Читать книгу Rooman miehä - Theodor Birt - Страница 8

Sisällysluettelo

Gracchusten kohtalo ratkaistiin itse Rooman kaupungissa, Forumilla ja Capitoliumilla. Nyt astumme jälleen ahtailta aloilta sotahistorian laajoille kentille. Rooman kotkat lentävät yli Alppien, yli meren. Uusia olentoja vaeltaa editsemme, joiden, suuruus tuskin voi mahtua näiden muotokuvapiirrosten puitteisiin. Heidän kuvansa täytyy projektsionikoneilla suunnattomasti suurennettuina seinälle heijastuttaa.

Kansa ja senaatti. Gracchusten vaikutuksesta oli pääkaupungissa kansanjoukon tietoisuus itsemääräämisoikeudestaan valtavasti kasvanut, ja kansantribuuni oli melkein kuin kuningas. Tästälähin seisoo kaksi puoluetta jyrkästi vastakkain, kansanpuolue, joka valtiomuotoa on joka hetki valmis kansanpäätöksillä muuttelemaan, ja konservatiivinen senaattorien eli optimaattien puolue, jotka tahtovat lannistaa tämän levottomana kuohuvan voiman ja tällöin alati pelkäävät tyrannia, joka voisi kansasta nousta. Ritarien puolue on toistaiseksi kansanpuolueen kannattaja; sillä Gaius Gracchus oli sen poliittisesti järjestänyt. Rahvaan turmelus yhä kasvaa. Mutta italialaiset, Italian maaseutukaupungit, seisovat yhäti syrjässä ja nurisevat. Lisäksi tulee vielä äkkiä ulkomaisia sotia! Afrikassa beduiinikuningas Jugurtha röyhkeästi loukkaa Roomaa; mutta Jugurthan appi oli Mauretanian kuningas Bocchus, ja siten Marokko, se on Mauretania, ensimäistä kertaa mainitaan historiassa. Idässä perustaa sulttaani Mithridates uuden jättiläisvaltakunnan, joka, uhkaa Roomaa, ja Alppeja kohti tunkeutuvat germaanit, kimbrit ja teutonit. Myöskin germaanilaisuus astuu nyt ensi kertaa historian näyttämölle. Nämä vaeltelevat, kuljeskelevat kansat vaunulinnoineen — sillä ne olivat kokonaisia kansoja — tulivat Hollannin rannikolta, Zuiderseen ja Jaden seutuviita, silloin kuin Borkumin ja Wangerogin saaret vielä olivat mannermaata; Pohjanmeri oli heidän maansa hirmuisella tulvavuoksella huuhdellut, suuri onnettomuus, joka pirstoi koko rannikon, ja onnettomat kansat etsivät turhaan uutta kotia. Taisteluissa näitä vihollisia vastaan tuli Marius suureksi ja Sulla, Sulla, suuri taantumuksellinen ja pyövelimestari. Gaius Gracchus oli Roomassa kahden vuoden ajan vallinnut kuin yksinvaltias, ainoastaan puhetaitonsa voimalla ja aseitta. Nyt kalisivat miekat. Ylijohtajat pitävät joukkoa kauhun vallassa, ja sotajoukon luo yksinvaltiaan. Tämän aloitti Sulla, "onnellinen".

Tätä kammottavan mielenkiintoista ihmistä ei voida ymmärtää tuntematta

Mariusta. Sillä vastakohtakin on opettavainen.

Gaius Marius, korpraali ja soturi, myöhempien sotilaskeisarien Maximinuksen ja Diocletianuksen esikuva. Kuka ei ole kuullut hänestä? villistä miehestä, jota vaimot ja lapset säikkyivät? Hän oli oikeastaan sangen hyväntahtoinen ihminen, aivan köyhä, eräältä pikkutilalta läheltä Arpinumia, — kai siis volskilais-samnilaista verta — oikea luonnonlapsi kuten vanha Cato, mutta samalla voimaihminen ja tappelija, särmikäs ja tuima ja haukkuva kuin kyläkoira. Hänellä oli suonikohju; kun leikkaus oli välttämätön, asettui hän paikoilleen ja antoi seisoaltaan suorittaa leikkauksen eikä värähtänytkään: synkkäotsainen, villikatseinen kyklooppi, äreä, sapekas, suun ympärillä aina katkera piirre; mutta kunniallinen sielu, vailla vilppiä ja petosta, vailla ahneutta, seurustelussaan naisten kanssa moitteeton, ennen kaikkea poikkeuksellisen, käytännöllisesti toimivan älyn mies: ensiluokkaisen joukonjohtajan äly.

Noina aikoina on koko Rooma siveellisesti sairas; petos vallitsee, sotilaat ovat arkoja ja velttoja; kuningas Jugurtha matkusti, vaikka hänet oli julistettu valtakunnan viholliseksi, ilman muuta Roomaan ja lahjoi siellä, Roomassa, itsensä senaattorit, niin monta kuin hän tahtoi. Jugurtha tunsi ihmisensä. Hienot Rooman herrat taputtivat kultapussia ja ajattelivat: "Mitä me huolimme Algierista, jos vain saamme rahaa?" Ja kimbrit ja teutonit, jotka eivät lainkaan olleet halunneet sotaa, vaan etsivät ainoastaan asuinpaikkoja, murskasivat Rooman sotajoukon toisen toisensa perästä: häpeää häpeänkin jälkeen. Silloin ilmestyi Marius, tämä luonnonlapsi lujine, uhkaavine katseineen, niinkuin pelastava ihme. Hän torjuutui halveksien kaikkea n.s. sivistystä vastaan. Mitä hän sillä teki? Sepo sellaisenaan pääsi hän aikaisin korkeimpaan virkaan, konsuliksi; hän kunnostautui ja tuli nopeassa järjestyksessä kuusi kertaa konsuliksi. Niin, eräs ylhäisimpiä patriisiperheitä antoi tyttärensä hänelle vaimoksi; Marius nai erään Iulius Caesarin tyttären.

Nuorena ratsumiehenä oli Marius ollut mukana Espanjassa, Numantian edustalla. Siellä hänellä oli kunnia aterioida yhdessä sotapäällikkönsä, mainehikkaan Scipio Aemilianuksen kanssa, ja Scipio osoittikin suorastaan sormella häntä: "Tämä on tulevaisuuden mies." Mutta Marius oli yksinomaan kenttäsotilas; vielä kenraalinakin pysyi hän miehiensä, alhaisten sotamiesten, hyvänä toverina, marssi heidän rinnallansa kylmässä ja kuumassa ja piti mallikelpoista kuria, ei rangaistuksilla, vaan saaden omalla esimerkillänsä joukot häpeämään. Mutta koko seuraavalle ajalle on tärkeintä, että hän silloin Rooman koko sotalaitoksen loi uudestaan ja vanhanaikaisen kansalaissotajoukon tilalle, missä kunkin miehen oli itse hankittava varustuksensa, asetti nyt palkkasotajoukon: väennostojen sijaan joukkojen värväämisen rahalla; ja kaikki, mitä varatonta väkeä oli, virtasi paikalle hänen airueittensa värväyshuudon kuullessaan. Mariuksen ajoista saakka on siis sotajoukossa ainoastaan kodittomia ammattisotureita, jotka eivät muuta ammattia harjoita ja vihkivät lipulle elämänsä. Hän loi seikkailevan soturielämän yhteishenkineen, jonka tunnemme Wallensteinin leiristä. Sellaisenaan siis, sotilaana, Marius ensimäistä kertaa tuli konsuliksi. Toverit itse, sotilaat Pohjois-Afrikassa, olivat halunneet saada hänestä konsulin. Hänen ainoastaan oli johdettava heitä kuningas Jugurthaa vastaan. Kun Marius oli valmis siihen ryhtymään, silloin konsuli Metellus, korkeanylhäinen mies, ivasi häntä typerällä tavalla, kuin jos Marius olisi sammakko, joka puhaltamalla koetti pullistua haraksi. Solvaistun viha vainosi Metellusta siitälähin alinomaa; sillä Marius osasi vihata.

Mikä triumfi, kun hän nyt Jugurthaa, kuninkaallista keinottelijaa, vankina laahasi Rooman katuja! Se oli Mariuksen ensimäinen triumfi. Kansa vihasi Jugurthaa niin, että se repi korvarenkaat hänen korvistaan, niin että korvanlehti repeytyi mukana. Se oli vuonna 106. Mutta sillävälin jo riehui, aina vuodesta 113, Alppien juurella kimbriläisteutonilainen sota. Suurenmoisen varovaisella tavalla taltutti Marius nyt heti, kansan uudelleen ja uudelleen konsuliksi valitsemana, suurissa taisteluissa nämä jättiläiskulkueena vaeltavat kansat, niin, tuhosi ne viimeistä miestä myöten, Aquae Sextiaen luona Provencessa vuonna 102, Vercellaen luona Pohjois-Italiassa vuonna 101 (toisessa taistelussa jakoi hän työn ja menestyksen Lutatius Catulluksen kanssa). Eloonjääneet vangit, joukossa myöskin vaimoja ja lapsia, myötiin Roomassa huutokaupalla. Tuli kuulumaton liike markkinoilla. Siitä saakka germaanit olivat vanhan ajan orjanmarkkinoilla haluttua tavaraa.

Rooma oli näiden jättiläisihmisten edessä vavissut kuin lapset peljäten kummitusta, joka tahtoo heidät syödä. Nyt oli Rooma suorastaan polvillansa Mariuksen edessä. Hänelle uhrattiin kiitosuhreja kuin jumalalle. Mutta hän itse — muutoin niin kohtuullinen mies — tarttui maljaan. Kerrotaan, että hän noina päivinä joi viiniä ämpäristä tai pikareista, suurista kuin samppanjan jäähdytysastiat.

Hän oli päihtynyt. Kummeksuttaisiko se meitä? Tämä höyläämätön maalaissotamies, joka nojasi hyvään miekkaansa, vallitsi Roomassa kuin puolijumala, ja hän teki sen täysin laillisesti, kuusi kertaa kansan konsuliksi valitsemana, kuudennen kerran vuonna 100. Hän alkoi uskoa, että aina vastakin täytyisi niin käydä.

Mutta kahdentoista vuoden aikana ei nyt ilmaantunut ainoatakaan maanvihollista, eikä ollut mitään kansaintaisteluja taisteltavana. Mitä piti Mariuksen nyt tehdä! Siviilimiehenä hän ei ymmärtänyt selviytyä. Kerran, kun hän kokosi senaatin ympärilleen, hän oli ilmestynyt soturintakissa, joka häntä miellytti. Hän huomasi, että se herätti pahennusta, ja pukeutui nopeasti uudelleen. Kansankokouksessa hän tuli jäykäksi, joutui hämilleen, kävi avuttomaksi, sillä hänen raaka äänensä, hänen puhvelimaisen villi ilmeensä eivät olleet tarpeeksi siellä, missä ammattidemagogit pitivät palopuheitansa. Ja laiskan kaupunkiroskaväen asia oli hänelle myöskin vähän mielenkiintoinen. Niin, onpa hän vallan oikein esiintynyt turmiollisten viljanjakojen, katurahvaan ilmaiseksielättämisen vastustajana. Se on tärkeätä ja on kuvaavaa. Mutta siitä huolimatta oli luonnollista, että hän suurin piirtein kannatti kansanpuoluetta, ei senaattia.

Niin oli Marius kuin vasara vailla alasinta: hän ikävöi sotaretkelle eikä voinut lähteä.

Mutta sillä välin nousi kaupungissa toinen mies, Lucius Cornelius Sulla. Jo kaikki puhuivat hänestä. Mariuksen piti suruksensa huomata, että oli pystyvämpiäkin ihmisiä kuin hän.

Sulla, hekumoitsija, onnenritari, miten toisenlainen ihminen! Hän oli kahdeksantoista vuotta nuorempi (Marius syntynyt vuonna 156, Sulla 138), aito kaupunkiroomalainen, korkeanylhäistä verta, patriisi, mutta hänen vanhempansa aivan köyhtyneet. Armeliaisuudesta kasvattivat sukulaiset poikaa. Nuorena herranalkuna asusteli Sulla jokseenkin kurjasti ainoastaan 400 markan (3000 sestertin) vuokrahuoneustossa: alhaisemman säätyisiä ihmisiä asui samassa talossa ja he maksoivat enemmän. Huomaamattomana, mitään ajattelematta, irstaillen ja sangen tyytyväisenä eli hän elämäänsä, kuin taivaan lintu, seuranaan epäilyttäviä miehiä ja naisia, ilmenäyttelijöitä ja narreja ja tingeltangelväkeä: mukana hän itse ylimielisen iloisena, halukkaana jokaiseen hulluun kujeeseen. Kerran oli ilmenevä, että hän itse oli suurin näyttelijä. Hän oli mielestänsä kaunis, mutta hänen kauneutensa oli naamiomaista, hänen olemuksessansa oli kamalaa, riehakkaasta iloisuudesta huolimatta. Sillä hän itkikin helposti.

Kuoli muuan naikkonen, joka kuului alempaan puolimaailmaan, ja teki Sullan perijäksensä. Siitä pääsi hän aluksi vähän rahoihinsa; se ei ollut suinkaan siistiä rahaa. Sitten peri hän vielä äitipuolensa.

Niin Sulla tuli vuonna 107 ihan nuorena upseerina ja sotakassanhoitajana Afrikaan Jugurthan sotaan. Siellä hän veljestyi mitä iloisimmalla tavalla alhaisten sotamiesten kanssa, verraton hauskanpitäjä, ja sotapäällikkö Marius piti hänestä, jopa vallan rakasti häntä. Marius antoi hänelle kunniakkaan tehtävän ratsastaa kuningas Bocchuksen luo Marokkoon, jos mahdollista tämän avulla saadakseen itse Jugurthan käsiinsä. Se oli oikea seikkailu, kuin Sullaa varten. Ratsastus erämaassa! Beduiineja! Väijytyksiä! Äkillinen päällekarkaus, päänsä tai mahdollisesti nenän ja korvain menettäminen voi olla edessä. Sulla rakasti uhkapeliä; hänen olentonsa vaikutti valtavasti kuningas Bocchukseen, ja Bocchus vehkeili tosiaankin Jugurthan hänen käsiinsä. Kallisarvoinen saalis! Marius iloitsi siitä kadehtimatta. Mutta Sullassa heräsi mittaamaton turhamaisuus: hän kaiverrutti vangiksiottamiskohtauksen kuvan sinettisormukseensa, ja kaikissa kirjeissä ja paketeissa, jotka hän sinetöi, voitiin nyt nähdä hän ja kuningas Jugurtha. Aimo mies hän nyt oli omissa ja muiden silmissä. Sitten taisteli hän Mariuksen päällikkyydessä vielä kunnostautuen kimbrejäkin vastaan, ja hän alkoi nyt pitää päiväkirjaa, tehden tarkkoja merkintöjä maanlaadusta, vihollisen joukkojen lukumäärästä ja järjestyksestä j.n.e., josta myöhemmin syntyi hänen omatekoinen elämäkertansa. Sulla oli niitä harvoja ruhtinaita, jotka itse ovat elämäkertansa kirjoittaneet.

Kaikessa, mikä koski sotaa, Sulla selvästi oli Mariuksen oppilas. Hänellä oli mitä suurin jäljittelykyky (olihan hän kasvanut näyttelijäin parissa), hän oppi nopeasti ja voitti aina esikuvansa.

Nyt, vuonna 92, hän sai, oltuaan praetorina, ensimäisen itsenäisen päälliköntehtävän, nimittäin Vähässä Aasiassa. Mieltäkiinnittävää elämää se oli: Algierissa beduiinien, sitten vaeltelevien germaanikansojen ja nyt loistokkaiden itämaalaisten kanssa tapella! Hänen lähimpänä tehtävänänsä oli jälleen asettaa valtaan muuan karkoitettu Kappadokian kuningas, ja se onnistui hänelle helposti. Mutta nyt liikkui silloin jälleen ensi kertaa pitkistä ajoista Persian valta, parthialaisten kuningaskunnan nimisenä. Eräs parthialaiskuninkaan lähetystö tuli Sullan luo, ja itämaisen juhlallisia neuvotteluja pidettiin. Täälläkin näytteli Sulla osansa loistavasti. Hän esitti satraappia ja pashaa. Keskellä hän itse istui arvoistuimella, oikealla puolen hän salli istua parthialaisten, vasemmalla puolellansa Armenian kuninkaan, ja eräs ihmistuntija, joka häntä silloin tarkkasi, sanoi: "Tarvitsee nähdä vain tämä valtiasihminen, niin tietää: hänestä on kerran tuleva maailman herra." Mutta samalla piti Sulla siellä kätensä ja taskunsa avoinna ja antoi sivumennen ne kullalla täyttää. Sillä hän tarvitsi aina rahaa, ja hän ei ollut ujo.

Silloin sattui itse Italiassa järkyttävä tapaus. Maa horjui ylpeän Rooman alla. Maa nousi Italiassa pääkaupunkia vastaan. Vanha vihankauna purkautui lopulta. Jo Gaius Gracchus oli vuonna 121 tahtonut antaa kaikille italialaisille pääkaupunkilaisten kanssa yhtäläiset kansalaisoikeudet. Vuonna 91 eräs toinen kansantribuuni, Livius Drusus, esitti vielä kerran saman ehdoituksen. Päätön Rooman rahvas ei tahtonut tästä nytkään mitään tietää, ja Drusus menetti henkensä. Silloin nousivat maakaupungit yksimielisesti taisteluun. Tätä sanotaan liittolaissodaksi (bellum sociale). Se alkoi vuonna 90. Mistä Rooma nyt ottaisi sotajoukkonsa? Rooma kutsui nyt aseisiin gallialaisia ja espanjalaisia niillä pitääkseen kurissa oman maansa miehiä.

Sullalle tämä oli ilo; hän iski rohkeasti asioihin käsiksi (hän on silloin valloittanut, Vesuviuksen juurella olevan Pompeiinkin ja hän asetti sinne myöhemmin sotamiehiänsä asumaan). Marius sitävastoin osoittautui ponnettomaksi; niin, hän oli kenties todellakin voimaton; sanottiin, että hän sairasti leiniä, ja häntä neuvottiin menemään johonkin kylpypaikkaan. Pääasia oli: hänen sydämellensä oli vastenmielistä sellainen sota omia maanmiehiä vastaan; Mariuksella oli sydän paikallaan. Kuinka voi tätä ymmärtää väärin? Hänessä itsessänsä virtasi volskilaista, samnilaista verta. Syvimmältä olemukseltaan hän kallistui epäilemättä Gracchuksen ja Livius Drusuksen kannalle, ja hän tahtoi säästää veljiensä verta.

Senvuoksi Marius myöskin oli ostamalla hankkinut Cornelian kuuluisan maahovin Kap Misenon rannalla. Hän eli muutoin niin yksinkertaisesti, ei pitänyt edes keittäjää; mutta tämän maakartanon, sen hän tahtoi omistaa; sillä se oli kuulunut Gracchusten äidille. Hän tunsi itsensä Gracchusten perijäksi.

Tuloksena oli, että lopultakin vuonna 89 tosiaan kaikille italialaisille luvattiin Rooman kansalaisoikeus. Siitä lähtien on Rooman historia aivan toisella pohjalla. Se ei tästä lähtien ole Rooman, vaan Italian historiaa. Ja vähitellen hyvinvointi, viihtymys ja onni levisi jälleen pahoinpideltyyn maahan.

Mutta Roomassa Sulla oli jo enemmän kuin Marius, ja kilpailua näiden kahden soturin välillä ei voitu enää välttää. Sulla tulee vuonna 88 konsuliksi ja saa samalla ylipäällikkyyden Mithridatesta vastaan. Silloin kuohahti Mariuksen kunnianhimo. Uuden suuren sotaretken ylipäällikkyys kuului hänelle, hän arveli.[29] Kansankapinan nostatti todellakin kansantribuuni Sulpicius Rufus hänen hyväksensä, kapinan Sullaa vastaan. Sulla harhaili halki katujen. Hän näki olevansa vainottu. Mihin pelastautua? Hänen henkensä oli vaarassa. Kuvaavaa on hänen hurjanrohkealle viisaudelleen, että hän suoraapäätä läksi itsensä Mariuksen taloon; eikä Marius todellakaan tehnyt hänelle mitään ja antoi hänen hätyyttämättä Roomasta paeta. Se oli todella ylevämielinen, hyväsydäminen teko.

Mutta Sulla kiiruhtaa sotajoukon luo, joka on Etelä-Italiassa; sotajoukko vannoo hänelle uskollisuutta; hän rientää sotajoukkoineen Roomaa vastaan: suunnaton säikähdys! Kaupunki ei voi puolustautua; Sulla itse tarttuu tulisoihtuun ja uhkaa polttaa Rooman tuhaksi. Mariuksen hän julistaa valtionkiroukseen, mestauttaa Sulpiciuksen, mutta muutoin ei verta vuodateta. Tyranni on herännyt Sullassa, ja hän ymmärtää vallita. Hän järjestää mielensä mukaan valtion olot ja lähtee heti Itään kuningas Mithridatesta vastaan.

Vasta suhteellisesti myöhään Sulla on siis voittanut suuren asemansa historiassa. Vain viimeisenä kymmenenä elinvuotenansa hän on todellakin ollut suuri kohoten yli kaikkein muitten. Kuten niin moni vanhanajan ihminen, hänkin vasta viidenkymmenen iässä alkoi täysin tajuta koko voimansa, oman neronsa.

Tuo viisas mies voi laskea kuin viisi sormeansa, että Rooma heti hänen selkänsä takana jälleen joutuisi kansanpuolueen käsiin. Se ei häntä liikuttanut. Sulla tahtoi lähinnä suuressa sodassa kaikkien tapausten varalle kasvattaa itselleen sotajoukon, joka tottelisi häntä yksin ja jonka avulla hän myöhemmin voisi väkivallalla kaiken toimeenpanna, aivan niinkuin Iulius Caesar myöhemmin teki.

Mithridates ei tosin ollut mikään uusi Hannibal, mutta hänestä uhkasi se tulla: aasialainen hirmuhallitsija Pontoksessa Mustan meren rannalla, kavala, sitkeä ja yritteliäs, lisäksi ruumiinvoimiltansa atleetti. Etelä-Venäjän arot, Krimin ja Kolkhiksen hän oli vallannut, ja, kun hän kuuli sekasorrosta Italiassa, tunkeutui hän ponnekkaasti länttä kohti ja nostatti äkkiä koko kreikkalaisen Idän vapaustaisteluun Roomaa vastaan. Pelkkiä kreikkalaisia olivat hänen palvelijansa ja auttajansa; kreikkalaisia hänen sotapäällikkönsä. Mutta Mithridates itse on barbari ja sulttaani, joka puhuu kahtakymmentäkahta kieltä, aina pelkää myrkkyä, epäilee läheisimpiänsä ja sukulaisten murhalla, hirmutöillä ja kauhulla valtansa lujittaa. Kun hän otti vangiksi erään rahanahneen roomalaisen herran, hän yhtä sukkelasti kuin julmasti valatti tälle kurkkuun sulaa kultaa; vertauskuvallista kidutusta. Mutta sitten hän järjesti joukkomurhan. Niinkuin meidän päivinämme Idässä vihattuja armeenialaisia vastaan "razzia" toimeenpannaan, niin silloin Vähän-Aasian kreikkalaiset yhtenä ainoana päivänä teurastivat 80,000, toisten mukaan 150,000 roomalaista vaimoineen ja lapsineen. Kauhistava verilöyly.

Sota alkoi. Kuningas oli lähettänyt satumaisen suuren sotajoukon (alkuilmoitukset, joita me siitä saamme, perustuvat, kuten useimmiten, innostuneeseen liioitteluun) vanhaan Kreikkaan. Atheenakin taisteli Mithridateen puolella. Sulla saartoi ja valtasi ensin Atheenan ja löi sitten nuo jättiläissotajoukotkin Boiootiassa kahdessa suuressa taistelussa, Khairooneian ja Orkhomenoksen luona, vuosina 86 ja 85, taisteluissa, joiden tarkasta kuvaamisesta saamme kiittää hänen omaa kynäänsä.

Saavutus oli sitäkin suurenmoisempi, kun Sullalla ei ollut lainkaan laivastoa ja Roomasta ei hänelle enää lähetetty penniäkään rahaa, ei apujoukkoja; sillä kansanpuolue oli sillävälin julistanut hänet valtionkiroukseen. Kansanpuolue oli jälleen vallassa Roomassa, ja valtionkirouksen alaisena on Sulla suuren sodan käynyt. Mutta hän ei ollut hiventäkään hentomielinen ja pyysi käytettäviksensä Delphoin ja Olympian temppeliaarteet saadakseen pian rahaa. Delphoilaiset vastasivat tosin hänen kirjeeseensä, että Apollon lyyra oli temppelissä kumahdellut; se oli merkki, että jumala ei tahtonut aarteitansa antaa. Mutta pilaa tehden Sulla kirjoitti vastaan: "Päinvastoin, hyvät ystävät. Jumala on ilmeisesti iloissaan saadessaan Sullalle rahaa antaa. Senvuoksi lyyra helkähti."