Читать книгу Rooman miehä - Theodor Birt - Страница 5

Sisällysluettelo

Ceterum censeo carthaginem esse delendam.

Cato — Marcus Porcius Cato — oli Scipio "suuren"[13] aikalainen ja täsmälleen samanikäinen kuin Scipio, jonka jälkeen hän kumminkin kauan eli, ja hän oli Scipion täydellinen vastakohta ja hänen katkerin ja sitkein vastustajansa. Catosta on meillä eepoksen antama elämäkerrallinen kuvaus, mutta ennen kaikkea Plutarkhoksen kirjoittama elämäkerta, joka asettaa hänet kreikkalaisten Aristeideen rinnakkaisilmiöksi; lisäksi tulee vielä jätteitä Caton omista kirjoituksista; sillä itseensä nähden oikeudentuntoinen mies piti välttämättömänä kirjoittaa itsestänsä (kun sitävastoin Cicero Scipiota kehuu siitä, ettei hän alentautunut kirjailemaan), ja niin me tunnemme Caton koko hänen ytimekkäässä omaperäisyydessään tarkemmin kuin usean muun. Cato on viimeinen vanha-roomalainen. Sellaiseksi hänet meille kuvataan.

Luonnollisesti sellainen vanha-roomalaisluonne ei voinut enää menestyä itsensä pääkaupungin silloin "moderniksi" kehittyneessä elämässä. Cato on peräisin Albanus vuorilta, 15 km päässä Roomasta sijaitsevasta Tusculumista, pienestä vuorikaupungista, jonka vähäisiä rakennusjätteitä nytkin vielä Frascatista käsin käydään katsomassa. Siellä hän on syntynyt vuonna 234, ja aina kuudenteentoista ikävuoteensa saakka viisas, sukkela poika pysyi hiljaa maalaisoloissa isänsä maatilalla. Mutta, eräs ylhäinen mies, hänen nimensä oli Valerius Flaccus, keksi hänet, ja hän läksi Roomaan luodaksensa siellä itselleen tulevaisuutta, oli näkemässä suurten oikeusjuttujen käsittelyä ja mukana kansankokouksissa, saavutti pian pääkaupunkilaistottuneisuuden ja nousi siellä aikaisin korkeisiin kunniapaikkoihin. Sellainen karriääri oli siis kumminkin mahdollinen tässä ylimysmielisessä kaupungissa. Mutta hän pysyi aina samana luonnollisena, yksinkertaisena, reimana maalaisihmisenä. Jo hänen sukunimensä Cato, joka merkitsee luonnonlapsen viekkautta, tuo ilmi hänen talonpoikaisluonteensa.

Hän oli punertavan vaaleaverinen, sinisilmäinen — kuulumatonta italialaiselle — ja niin ruma, ettei hän voinut kuolla. Sillä Proserpina, Manalan nuori jumalatar, joka kauniin Scipion niin aikaisin luoksensa kutsui, ei tahtonut häntä läheisyyteensä ottaa. Niin tuli hän yli 90 vuotta vanhaksi.

Hän voimisteli, eli hyvin kohtuullisesti ja yksinkertaisesti; piti korkeampana upseerina ollessaan sodassa vain yhtä palvelijaa, joi periaatteesta kenttämarssien kestäessä vain vettä (korkeintain vähän etikkaa seassa) ja voi valtavasti huutaa; niin hän teki ollessaan taistelussa ja sanoi: "kiljaisu vaikuttaa vastustajaan usein enemmän kuin miekanisku". Hän oli poikana nähnyt, miten yksinkertaisesti sellainen vanha herra kuin Curius Dentatus eli maalla, itse lieden ääressä seisten ja polentaansa valmistaen, ja hän päätti jatkaa siihen tapaan uhmaten aikaansa.

Roomassa hän osti itse torilta ruokansa. Maalaisisäntänä hän tarttui itse kaikkialla työhön käsiksi (myöskin Bismarck oli hyvä taloudenpitäjä), joi samaa huonoa viiniä kuin väkensä, söi heidän kanssansa samassa pöydässä ja oli saita, varsinkin pikkuasioissa; joka tapauksessa hän osasi kelpo lailla hyötyä palvelijoistaan. Kun he tulivat vanhoiksi ja käyttökelvottomiksi, hän möi heidät (jota jalo Plutarkhos kovin paheksuu; sillä talon palvelijalla on oikeus saada vanhuuden hoivaa). Mutta hyvästi palkollisten oli nukuttava; siitä Cato huolehti; sillä ken hyvin nukkuu, tekee työtä hyvin. Väen täytyi aina vain tehdä työtä ja nukkua; kolmatta mahdollisuutta ei ollut. Mutta kun hänen vaimonsa imetti, hän samalla kertaa imetti paria orjalasta, siten syntyi pysyväinen kaunis suhde lasten kesken. Hänellä oli yksi oppinutkin orja, joka oli koulumestarina ja todella pitikin koulua; mutta omia poikiansa opetti Cato itse: kirjoittamista, laskentoa, lakia ja oikeutta ja kauppakirjanpitoa, mutta myöskin keihäänheittoa, ratsastusta, uintia ja nyrkkeilyä. Koskaan hän ei lausunut karkeata sanaa poikainsa läsnäollessa; niin, karttoipa hän heidän kanssansa yhdessä kylpemistäkin.

Kaikki tämä on vanha-roomalaisen tapaista; se oli silloin jo vallan vanhanaikaista, ja kelpo Cato oudoksutti noilla tavoillaan, kuten meillä Saksassa voimistelunisä Jahn ja germaani Massmann vaaleakiharaisella teutonisuudellaan. Miten alkuperäisin käsityksin Cato vielä vanhoilla päivillään on maanviljelykseen kiintynyt, osoittaa hänen kirjansa, joka käsittelee sitä ja on meille täydellisenä säilynyt. Hän on agraari ja halveksii kauppiasta ja pankkiiria. Ainoastaan maamies on kunnianmies.

Tässä kiusallisen tarkassa käsikirjassa emme yksinomaan saa opetusta lannoituksessa ja kyntämisessä, karjanruokinnassa, öljypuutarhain hoidossa, hiirenherneen, pavun viljelemisessä, hedelmäpuun ymppäämisessä j.n.e., j.n.e.; me saamme myös ruo'an valmistusohjeita, esim. miten pannukakku laitetaan neljästä aineesta: jauhosta, jauhennetusta juustosta, munista ja öljystä; miten hanhia lihoitetaan, vaatteita suojellaan koilta. Taloudenhoitajattarelle annetaan ohjeet: hänen ei tule koskaan mennä kävelemään, ei käydä vuorovierailuilla naapurin naisten luona, vaan hänen on joka ilta puhdistettava liesi, ennenkuin nukkumaan menee.

Muinaisaikana olikin kokonaisia vanhan Caton mietelausekokoelmia, n.s. oracula, esim.: "Huokeimmatkin tavarat ovat kuitenkin aina liian kalliita, jos niitä ei käytetä." "Hyvä aviomies on suuremmanarvoinen kuin suuri valtiomies." "Ystävyyssuhteet on, jos ystävä ei oikeaksi osoittaudu, kuten ommel vaatteissa, ratkomalla purettava, ei repäisemällä!".[14] "Mässäriä varoitat turhaan; hän ei kuule, sillä hänen vatsallansa ei ole korvia." Kysytään, miksi Roomassa ei ole hänen kuvapatsastansa, ja hän vastaa: "Parempi että kysytään, miksi kuvapatsasta ei ole, kuin miksi se on." Kirjailijalle on hänellä kuuluisa ohje: "Hallitse aiheesi, niin sanat tulevat itsestään."

Hän oli hyvin itsetietoinen ja sanoi, että koko elämässään hänellä oli vain kolme kaduttavaa: kerran hän oli viettänyt päivän ilman tarkkaa päiväjärjestystä; kerran hän oli kulkenut laivalla, missä maatietä voi käyttää (siinä ilmenee oikea maarotta), ja pahinta kaikesta: kerran hän oli naiselle salaisuuden uskonut. Umpiuskoinen hän ei lainkaan ohut; ainakaan emme siitä mitään kuule; sisälmystenkatsojia, julkisia viranomaisia, joiden tuli valtion ja yleisesikunnan palveluksessa uhrieläinten sisälmyksistä julistaa jumalain tahtoa, hän piti veijareina ja ihmetteli, ettei haruspex toisen kohdatessaan nauraen iskenyt silmää.[15]

Voidaan sanoa: Caton luonne muistutti roomalaisen satiirin luonnetta. Satiirinen runous oli erikoisesti roomalaista, ja sen sävy oli samalla kertaa rajuudellaan arastuttavaa ja kuitenkin rakastettavaa ja somaa, samalla kertaa täynnä koulumestarimaisen kolkkoa vakavuutta ja kuitenkin täynnä kokkapuheiden hulluttelua ja kepposten iloa ja aina valmis sanasotaisille: juuri niin, näillä sanoin, Plutarkhos kuvaileekin meille Caton luonnetta.

Miten ymmärrettävissä, että sellainen ihminen vihasi kreikkalaisia! mutta ei kreikkalaisia itseään, pikemminkin vain kreikkalaisten jäljittelijöitä (kuten meille saksalaisille aikaisemmin ranskalaisuuden matkijat olivat kauhistuksena ja nykyisin ihmiset, jotka kaiken tekevät englantilaisesti smoking'ista five o'clock'iin). Miksi kreikkaa puhua, kun latinaa osaamme! miksi kreikkalaisia ilvehtijöitä näyttämölavalla ja miksi sietämättömällä tavalla tuhlata aikaa kreikkalaisen urheilun harjoittamiseen? Sen vuoksi Cato koetti vielä melkein uinuvan latinankielen tehdä kirjallisuudessa käyttökelpoiseksi, vaikutti latinalaisen runoilijan Enniuksen[16] menestymisen hyväksi ja kirjoitti lopuksi itsekin.

Kun kreikkalainen kuningas Eumenes persoonallisesti tuli Roomaan, kiersi Cato häntä kaukaa. Miksi hän karttoi häntä! Hän sanoi: "Kaikki kuninkaat ovat lihansyöjiä (sarkofageja)." Scipion esikuvina olivat kreikkalaiset itsevaltiaat; Cato hylkäsi heidät ja ylisti sen sijaan Periklestä, Hamilkar Barkasta. Kun eräs kreikkalainen lähetystö, mitä korkeimmin sivistyneitä miehiä, todellisia kultuurin edustajia, Roomassa viipyi pitemmän aikaa, Cato pauhasi senaatissa ja sai aikaan, että heidän täytyi matkustaa pois. Mutta varsinkaan hän ei suvainnut kreikkalaisten lääkäreiden, kirurgien toimintaa. Sillä Cato itse oli luonnonparantaja, jommoisia meilläkin välistä ovat vanhat lampaanhoitajat, kokoili itse kansanomaisia reseptejä ja uskoi vanhoihin parannuskeinoihin: esim. kellä oli lapamatoja, hänen täytyy tyhjään vatsaan ottaa muuatta lääkettä; jos hän vielä on poika, hänen on sitäpaitsi asetuttava korkealle kivelle ja kymmenen kertaa hypättävä alas ja sitten tehtävä kävelymatka. Mutta jäsentennyrjähdyksissä suositetaan loitsulukuja; niinpä on hierottaessa laulettava noita hirmuisia sanoja: huat hauat huat, ista pista sista, damnabo damnaustra. Se auttaa varmasti: Sanum fiet.

Vasta vanhempana, kun Scipio, hänen päävastustajansa, kauan sitten oli kuollut, Cato yhdessä asiassa myöntyi; kuten Sokrates vasta vanhuksena oppi soittamaan lyyraa, niin oppi hän kreikankieltä. Sitten hän heti kelpolailla kirjoituksissaan varasteli kreikkalaisilta kirjailijoilta.

Catossa on osoittautunut todeksi lause, että ainoastaan hyvä taloudenhoitaja voi olla hyvä valtiomies. Mutta hänen luonnonlaatunsa, hänen vaistonsa oli määrännyt hänen poliittisen suuntansa. Hän oli Scipion vastustaja, ja ylellisyyttä, idän-politiikkaa vastaan nouseminen teki hänestä suuren; se oli tosin hyödytöntä ponnistelua. Vuorta laskeuduttaessa on jarru tarpeen: kun kaikki näytti syöksyvän suinpäin, otti Cato suorittaakseen pelastavan jarrun osan, ja tämä on myöhempäin roomalaisten mielestä tuntunut ikuisesti muistettavalta. Mutta se oli liian myöhäistä, ja, ennenkuin hän aavistikaan, valtio oli jo suhisevaa vauhtia syvyydessä.

Seuraamme lyhyesti Caton kehitystä sotilaana ja valtiomiehenä.

Hän oli jo nuorena aluksi tavallisena sotamiehenä, mutta sitten esikuntaupseerina (tribunus militum) kunnostautunut taistelussa; sittemmin, kun Scipio (v. 204) pystytti päämajansa Sisiliaan, hän seurasi tätä yritteliästä miestä sotakassan hoitajana (quaestor): tämä tapahtui ilmeisesti Scipion harmiksi. Tämän suuren näyttämölleasettajan tuhlailu, varsinkin se tapa, millä hän siroitteli rahojansa sotamiesten keskuuteen, saattoi kuohuksiin Caton, joka oli tottunut laskemaan tarkoin joka penningin, ja vihollisuus oli valmis. Jo silloin oli Cato Scipion mukana Afrikassakin. Kun hän oli tavanmukaisissa korkeammissa viroissa, herätti huomiota, ettei hän koskaan eikä missään lainvastaisella tavalla hankkinut rikkautta, vaikka siihen olikin niin oiva tilaisuus ja kaikki muut niin tekivät. Mutta senpä vuoksi hän esiintyikin äänekkäästi ja kiukkuisesti, ensin praetorina Sardiniassa, sitten konsulina Espanjassa, virkamiesten lahjomista, viljakeinottelijain petoksia ja ennen muuta kaikenlaatuista ylellisyyttä vastaan. Voi ajatella mikä tuloksena! Menestyksellisempi oli sitävastoin se kesäsota, jonka Cato silloin kävi Espanjassa, ja vuonna 195 hän voittoisine sotajoukkoineen Scipion nähden kulki triumfaattorina Roomaan. Se oli hänen elämänsä ensimäinen huippukohta.