Читать книгу Kotikuusen kuiskehia - Theodolinda Hahnsson - Страница 19

Sisällysluettelo

Kello löi kuusi aamulla, kun patruuna Palmu heräsi. Hän kilisti pari kertaa pientä kelloa, joka oli tuolilla hänen vuoteensa vieressä, ja heti tuli tyttö tuoden kahvia sisälle. Kun tyttö oli mennyt pois, sanoi patruuna vaimollensa: »Onpa oikein kumma, että minä en ole paljon saanut unta koko yönä, Leenan pojat vain aina ovat pyörineet mielessäni. Nuo kauniit lapset olivat kovin surkeannäköiset, ja mielestäni olin heille kova. Jospa sentään olisimme ottaneet toisen niistä meille siksi, että hän kelpaisi puutarhurin oppiin, tottapa Leena yhden lapsen ainakin elättäisi; mutta he menivät ja ovat jo kukaties missä!»

»Kyllä se tuuma pian menestyy», vastasi patrunessa, »sillä Leena on vielä lastensa kanssa Kylvöllä.»

»Vai on! Oikeinpa taakka sydämmeltäni poistuu», sanoi patruuna. Nyt hän puki pikaisesti yllensä ja aikoi lähteä puutarhurin asuntoon, mutta samassa sattui hänen silmäyksensä vähäiseen vuoteeseen, jossa hänen pieni viisivuotinen tyttärensä Tyyne makasi. Patruuna seisahtui katselemaan tyttöä, joka oli hänen ainoa ja rakas lapsensa. Hänen tässä seisoessaan heräsi Tyyne ja kysyi: »Isä, mihinkä menet?»

»Menen hakemaan sinulle leikkikumppania.»

»Minä tulen isän kanssa», sanoi lapsi, ja puettuaan yllensä hän läksi isänsä seurassa ulos. Puutarhasta tuli Leena heitä vastaan poikastensa kanssa.

»Hyvää huomenta, Leena!» lausui patruuna vakavalla äänellä. »Minä tahtoisin ottaa toisen noista pojista, ehkä sinä yhden kera tulet paremmin toimeen. Sen myös vakuutan sinulle», lisäsi hän vielä liikutetulla äänellä, »että häntä rakkaudella kasvatetaan. Minulla on myös lapsi, ja hän on kallein tavarani.»

Leena ei voinut vastata mitään. Kirkkaat kyyneleet vain vierivät hänen silmistänsä. Hän taisteli sydämmensä kanssa, sillä kova oli jättää vieraalle lapsensa, jota oli hoitanut, kova oli erottaa kaksoisveljet, mutta — »lapseni pääsisi puutosta kärsimästä.» Taas hän ajatteli: »Äiti jää vieraaksi ja unohtuu.» Hänen sydämmensä oli särkymäisillään, mutta — kuka on niin vähän itsekäs kuin äiti? Leena oli nyt tehnyt päätöksen. Hän sanoi: »Kiitän herra patruunaa suuresti! Kallis on tavara tosin, jonka minulta otatte, sillä nämät kaksi ovat kaikki, mitä minulla maailmassa on, vaan tiedän, että lapsella on täällä parempi, ja lapseni onni on myös minun. Mutta minä en voi määrätä, kumman heistä pitää tänne jäämän.»

»Äiti, älä jätä minua tänne»! huusivat molemmat lapset.

»Etkö jäisi meille, pikku poika?» kysyi patruuna Junnolta. »Silloinpa saisit leikitellä Tyynen ja Maissin kanssa, saisit leikkikaluja ja makeisia paljon. Saisitpa pikku varsankin.»

»Äiti, äiti!» sanoi Junno. »En minä jää äidistä.»

»Saisinko minäkin varsan oikein omakseni, jos tänne jäisin?» kysyi

Manni.

»Saisit», vastasi patruuna.

»Minä jäänkin tänne, ja äiti tulee huomenna takaisin minua katsomaan», sanoi Manni.

»Niin, jos äiti joutuu», vastasi Leena; »älä kuitenkaan odota, sillä minä en luule joutuvani. Jää hyvästi nyt, lapsukaiseni, ja ole tottelevainen! Vaan varoituksia olet liika nuori muistamaan. Patruuna hyvä, pitäkää huolta siitä, että lapsi kasvaa Jumalan pelvossa; jos toisin kävisi, olisi minun tavarani joutunut turmiolle. Suokaa anteeksi, että näin puhun, mutta lapseni on minulle rakas.»

»Saat luottaa siihen, että minä teen, mitä suinkin voin», vastasi patruuna.

Leena aikoi nyt lähteä, mutta vielä kerran hän kääntyi takaisin ja likisti rintaansa vastaan poikaansa — kukatiesi aavisti hän, että se oli viimeinen kerta. Sitte hän läksi, ottaen Junnon käteen kiinni, kiireillä askeleilla pois. Kun hän kerran oli saanut hyvästi jätetyksi, niin oli sydämmensäkin keveämpi, ja hän saattoi jo hartaasti kiittää Jumalaa, joka oli toiselle pojalle antanut hyvän kodin.

Leena aikoi lähteä Helsinkiin poikansa kanssa, sillä hän toivoi siellä parhaiten saavansa työtä. Mutta jättäkäämme nyt Leena ja hänen pieni matkakumppaninsa ja katsokaamme, miten Manni patruuna Palmun kartanossa oleskelee.

Ensin kyllä hänen oli ikävä, mutta kartanossa oli paljon katseltavaa.

Siellä oli joukko hevosia, ja niitäpä Mannin oli hupaista katsella.

Eurajoki virtaili kartanon puutarhan syrjässä, ja lastujen heitteleminen

sen pyörteisiin — sehän oli oikein hauskaa.

Eräänä päivänä kuului puutarhasta lasten heleä nauru, ja patrunessa sanoi miehellensä: »Tule, Palmu, mennäänpä katsomaan, mikä lapsia noin ilahuttaa.» Patruuna oli heti valmis lähtemään.

Puutarhaan tultuaan he näkivät lasten puhaltelevan saippuakelloja. Heillä oli kupissa vettä, johon olivat saippuaa panneet, ja siihen he kastoivat vähäisiä olkipillejä, joihin sitte puhalsivat, ja niistä lenteli kauniita monenvärisiä kelloja ilmaan. Se oli Mannin mielestä hyvin somaa ja kummaa; hän nauroi heleästi, joka kerta kun kello lenteli, mutta kun se samassa haihtui ilmaan, kysyi hän: »Mihinkä se meni?»

Patrunessa katseli lasten leikkiä, lausuen: »Oi kuinka monta toivetta noiltakin lapsilta menee mitättömäksi maailman tuulessa, niinkuin nyt nuot saippuakellot ilmassa», mutta hän keskeytti puheensa, kun näki pikku Maissin konttaavan viinimarjapensasten alla, ja sanoi: »Mitäs, lapseni, siellä konttaat?»

»Katselen, onko täällä avainta, vai onko Matin-Mikko sen jo vienyt.»

»Mikä avain?» kysyi patrunessa.

»Kalle lupasi Matin-Mikolle illalla panna avaimen tänne ja sanoi ottavansa sen taas aamulla täältä.»

»Eilen illallako se oli?»

»Ei, ei Maissi muista, koska se oli.»

»Eiköhän Kalle muista?» sanoi Manni, joka samassa näki Kallen tulevan.

»Mitä?» kysyi Kalle.

»Sitä, koska panit avaimen pensaan alle», sanoi Manni.

»Minkä avaimen?» kysyi Kalle punehtuen ja vihaisesti katsellen Mannia, joka oli syytön kysyjä. »Mitä tuo vieras poika höpisee?» lisäsi hän vielä. »En ole mitään avainta laskenut pensastoon.»

Maissi, joka huolettomasti leikitteli sannassa, sanoi nyt: »Lupasit minulle antaa omenoitakin, jos en puhuisi mitään avaimesta.»

»En ole mitään sinulle puhunut», ärjäsi Kalle.

»Älä mutkaile, poika!» sanoi patruuna. »Näissä asioissa näyttää olevan jotakin sekasotkua, josta sinun on paha selville päästä itseäsi tahraamatta; mutta nyt menkää, lapset, sisälle, Kalle tulee minun kanssani.»

Patruuna läksi puutarhurin luo, ja vähän aikaa keskusteltuansa Kylvön kanssa, hän kysyi: »Tiedätkö, Kalle, kuka on omenat varastanut puutarhasta? — Jos sen tiedät ja todenmukaisesti minulle sanot, niin annan sinulle anteeksi, vaikka itsekin olisit, niinkuin pahasti pelkään, pääsyyllinen. Sinä olet vielä lapsi ja voit parantaa itsesi.. Pahan teon tunnustus on jo suuri askel parannuksen tiellä.»

Kalle seisoi vain röyhkeännäköisenä vastaten: »En tiedä mitään koko asiasta.»

»No nyt, Kylvö, mennään Matin-Mikon torppaan tiedustelemaan, mitä sieltä kuuluu», sanoi patruuna. Sitte läksivät molemmat.

Torppaan tultuansa lausui patruuna: »Nyt, Mikko, tahdon sinulta suoran vastauksen kysymykseen: kuka on Kallelta saanut avaimen, joka oli pensaan alla puutarhassa? Sano minulle totuus, taikka mene torpasta pois.»

Mikko, joka luuli Kallen kaikki kertoneen, koska patruuna tiesi avaimesta, tunnusti heti eräänä päivänä tavanneensa Kallen puutarhassa, ja että hän oli luvannut illalla, kun kaikki olivat nukkuneet, antaa hänelle avaimen. »Sitte hän käski minun pistää sen pensaan alle, josta hän aikoi sen ottaa takaisin aamulla porttia lukitaksensa. Maissi leikitsi sannassa meidän keskustellessamme, emmekä huomanneet häntä, ennenkuin se oli myöhäistä, mutta Kalle lupasi tytölle omenoita, jos vain pitäisi suunsa kiinni.»

»Hm, siinä näkijä kuin tekijä», sanoi patruuna.

»No missä oli Valpas, kun ei haukkunut?» kysyi Kylvö.

»Se makasi Kallen kanssa», vastasi Mikko.

»Voi, tuommoista lapsi raukkaa!» sanoi Kylvö, »vasta kaksitoistavuotias ja kuitenkin jo noin pitkälle joutunut pahuuden tiellä.»

Pelonalaisella äänellä sanoi nyt Mikko: »Antakaa, patruuna hyvä, anteeksi tämä kerta. En ikänä enää varasta. Omenat ovat perunakuopassa, en ole uskaltanut niitä vielä myydä. Maksaa tahdon, mitä vaaditte, jos vain annatte anteeksi.»

»Ole nyt vaivainen vaiti ja pidä omasi sekä anna muitten omaisuuden olla rauhassa! Sillä ehdolla saat jäädä torppaan, ja olkoon rangaistuksesi, että itse tuot omenat kartanoon, mutta keskipäivällä, niin on se muillekin varoitukseksi.»

Mikko paran täytyi tähän myöntyä.

Patruuna Palmu meni nyt kotiin puutarhurin kanssa. Kartanoon tultuansa hän käski Kallen luokseen ja sanoi: »Tunnin päästä tuo Matin-Mikko takaisin omenat, jotka yhdessä varastitte. Sinun täytyy ne rattailta kantaa sisälle ja sitte saat mennä pois talostani.»

Kalle vaaleni ja vastasi: »Vai niin. Mikko vaivainen on siis kaikki tunnustanut.»

»Lapsi, lapsi!» sanoi patruuna. »Missä sinä päiväsi päätät tuommoisella luonnolla?» Sitte hän lisäsi: »Mutta tuollapa tulee Mikko kuormansa kanssa, jota sinun täytyy mennä purkamaan.»

Kalle meni, vaikka oli vaalea häpeästä ja vihasta. Pian oli heidän rangaistustyönsä tehty, ja patruuna sanoi Kallelle: »Nyt saat mennä pois, mutta muista, että jos et itseäsi paranna, päätät päiväsi kahleet kaulassa.»

Juuri patruunan puhuessa juoksivat Manni ja Tyyne Kallen sivuitse. Kalle katsoi tuimasti Manniin sanoen: »Tuo paha penikka minulle tämän teki.» Sitte hän meni pois muille hyvästi sanomatta, paitsi pikku Maissille, jonka hän kohtasi portilla. Hän taputti tytön keltakiharoita, lausuen: »Hyvästi Maissi, nyt Kalle menee pois.» Tämä lapsi oli ainoa, jota hän rakkaudella kohteli, eikä hän sen vuoksi nytkään huomannut, että hänen pahat tekonsa Maissin kautta tulivat ilmi, vaan piti Mannin siihen syypäänä.

Kallen mentyä sanoi patrunessa miehellensä: »Ikävältä tuntuu noin turmeltua lasta nähdessä, kuin tuo Kalle on. Olisin suonut hänen jäävän vielä tänne, ehkä hän olisi parantunut; nyt hänestä tietenkin tulee pahantekijä. Tuo raukka ei muista isäänsä eikä äitiänsä, he kuolivat jo hänen pienenä ollessansa; sitte on hän vain kulkenut tuulen tuomana, tietämättä minne meni, ja yksi on ärjäissyt hänelle yhtä, toinen toista.»

»Onpa hän ollut täällä Kylvöllä jo kaksi vuotta ja aina vain on yhtä uppiniskainen. Pahat tavat isossa väkijoukossa pahenevat eivätkä parane. Hän olisi ollut täällä vallan pahennukseksi. Mutta Mannista minä aion pitää huolen; hän on viisas lapsi. Olen päättänyt ottaa hänet omaksi kasvatikseni. Hän saa oppia lukemaan Tyynen kanssa, kunnes joutuu niin vanhaksi, että hän otetaan kouluun. Mitäs siitä sanot?»

»Varsin hyvin se käy päinsä», vastasi patrunessa. »Manni sopii veljeksi Tyynelle, hän on tytärtämme puolitoista vuotta vanhempi. Katso», lisäsi hän vielä, »kuinka onnellisena ja surutonna pikku Manni tuolla leikkiä laskee Tyynen ja Maissin kanssa, tietämättä, että hänen elämäänsä koskeva tärkeä päätös on tehty.»