön aikana, istui siellä joukottain ihmisiä, jotka söivät, joivat, puhelivat ja nauroivat aivan kuin vielä olisi ollut aikainen illalla. Päätäni pakotti jo ennalta, vaan nähdessäni kaikkea tätä, alkoi minua pyörryttää. Ei kukaan näkynyt huomaavan minua, eikä kukaan keskeyttänyt innokasta puhettaan silmätäkseen minua. Lienen ollut näkymätön muille, paitse eräälle nuorelle sievästi puetulle naiselle, joka näytti uupuneelta ja kysyi kerran toisensa perään mitä haluaisin. "Täällä en voisi palaakaan syödä", sanoin. "Tehkää hyvin ja osoittakaa minulle yksinäinen siisti huone, vaan se ei saa maksaa paljon."
Jäseneni olivat jäykät ja niitä kolotti, sillä koko päivän olin istunut yhdessä kohdin rautatien vaunuissa. Tunsin kuinka jäykät ne olivat astuessani portaita ylös. Nuori tyttö osoitti minulle pienen, pimeän, huonekaluilla hyvin kohtalaisesti varustetun huoneen, jossa ei ollut muuta ikkunaa kuin alimmainen ruuturivi siitä ikkunasta, joka valaisi yläpuolella olevaa huonetta. Ilma oli siellä hyvin ummehtunut ja tukehdutti melkein minua. Vaivuin alas istuimelle, joka oli vaatetuspöydän vieressä ja jonka päällä olevassa kuvastimessa näin muotoni, vaan mimmoisen muodon! Kalpean, likaisen ja raukean näköisen, valkea myssyni nuhraantunut; kuinka erilaisen näköinen, kuin kotona ollessani! Stefan ei olisi minua tuntenut! Tyttö, joka teki vuodetta ja puisteli pään-alusta, katsoi tuon tuostakin sääliväisesti minuun.
"Rouva on maalta", sanoi hän.
"Niin", vastasin.
"Luullakseni on rouva ensi kertaa Lontoossa", lisäsi hän.
"Niin olen", vastasin jotenkin surullisella äänellä.
"Ennen asuin minäkin maalla", sanoi tyttö huoaten, "vaan kyllä siihen totutte rouvani. Huomenna tunnette itsenne jo virkeämmäksi, ja jos ette nyt mitään tarvitse, niin sanon teille hyvää yötä."
"Pysähtykää vähän!" sanoin ja melkein häpesin, "toivoisin, että suuteleisitte minua ja sanoisitte hyvää yötä."
Tunsin sillä hetkellä sydämmellisen halun saada ulkonaista rakkauden osoitusta. Vaikka sydämmessäni tunsin näkymättömän täydellisen rakkauden, ikävöin jotakin, joka saattaisi minut tuntemaan, ett'en ollut aivan ystävättä tässä suuressa kaupungissa. Tyttö näytti hämmästyneeltä ja epäili katsoessaan minuun. Sitten hymyili hän, vaikka kyyneleet nousivat silmiinsä, laski käsivartensa kaulani ympäri ja suuteli minua. Tämä oli heikkoutta, vaan se lohdutti minua. Luulen, että harvat ihmiset minun ijälläni, yhtä äkisti kuin minä, tulevat muutetuksi Lontoon tungokseen ja hälinään, niin hiljaisesta ja levollisesta paikasta kuin vanha arentikartanomme oli. Otin yöpukuni, joka oli valaistu nurmikolla puutarhassamme ja hajahti rosmariinille ja lavendelille; tuo sulo lemu asetti sen salaman nopeudella selvästi ja elävästi eteeni. Täällä olin ahtaassa ja tukehduttavassa huoneessa, jonka laattia oli likainen ja jossa vuodekin näytti tahraantuneelta, ja muistelin virkeää suloista ilmaa, kukkasia ja niittyjä, jotka tuntuivat olevan kaukana menneisyydessä, vaikka vasta samana päivänä aamulla olin ne jättänyt.