Читать книгу Kotikuusen kuiskehia - Theodolinda Hahnsson - Страница 10

Sisällysluettelo

Kesän kukkaset olivat jo vähenneet, ja kellastuneet vaimot ilmoittivat syksyn tuloa. Raskaina, täysinäisinä seisoivat tähkäpäät Niemen pellolla. Valmiina sirpillä olivat ne olleet jo pari päivää, mutta kaikella työväellä oli kiire, ei saatu leikkaajia; tänä päivänä oli kumminkin Niemellä talkoo, nyt oli leikkuu tehtävä. Väkeä kokoontui Kuuselasta sekä likikylistä.

Niemen ukko meni leikkuuväkensä etupäässä pellolle. Pelto oli ihanalla niemellä, jaettuna kauniille saroille, vaan yksi sarka oli toisia pitempi. Ukko katseli mielihyvällä viljavaa vainioa; se ei ollut suuri, mutta kasvu oli vahva ja hyvä; vaan nyt hän näki uhkaavia pilviä taivaalla, ja hänen muotonsa muuttui synkäksi. Kääntyen leikkuuväkeensä päin hän sanoi:

»Kyllä täyttä totta työtä tehdä saatte, jos vain ennätätte viljani leikata ennen kuin sade tulee, mutta jos työnne hyvin käy, niin sitä enemmän saatte tanssia illalla, eikä myös olutta silloin säästetä. Kyllä Niemen ukon tunnette, ei hän sanaansa syö.»

»Kyllä!» huusivat iloisesti kaikki, ainoastaan Mikki ja Lyyli kuuntelivat surumielin näitä ukon viimeiseksi sanottuja sanoja. Mutta kauan he eivät näitä muistaa joutaneet, sillä ukko lisäsi vielä:

»Tuo yksi sarka on toisia paljon pitempi. Paraat leikkaajat menkööt sille, ja muut noille toisille saroille. Mikki, sinä saat yhdeksi mennä, äläkä jää muitten jälkeen. Minä olen itse aina ennen ollut väkeni etupäässä työtä tekemässä, vaan nyt on selkäni vanha ja väsynyt, jonka vuoksi poikani saa olla sijassani. Noh, kuka nyt menee Mikin kumppaniksi?»

Talolan Hanna, eräs iso, harteva talontytär, meni oitis saralle, sanoen: »En ole ennenkään juuri jälkeen jäänyt, koetetaanpa nyt sitte, kuinka tänä päivänä menestyy.»

Lyyli seisoi heistä vähän matkan päässä, vaan hetkisen kohtelivat hänen ja Mikin silmäykset toisiansa, ja sanaakaan sanomatta meni myös Lyyli saralle; mutta samassa tuli Sanna sanoen:

»Mene sinä, Lyyli, joka olet hoikka ja heikko, näille muille saroille, minä olen paremmin oppinut Mikin kanssa kilpailemaan.» Ja naurahtaen hän jatkoi: »Ei olekkaan minua suotta Niemellä syötetty; se päältänikin näkyy, ettei minulta voimia puutu.»

Lyyli vähän punastui harmista. Hän oikaisi sorean vartalonsa, vastaten: »Iso voi, paksu painaa, mutta pitkä puolensa pitää.» Sitte hän alkoi vikkelästi sirppiänsä käyttää. Joutuisasti kului työ, sillä ei kellään ollut aikaa jutella, hikipäässä vain leikattiin.

Päivä oli jo joutunut iltapuolelle, eikä sadetta tullutkaan, pilvet olivat kaikki haihtuneet pois. Mielihyvällä katseli Niemi, miten kuhilaita aina enentyi pellolle, ja nyt kun hän näki työn jo olevan loppupuolella, huusi hän leikkuuväelle:

»Nyt on aika käydä levähtämään, täällä on olutta, tulkaa juomaan, kyllä nyt vähäisen virvoitusta tarvitaan.»

Haluisesti tulivat leikkaajat, sillä jokaisen selkä oli väsynyt, kun olivat puolipäivästä asti lakkaamatta kilpailleet.

Nyt juotiin vaahtoavaa kotiolutta, ja ukko, joka oli oikein »hyvällä tuulella», käski heitä istumaan nurmikolle, sanoen: »Kohta saamme kahvia, istukaamme niin kauan. Eikö täällä nyt kukaan tiedä mitään satua kertoa ajanvietteeksi? Tytöt, jutelkaa nyt, tehän aina parahiten satuja tunnette, rukkinne rullatkin jo niitä teille hyrisevät.»

Tytöt nauraa hiivistelivät, ja yksi sanoi: »En minä suinkaan osaa.»

»En minäkään muista», virkkoi toinen. Mutta Lyyli, joka istui vähän etäämpänä muista, nousi äkkiä ja meni istumaan Niemen ukon lähellä olevalle kivelle, lausuen:

»Minäpä tahdon sadun kertoa; jos ei se ole hupainen, niin ei se ole erin pitkäkään.»

Lyyli oli aivan vaalea, hänen poskiensa kukoistavat ruusut olivat ikäänkuin iäksi kadonneet, kun hän alkoi kertoa: »Oli ennen eräs ihana niitty; keskellä niittyä kasvoi suuri, kaunis honka, sen latva ulottui korkealle, sen oksat olivat taajat ja viheriät. Näin seisoi honka kesät talvet myrskyisellä ja kauniilla säällä yhtä viheriänä ja vakavana, mutta vihdoin hän sentään rupesi vanhenemaan. Silloin puhkesi hänen juureltansa nuori vesa, joka taas kasvoi ihanaksi puuksi ja vanhaa puuta kauniimmaksi. Se oli hoikempi, vaan kuitenkin samaa lujaa, vakavaa laatua; ja niittomies antoi heidän olla niittynsä kaunistuksena. Mutta myös nuoren hongan juurella kasvoi puu, vaan se oli pieni koivahainen. Se kasvoi nuoren hongan suojassa soreaksi puuksi. Maailma kiitti sen leheviä oksia, vaan paras kaikista oli kumminkin, että hän Pohjan kylmiltä tuulilta ja päivän polttavalta helteeltä suojeltuna sai kasvaa nuoren hongan turvissa. Mutta onni vaihtelee — vanha honka oli ylpeä, hän ei kärsinyt köyhää koivua, vaan sanoi: 'Tuo koivu, miksi se meidän turvissamme kasvaa? Se ei meihin kuulu, me olemme honkia ja hän vain koivurenttu, en minä häntä kärsi, istutettakoon hän muitten koivujen joukkoon.'

Nuori honka ravisteli kaunista latvaansa sanoen: 'Isäni, minä ja koivu olemme yhdessä kasvaneet; jos koivu revitään pois, silloin minunkin juureni loukkaantuvat, enkä jaksa elää, jollen koivuani suojella saa, ja jos minä kuolen, niin on sinunkin sydämmesi kovan vamman saanut, ja pian sinun korkea latvasi kaatuu. Anna siis, oi isä, meidän rauhassa elää yhdessä!'

Minun satuni on nyt loppunut», sanoi Lyyli, »sillä satu ei kerro, mitä vanha honka vastasi.»

Hän nousi kiveltä ja meni taas etäämmälle istumaan. Talkooväki oli ääneti, ikäänkuin he olisivat odottaneet Niemen ukon lausuntoa, sillä he olivat kaikin kyllä ymmärtäneet sadun merkityksen. Mutta ukon muoto oli synkkä, ja hän sanoi:

»Huono satu tuo. Juodaan nyt kahvia ja lopetetaan sitte leikkuu.»

Kahvia juotua hiottiin sirpit ja mentiin taas pellolle. Pian terävät sirpit olivat kaataneet lopun viljaa, ja Mikki sekä Lyyli olivat ensiksi saran päässä. Tästä ei Niemi joutunut paremmalle tuulelle, vaan synkkänä hän läksi väkensä kanssa Niemen komeaan tupaan, jossa pitkillä pöydillä kukkuraiset ruoka-astiat höyrysivät ja haarikoissa vaahtoeli väkevä kalja. Ukko meni itse istumaan pöydän päähän, ja muut sovittelivat itseänsä sitte vähitellen pöydän ympärille. Pian aleni kukkura ruoka-astioista ja väheni kalja haarikoista, joita aina välimmiten täytettiin.

Ruoalta päästyä otti viulunsoittaja viulunsa, laski sen leukansa alle virittääksensä sitä, eikä pitkä aika kulunutkaan, ennenkuin polskan iloiset säveleet kutsuivat nuorisoa tanssimaan. Ei tunteneet nuoret, että olivat raskaassa työssä päivän olleet, he tanssivat vain illan loppuun asti eivätkä huomanneet, että oli aika kotiin palata.