Читать книгу Rooman miehä - Theodor Birt - Страница 3

Sisällysluettelo

Rooman historia on yhtenäinen niinkuin elämäkerta, niinkuin yksityisen ihmisen historia, mutta se on samalla suuri, vailla vastinetta minkään kansan historiassa. Sillä se ulottuu yli yhdentoista vuosisadan, ja sen tuotos oli maailmanvaltakunta, jollaista, jos Kiinan jättää lukuunottamatta, ei koskaan ole nähty, maailmanvaltakunta, joka piiriinsä sulki tärkeimmät osat Eurooppaa, Aasiaa ja Afrikkaa ja näin laajana säilyi halki kuuden vuosisadan. Miten varjomaisen lyhytikäisiä olivatkaan tähän verraten Aleksanteri suuren ja Napoleonin maailmanvaltakunnat! Tämä erikoisilmiö selittyy Rooman ympärillä eläneiden kansain hajanaisuudesta ja taipuvaisuudesta; se aiheutuu ennen kaikkea roomalaisten verrattomasta järjestämistaidosta. Mutta Rooman ikuisesti suuri suoritus on, että tämä valtakunta lopuksi omaksui yhtenäisen sivistyksenkin, että muinaisajan korkea kultuuri samalla aikaa on onnellistuttanut ja kasvattanut syyrialaisia, juutalaisia, gallialaisia, germaaneja, espanjalaisia ja maureja.

Rooma, Tiberin kaupunki, on yksin tämän suorittanut, rotunsa voimalla, joka ei seisahtunut mihinkään päämäärään. Sinapinsiemenestä kasvoi puu, joka varjosti maailman.

Haluaisi ehkä, jos pitäisi katselmuksen, verrata tähän kumminkin Englantia, joka vähitellen kolmen vuosisadan kuluessa on ympäröinyt itsensä englanninkielisellä siirtomaavaltakunnalla. Mutta Englannin voitonhimoisen imperialistiselta kehitykseltä puuttuu Rooman säkenöivä kunnian loiste. Se on joko vallannut ainoastaan erämaita tai kukistanut ja yhteyteensä imenyt kansoja, joiden vastustuskyky on ollut verrattain vähäinen. Rooma on omat oppimestarinsa, valtiot, jotka henkisesti ja sivistyksellisesti olivat sitä paljoa korkeammalla, rautaisella otteella valtikkansa alle pakoittanut.

Tarkoitukseni on suurin piirtein esittää tämä kaikki. Mutta aikomukseni tähtää korkeammalle: tahtoisin tyydyttää samalla niitäkin, jotka elämässä tai historiassa tähystelevät suuria ihmisiä. Rooma voi näyttää heille niitä joukoittain, ja siksi esitän tässä muotokuvakokoelman. Sekin voi opettaa meille historiaa. Mutta suuruudella en minä ymmärrä erityisesti siveellisesti erikoista, joka johtaa pyhimyselämään, vaikka sitäkin tulemme kohtaamaan, vaan henkilöllistä voimaa, joka pystyy äärettömiä valta-alueita alaisiksensa laskemaan. Suuret ihmiset ovat luoneet — ja luovat vieläkin — historiaa. Onnetonta, jos heitä puuttuu! Joukko tuntee kyllä, mitä olisi tarpeen, mutta sellaisenaan se ei voi mitään eikä koskaan tule voimaan. Teko kuuluu yksityiselle, joka edustaa kansaa.

Kansojen elämä on yhteiskuntaelämää; kaupassa ja tavoissa kuvastuu kansanelämä, s.o. kaupallisessa kehityksessä ja henkisten arvojen hankkimisessa, ja nousussa. Taisteluissa ja rauhanpäätöksissä on sillä ainoastaan erinäiset suuret hetkensä. Mutta yhteiskunnan kukkana ovat kaikkialla suuret persoonallisuudet, jotka äkkiä ja yllättäen yksinäisinä nousevat perheiden piiristä, kuten jättiläiskukinta agaven lehtikimpusta, olkoot sitten taiteilijoita ja ajattelijoita taikkapa poliittisen toiminnan miehiä. He ovat vuollepaikkoja tapahtumain tasaisessa virrassa. Ajattelemme Scipio Africanusta, Gaius Gracchusta tai Iulius Caesaria. He ovat kuin syviä uurroskohtia olevaisuuden äärettömässä suoraviivaisuudessa. Mutta sellaisetkin miehet, jotka hillitöntä kehitystä voimakkain vastaiskuin ovat koettaneet pidättää, kuten Cato, Sulla, Brutus, Seneca, ansaitsevat elämäkerrallista tarkastelua. Sillä usein on niin sanottu edistys rappiota, ja vanhan kannattaja edustaa itse asiassa arvokkaampaa omistusta, menneisyyden omistusta, jota hän ei tahdo antaa alttiiksi.

Yksinomaan miehiä tarjoutuu käsiteltäväksemme, ei ainoatakaan naista.

Valitan sitä.

Totta kyllä, myöskin roomatarta kannattaisi nähdä: täysiverinen nainen, jossa oli rodun voimaa ja hallitsemisen kykyä, välistä älykkyyttäkin. Roomalainen, sanotaan, hallitsee maailmaa, roomatar roomalaista! Mutta hän oli äiti. Naimattomasta naisesta, rotevista vanhoista neidoista ja armaista, avuliaista tädeistä tietävät muinaisajan kirjailijat kertoa vähän tai ei mitään. Eikä kerrassaan mitään äänioikeusnaisista. Cornelia on kuuluisa Gracchusten äitinä; Agrippinalla on huono kaiku, koska hän oli Neron äiti: pojistansa on heidät tunnettava. Poika, hyvä sitten tai huono, on Roomassa ollut naisen maailmanhistoriallinen panos. Myöskin vehkeilijättäriä, myöskin naisia, joilla oli valtiollisissa piireissä vastaanottonsa, sellaisia, jotka eivät arastelleet verta ja värväsivät legioonia kansalaissotaan, on kyllä Caesarin ja Octavianuksen aika nähnyt. Mutta mitä me tästä kuulemme, ei riitä luonnekuvaksi. Kuva tarvitsee täysiä viivoja, täysiä värejä, ja naisista ei pidä puhua, jos ei todellakin mitä yksityiskohtaisimmin ole oppinut heitä tuntemaan. Sillä me kuulemme kulloinkin vain heidän häijystä viekkaudestaan emmekä näe enää sitä suloa, millä he kaiken häijyyden verhosivat.

Jos hajoitamme maailmanhistorian elämäkertoihin, niin otamme käytäntöön jälleen menettelyn, josta luullakseni syyttä kauan sitten on luovuttu. Minä myönnän kyllä, ettei se moneen historialliseen aineeseen ollenkaan soveltuisi. Esimerkiksi Englannin 19. vuosisadan historiaa voisi tuskin tällaiseen elämäkerralliseen tapaan käsitellä; sillä se on 19. vuosisadalla pääasiallisesti vaalipuheita, billejä ja parlamenttiäänestyksiä, ja ministerit, kuten Canning, Palmerstone, Disraeli, niin merkitseviä kuin he välistä ovatkin, esiintyvät ja vetäytyvät syrjään, sitä mukaa mikä on milloinkin alahuoneen äänestystulos: pelkkiä elämäkerrallisia murtokappaleita; suurenmoinen aaltoilu vailla lepokohtaa; alati vaihteleva ilmanpainekorkeus ilman ukkosta ja salamaa.

Ennen arvosteltiin toisin. Schillerin aika, Lutherin aika rakasti elämäkertaa ja kaskuja. Niistä etsittiin mielen ylennystä, ja ne vaikuttivat kasvattavasti nuoreen ja vanhaan. On somaa kerran katsastella Ulmin vanhan linnoituskaupungin raatihuonetta, jonka ulkoseinät kokonaan (suunnilleen Lutherin aikoihin) on peitetty suurilla kirjavilla freskomaalauksilla, jotka juuri esittävät henkilöitä Rooman historiasta; siellä näemme esim. roomalaisen sotapäällikön Camilluksen, joka kerran turhaan piiritti Faleriin linnoitusta. Eräs koulumestari kääpykkä, joka oli lurjus, tahtoi hyvää palkkaa vastaan kavaltaa Faleriin linnan tälle Camillukselle ja johti seudun kaikki koulupojat kaupunginportin edessä olevalle nurmikolle huvittelemaan, jättääkseen pikkumiehet siellä vihollisen käsiin. Mutta jalo Camillus halveksi saalista; annattipa hän vielä jokaiselle pojalle raipan, jolla muutoin opettaja lapsia kuritti, ja käski heidän sillä perin pohjin suomia petollista koulumiestä, että hän saisi palkkansa. Näemme, kuinka tämän, erään roomalaiselämäkerran pikku historian, on täytynyt näyttää opettavaiselta juuri linnoituksessa, jollainen Ulm on.

Kuten tunnettua, on jo vanha aika keksinyt elämäkerran, eritotenkin roomalaiselämäkerran. Pari näytettä siitä antaa meille kuivakiskoinen Cornelius Nepos; ennen kaikkea kreikkalainen Plutarkhos, essayistien jaloimpia, ei väsy työskentelemään Rooman valtiomiesten, Sullan ja Mariuksen ja mitä he niiniltänsä lienevätkin, tutkimisessa, ja hänen esityksensä ovat todellisia muistomerkkejä: niillä on pysyvä siveellinen, niin, myöskin korkea historiallinen arvo. Huonommin on laita Suetoniuksen ja hänen jatkajainsa, n.s. Scriptores historiae Augustae, kirjoittamain keisarielämäkertain. Suetonius oli keisari Hadrianuksen aikana keisarillisen sihteerinviraston toimistonpäällikkönä, sitäpaitsi uuttera klassillinen filologi; mutta nämä ovat vaarallisia ominaisuuksia. Sillä kysytään: mitä hyvää voi lähteä klassillisesta filologista? Joka tapauksessa ei Suetonius eivätkä varsinkaan hänen jatkajansa ole olleet sen elämäkerrallisen tehtävän tasalla, jonka he itsellensä asettivat. Heiltä puuttuu kokonaan varsinaista syventymistä, ja me saamme välistä tietää sellaisia tärkeitä tosiasioita, kuin ettei keisari Caligula saanut ollenkaan uinninopetusta tai että musiikkikeisari Nero ei harrastanut yksinomaan laulua, vaan myöskin säkkipillin soittoa, ja lisäksi tulevat sitten kultaiset sohvapielukset ja boolireseptit, jotka Heliogabalus sai käytäntöön, sama Heliogabalus, joka, kuten tunnettua, myöskin söi kukon helttoja ja satakielen kieliä, siihen sijaan että Aleksanteri Severuksesta ilmoitetaan, että hän eli kohtuullisesti ja melkein kuin paastoaja; hän joi kylvyn jälkeen mielellään lasin maitoa, johon oli sekoitettu muna: viheliäisiä jonninjoutavuuksia ja eriskummallisuuksia. Meidän on kai kumminkin koetettava suoriutua paremmin.

Palatkaamme nyt alkuun. Rooma on perustettu noin v. 754 e.Kr., mutta tehtävämme alkaa vasta viisisataa vuotta myöhemmältä ajalta. Sillä aikaisemmin ei Roomassa ollut kirjallisuutta, ja missä ei kirjallisuutta ole, emme me voi saada mitään tietoa ihmisistä. Vuoden 323 seutuvilla, jolloin Aleksanteri suuri kuolee, on ihanalla kreikkalaisella kirjallisuudella jo huippukausi takanansa, ja eteemme astuu runsas joukko kreikkalaisia originaali-ihmisiä, kuten Themistokles, Alkibiades, Kritias, Agesilaos, joista kaikki ovat kuulleet, siihen sijaan että Rooma lepää vielä haudanhiljaisena, barbarikaupunkina: sillä ei ole vielä ainoatakaan kirjaa, ei ainoatakaan riviä omien ansioittuneiden miestensä muistoksi.

Edustavia luonnekuvia noilta ajoilta meillä ei siis ole. Mutta muinaisroomalainen oli itse eduskuva. Kuten egyptiläisissä kohokuvissa kaikki muodot ovat samallaisia, samoin myös muinaisroomalaiset: he ovat ainoastaan perikuva; joukon vaisto puhuu jokaisesta yksityisestä: kaikille on yhteistä ylpeys, määrätön omistamishalu, jyrkkä eronteko "minun omani" ja "sinun omasi" välillä, väistämätön uhma ja mitä karkein yltiöisänmaallisuus. Mutta tästä myöskin seurauksena käskettävien sokea kuuliaisuus ja ihmetystä herättävä yksimielisyys Rooman senaatissa ja konsulien välisten yhteentörmäysten harvinaisuus: yhteissielu kuten mehiläispesässä, jossa kaikki sitten vuosituhanten käy tasaista kulkuaan ja kukaan ei erittäydy esille. Tähän johtamassa oli Roomassa varmasti vanhan kansan barbarinen kotikasvatus, patria potestas. Sillä isän vallassa oli poikien elämä ja kuolema. Jokaisen rohkeamman kuohahduksen, jokaisen nuorukaisten korkealennon taltuttavat isät järkähtämättä, hylkääminen rankaisuna: ainoakaan poika ei sen vuoksi kasva isänsä pään yli. Näin oli halki viiden vuosisadan.

Nahkoihin puettuna, viitta yllä, karheana ja vanukkeisena ja jokseenkin peseymättömänä, sellaisena esiintyy ajatuksissamme tuo muinaisroomalaisen perimuoto, siistimättömine kynsineen ja suurine korvineen; savimaja asuntonansa; aina itse valmiina tarttumaan miekkaan tai lantatadikkoon. Keihäällä ajettiin karjaa, keihäällä kamppailtiin taistelussa. Vihollisen kanssa tehdyt epäedulliset sopimukset julistettiin pätemättömiksi ja sydämettömästi annettiin alttiiksi viranomainen, joka oli sen tehnyt; sillä ei koskaan ajateltu ihmistä, vaan ainoastaan valtion etua. Kovaluustoisia luonteita, vailla kauneusaistia, mielikuvituksettomia, myöskin vallan epämusikaalisia, mutta toimitarmoisia, ravakoita ja kaikkea muuta kuin naiveja.

Kumminkin, huolimatta tästä eheästä yhtenäisyydestä, muinaisroomalainen on rotuarvoitus. Sillä jo Rooman perustaminen latinalaisten ja sabinilaisten toimesta osoittaa varhaista veren sekoitusta. Myöskin vallan vierassukuisista etruskeista on aikaisin asettunut arvoa nauttivia perheitä Roomaan. Edelleen näemme sitten, että maassa on ammoin ollut olemassa paikallisylimystö, patriisien sääty, joka puolustautuu myöhemmin maahan siirtyneitä, tunkeilevia plebeijejä vastaan: yksi turvakeino heitä vastaan oli aviokielto. Mutta asutuksen eri kerrostumain erillänsä pitäminen ei ollut toteutettavissa. Lisäksi tuli sitäpaitsi vielä joukko Roomassa olevia orjia tai palvelijoita, sotavankeja, gallialaisia, kreikkalaisia, puunilaisia, aasialaisia: sillä vapautettujen palvelijain pojat saivat Roomassa aikaisin ja säännöllisesti kansalaisoikeuden, ja saivatkin tuhansin ja taas tuhansin, epäperäisiä roomalaisia, jotka välittömästi sekaantuivat plebs'iin. Senpä vuoksi alkaen jo toisesta, niin jo kolmannesta vuosisadasta ennen Kristusta voidaan tuskin enää puhua puhtaasti roomalaisesta kaupungin asujamistosta. Mutta kunnianhimoinen ylpeys, olla roomalainen, valtasi heti kaikki kansalaisluetteloihin otetut ja yhdenmukaistutti vieraatkin ainekset. Kuitenkin ylhäisön mies sellaisissa olosuhteissa tuskallisen tarkasti piti vaarin sukupuustansa ja huolehti mikäli mahdollista perheaikakirjoista ja esi-isäin-kuvista.

Maan hankinnan kasvaessa ja väestön lisäytyessä muuttuivat luonnon pakosta Roomassa alati lait ja laitokset alhaison ja ylimystön itsepintaisesti keskenänsä taistellessa; tästä oli tuloksena jo varhain Rooman tapahtumarikas hallitusmuoto- ja oikeushistoria, ja siinä esiintyy kuuluisissa kansantribuuneissa toden teolla voimakkaita ja luonteeltaan selväpiirteisiä persoonallisuuksia, joiden ääni kaikui yli kansankokouksen ja jotka vastalauseellansa pelottomina itse korkean senaatinkin herpaisivat; heidän toimintansa oli poliittista sabotagea: lainsäädännön kiskot ikäänkuin revittiin irti, ja valtiokoneiston oli pysähdyttävä tai se räjähti pirstaleiksi. Mutta nämä kansantribuunit ovat taas lopultakin kaikki toistensa kaltaisia; toimiala synnytti erityisen ihmistyypin. He vaihtelivat vuosittain, ja noin neljässäsadassa vuodessa oli siten tuhansia tribuuneja, jotka kaikki käyttävät melkein samaa kieltä ja muistuttavat toisiansa kuten verikoirat.

Mutta Rooman sotahistoria? Toden totta, ainoakaan sotahistoria ei ole taisteluista niin rikas kuin muinais-Rooman, mutta ainoassakaan ei myöskään ole niin suurenmoisesti valehdeltu, taikka sanoisimmeko niin suurenmoisesti runoiltu kuin siinä. Ylenpalttisesti ihania nimiä: ensimäiset seitsemän kuningasta, jotka enimmäkseen ovat niin uljaita, sitten pitkäsuortuvainen mies, Cincinnatus, edelleen Menenius Agrippa, Valerius Poplicola, Manlius Torquatus, Camillus: sankareita, hyviä Ulmin vanhaan raatihuoneeseen ja vallan oivallisia nykyaikaiseen lastenkamariin, mutta sen pahempi ei meille, jotka haluamme totta ja todellista.

Mistä polveutuvat nämä historiat? Niebuhr luuli kerran (ja jo Vico ja Perizonius ennen häntä), että ne olivat peräisin todellakin muinaisroomalaisesta runoudesta, vanhoista sankarilauluista, joista historioitsija Liviuksella satunnaisesti vain otteita olisi säilynyt; ja suuri englantilainen historioitsija Macaulay istuutui sitten ja sepitti todellakin tuollaisia muinaisroomalaisia sankarilauluja, vieläpä englannin kielellä, ikäänkuin hän voisi korvata hävinneen roomalaisen Homeroksen; esim. seitsenkymmensäkeinen balladi "Horatius Cocles", jonka Macaulay otsikossa levollisesti sijoittaa vuoteen 394 e.Kr., eräs toinen balladi Regillus järvestä, missä jumalat Castor ja Pollux ratsastavat roomalaistaisteluun:

Ei konsaan ihmissilmin

Ois' heitä nähty, ei.

Valkeissa varuksissa

Heit' orhit valkeet vei j.n.e.

Mutta Niebuhrin olettamuksesta, jota Macaulay seurasi, on kauan sitten luovuttu. Kaikki nuo sievät legendat ovat paljoa nuorempia ja vasta kreikkalaisen kirjallisuuden vaikutuksesta ja sitä jäljitellen syntyneet, jossa kekseliäät kreikkalaiset itse olivat mukana auttamassa. Sillä kreikkalaiset tunsivat mitä elävintä harrastusta Roomaa kohtaan. Noihin pieniin hienoihin ihmisiin vaikuttivat nämä suurenmoiset valtiasihmiset mahtavasti.

Rakastunut Tarpeia impi esimerkiksi, joka Romuluksen aikoina kavalsi Capitoliumin kauniille Titus Tatius kuninkaalle, on muunnos kreikkalaisesta Skyllasta, joka teki samoin Minos kuninkaalle, kun tämä piiritti hänen kaupunkiansa. Kansaa kiihoittaakseen esiintyy Brutus mielipuolena Tarquiniuksia karkoitettaessa; tämä on laadittu Solonin mukaan, joka teeskentelee mielipuolta Salamiksen valloituksessa. Mutta Camillus on ilmeisesti sepitetty roomalaiseksi Akhilleukseksi: Camilluksen viha ja Akhilleuksen viha; lähetystön täytyy nöyrästi rukoillen noutaa vihastunut takaisin Veistä: tämä on aivan kuin lähetystö Iliadissa. Ja Veitä itseään piiritetään kuten Troiaa juuri kymmenen vuotta, ja tällöin vielä sytytetään roomalaiset piirityskoneet tuleen, niinkuin kreikkalaisten leiri Homeroksella.

Ei ole ihanampaa kuin Coriolanus, joka sijoitetaan vuoteen 491 e.Kr. Kun Coriolanus halveksii roskaväkeä ja ylimielisesti osoittaa patriisilaista sukuylpeyttään, riistää Rooman kansa häneltä virka-arvon, hän lähtee raivoissaan maan vihollisen luo ja voittaa Rooman vihollissotajoukon johtajana; Rooma vapisee ja horjuu. Mutta hänen äitinsä Veturia etsii hänet hänen leiristään ja hellyttää hänen sydämensä; hän antaa alttiiksi voittajan asemansa, äidin vuoksi, ja saa tästä syystä surmansa viholliselta. Tämä aihe on auttanut Shakespearea erääseen hänen kauneimmista tragedioistaan. Mutta tämä ei ole Shakespearea, se on antiikin runoelma; sen havaitsi jo Mommsen.

Historiallisesti todella luotettavia yksityiskohtaisia tietoja me saamme vasta Pyrrhos kuningasta vastaan käydystä sodasta, joka alkaa vuonna 282, ja ensimäisestä puunilaissodasta, joka syttyy vuonna 264. Silloin kohoaa esim. vanha Appius Claudius, sokea, silmiemme eteen, Via Appian unohtumaton rakentaja, mies, jolla on täysin persoonalliset kasvonpiirteet, joka vaikutti valtavasti kansan kiihoittajana, mutta ennen kaikkea senaatissa teki tyhjäksi kaikki rauhanneuvottelut Pyrrhos kuninkaan kanssa, kuuluisa kohtaus, jonka Cicero meille kertoo.

Sitten tuli ensimäinen puunilaissota, ja silloin mittaili Rooma ensimäistä kertaa voimiansa täysin tasa-arvoisen Italian ulkopuolisen maailmanvallan, Karthagon kanssa, tasavalta tasavaltaa, kauppavaltio kauppavaltiota vastaan. Se oli lähes 25 vuotta kestävää painiskelua, ja ulkonainen tulos ei aluksi ollut kovin suuri. Kuten Italia ei kauan sitten heitti rykmenttinsä Tripolikseen, aivan samoin kävi jo silloin Reguluksen johdolla. Mutta asia oli satakertaisesti vaarallisempi kuin nyt. Mahtava Karthago ravistelihe kuin haavoitettu naaras jalopeura; mutta haava parani pian, ja petoeläin kasvoi voimissa ja hiipi mylvien uutta saalista etsimään, pitkin Pohjois-Afrikan rantaa, ui yli Gibraltarin salmen ja alkoi käydä Espanjan lammastarhojen kimppuun.

Ensimäisen puunilaissodan aika on ollut Rooman varsinainen ihanneaika: niin kuin meille saksalaisille ratkaisutaistelujen aika 1866—1870. Moitteeton on kaikkialla persoonallinen johto, uhrautuvaisuus, kansan, senaatin ja kaikkien virkakuntain käyttäytyminen; tuntematon on tapainturmelus, alhaista omanvoitonpyyntiä ei esiinny; suurin uhrautuvaisuus elähdyttää isänmaanystäviä: ihanteellisuutta, jollainen valtaa kansan, kun sen on otettava askel, joka ratkaisee sen kohtalon, sen tehtävän maailmassa tuleviksi ajoiksi. Mutta ne edut, mitä Rooma siinä voitti, olivatkin melkoiset: kasvava arvonanto; lisääntynyt kokemus merisodassa ja ulkomaisten kansain taistelutapain tuntemisessa; mutta ennen kaikkea se seikka, että Rooma nyt sai historioitsijan, joka tämän sodan totuudenmukaisesti kuvasi, vieläpä historioitsijan, joka on suurimpia ja luotettavimpia, kreikkalaisen Polybioksen. Rooma astuu nyt vasta historian näyttämölle, s.o. se joutui vihdoinkin historiankirjoituksen esineeksi kreikkalaisessa maailmassa.

Mutta varsinaisia eroittuvia luonteenpiirteitä emme tapaa vielä ollenkaan. Duilius esim., joka voitti ensimäisen suuren merivoiton Mylaen luona! Me emme saa hänestä tietää mitään muuta, kuin että hän myöhemmin oli hyvin ylpeä. Roomassa ei ollut öisin lainkaan katuvalaistusta; mutta Duiliuksesta kerrotaan, että hän rohkeni öisin kulkea kadun yli soihtu kädessä, joka muutoin ei ollut luvallista kelienkään roomalaiselle, tulenvaaran vuoksi. Entä Regulus! Koko tuo kaunis historia, joka kertoo, että Regulus karthagolaisten vangiksi joutuneena lähetettiin rauhanhierojana Roomaan, mutta että hän Roomassa jyrkkänä kunnian miehenä kiivaasti puolusti sodan jatkamista, että hän jälleen palasi vankeuteen ja sai karthagolaisilta lopuksi osaksensa kidutuskuoleman, on sen pahempi vain sangen todennäköisesti keksittyä. Sillä Polybios, roomalaisten ihailija, ei tiedä siitä mitään; häneltä ei varmaan tällainen sankaritapaus olisi voinut päästä huomaamatta.

Mutta nyt — ja todella heti tämän jälkeen — tapahtui ratkaisevan uutta: kreikkalainen sivistys alkaa voitokkaasti tunkea Roomaan. Rooma muuttuu ripeästi, sanokaamme suunnilleen vuoden 240 seutuvilla, ja siellä opetellaan nyt kreikkaa, puhutaan kreikkaa, ajatellaankin lopuksi kreikaksi, ja jäykät soturiluonteet heräävät pian antamaan arvoa vapaahetkien toimille, taiteelle, teatterille, hyveopille ja urheilulle. Mutta mielten ollessa juuri näin viritettyinä heräävät myöskin yksilöllisyydet. Niitä ei luo ankara kuri, ne muodostuvat vasta vapaudessa. Ja hetikohta, Hannibalin-sodassa (218— 201), näkyvät sen vaikutuksetkin: nähtäväksemme ilmestyy luonteita, jotka voimakkaasti eroittautuvat joukosta. Se ei ole satunnaista. Nero ilmoittaa tulonsa, teon nero, jolle kansa ja tusinaihminen antaa tilaa vain suuren vaaran hetkellä ja vallan poikkeuksellisissa oloissa. Tähän saakka velvollisuus tukahdutti omaperäisyyden; Rooman historia oli sen vuoksi tähän asti ääretön väritön pinta, varjon peittämä, yksitoikkoinen ja harmaa; tältä harmaalta taustalta kohoaa nyt vihdoin kuin kultahohde: Scipioiden olemus.

On tapahtumassa minä-muodostus, minän syventyminen, moraalis-esteettinen oman persoonallisuuden kypsytys; se on korkeampaa itsensä hoitoa, korkeampaa egoismia, ja tämä saa aikaan, että yksityiset henkilöt nousevat omin varoinsa ja ajattelijoina tai valtiasihmisinä hienommassa muodossa kohoavat korkealle yli jokapäiväisten "kelpo ihmisten" suureni joukon, kun he pääsevät voimakkaasti tajuamaan oman arvonsa. Kreikka on luonut tämän minä-muodostuksen ja ihmeellisesti sen kehittänyt; se oli sen läpitunkema; joskin Kreikan nyttemmin täytyi valtiollisesti joutua perikatoon, sivistyshistoriallisesti se oli sen kautta tullut Rooman ja ihmisyyden kasvattajaksi.

Näin Rooman historia nyt muodostuu suorastaan yksilöitten historiaksi. Aivan kuin astuisimme äkkiä ahtaasta metsänhämärästä, jossa toinen runko on toisensa näköinen, vapaalle kummulle puujättiläisten alle, jotka aukioilla erillänsä seisovat ja, mahtavasta juuristostaan korkealle kohonneina, levittävät mittaamattoman laajalle myrskyn huojuttelemia latvojansa. Sillä kaikki nuo suuret luonteet — Scipio, Sulla, Pompeius j.n.e. — pyrkivät alati toteuttamaan ajatusta: "Valtio olen minä". Rooma olennoituu heissä.