Читать книгу Kotikuusen kuiskehia - Theodolinda Hahnsson - Страница 12

Sisällysluettelo

Talvi oli kulunut, kevät mennyt, kesä oli loppumaisillansa, sillä nyt oli elokuun ensi päivä. Kraataritädin huoneessa Lyyli istui kangaspuitten laudalla, vaan sukkula lepäsi, sillä kutoja istui syvissä mietteissä, nojaten päätänsä kättänsä vastaan. Vihdoin hän puhkesi puhumaan, sanoen:

»Oi äitini! Tänä päivänä Mikki lupasi isällensä sanoa, että hän on päättänyt ottaa minut vaimoksensa, vaan kovin pelkään, ettei ukko siihen päätökseen suostu. Kumma ukko, että hän köyhyyteni tähden minua noin vihaa. Mutta vaikka emme toisiamme saisikaan, niin rakastan kuitenkin aina Mikkiä. Kyllä Mikki sanoi minulle, että emme tarvitse hänen isänsä tavaroita, koska meillä on voimia ja osaamme työtä tehdä. Isä saa jäädä yksin taloonsa, ja me voimme itsekin kodin itsellemme valmistaa, näin sanoi Mikki.»

»Mutta sen huoneen nurkkakivet eivät lujina seiso, eikä onni siinä kodissa asu, jossa ei ole isän siunausta. Paljon, lapseni, pidän Mikistä, ja rakasta sinä häntä vaikka elämäsi loppuun asti, sillä hän sen ansaitsee, vaan vaimoksi hänelle et saa mennä, jos ei Niemen ukko teille siunaustansa anna.»

»Ei, äitini, sitä en teekkään. Ukon viha olisi aina kalvavana matona, polttavana tulena minun rinnassani. Mutta nyt on kello jo kuusi, minun täytyy mennä Surmasalmelle, sillä Mikki käski minun tulla sinne kuulemaan häneltä, mitä ukko on vastannut.»

»Mene, lapseni, ja muista, että missä ei ole vanhempien siunausta, siinä ei ole Jumalan siunausta.»

Lyyli pyyhkieli silmiänsä esiliinallaan ja läksi surullisena

Surmasalmelle päin.

Niemen vierastuvassa Mikki kulki edestakaisin lattialla. Hänen otsansa oli tuskan hiessä, ja puoliääneensä hän sanoi: »Ei, tästä pitää loppu tuleman. Mikä oikeus on isälläni estää minua naimasta sitä, jota rakastan, ja olisinko minä mies, jos antaisin hänen itseäni estää? Hän sanoo, että hän koko elinaikanansa on työtä tehnyt, nähdäksensä minut kerran rikkaampana ja mahtavampana kuin kenenkään muun. Kumma isä! Erilainen muista olet aina ollut, ja niinpä on sinun rakkautesikin. Minä tiedän, että hän antaisi henkensäkin, jos sillä saisi minut onnelliseksi mielensä mukaan, mutta kun minun onneni ei nyt satu olemaan sitä laatua, kuin hän on toivonut, niin on hän kova ja kylmä kuin jää.» Mikki katsoi kelloansa, se oli kuusi. »Lyyli minua jo odottaa,» ajatteli Mikki, ja nyt läksi hänkin Surmasalmelle.

Lyyli oli jo ennen siellä, ja kun Mikki tuli, näki tyttö heti sulhonsa vakavasta muodosta, ettei hänellä iloisia uutisia ollut, ja lausui: »Minä näen, ettei isäsi ole pyyntöösi suostunut.»

»Ei ole», vastasi Mikki synkästi, »mutta vähätpä tästä, meillä on terveet ja voimalliset kädet, me pidämme häät äitisi luona ja rupeamme lampuodiksi. Me lähdemme kauas täältä pohjois-Hämeeseen ja olemme siellä siksi kuin isäni viha lauhtuu, ja —»

»Mutta sitä saatte odottaa», keskeytti Niemen ukon ääni. Jos olisi salama kaatanut puun heidän jalkainsa eteen, olisivat he vähemmän hämmästyneet, kuin nyt, jolloin ukko näin äkkiarvaamatta ilmestyi heidän välillensä. Lyyli tointui ensiksi tästä hämmästyksestä; hän kääntyi ukon puoleen, ja hänen sinisilmänsä olivat kesätaivasta suloisemmat, kun hän sanoi:

»Oi sulhoni isä, miksi minua vihaatte? Minä tahtoisin ja voisin teitä rakastaa niinkuin lapsi isäänsä, mutta te vihaatte minua minun köyhyyteni tähden, ja kuitenkin on köyhyys, niinkuin rikkauskin, Jumalalta.»

»En minä sinua vihaa, vaan poikaani et saa, muista se!» ärjäsi Niemi.

Mutta nyt oli Mikkikin taas tointunut ja sanoi:

»Minun omani pitää hänen olla niin totta kuin tässä olen. Minä olen mies ja pidän sanani, minä olen luvannut hänet vaimokseni ottaa.»

»Mikki, kuinka uskallat minun kuulteni noin puhua?» huudahti Niemi.

»Oletko raivossa, poika?»

»Minulla on luja ja vakava luonne», vastasi Mikki, »sen minä olen perinyt isältäni, ja semmoinen luonne onkin miehen kunnia.»

Ääneti Niemi katseli soreaa poikaansa, ja hänen silmissänsä näkyi jotain kimeltävän. Hanki kimeltää, kun auringon säteet sitä sulattavat, mutta aurinko vetäytyy pilvien taakse, ja hanki jäätyy taas kovaksi, kylmäksi jääksi. Niin oli myös Niemen ukon. Hetkeksi vain oli hänen kova sydämmensä pehmennyt, ja samassa hän taas oli kylmä, jäykkä, niinkuin ennenkin. Hän lausui nyt kovalla äänellä: »Pois saat mennä talostani, et äyriäkään perinnöksi saa etkä myös isällistä siunaustani. Minulla ei enää poikaa ole.»

»Jääkää siis hyvästi!» vastasi Mikki kolkosti. Mutta Lyyli, joka ääneti oli kuunnellut isän ja pojan keskustelua, lausui nyt:

»Ei, Mikki! Minun tähteni ei sinun pidä isääsi jättämän. Sinua tahdon aina, aina rakastaa, vaan omaksesi en voi tulla, sillä meillä ei onnea olisi; isäsi viha sen tuhaksi polttaisi.»

»Lyyli!» sanoi Mikki. »Tahdotko sinäkin minut hyljätä? Eikö siinä ole kyllä, että isäni on minut hyljännyt?»

»Minä en sinua hylkää, mutta omaksesi en tule ennenkuin isäsi meille siunauksensa antaa», vastasi Lyyli.

Mikki muuttui kalpeata kalpeammaksi, ja kamalalta kuului hänen äänensä, kun hän huudahti: »Hoho! Semmoisiako naiset ovatkin, ja minä, hupsu, joka sinua luulin paremmaksi. Kyllä ymmärrän — kun minäkin olen köyhä, niin en enää kelpaa — siinäkö sinun rakkautesi sitte olikin? — Isäni, minä tahdon teitä seurata, teillä löytyy toki rakkautta, vaikka se onkin kummallinen.»

»Mikki», sanoi Lyyli, »älä tuomitse minua, sillä minä rakastan sinua! Mutta äitinikään ei minua antaisi sinulle, koska se avioliitto, jota isän kirous seuraa, ei saata olla Jumalalta.»

»Niin, hän ei antaisi, kun en enää ole talon isännäksi tuleva. Hyvästi vain, Lyyli, ei minulla enää morsianta ole.» Näin sanoen aikoi Mikki isänsä seurassa lähteä kotiin. Hän oli nyt vakuutettu siitä, että Lyyli oli enemmän rakastanut tavaroita kuin sulhoansa, ja Lyylin arvo halpeni hänen mielestänsä niin, että hän luuli voivansa hänet unhottaa. Mutta Lyyli raukka — hän seisoi toivotonna, tätä ei hän odottanut. Haikeasti hän huusi vielä Mikin jälkeen:

»Oi Mikki, unohda minut, vaan älä luule minusta sitä, että tavarain tähden sinun morsiamesi olin!»

Mikki ei häntä tahtonut kuulla, hän oli mielestänsä kovin loukattu. Lyyli väänsi tuskissaan käsiänsä; hänen päätänsä poltti, hänen ruumiinsa vapisi, kun hän riensi kotiin päin. Mutta jouduttaansa pölkkysillalle, joka vei Surmasalmen ylitse, ei hän muistanut niin varovainen olla, kuin tarvis olisi ollut, vaan hoipertui, ja samassa kuului loiskahdus salmesta. Se ennätti vielä Mikin korviin, ja nuolen nopeudella oli Mikki rannalla, mistä loiske kuului. Hän näki vielä veden päällä Lyylin palmikoista toisen, mutta samassa se katosi. Vaan Mikki oli myös heti salmessa. Hän osasi sukeltaa veden alle, ja sen hän nytkin teki.

Niemen ukko, joka tuli Mikin perässä, pelästyi kovasti nähdessänsä, miten poikansa katosi veden alle. Hän luuli Mikin itsensä hukuttaneen ja juosta hoiperoitti Kuuselaan päin hakemaan ihmisiä apuun. Tiellä kohtasi hän kraataritädin, joka levotonna siitä, että tyttärensä viipyi, oli aikonut lähteä häntä hakemaan.

Niemen ukko tarttui tädin käsivarsiin kiinni, huutaen kovasti: »Tyttäresi on Surmasalmessa, ja minun poikani meni perästä. Kuule! Minun Mikkini uppoutui, joudu auttamaan!» Sitte hän meni taas kiireesti Kuuselaan päin, jättäen kraataritädin, joka pelästyksestä oli uupumaisillansa. Äidin rakkaus piti hänet kumminkin pystyssä, ja hän riensi Surmasalmelle; vaan ennenkuin hän sinne joutui, kuuli hän rapsahduksen metsästä. Hän katsahti sinne päin ja näki tyttärensä makaavan nurmikolla lehevän leppäpuun suojassa, ja Mikin, joka häntä siinä virvoitteli. Äiti riensi heidän luoksensa. Tämä hetki oli kova, vaan kovemman sanoman oli jo Niemen ukko hänelle antanut, kun sanoi heidän olevan salmen syvyydessä; nyt näki hän toki lapsensa maan päällä, ja lapsi hengitti vielä.

Lyyli makasi nurmella niinkuin kuollut, vaan yhtäkkiä aivasti hän, ja vettä purskahti vielä suusta. Sitte aukaisi hän silmänsä ja sanoi, nähtyänsä Mikin, surullisella äänellä: »Sinun olisin, vaikka olisit kerjäläinen, mutta isäsi kirous ei anna minun omaksesi tulla» — samassa Lyyli näki äitinsä, ja silloin hän näkyi ikäänkuin miettivän, missä hän oli. Hän nousi istualle, mutta nyt kuului Niemen ukon ääni sekä muita ääniä, sillä ukko oli Kuuselasta saanut väkeä kokoon. Lyyli pyysi tuskaantuneella äänellä:

»Oi auttakaa minut kotiin! Viekää minut toista polkua, en tahdo nähdä noita.»

Hän nousi ylös ja pääsi äitinsä ja Mikin avulla kotiin; vaan silloin hänen voimansa olivat loppuneet. Hän laskettiin vuoteelle, ja äiti meni hänelle ottamaan kuivia vaatteita, sanoen Mikille: »Mene sinä Surmasalmelle sanomaa viemään, etteivät suotta rupea hukkuneita hakemaan, ja mene sitte sinäkin kuivia vaatteita ottamaan päällesi. Tule sentään pian takaisin», lisäsi hän vielä, vähän kovakkaalla äänellä, »sillä sinulta tahdon kuulla, miten kaikki tämä on tapahtunut, koska näen, että lapseni ei jaksa puhua.»