Читать книгу Kotikuusen kuiskehia - Theodolinda Hahnsson - Страница 17

Sisällysluettelo

Eurajoen pitäjässä synkässä salossa vähän matkaa meren rannalta oli yksinäinen torppa. Lähempänä rantaa olivat torpan peltomaat. Niistä näkyi, että ahkeruus ja kärsivällisyys tässä olivat koettaneet voimiansa ja myöskin viimein voitolle päässeet, sillä viljavat tähkäpäät pellossa aaltoilivat sinne tänne.

Elokuun ilta oli lämmin ja kaunis, ainoastaan hiljainen humina kuului hongikosta. Torpan asuinhuoneitten portailla istui nuori vaimo. Hän katseli metsään kapeata polkua kohti, ikäänkuin olisi hän sieltä jotain odottanut. Tämä vaimo oli kaunis, vaikka hän jo oli jättänyt nuoruuden varhaisimman kukoistusajan. Hänen keltaiset hiuksensa olivat sievästi kammatut kahteen pitkään palmikkoon, jotka ulottuivat aina uumille asti. Hänen silmistänsä loisti suloisuutta ja tyytyväisyyttä, ja nyt erittäinkin hän oli kaunis, kun hän hymyillen katseli tuvan oveen päin, josta pieni poikanen tuli ulos paitasillansa. Pienoinen laski käsivartensa äidin kaulan ympäri, sanoen: »Äiti hyvä! Mannin on nälkä ja uni, tule antamaan Mannille velliä.»

»Kyllä tulen, lapseni,» sanoi äiti, »koska pitkä on odottaa isää, kun ei vielä näykkään,» ja meni poikansa kanssa sisälle tupaan. Siellä tuli hänen toinen poikansa häntä vastaan, itku silmissä, sanoen:

»Äiti! Junno tahtoi maistaa velliä, pikkuisen sormellaan vain, mutta

Jumala poltti Junnon pikku sormen.»

»Niin käy», vastasi äiti, »älä mene toiste kuuman vellipadan tykö, kun äiti on kieltänyt.»

»Ei Junno enää niin tee», vakuutti lapsi. Äiti pyyhki kyyneleet lapsen silmistä ja samassa surunkin sydämmestä. »Oi, jospa aina saattaisin pyyhkiä murheen kyyneleet silmistänne niin helposti kuin nyt, ja jospa aina olisitte noin viattomat», ajatteli nuori vaimo mennessänsä lapsilleen antamaan heidän iltaistansa. Sitte hän pesi heidät puhtaiksi, laski molemmat yhdelle vuoteelle levolle ja käski heidän siunata.

Manni sanoi heti: »Jumala siunaa isää, äitiä, Junnoa ja Mannia ja kaikkia ihmisiä!» Siunattuansa hän painoi silmänsä kiinni ja oli samassa jo unen helmoissa, mutta Junno tahtoi vielä puhua, Hän katseli taivasta, joka näkyi vähäisestä akkunasta, ja kuuta, joka paistoi yhtä kirkkaasti Salon torpan ylitse, kuin kaupungin kiiltäville akkunoille, ja nyt hän näki mielestänsä kolme kirkasta tähteä, jotka varmaankin olivat kirkkaammat kuin kaikki muut, ja hän huusi iloissansa: »Äiti, äiti, katso, tuolla taivaalla on kolme kiiltävää tähteä; ovatko ne pikku sisareni, jotka sieltä katselevat Junnoa?»

»Ovat», vastasi äiti. »He ovat siellä Jumalan tykönä ja näkevät, milloin olet kiltti, milloin paha. Jos koetat aina olla hyvä, niin Jumala ottaa sinutkin kerran taivaaseen pikku sisarien tykö.»

»Äiti, minä tahdon olla kiltti», sanoi lapsi, »nyt minä siunaan ja nukun, mutta laula vielä, äiti, vähäisen.» Äiti lauloi:

»Nuku, nuku, nurmilintu,

väsy, väsy, västäräkki —» j. n. e.

Kauan ei äiti laulanut, ennenkuin Junnokin vaipui uneen. Nuori vaimo nousi istualta ja läksi taas ulos, jättäen lapsensa rauhassa lepäämään. Tultuansa portaille hän istui nytkin odottamaan miestänsä. Hän katseli metsää, jossa ei muuta näkynyt kuun valossa, kuin pitkät hongat varjoinensa. Yksin hän oli siinä, mutta kuitenkin onnellisempi kuin moni, joka aina seurassa elää. Hän tunsi, että hänen lähellänsä oli se turva, joka kaikista luoduistansa murheen pitää, niin hyvin salossa kuin hovissa. Vaimo ajatteli lapsiansa, jotka viattomina levollisesti nukkuivat, ja samassa hän jo kuuli rakkaan miehensä laulun äänen metsästä. Laulun sanoista kuului, että mies oli onnellinen, niinkuin hänen vaimonsakin, sillä hän lauloi:

Salossa on mulla torppa,

siellä on mun kotini,

siellä minun iloni.

Siell' on vaimo, kodin sydän,

siell' on lapsukaiseni,

kaksoisveljet, poikani.

Siellä kätkytlaulujansa

aallot mulle pauhaavat,

metsän hongat kuiskaavat

Suomi sulo, sorja, kaunis!

Oi, kun totta sanoo saan:

Suomi on mun kotimaan'!

Nyt hän oli jo joutunut portaitten eteen, ja Leena, hänen nuori vaimonsa, sanoi iloisesti: »Totta viimein tulit, olen sinua jo kauan odottanut. Lapsetkin jo nukkuvat.»

»Niinpä tuli viivytyksi, kun kävin nisuleivänmyyjän tykönä. Katso, tässä on minulla pieni myttynen täynnä nisusia.»

»Noh, mitä vielä! Eihän meillä tuollaista leipää vielä ole ollut, sittekuin torppaan tulimme.»

»Eipä olekkaan», vastasi Antti (se oli miehen nimi), »mutta nytpä olen viimeisen velkani maksanut kartanon patruunalle, ja huomenna kaksoispoikamme täyttävät neljä vuotta; lupasipa vielä kartanon puutarhurikin tulla sisaresi ja heidän pikku Maissinsa kanssa tänne, ja he jo tänä iltana tulevatkin.»

»Noh, jopa peräti, että toki kerran tulevat. Onpa hyvä, että minulla juuri osuu olemaan tuore juusto, hiljan kirnuttua voita ja äsken suolattua siikaa.» Nyt kiiruhti Leena sisälle ja laittoi ruokaa pöydälle valmiiksi sisarensa ja hänen miehensä tuloksi.

»Oi Leena, kuinka olemme onnelliset!» sanoi Antti. »Katso tätä rauhallista ja siistittyä tupaa ja noita poikasia tuolla vuoteella; ne ovat juuri kuin kaksi kukkaa, ja sinä Leena olet oikein oiva vaimo. Paljon olet sinä sisartasi somempi, mutta sisaresi tytär, pieni Maissi, on juuri sinun muotoisesi, ja niin harras ja hyvänluontoinen. Mutta kah, tuolla jo tulevatkin.»

Nyt tuli puutarhuri sisälle vaimonsa ja lapsensa kanssa. Tämä vaimo, joka oli Leenan nuorempi sisar, oli myös vielä kaunis, mutta näytti hyvin kivulloiselta ja heikolta, eikä hänellä ollut sitä tyytyväistä muotoa kuin Leenalla; vaan pieni Maissi, joka tiellä oli nukkunut itsensä punaposkiseksi, näytti hyvin terveeltä, posket olivat täysinäiset, ja kullankeltaiset hiukset putoilivat kiehkuroina hänen pienten kasvojensa ympärille. Kun tervetuliaiset oli sanottu, otti Leena Maissin sisareltansa ja vei lapsen makaamaan tuvanperäiseen kamariin, jossa oli vieraille valmistettu leposija. Vuoteella olevan lakanan syrjään oli Rauman pitsiä ommeltu, ja korea ryijy oli peitteenä. Tänne Leena jätti lapsen lepäämään ja meni vieraittensa sekä miehensä kanssa aterioitsemaan. Iltaiselta päästyä sanoi hän: »Tuleppa, sisareni, katsomaan kaksoispoikiani.»

»Kah, noita en ole muistanutkaan, kun eivät ole mitään hiiskuneet», virkkoi Maija sisar. »Ovatpa, vaikka kaksoiset, toki kauniin- ja terveennäköiset ja niin yhden yhtäläiset, vaikka toisella on keltainen ja toisella musta kähärätukka. Se on vain onni», lisäsi hän vielä, »että Jumala otti teiltä nuot kolme tyttölasta. Ensin kyllä mahtoi kovalta tuntua, mutta millä sinä noita kaikkia olisit voinut kasvattaa? Oikein minun tuli sinua sääli, kun ne kaikki pyörivät ympärilläsi jalkojasi sotkemassa. Kyllä sitte kelpaa, kun heidät kerran isoiksi saa, mutta pieninä heistä on paljo vaivaa.»

»Maija hyvä», vastasi Leena, »vähäinen on meillä murhe silloin vielä, kun lapset ovat kotona silmäimme alla jalkojamme sotkemassa, mutta kun tulevat maailmalle ja polkevat sydäntämme, silloin vasta heistä murhetta on. Oi kuinka useasti olen ajatellut: 'Mitä näistä lapsista tulee?' ja silloin totta olen iloinen, että kolme on hyvässä korjuussa, mutta vaivojeni tähden olisin heidät kyllä elossa pitänyt. Vaan mitä Jumala tekee, on aina meidän parhaaksemme. Mutta nyt olemme jo kauan puhuneet», lisäsi hän, »lähtekäämme siis levolle.» Pian olikin joka henki torpassa unen helmoissa. Kuu paistoi torpan ylitse, tähdet säihkyivät, ja kolme tähteä oli kirkkaampaa kuin kaikki muut.

* * * * *

Vierasten herätessä torpassa oli aamu jo joutunut pitkälle. Aurinko paistoi kirkkaasti taivaalla kaksoisten syntymäpäivän kunniaksi. Leena oli karjansa ajanut metsään ja tuonut valkoiset piimähulikat pöydälle. Kaikki työaseet oli siivoon pantu, sillä nyt oli pyhäaamu. Kirkonkellojen kajahdus ei kuulunut täällä salolla, koska pitkä oli matka kirkolle, mutta Antti otti virsikirjansa ja rupesi veisaamaan aamuvirttä vaimonsa ja vieraittensa kanssa. Kun he olivat virtensä veisanneet, toi Leena kahvipannunsa sekä nisuleivät pöydälle. Antti otti nyt poikansa, yhden kummallekin polvelle, ja antoi molemmille kaksi nisuleipää käteen, sanoen: »Yhden saatte kumpikin itse pitää, mutta toinen teidän täytyy antaa Maissi orpanalle.» Lapset tekivät ilolla niinkuin isä käski, ja saatuansa makeiset Maissi kiitti nostaen kättänsä. Sitte he rupesivat kukin pureskelemaan leipäänsä sekä katsoa töllistelivät toisiansa; jopa jo alkoivat hypistellä toistensa vaatteitakin, ja Junno sanoi:

»Katso, äiti, kuinka Maissilla on kullatut hiukset, juuri niinkuin risti isän virsikirjan kannessa, mutta hänen hiuksensa ovat vain paljon pehmeämmät.»

Pian tulivat orpanat hyviksi tuttaviksi, ja päivä kului hupaisesti torpassa. Iltapuolella läksi puutarhuri jälleen pois vaimonsa ja lapsensa kanssa. Salon torpassa ei taas kuulunut muuta, kuin miehen ja vaimon puheleminen ja poikasten iloinen liverteleminen sekä ulkona paimentorvien ja lehmänkellojen yksitoikkoinen ääni, johon meren aallot ja metsän hongat vastailivat humullansa.