Читать книгу Rooman miehä - Theodor Birt - Страница 6

Ja neljää vuotta myöhemmin hän sotarintamassa vieläkin enemmän kunnostautui. Syyrian kuningas Antiokhos seisoi sotajoukkoineen Kreikassa. Rooman taistelu hänen kanssansa alkoi. Thermopylain solassa voitettiin Antiokhos, ja hän vetäytyi pois Euroopasta. Tästä saatiin kiittää Catoa, joka yöllä yksinänsä toisen vuortenkiipeäjän seurassa otti etsiäkseen yli vuoriston johtavan salatien, jota myöten hän sitten, vielä ennen aamunsarastusta, johti pienen joukon ja karkasi vihollisen selkään. Kauhu oli suuri, takaa-ajo loistava. Kivenheitto murskasi kuningas Antiokhokselta hampaat. Tapaus kuvataan meille mitä elävimmin, ja tämä kuvaus on varmaan peräisin häneltä itseltään.

Mutta kun myöhemmin Scipiot siirsivät Vähään Aasiaankin taistelun Antiokhosta vastaan, heittäytyi Cato vastustamaan tätä laajennettua idän-politiikkaa, joka oli vain halpamainen ryöväysretki suuressa mittakaavassa. Caton terveen mielipiteen mukaan piti ensiksi toki niissä maissa, jotka jo olivat Rooman hallussa, saada järjestetyksi suotuisat olosuhteet, mikä ei vielä lähimainkaan ollut laita. Suuret ylimykset vaativat jatkuvaa ryöstöä johtaakseen huomion pois sisäisestä rappiosta, joka yhä selvemmin ja selvemmin näyttäytyi; Cato sitä vastoin suositteli sen järkevästi järjestettyä hyödyksikäyttämistä, mitä Rooma jo siihen saakka oli hankkinut, terveiden olosuhteiden aikaansaantia tähänastisten jo laajalle ulotettujen rajain piirissä. Mutta hän ei tehnyt mitään esityksiä; ne olisivat kuitenkin olleet hyödyttömiä. Sitävastoin hän kävi henkilöiden kimppuun. Cato oli liikkeellepaneva voima Scipioiden jutussa. Suuri Scipio syöksyi korkeudestaan: Cato vainosi, niinkuin jahtikoira, häntä ja hänen puoluettaan senaatissa ja oikeudessa niin kauan, kunnes hän sai hänet kaadetuksi: vuonna 184—183.

Se oli suuri henkilökohtainen triumfi: mutta asiassa ei kumminkaan oltu mitään voitettu. Korkea ylimyskunta säilytti enemmistön senaatissa ja jäi raa'assa voimassaan olemassaolemaan; valloituspolitiikkaa jatkettiin johdonmukaisesti; esiintyi vain toisia nimiä; asia oli sama. Quinctius Flamininus, Kynoskephalain voittaja (v. 197) ja varsinkin M. Fulvius Nobilior, joka valtasi Ambrakian, olivat nyt tämän maailmanvaltapolitiikan pääkannattajat. Kukaan ei tahtonut huolehtia Italian oloista. Caton aatetoveri jossain määrin oli tosin Aemilius Paulus, Pydnan voittaja kolmannessa makedonialaissodassa; mutta minkäänmoisia uudistusyrityksiä ei tehdä; poliittinen tilanne ne ehkäisi. Sillä sanottava uudistus ei ollut vielä se, että Roomaan virtaavat latinalaiset maan autioittamisen estämiseksi käännytettiin takaisin kotiseudulleen. Mielenkiintoista on, että Cato sai aikaan raipparangaistuksen lakkauttamisen. Niiden keskustelujen yhteydessä, jotka tähän lakiin liittyvät, oli ilmeisesti myös hänen kuuluisa lauseensa: "Ken vaimoansa tai lastansa lyö, tekee pyhyyden loukkauksen".[17] Mutta tämä ei ollut lainkaan pääasian, suuren politiikan yhteydessä. Cato tyytyi, kuten tähänkin asti, vastapuoleen yksityisten etevien miesten kimppuun käymiseen ja masentamiseen virittämällä oikeusjuttuja heidän niskaansa.

Sillä hän oli peljätty syyttäjä, purevan puhelahjainen. Niin hän tuhosi triumfin Minucius Thermukselta jälkeen vuoden 193; Nobiliorille hän luki häpeäksi, että tämä sotaretkellä piti seurassansa runoilijaa (Enniusta), Furius Philuksen hän sai tuomituksi, koska tämä oli rasittanut Espanjan kansoja ylenmääräisillä viljanhankinnoilla.

Silloin kansa valitsi Caton censoriksi vuodeksi 184. Joka viides vuosi tapahtui Roomassa kahden censorin vaali. Heillä oli huolenaan valvoa rakennustoimintaa ja raha-asioita, valtion maitten vuokraaminen j.n.e., edelleen koko verolaitos ja sen yhteydessä väenlasku (jokaisen kansalaisen oli käytävä itse veroittamassa itsensä, valalla ilmoituksensa vahvistaen); mutta lopuksi myöskin siveyden valvonta. Virkamiehen, joka toimi moitteenalaisesti, censorit eroittivat virasta ja arvoista, rikkaalta ritarisäätyiseltä yksityismieheltä he voivat ottaa pois hevosen, s.o. oikeuden kuulua ritarisäätyyn. Se oli mahtava ase kaikkea tapainturmelusta ja julkeutta vastaan, ja se laskettiin nyt Caton käteen.

Mutta ase oli tylsistynyt. Muinaisina aikoina, kun Rooma oli vielä pikkuvaltio, censorit tosiaankin silmälläpidon vuoksi vilkaisivat poroporvarillisesti jokaisen taloudenpitoon, niin, jokaiseen pataan, totesivat, ettei padassa paistuva lintu vain ollut liiaksi syötetty, ja todellakin voitiin vielä ehkäistä monta kasvannaista vanhanaikaisissa kunnon tavoissa, joko ylellisyyttä vaatteissa, kultaisia lautasia, tai aviorikoksia ja palvelijain pahoinpitelyä. Poliisivalvonnalla oli siis käsissänsä moraali, yhteiskunnan kasvatus, suunnilleen niin kuin nytkin vielä kirkkoherralla monissa katolisissa seurakunnissa.

Mutta sittenkuin Roomasta oli tullut suurvalta, kun miljoonia sadoittain virtasi ylhäisten taskuihin ja kreikkalaisen idän hekumalliset tavat orgioineen ja bakkanaaleineen komeillen tekivät taloansa Roomaan, näytti kaikki tämä mielettömän typerältä, ilveilyksi muuttuneelta, ja suuri Scipio ja hänen ihailijansa eivät todella ajatelleetkaan enää tämän censorin virkavelvollisuuden vakavissaan käyttämistä.

Cato menetteli toisin, aivan kuin maailmassa ei mitään olisi muuttunut, ja senvuoksi juuri oli kansa hänet valinnut. Erään arvossapidetyn miehen hän poisti ritarisäädystä, koska hän laiminlöi maataloutensa hoidon; eräältä toiselta ritarilta hän otti pois ratsuhevosen, koska hän oli tullut liian lihavaksi: hän eli liian ylellisesti (me tunnemme luonnollisesti ainoastaan vallan eriskummalliset tapaukset). Senaatistakin hän eroitti suurivaltaisia herroja, esim. erään Flamininuksen (suuren Flamininuksen veljen), ja todellakin syystä, mies kun näyttäytyi julkisesti ja sotaretkillään poikarakastettunsa seurassa, ja, kun tuo nuori poikajolppi sanoi, että hän tänään mielellään näkisi ihmisen kuolevan, tuotatti saliin vangitun gallialaisen ja katkaisutti häneltä kaulan juominkien kestäessä. Omituinen on meidän silmissämme eräs toinen tapaus: muinaisroomalaisen käsityksen mukaan eivät vanhemmat koskaan saaneet lastensa läsnäollessa toisiansa suudella. Muuan Manilius oli tyttärensä nähden suudellut vaimoansa. Cato eroitti hänet senvuoksi senaatista. Me saammekin tietää, että Cato itse ei vaimoansa koskaan päivällä syleillyt, paitsi ukkosen jyristessä. Senvuoksi hän aina iloitsi, kun tuli ukkosilma.

Mutta myöskin rakennusvalvontaa hoiti tämä censori Roomassa ankarasti koettaen saada jossakin määrin suoriksi katujen talorivit; hän piti huolta torihintain säännöstelystä ja valvotutti mitä ankarimmin varsinkin ylellisyystavarain ostajia. Ken osti kalliita pöytäkalustoja, pukuja, kultakirjosilkkiä, maalauksia, passaripoikia, hänen täytyi jokaisesta ostosummasta lisäksi maksaa vielä kolmasosa tai neljäsosa arvoa valtiokassaan. Säästäväinen maaisäntä Cato osoittautui siis myöskin hyväksi valtion talouden hoitajaksi. Maakuntain verojen kannosta ei Rooman senaatti itse huolehtinut; se jätettiin verojen vuokraajille, jotka siitä hankkivat jättiläisvoiton. Cato pani nyt näiden ihmisten kannettavaksi valtavan vuokramaksun. Se ei käynyt kylläkään taistelutta ja ilman raivoisaa mielten kuohahdusta; sillä ken roomalaiselta varastamisen kielsi, oli hänen verivihollisensa. Mutta Cato ei ollut tieltänsä harhautettavissa. Myöskin sittemmin, kun hän ei enää ollut censori, hän vaikutti johdonmukaisesti samaan suuntaan käyvän lainsäädännön hyväksi, ja tällöin me saamme tietää hiukan naisistakin.

Rahakkaat naiset olivat silloin Rooman valtiossa tulleet niin mahtaviksi, että he vuonna 195 suorastaan saivat kumoutumaan erään ylellisyyttä vastustavan lain. Ylellisyys on naisen elämänaines, hänen asehuoneensa; jokin Catoko sen ryöstäisi ja puhdistaisi? Jokaisella naimattomalla naisella tai leskellä piti niinikään lain mukaan olla holhooja, joka edusti häntä oikeudellisesti ja hoiti hänen raha-asioitaan. Mutta naiset saivat aikaan, että he vastoin vanhaa tapaa nyt itse valitsivat tämän holhoojan, ja he valitsivat luonnollisesti taipuvaisimman ja hallitsivat häntä täydellisesti. Niin oli myös silloinkin jo ylhäisiä naisia, jotka jonkin edun vuoksi ilman muuta murhasivat puolisonsa. Nyt rajoitettiin naisten perintöoikeutta varsinkin dollarikuningasten upporikkaissa perheissä; naista ei saanut näissä piireissä enää tehdä ainoaksi perijäksi; ainoastaan määrätynsuuruisia lahjoituksia sai langeta heidän osallensa.[18]

Niin roomalaiset koettivat kiinni kytkeä suurimman maailmanvallan, rikkaan naisen. Mutta se oli turhaa.

Että Cato tässä hankki itsellensä lukemattomia vihollisia, on ymmärrettävää. Sadoittain oikeusjuttuja hän on terävästi ajanut, usein kylläkin ovat vastustajat hänet puolestaan oikeuteen vetäneet; mutta hän seisoi nuhteettomana, voitokkaana ja tahrattomana vartiopaikallansa niinkuin majakka kuohuvissa meren hyrskyissä: sellaisena näki hänet kolme sukupolvea.

Mutta hänen taistelunsa ajanhenkeä vastaan täytyi jäädä onnistumatta. Sillä juuri Caton aikana on Luculluksen henki, taipumus tuhlailla määrättömästi Neron tavoin, ensinnä saanut jalansijaa Roomassa. Ken rikkauksia ryövää, tahtoo näillä myöskin komeilla. Niinpä vuosina 187 ja 186 Fulvius Nobilior ei yksin valtavin lahjoituksin kansan silmissä upeillut; hänen toimestansa aidatuilla kentillä kilpataistelijat kamppailivat ja jalopeura- ja pantterimetsästyksiä toimeenpantiin, ja kohta jälkeenpäin Lucius Scipio jäljitteli Fulviusta sanoen, Catoa harmittaakseen, että Idän kuninkaat olivat tähän tarvittavat varat lahjoittaneet hänelle.

Mutta kun vuonna 171 kolmas sota Makedoniaa vastaan puhkesi, silloin näyttäytyi, miten kuulumattomaan määrään niin hyvin kansassa ja sotajoukossa kuin korkeammissa paikoinkin tunnottomuus, raaistuminen, kurittomuus ja halpamaisuus oli kasvanut. Ajan merkki oli, että ritarisäädyn nuoret keikarit nyt ilman muuta vetäytyivät pois ratsupalveluksen suorituksesta, mihin he olivat velvolliset. Tämän sodan kolmivuotinen häpeä kohtasi viime kädessä Scipiota, ja lopultakin pelastusta tuomaan oli senvuoksi esiin astuttava erään Caton puolueryhmän miehen. Tavoiltaan puhdas ja jalo Aemilius Paulus kuului siihen; tämä mies vasta on makedonialaissodan Pydnan taistelussa vuonna 168 kunniakkaaseen loppuun saattanut huolimatta roomalaishyveen rappiosta: ja tämä oli samalla kertaa Caton ja hänen henkisen kurinsa siveellinen voitto.

Mutta tämä voitto merkitsi sitäpaitsi ratkaisevaa käännekohtaa Rooman politiikalle ja Catolle itselleen: sillä Rooma oli nyt sen johdosta todellakin lopullisesti ja äkkiä tullut maailman valtiaaksi, ja alhainen, kaikki nielevä maailmanvaltapolitiikka oli samalla, huolimatta Catosta ja Aemilius Pauluksesta, ainaiseksi päässyt voitolle. Rooman valta oli kuin lumivyöry, joka oman painonsa voimasta lakkaamatta eteenpäin vyöryessään suurenee, kunnes se lopuksi peittää kaiken. Kenen piti se pysähdyttää? Mitä itsenäisiä kuningaskuntia vielä oli jäljellä, Syyria, Pergamon, Egypti, ne matelivat nyt maassa senaatin pienimmästäkin viittauksesta, ja Rooman lähettiläät sanelivat näille kuninkaille, mitä heidän piti tehdä ja mitä jättää tekemättä.

Cato oli tähän asti periaatteesta ollut tämän valloitusvietin turvallisena jarruna. Nyt tajusi hän: tämä osa oli loppuun näytelty. Tragiikkaa ja sisäisiä ristiriitoja hänen karkeapiirteinen luonteensa ei lainkaan tuntenut. Laskuissaan hän liikkui vain olevassa todellisuudessa ja terveenä opportunistina hän heti mukautui tapahtuneeseen, niinkuin maanviljelijä heti muuttaa toimenpiteensä, kun sää muuttuu Tosin on Cato viaton Korinthoksen raakaan hävitykseen v. 146. Korinthos oli liian rikas kauppakaupunki, ja roomalaisten kauppiasten kateus ei tahtonut sitä kauemmin kärsiä. Toisin oli laita Karthagon, joka samana vuonna 146 maanpinnalta hävitettiin, samalla perinpohjaisella tavalla, millä Rooma kerran jo vastustajansa Alba Longan, sitten etruskilaisen kilpailijakaupungin Veiin oli pois tieltä toimittanut; maanviljelijän aura uursi vaon soraan.

Vanha Cato itse oli noina ratkaisun päivinä mennyt Afrikkaan, toi sieltä mukanansa säkin viikunoita ja asetti sen senaatissa pöydälle lakonisin sanoin: "Näittehän, sen seudun täytyy kuulua meille, missä viikunat ovat niin kauniita." Maamies, talonpoika puhui aina hänessä, ja kuten Cato nuorena miehenä taistelussa karjunnasta tuli huomatuksi, niin kirkui nyt vanha 85-vuotias kiivailija uudelleen ja taas uudelleen halki senaatin salin: "Ceterum censeo Carthaginem esse delendam", "muutoin äänestän, että Karthago olisi hävitettävä". Se vaikutti. Kuta pidättyvämpää Caton ulkopolitiikka tähän saakka oli ollut, sitä vakuuttavampaa oli nyt hänen esiintymisensä.

Ja hän oli oikeassa. Karthago olisi aina ollut vieras osanen Rooman valtakunnassa, toisin kuin Kreikka. Puunilainen aines oli rodultaan vierasta ja se täytyi poistaa; jo Ciceron aikaan olikin se sitten melkein täydellisesti tuhottu ja hävitetty, suunnilleen niinkuin intiaanit Pohjois-Ameriikassa tai kuten muutamat eläinlajit, esim. puhvelit ja hirvet, Saksassa. Ja seemiläisen rodun viimeinen suori osa valtiomuodostuksen alalla oli sen mukana loppuun näytelty. Miten toisin on juutalaisten laita Tituksen toimeenpaneman Jerusalemin tuhkaksipolton jälkeen! Mutta se tapahtui kaksi vuosisataa myöhemmin; Titus kuului humaanisempaan aikaan, ja juutalaiset ainoastaan hajoitettiin, mutta juutalaisuutta ei tuhottu.

Cato kuului ikuisesti nuorten vanhusten luokkaan. Kun hän kadotti vaimonsa, hän oli jo vanha. Mutta olipa muuan nuori soma tyttö hänen klienttiensä joukossa; tähän hän heti rakastui. Tytön isä oli vain konttorikirjuri. Yhtäkaikki! Hän etsi jyrkän päättäväisenä isän käsiinsä ja kysyi: "Haluatko naittaa tyttäresi? Minä tiedän erään, jolla on hyvin hyviä ominaisuuksia; hän on vain vähän vanhanpuoleinen." Kunnon kirjuri oli vallan hämmennyksissään, kun Cato, suuri herra ja entinen konsuli, esitti itsensä tarjokkaaksi. Häissä tuli Caton kelpo poika huolestuneena isänsä luo ja kysyi häneltä: "Miksi sinä tuot äitipuolen taloon? Olenko minä ehkä käynyt sinulle sietämättömäksi?" Silloin taputti vanhus myhäillen poikaansa olkapäälle: "Päinvastoin, poikaseni. Koska sinä olet minulle niin rakas, minä tahdon saada useampia sinun kaltaisiasi."

Tästä Caton pojasta, josta puhuin, tuli pian Rooman muinaisajan oivallisimpia lakimiehiä: joka suhteessa oivallinen mies. Mutta hän kuoli paljoa ennen isäänsä. Myöhempi aika ihmetteli, miten Cato kesti tämän menetyksen murheen.[19] Hän kesti sen työllä, herkeämättömällä toiminnalla. Hän näki niin monen kuolevan häntä aikaisemmin; mutta häneen ei soveltunut sananlasku: "Joka lukee monta hautakirjoitusta, kadottaa muistinsa".[20] Niin antautui Cato vanhana miehenä kirjailijatoimeenkin ja hänestä tuli roomalaisen kirjallisuuden pääperustajia: ensimäinen historioitsija, joka kirjoitti latinaksi; Cato teki latinasta kirjakielen. Ajateltakoon, mitä se merkitsee. Ja hänestä tuli kirjailijanakin Rooman opettaja monessa hyvässä asiassa. Anteeksiannettavaa on, että hän tällöin ponnella huomauttaa itsestänsä, painostaa omaa puhtauttansa; se oli talonpojan suurenmoista avosydämisyyttä.

Hän näki, että nuoriso tarvitsi tarmokkaan esikuvan, ja hän tahtoi itse olla sinä. Sillä kukaan ei käyttänyt elämäänsä paremmin kuin hän. "Kaikki minun jäljittelijäni ovat kuitenkin vain puoli-Catoja", hän arvostellen ja kainostelematta sanoi. Mutta nämä puoli-Catot olivat vallan riittäviä ja siihen aikaan jo voitto. Kun hän kuoli, pystytettiin heti hänen kuvapatsaansa itse senaatin saliin. Myöskin hänen vihollistensa ja halveksijainsa täytyi siellä häneen korkealle katsoa, s.o. häntä pidettiin heti malliroomalaisena. Niinpä hän onkin epäilemättä voimakkaasti vaikuttanut jaloon Aemilius Paulukseen, joka jo ennen häntä vuonna 160 kuoli, niin myöskin Tib. Sempronius Gracchukseen, niin, ennen kaikkea nuoreen Scipioon[21]: johtavia miehiä, jotka kuitenkin esikuvansa osittain voittivat siinä, että he catolaiseen tarmoon, kunniallisuuteen ja suorasukaisuuteen tiesivät yhdistää syvällisen kreikkalaisen sivistyksen, jota vastaan Cato ponnisteli. Nuorempaan Scipioon viittasi kuoleva Cato itse: "Kaikki muut roomalaiset ovat kuin häilyviä varjoja häneen verraten." Tämä Scipio, niin Cato uskoi, oli tulevaisuuden mies. Mutta hän erehtyi. Paljoa merkitsevämpi on Tib. Sempronius Gracchuksen nimi; sillä tämä oli Gracchusten isä; hänen puolisonsa oli Cornelia! Ratkaiseva nimi on mainittu. Näistä Gracchuksista, Rooman ensimäisistä suurista merkitsevistä yhteiskuntapolitikoista, nyt Italian kohtalo riippui. Kääntykäämme nyt heihin.