Читать книгу Kotikuusen kuiskehia - Theodolinda Hahnsson - Страница 14

Sisällysluettelo

Muutamia päiviä oli kulunut siitä kuin onnettomuus Surmasalmella tapahtui, mutta Lyyli oli jo varsin terve. Kun hänen sydämmensä sai rauhan, niin hänen ruumiinsa voimatkin pian takaisin palasivat.

Nyt oli lauantai-ilta, ja Lyyli lakaisi puhtaaksi vähäistä ruohopihaa pyhän tuloksi. Ruusut kukoistivat taas hohtavina hänen poskillansa, ja hän näytti onnelliselta niinkuin ennenkin. Hän oli juuri ennättänyt pihan lakaista, kun näki sulhonsa tulevan. Lyyli laski pois luutansa ja meni iloisesti Mikkiä vastaan; sitte he istuivat portaille, sillä ilta oli ihana. Aurinko laski kultaisen loisteensa Pohjanlahden tyynelle pinnalle, ja ehtookellon äänen kajahdus kuului kaukaa. Nuoret kuuntelivat, vaan kun kellojen ääni taukosi, sanoi Mikki vakavasti: »Lyyli, vielä minä kysyn: tahdotko omakseni tulla?»

»Minä en sitä vastaan ole», vastasi Lyyli, »jos äitini vaan lupauksensa antaa, sillä sinunpa olenkin, koska sinä minut Jumalan avulla kuolemasta pelastit.»

»Mennään äitisi luo», sanoi Mikki. »Minä vielä tänä iltana tahtoisin mennä kuulutusta ottamaan.» He menivät sisälle, ja Mikki lausui: »Täti hyvä, Lyyli on luvannut omakseni tulla, jos ei teillä mitään tätä vastaan ole, mutta siinä väärin tekisitte, jos sitä vastustaisitte, koska ette minussa tiedä mitään vikaa, joka Lyylin onnettomaksi saattaisi.»

»En tiedäkkään, se on tosi», vastasi äiti, »enkä häntä kellekkään niin halusta antaisi kuin sinulle, jollei isäsi olisi tätä naimista vastaan. Vaan sittekin olen minä nyt toiselle päälle tullut, sillä sinäpä olit minun lapseni pelastaja, kun hän kuoleman hädässä oli. Sinä olit Jumalan kädessä se välikappale, joka tyttäreni eloon saattoi. Olkoon hän siis sinun, ja minä annan teille siunaukseni moninkertaisesti; ehkä äidin siunaukset saattavat johonkin määrään isän puuttuvan siunauksen korvata.»

Kiitollisin sydämmin nuoret syleilivät äitiänsä, ja Mikki lupasi vielä puhua isänsä kanssa. »Mutta», sanoi hän, »jos isäni tekee niin taikka näin, tahdon kumminkin tänä iltana mennä pappilaan kuulutusta ottamaan.»

Mikki ei nyt joutanut viipyä morsiamensa luona, vaan sanoi jäähyväiset ja läksi kotiin. Taajaan sykki Mikin sydän, kun hän astui isänsä huoneeseen, ja hänen äänensä värähti, kun hän lausui: »Isäni, kasvattajani! Viimeisen kerran tulen luoksenne pyytämään, että siunauksenne antaisitte Lyylille ja minulle. Miettikää ja punnitkaa asiaa, älkää kieltäkö, sillä tänä iltana minä otan kuulutuksen ja viimeisen kerran pyydän teidän suostumustanne. Katkeraa on jättää koti, jossa joka kuusi kuiskailee lapsuuteni ajoista, joka lintu livertelee lapsuuteni leikkilöistä; ja isäni — jokaiseen muistoon on aina yhdistetty kahden silmän suloinen katsanto — ne silmät ovat Lyylin, ja hänen tähtensä jätän kotini, jos te, isä, niin vaaditte, jos ei teidän sydämmenne pehmene. Minä vien hänen kauas näiltä rannoilta tuonne pohjois-Hämeeseen, jossa hänen äitinsä serkkukin asuu.»

Ukko ei mitään puhunut, hänellä näkyi olevan kova taistelu oman itsensä kanssa, mutta vihdoin hän sanoi kuitenkin:

»Mitä sanonut olen, sen olen sanonut. Ei pidä kenenkään lausuman Niemen ukosta, että hän on kuin viiri, joka sinne tänne häilyy.»

»Eikä myöskään hänen pojastansa, että hän on kunniaton, huikentelevainen sanansa syöjä», vastasi Mikki vakavasti ja jatkoi vielä: »Joka väärin tekee, sen on aina paras sanaansa katua, vaan jos minä sanaani katuisin, silloin vasta väärin tekisin.» Sitte hän otti taskustansa kukkaron käteensä sanoen: »Tässä on rahat, jotka annoitte minulle kesän kalansaaliista.»

»Mitä sinun on ollut, pitää oleman sinun, minä en sinulta mitään ota, etkä sinä minulta mitään saa — sen olen minä sanonut.»

Ukon ääni vapisi. Sydämmestään hän olisi toivonut, että niitä rahoja, jotka hän Mikille oli antanut, olisi ollut toista vertaa enemmän; mutta nyt ei hän enää tahtonut niitä lisätä — sitä ei hänen ylpeytensä antanut myöden.

Mikki pisti kukkaronsa takaisin taskuunsa; sitte hän sanoi sorretulla äänellä jäähyväisensä ja meni.

Niemen ukko kulki edestakaisin kamarinsa lattialla. Hänen omatuntonsa vaati häntä sanojansa peräyttämään, mutta hän koetti sitä tyydyttää, ajatellen itseksensä: »Ihmisetkin sanoisivat, että Niemen täytyi viimein myöntyä — vaan sitä en minä tee, en.» Näin ajatteli Niemi, mutta Mikkiä ei omatunto vaivannut, eikä hän kovin surraksensa pannut, vaikka hänen täytyi kotinsa jättää; hänellä oli nyt muutamia satoja markkoja, hyvä taito ja työvoima — siinäpä oli tavaraa kyllä nuorelle alkavalle, ja tyytyväisenä hän läksi kuulutusta ottamaan.

Pyhänä, jolloin nuori pariskunta kirkossa kuulutettiin ja Mikin ja Lyylin nimi mainittiin, silloin kirkko kohisi, sillä kaikilla oli jotakin kuiskattavaa toisillensa, koska ei kukaan tietänyt, että kuulutus oli otettu. Että kirkko kohisi — se hyvää merkitsi, sillä se pariskunta rikastuu, jota kuulutettaissa kohina kirkossa nousee.

Pyhäiltana tuli Lyylin tuttavista monta kraataritädin huoneeseen Lyylille onnea toivottamaan. Muutamia vaati sinne heidän uteliaisuutensa koska tahtoivat kuulla, oliko Niemi nyt viimeinkin suostumuksensa antanut. Näitten joukossa oli Niemen Sannakin, vaan hän ei muuta tietää saanut, kuin että Mikin ja Lyylin piti muuttaman pois, ja kuultuansa Mikin lampuodiksi menevän, sanoi hän Lyylille vähän ilvehtien: »Vai lampuodin emännäksi sinä nyt tuletkin, mutta liukas on lampuodin portin pieli.»

»Jos se on liukas, niin kyllä mä sannoitan», vastasi Lyyli ja meni pois

Sannan tyköä.

Sannan ei tehnyt mieli olla kraataritädillä, kun oli saanut johonkin määrin uteliaisuutensa tyydytetyksi. Hän sanoi sentähden: »Ei, kyllä minun, jo täytyy mennä kotiin iltatoimiani tekemään.» Sitte hän kääntyi Mikkiin kysyen: »Koska sinä tulet kotiin?»

Mikki ei tahtonut hänelle selvittää, ettei hän enää voinut kotiin tullakkaan, vaan vastasi lyhyesti: »En tiedä.»

Sanna meni, ja vähitellen myös kaikki muut.

Kolme viikkoa oli kulunut siitä, kuin Mikki ja Lyyli kuulutettiin. Kraataritädin huoneessa oli joka nurkka ja pieli puhdas ja siisti. Lattialla oli riivittyjä katajanhakoja ja kukkakiehkuroita huoneen seinillä, mutta kaunein kukka huoneessa oli Lyyli. Tämä ihana tyttö oli nyt morsiuspuvussa. Hänen vaatteensa olivat mustat, joka olikin sopivaa hänen päänsä koristuksen suhteen, sillä hänellä oli päässä kiillekoruista ja kiekuroista tehty puolen kyynärän korkuinen kruunu. Leveä valkoinen pitsi oli laskostettu kaulan ympärille, pitsin päälle oli sinne tänne pantu punaisia kukkia, ja punainen silkkirihma oli sidottu vyötäröille.

Kaaso eli se, joka morsianta vaatettaa, oli nyt valmiiksi pukenut Lyylin. Nuori pariskunta oli kirkossa vihittävä. Pohjanmaalla usein tapahtuu, että morsiuspari jumalanpalveluksen jälkeen kirkossa vihitään. Vähäinen oli hääjoukko, joka kirkolle seurasi mahtavan Niemen poikaa ja hänen kaunista morsiantansa, mutta jos se oli vähäinen, niin sitä suurempi oli kansanpaljous, joka jäi kirkkoon katselemaan morsiusparia, sillä miesmuistiin ei ollut kukaan nähnyt näin kaunista pariskuntaa.

Vihkimisen jälkeen läksi vähäinen hääsaattue taas Lyylin kotiin, jossa päivällinen oli valmistettuna. Näissä häissä ei tanssittu, sillä huone oli pieni, eikä muutoinkaan morsiuspari oikein saattanut iloita, sillä he olivat nyt viimeisen päivän kotiseuduillansa; Lyyli oli tänä päivänä jättävä hyvästi kaikki tuttavansa. Se kumminkin häntä lohdutti, että hänen äitinsä oli heidän kanssaan tuleva. Kraataritäti oli luvannut saattaa lapsiansa pohjois-Hämeessä asuvan, serkkunsa tykö, sillä nuoret eivät hänen serkkuansa tunteneet. Heidän oli aikomus siellä asua siksi kuin Mikki pääsisi lampuodiksi.

Pohjanmaalla eivät talot yleensä ole suuria; siellä kukin itse hoitaa omaisuutensa. Mutta Hämeessä usein talolliset pitävät lampuoteja, ja senpä vuoksi Mikkikin sinne pyrki.

Hääpäivä riensi loppuun, ja vieraat tulivat sanomaan jäähyväisiänsä. Kaikki he olivat kovin liikutetut, kun menivät pois. Vieraitten mentyä, istuivat Mikki ja Lyyli portaille. He tahtoivat vielä viimeisen kerran sieltä katsella ilta-auringon loistoa.

»Muistatko, Lyyli, vielä», sanoi Mikki, »kuinka lasna ollessamme täältä katselimme, miten aurinko levolle laski? Me olimme lapset, mutta jo silloinkin olimme onnelliset ainoastaan jos yhdessä saimme olla.»

»Muistan», vastasi Lyyli, »ja mitä iloa minulla vain oli, sitä minun täytyi sinullekin ilmoittaa, muuten en voinut olla tyytyväinen. Nyt olemme aina yhdessä, ja toivon, että tulemme onnellisiksi, vaikka jätämmekin lapsuutemme kodit.»

»Ja kerran, se toivo on minulla varma», lausui Mikki, »me vielä tänne takaisin palajamme.»

Näin kuiskailivat nuoret tämän viimeisen illan, vaan toisen päivän aamun koittaessa oli kaksi, kuormaa valmiina pihalla. Kraataritäti lukitsi huoneensa oven, ja tämä vähäinen perhe läksi kotiseuduiltansa kauas pois onneansa hakemaan.

Kappaleen matkaa maantiestä oli vähäinen vuoren kukkula. Siinä istui vanha mies. Vaan kun matkustavaiset olivat ohitse menneet, nousi ukko istualta ja läksi syvästi huoaten Niemelle päin.