Читать книгу Rooman miehä - Theodor Birt - Страница 4

Sisällysluettelo

Esitän aluksi suuren kaksintaistelun Rooman ja Karthagon välillä, Afrikan ja Italian välillä, Hannibalin-sodan, jossa ei ollutkaan kyseessä nykyinen Marokko, joka, noina aikoina vielä luoksepääsemätönnä ja valloittamattomana, jäi kokonaan syrjään, vaan ainoastaan Tunis, Tripolis ja Algier. Ne olivat silloin rikkaita, hedelmällisiä, reheviä maita, ja niiden tuessa eli Karthago, maailmankaupunki ja suurkauppakaupunki, joka hallitsi Espanjan ja Afrikan välistä merta, eikä tahtonut päästää Roomaa siellä ylenemään. Mutta Rooma oli jo näyttäytynyt voimakkaammaksi. Rooma oli maakaupunki, mutta samalla ensiluokkainen kauppakaupunki, ja sen merentakaiset harrastukset laajenivat piiriltänsä lakkaamatta.

Tosin oli silloin vielä muitakin suurvaltoja Välimerta ympäröivässä maailmassa: Syyrian, Egyptin. Makedonian kuningaskunnat, Aleksanteri suuren perijät. Mutta ne olivat maita, jotka eivät pyrkineet kehittymään, joilla ei ollut päämäärää, ei tulevaisuutta: hallitsijasukuja, mutta eivät lainkaan kansakuntia, iloisia, jos voivat loistavan olemassaolonsa säilyttää, nautinnonhaluisia ja flegmaattisia, kuten koko Itä: Antiokheia, Aleksandreia, Pella hallituskaupunkeina.

Liikettä tähän maailmankuvaan aikaansaivat ainoastaan Karthago ja Rooma. Ensimäinen puunilaissota (264—241) ei ollut johtanut lopulliseen ratkaisuun. Nyt seuraa ratkaiseva kaksintaistelu, joka kauttaaltaan muistuttaa Preussin ja Itävallan välistä kaksintaistelua vuonna 1866. Valtakysymys oli lopullisesti ratkaistava: yksi vain voi Saksassa olla ensimäinen. Samoin voi silloin vain yksi olla Välimeren herrana; ja täällä esiintyy nyt heti myöskin kaksi luonnetta, jotka aikaansa ovat hallinneet: Hannibal ja Scipio. Näillä riveillä tahdon esittää Publius Cornelius Scipion.

Sen pahempi on Scipion laita vielä sama kuin vanhempain aikain henkilöiden: emme eroita häntä terävin ääriviivoin, vaan ainoastaan puolivalaistuksessa. Tämä johtuu perimätiedosta ja on seurausta siitä, että runous tai valvonnasta vapaa satujen sepittämistaipumus on aikaisin ottanut hänet haltuunsa. Mutta joka tapauksessa ei kukaan voi tätä paljon jumaloitua miestä ymmärtää, joka ei ymmärrä myöskin Hannibalia. Scipio on ainoastaan Hannibalin rinnakkaiskuvana tullut siksi, mikä hän on.

Karthago ei ollut sotilasvaltio ja sen vuoksi, joskin ehkä kreikkalaisille, niin ei mitenkään roomalaisille vertoja vetävä: seemiläisiä kauppiaita täysin vailla sotilaallista kunnianhimoa. Ylipäänsä ovat, kuten Cicero oikein huomauttaa, sisämaan kaupungit aina merikaupunkeja edullisemmassa asemassa; sillä merikaupungeissa ei asutus ole kyllin vakinaista, se virtaa edes takaisin, ja siltä puuttuu perinnänomaisuutta, joka synnyttää kansallisylpeyttä ja uhrautuvaisuutta. Preussilainen yleinen asevelvollisuus on jotain täysin roomalaista; meidän päivinämme tahtoo rauhallisinkin siviilimies mielellään käyskennellä reserviluutnanttina, ja sodan sattuessa hän on paikallansa mies puolestaan. Niinpä myöskin Roomassa ja Italiassa kaupunkilainen yhtä hyvin kuin talonpoika varustautuu itse ja täyttää legioonat. Tästä on tuloksena valtava lukumäärä. Vuoden 220 seutuvilla, juuri ennen Hannibalin tuloa, oli Roomalla Italiassa käytettävänä 800,000 asekuntoista miestä. Tosin eivät kaikki samalla aikaa ymmärrettävästi voineet jättää käsityötänsä tai poistua pelloltaan; mutta jos Rooma kutsui aseisiin vaikkapa vain joka viidennen miehen, sillä oli koossa 160,000 miestä. Sen vuoksi se voi lähestyvässä sodassa samalla aikaa lähettää legioonia Espanjaan ja Sisiliaan, niin, vieläpä Kreikkaan ja Balkanin niemimaalle.

Karthagon merimiehet ja kaupankävijät, kuten englantilaiset ja ameriikkalaiset, eivät sitävastoin tahtoneet kuulla puhuttavankaan pakollisesta asevelvollisuudesta. Heillä oli rahaa ja he antoivat palkkasoturien puolestansa taistella — sanasta "Sold" (palkka) johtuu sana "Soldat" (soturi) — Afrikasta, mutta myöskin muista maista värvättyjen joukkojen, joita ei koskaan innosta aate ja harvoin isänmaa, vaan korkeintaan johtajansa, ja jotka lopultakin enimmäkseen menevät sen puolelle, joka paraiten maksaa.

Karthagon merivoimakaan ei ollut ensiluokkaista eikä pysynyt korkealla tasolla. Ensimäinen puunilaissota oli ollut suurten meritaistelujen sota. Siitä lähtien taantuvat niin Rooman kuin Karthagonkin merivoimat, eikä suuriin meritaisteluihin enää lainkaan antauduta. Se taistelutapa näytti sentään liian kalliilta (jo silloin kuten nyt), ja molemmin puolin ruvettiin laivastoja käyttämään ainoastaan kuljetustarkoituksiin.

Senaattikaan, joka Karthagon tasavaltaa hallitsi, ei suinkaan ollut sotaista; se oli aina heti tyytyväinen tilapäisesti saavutettuun menestykseen. Mutta kaupungissa oli muutamia perheitä, jotka nauttivat ruhtinaallista, niin, kuninkaallista arvoa, jotka ammatiltaan olivat sotureita, sotilaita ja sotapäälliköitä, joiden käsissä usein oli konsulien toimeenpanovalta ja jotka asemansa nojalla ulospäin edustivat kaupungin etua ja kunniaa, taistelivat ja uhrasivat elämänsä sen puolesta. Usein esiintyviä nimiä: Hanno, Mago, Hamilkar, Hasdrubal. Tarmokkuutensa ja isänmaallisen mielensä voimalla ottivat he valtion kohtalon omiin käsiinsä. Sellainen ruhtinaallinen ilmestys oli jo Hannibalin isä, Hamilkar Barkas, puunilaisen suurvaltapolitiikan ylläpitäjä, jota Cato ihaili toisena Epameinondaana. Saadakseen voimia Roomaa vastaan alkoi Hamilkar Espanjan valloituksen, ja yhdeksänvuotiaana poikasena (vuonna 237) vannoi siellä hänen poikansa Hannibal elämänsä valan: "koskaan olla tulematta Rooman ystäväksi". Tässä pojanvalassa lepäsi kahden kaupungin kohtalo. Mutta vala ei tähdännyt, jos tarkasti pysyttelemme kerrotun mukaisessa sanamuodossa, Rooman tuhoamista, vaan sisälsi ainoastaan päätöksen tulla itse niin vahvaksi, että Rooman ystävyyttä, liittoa ei tarvitse. Sillä Hannibal tiesi, minkä jokainen tiesi, että Rooman oli tapana liittolaisensa tukahduttaa.

Kuulumattoman nopeasti nousten tuli Hannibalista, kaksikymmenvuotisesta nuorukaisesta, ratsuväenpäällikkö Espanjassa; kaksikymmenviisivuotiaasta sotajoukko teki sitten armeijan ylipäällikön. Karthagon senaatin mieltä ei tässä oltu ollenkaan kysytty; senaatti oli mukautuvainen ja antoi jälkeenpäin vahvistuksensa. Sellaisia kuninkaallisia valtuuksia kuin Hannibalilla ei ollut ainoallakaan Rooman sotapäälliköllä, sillä Hannibal pysyi vuosikymmeniä yhtä mittaa korkeassa asemassaan, kun sitä vastoin roomalaiset sotapäälliköt vaihtelivat melkein vuosittain, ja mielin määrin hän kaupunkinsa nimessä hoiteli politiikkaa, teki liittoja, kukisti maita ja kaupunkeja ja järjesti noin kolmessa vuodessa uhkean karthagolaisen valtakunnan, ja niin hän on, kysymättä, omavaltaisesti, s.o. asemansa perustalla, alkanut sodankin Roomaa vastaan kulkemalla vuonna 218 Ebron yli.

Huolimatta hänen suuresta sankariudestansa hänen maineensa jälkimaailman silmissä on kärsinyt kovia. Hän on itse ikuistuttanut suurtyönsä vaskipiirrokseen, mutta tämä muistomerkki on kadonnut. Niin hyvin roomalaiset kirjailijat kuin useimmat kreikkalaisetkin[1] ovat häntä vihalla ja kateudella vainonneet ja sepittäneet hänen tekemiksensä pahantekoja, joita hän ei ole koskaan tehnyt. "Petollinen, hirmuinen, kauhea Hannibal" — sellaisin typerin sanoin puhuvat myöhemmät roomalaiset hänestä. Todellisuudessa oli Rooman politiikka uskottomampaa kuin hän. Hannibalin teot puhuvat vallan toista kieltä; ne näyttävät meille miehen ainosuuruisen, nimenomaan juuri moraalisessa suhteessa, miehen, joka ei ollut ainoastaan säkenöivän nerokas ja taisteluvalmiudessaan satumaisen kylmäverinen sotapäällikkö (hän on aina voittanut vähäisemmillä voimilla), ei ainoastaan suurenmoisen nerokas järjestäjä (meidän on vain ajateltava hänen kulkuansa Alppien yli: kokonainen sotajoukko elefanttikuormastoineen kulkee yli vielä täysin tiettömän alppiharjanteen); ennen kaikkea on ihailtavaa hänen horjumaton johdonmukaisuutensa, kestävyytensä ja lujuutensa niin onnessa kuin onnettomuudessakin, hänen kaksikymmenvuotinen sankariutensa ja itseuhrautuvaisuutensa, ei kunnianhimosta, vaan isänmaallisuudesta ja ehdottomasta rakkaudesta isien kaupunkia kohtaan, jonka kohtaloa hän kantoi sydämellään; seemiläisen rodun miesten suurimpia hän oli, mutta niin, että muutoin seemiläiselle tunnusmerkilliset ominaisuudet eivät hänessä voimakkaina esiinny: häneltä puuttuu kokonaan uskonnollista kiihkoa; mutta kokonaan myöskin persoonallista kunnianhimoa ja omahyväistä itsetietoisuutta; hänelle on aina merkitystä vain asialla: vihdoinkin pakoittaa Rooma hyväksyttävissä olevan rauhan tekoon. Hän oli edelleen teon mies, ei sanan, ei toiminut myöskään koskaan sangviinisesti, kiihkeän luonteensa innostamana, vaan alati varovaisesti, harkiten, ja rohkeasti vain missä kannatti. Mutta itse asiassa kannatti olla rohkea. Hannibal, silmäpuoli — näki hyvin eikä ole varsinaisesti koskaan väärin toiminut. Ainoastaan yhdessä suhteessa hän laski väärin: hän ei ymmärtänyt Rooman noina aikoina verrattomain apuneuvojen suuruutta, vaan arvioi ne liian alhaisiksi.

Kuka oli Roomalla asettaa vastaan tätä ihmistä, joka armeijoineen äkkiä kuin tuhatpäinen kummitus tuli yli Alppien? Tavallisen mitan miehiä; pohjaltansa on samantekevää Claudiusko vai Fabius vai Corneliusko oli nimenä. Hannibalin voitot seurasivat Italiassa isku iskulta, niinkuin nuori tiikeri iskee maahan sen kimppuun käyvät koirat. Kolmantena vuonna (216) oli Cannaen taistelu; Rooma makasi lyötynä maassa. Oli aivan kuin siltä olisi kädet lyöty poikki. Millä se vielä tappelisi?

Ken nykypäivinä vyöryy St. Gotthardin läpi, hän tulee Hannibalin teille: Ticinolaaksoon; sitten avautuu hänelle ihmeellisen hedelmällinen Lombardian tasanko Pon ympärillä, Ticinosta Adigeen, Cremonaan, Veronaan. Tämän pohjoisitalialaisen tasangon asukkaina oli silloin voimakas gallialaiskansa, ja nämä gallialaiset vihasivat Roomaa ja taistelivat Hannibalin puolella. Hannibal ori laskuissaan luottanut heidän apuunsa. Aivan alastomina vyötäisiin saakka kävivät nämä ihmiset otteluun ja taistelivat pitkillä miekoilla; myöskin ratsain. Cannaen taistelun alkoi Hannibal loistavalla ratsuväen, gallialaisten ratsumiesten, hyökkäyksellä. Nyt uhkasivat myöskin Etelä-Italia, Campania, Apulia, samnilaiset luopua Hannibalin puolelle, ja uutta roomalaissotajoukkoa varten oli sotamiesten ottoalue melkoisesti pienentynyt.

Rooma suri kolmekymmentä päivää, mutta Rooma pysyi uhmassaan. Sen apulähteethän eivät olleet vielä tyhjiin ammennetut. Yleinen väennosto määrättiin — kuusi-seitsentoistavuotiaat pojatkin (niin kuin Saksassa vuonna 1813), niin, myöskin 8000 orjaa pistettiin sotilaspukuun. Kokoon saatiin ilmoituksen mukaan 200,000 miestä: niin voitiin lähettää uusia joukkoja Sisiliaan ja Espanjaan, ja pari sotajoukkoa (johtajina Fabius Cunctator ja Claudius Marcellus, kelpo sotilaita vanhaa juurta) kokoontui näin todellakin Italiassakin; ne tosin tuskin uskaltautuivat taisteluun, mutta Hannibalille voivat ne kumminkin aina huolta tuottaa. Itse Italia oli raunioina; kaunis maa, kaupungit ja kedot hävitettyinä, autioina, tyhjiin imettyinä, eikä ainoastaan vihollisen, vaan myöskin roomalaisten joukkojen toimesta; maan tuotteet, karja ja ihmiset pois raastettuina, vähenneinä, tuhottuina. Asema näytti toivottomalta. Jos vain ne apujoukot saapuisivat, joita Hannibal odotti Espanjasta, oli Rooma hänen vallassansa. Hän voi näännyttää nälkään Rooman, itse sitten aterioidakseen Capitoliumilla, niinkuin hänen ratsuväen päällikkönsä Maharbal hänelle lupasi.

Silloin nousi Roomassa nuori nero ja pelastaja, ei melankoolisen vakava ja karmea kuin Hannibal, vaan säteilevän hilpeä, suruton optimisti: se oli Scipio.

Scipio! Seitsemän-kahdenksantoista vuotiaana oli hän jo ratsun selässä mukana Ticinuksen taistelussa ja oppi silloin tuntemaan suuren voittajan Hannibalin; siellä oli hän ympärillensä iskien pelastanut isänsä. Niin, myöskin Cannaen luona hän oli mukana ja pakeni, kun kaikki tempautui pakoon. Mutta Cannaen taistelun häneen tekemä vaikutus oli häviämätön, sillä hänellä oli avoimet ja herkät aistit, ja hän näki, miten suuri strategi liikehtii ja voittaa. Tällöin jo valtasi hänet varmaankin kunnianhimo kerran tälle suurenmoiselle vastustajalle maksaa samalla mitalla. Sillä voittamaankin voi oppia. Hilpeä luottamus oli hänen luonteensa peruspiirre; ja lisäksi tulivat sotilaalliset perhemuistot. Jo hänen isoisänsä, Scipio Barbatuksen poika, oli voittanut kerran ensimäisessä puunilaissodassa; ja juuri nyt olivat hänen isänsä Scipio ja hänen samanniminen setänsä Espanjassa yhdessä käydäkseen siellä puunilaisvallan kimppuun. Mutta heidän työnsä epäonnistui. Molemmat, isän ja sedän, löi ja surmasi Hasdrubal, Hannibalin veli.

Niin astui kaksikymmenviisivuotias nuori mies, joka ei vielä koskaan ollut komppaniaa johtanut, itsestään varmana Rooman tuskan valtaaman kansan eteen ja pyrki mutkittelematta ylipäälliköksi Espanjaan. Se oli naurettavan hurja pyyntö. Sillä kuten preussilaista armeijanpäällikköä alle viidenkymmenen vuoden ei niinkään helposti tavata, niin oli likipitäin asianlaita Roomassakin. Mitä varten on muuten arvojärjestys ja armas asteettainen yleneminen, joka luonnetta terästää? Roomassa oli arvoisia entisiä konsuleja ja praetoreja sotajoukkoja järjestämään ja johtamaan.

Mutta Scipio voitti vastukset. Hän oli vähää ennen ollut torivirkamiehenä, aediliksenä, ja toimeenpannut silloin kansalle loistavia näytelmiä kahdeksan päivää pääksytysten, ennen kaikkea kilpa-ajoja sirkuksessa, oli sitäpaitsi muun muassa jakanut kansalle kaduittain öljyannoksia, joka on samaa, kuin jos meikäläisissä oloissa ylhäinen mies lähettäisi voita kullekin kansalaiselle kotiin. Sillä vanhan ajan ihmiset käyttivät ruoan valmistamiseen öljyä eivätkä tunteneet voita. Hänen saavuttamansa menestys ympäröi hänen kuvansa silmissämme heti ilmestyksen hohteella; häntä oli aikoja sitten rakastettu, ja kerrotaan, että se tulinen puhekin, jonka hän piti, ja ennen kaikkea hänen jalo ilmestyksensä pakoittivat kansan häntä kannattamaan.

Itse asiassa olisi Scipiota kumminkin jalo muoto ja öljyn jakaminen kai vähän auttanut. Mutta päällikkyys nyt kerta kaikkiaan ikäänkuin kuului hänen perheelleen. Ennen kaikkea on kumminkin itse vastustajan antama esimerkki tähän vaikuttanut. Tämä on ilmeistä eikä lainkaan kiellettävissä. Hannibal tuli kahdenkymmenenviiden vanhana ylipäälliköksi ja juuri isänsä seuraajana; niin sai nyt Scipiokin, häntä vastaan taistellessaan, juuri kaksikymmenviisivuotiaana tärkeän päällikkyytensä, ja samoin hänkin isänsä seuraajana. Roomalaiset älysivät kuin älysivätkin, että kun kaikki oli kysymyksessä, täytyi kerran luopua tuosta turhantarkasta vanhamiesjärjestelmästä; ja he oppivat tässä viholliselta.

Ja niinkuin Hannibal alkoi voittojensa uran Espanjassa, niin nyt Scipiokin. Scipio ei tarttunut puunilaista härkää sarviin eikä sen vuoksi pyrkinyt johtamaan sotajoukkoa itseänsä Hannibalia vastaan. Oliko se pelkoa? Varmaan ei. Hänelle oli vastenluontoista osaltansa olla myötä kotimaata hävittämässä. Scipio on koko elämänsä ajan välttänyt käydä sotaa Italian maaperällä. Ja miten paljoa kauniimpaa olikaan hänelle lähteä seikkailuihin kaukaiseen maahan! Ennen kaikkea: Espanjasta odotti Hannibal joukoillensa välttämätöntä vahvistusta. Jos onnistui vallata Espanja, niin oli Hannibalin asema Italiassa samalla kestämätön, niinkuin surkastuu puu, jolta on juuret poikki sahattu.

Scipio lähti purjehtimaan, ja viisain ja yllättävin oli heti Scipion ensi teko, vuonna 209. Suurten puunilaisten alusmaiden sydän ja pääkaupunki Espanjassa oli kaunis satamakaupunki Uusi-Karthago, nykyinen Cartagena: meren sinessä säteilevä saarikaupunki, todellakin toinen Karthago, jossa olivat korkeimmat virastot, myöskin vihollisen kaikki sotavarastot, sotakassat, siirtomaavaltiorahasto: lujasti linnoitettu ja vallan luoksepääsemätön. Scipio lennähtää nopeasti Tarragonasta, ja hänen onnistui voimakkaasti suoritetulla äkkirynnäköllä salamannopeasti vallata kaupunki. Mainiota! Kaikki mitä hän teki, oli loistavaa.

Cartagena, jossa ruusut talvellakin kukkivat! Cartagena, kalarikas kaupunki, jossa valmistettiin ihanimmat kalakastikkeet, mitä muinaisaika tunsi. Osakeyhtiö lähetti sieltä kastikkeen ruukuissa yli kaiken maailman. Cartagena, kuuluisa myös viljansäilytysaitoistaan, espanjaksi silo, jotka laitettiin maan alle ja joissa voi säilyttää viljaa viidenkymmenen vuoden ajan. Mutta sikseen ruusut, kalakastikkeet ja maakellarit. Pääasia oli: vihollismaakunnan sydämeen oli satutettu, sydän oli reväisty siitä irti. Puunilaisarmeijat riensivät kyllä perästäpäin sinne, mutta eivät uskaltaneet yrittääkään roomalaisia sieltä jälleen karkoittaa. Cartagenassa löysi Scipio myös ylhäisiä espanjalaisia ylimyksiä, joita puunilaiset olivat panttivankeina pitäneet, hän vapauttaa heidät ja voittaa tällä teollansa maan kotoisten heimojen sydämet ja luottamuksen.

210—206, viisi vuotta, Scipio viipyi näin Espanjassa, piti hallituskaupunkinansa Tarragonaa, suoritti vielä pari taistelua, osittain alipäälliköittensä johdolla, jotka ovat häntä vanhempia, mutta alamaisen alistuvina häneen kiintyneitä; hän perustaa sinne myöskin roomalaisen siirtolan, jolle hän kotimaansa mukaan antaa merkitsevän Italica nimen (tämä ensi kertaa siirsi Italian nimen ulkomaille). Lopuksi joutuu hänen käsiinsä kavallettuna vielä Cadixkin, viimeinen kaupunki, johon karthagolaiset olivat asettuneet, ja Espanjasta on niin hänen toimestansa tullut roomalainen maa. Ainoastaan Hasdrubalin, Hannibalin veljen, vaarallisimman vastustajansa hän otti liian keveästi. Hasdrubal seisoi siellä häntä vastassa; Scipio sai tosin hänestä voiton; mutta siitä huolimatta Hasdrubal melkoisin sotavoimin pääsi hätyyttämättä jättämään maan mennäkseen Italiaan Roomaa vastaan. Hasdrubal toi veljellensä Hannibalille toivotut apujoukot; itse Rooma tuli tämän johdosta uudelleen uhatuksi, ja taaskaan ei Scipio liikuttanut sormeakaan sitä estääkseen. Tästä moititaan Scipiota aina. Hänen ansiotansa ei ollut, että Hasdrubalia tämän jälkeen kuitenkin kohtasi tuho ja ettei hän päässyt päämääräänsä. Ei Scipion suorittama Espanjan valloitus, vaan Hasdrubalin perikato Metaurus joen luona (aivan Firenzen lähellä) se on ollut varsinainen ratkaiseva onnenkäänne tässä Hannibalin-sodassa. On koetettava Scipiota ymmärtää. Hän ei ollut tusinaroomalainen. Laelius on sen häneen syvästi kiintyneen ystävän nimi, joka häneen on voimakkaimmin vaikuttanut. Laelius oli kotoisin Rooman läheisestä pienestä Tiburin kaupungista — Tivolista, jossa silloin, kuten kerrotaan, paljon kreikkalaisia perintäkäsityksiä oli vallalla, ja Scipion itsensä jo nuorena miehenä tämä Laelius tutustutti kreikkalaiseen kirjallisuuteen ja veti hänet kreikkalaisen sivistyksen ilmapiiriin.

Siitä se salaperäisyys, johon hän jo kuusitoistavuotiaana nuorukaisena verhoutui. Hän rakasti yksinäisyyttä; "minä olen vähimmin yksikseni, silloin kuin olen yksinäni", oli hänen mietelmänsä. Sen oli hän saanut Xenophonilta; se oli sokrateslaista. Niin, hän puhui unista ja jumalanäänistä, joita hän yksinäisyydessä kuuli ja jotka häntä ohjasivat, eikä ryhtynyt mihinkään oleskelematta ensin kauan yksinänsä temppelissä. Kun hän valloitti Cartagenan merikaupungin, tuli hänelle avuksi silloin sattunut pakovesiaika. Tavallinen italialainen sotamies ei silloin vielä tiennyt mitään luoteesta ja vuoksesta, eikä Scipio puolestaan selittänyt miehillensä luonnonlakia, vaan julisti salaperäisesti sotajoukollensa, että itse merenjumala Neptunus oli hänen liitossansa. Miten vieraalta tuntuukaan tämä profeetallis-hengellinen pöyhkeily muutoin, niin raikkaan reippaassa nuoressa ratsastajassa! Varsinkin oli Scipiolla, niinkuin myöhemmin vielä niin monella muuna, romanttinen halu muistuttaa Aleksanteri suurta. Tämäkin siis kreikkalaisuuden vaikutusta. Niinpä hän esiintyi yksinkertaisen sotilaallisesti, mutta majesteetillisesti, ja piti pitkää Aleksanterin suortuvatukkaa; se kaunisti häntä, hän oli mielenkiintoinen uusi ilmiö. Senpä vuoksi hän myöskin osoitti kauniita nuoria naisia kohtaan, joita hänelle saaliina tuotiin, Aleksanterin tapaan jaloa ylevämielisyyttä, ja kaikki haaveksivat hänestä. Mutta ennen kaikkea heräsi hänessä itsevaltiuden halu ja kyky olla kuningas, kuten Aleksanteri, tai ainakin esiintyä kuninkaana.

Hannibalkin oli Espanjassa kuninkaan tavoin esiintynyt. Nyt kukistetut espanjalaisheimot Scipiolle suorastaan tarjosivat kuningasarvoa Espanjassa, ja kreikkalainen Polybios, hänen ihailijansa, ihmettelee, ettei Scipio todellakaan perustanut jonnekin tähän maailmaan kuningaskuntaa. Itse asiassa oli Scipion hallitustalo Tarragonassa kuin hovi ainakin. Hän pani siihen painoa. Hänelle oli nautinto viiden vuoden ajan olla Espanjassa yksinvaltiaana, ja voidakseen täysin tähän nautintoonsa antautua, hän antoi vaarallisen Hasdrubalin sotajoukkoineen estämättä lähteä Espanjasta Italiaan. Vanhat arvon kenraalit Roomassa katsokoot, miten he hänestä selviävät. Hän puolestansa oli hänestä vapaa.

Toimeenpantuaan vielä erojaisiksi Cartagenassa kuninkaallisia juhlanäytäntöjä palasi Scipio lopultakin vuonna 206 takaisin Roomaan.

Hän oli siellä. Mutta sotajoukkoansa hän ei päästänyt hajalle. Hän seisoi legiooninensa Rooman edustalla. Sillä ainoastaan niiden etunenässä triumfaattorina Iuppiterin puvussa päistärikköjen vetämissä vaunuissa tahtoi hän kaupunkiin kulkea, ja siihen tarvitsi hän senaatin suostumuksen. Senaatin oli siis tultava kaupungin porttien edustalle, että Scipio voisi etupäässä omia tekojansa sille ylistää. Sellaisia enimmäkseen kelpolailla kerskuvia tilintekoja suorittivat kotiinpalaavat sotapäälliköt säännöllisesti paraimpansa mukaan; usein asettuivat he karttoineen ja maalattuine taistelukuvineen torille ja näyttivät kaupungin asukkaille, mitä he olivat suorittaneet. Mutta senaatti vain pysyi yhäkin sitkeästi vanhanaikaisessa käsityksessään, sillä Scipio oli vielä liian nuori, eihän hän vielä ollut edes praetorina ja konsulina ollut, ja senaatti ei myöntänyt hänelle triumfia. Pelkkänä yksityisenä miehenä Scipio siis astui kaupunkiin päästettyään sotajoukkonsa hajalle, mutta hän uhraa heti Iuppiterille Capitoliumilla sata nautaa — siitä valmistui ihana ateria kansalle —, ja väkijoukko osoittaa hänelle kunnioitustansa, niinkuin tähän saakka vielä ei kenellekään.

Entäs nyt? Sota oli yhä vieläkin ratkaisematta. Hannibal seisoi yhä vieläkin voittamattomana Etelä-Italiassa, ja vanhain herrain puolue tahtoi nyt yhdistää kaikki voimat tätä Hannibalia vastaan. Scipio, joka juuri nyt tuli konsuliksi, näki kauemmas ja sai ankarain taistelujen jälkeen (hän peljätti tällöin senaattia kansalla) päällikkyyden Afrikkaan tehtävällä sotaretkellä. Hän ei tahtonut Italiassa taisteluita suorittaa; ja nyt vihdoinkin oli Karthagoa itseänsä uhattava. Niin läksi hän aluksi Sisiliaan. Senaatti koetti häntä estää, rajoittaa hänen käyttövarojansa. Mutta vapaaehtoista avustusta virtasi hänelle useista Keski-Italian kaupungeista, kuten Perugiasta ja Arezzosta: rakennustarpeita, aseita ja ruokavaroja. Neljäkymmentä päivää sen jälkeen kuin rakennuspuu oli kaadettu, oli uusi laivasto jo vesillä.[2]

Mutta tärkeintä on, että Scipio kuten kondottieri nyt värväsi joukkoja myöskin rahalla: palkkasotureita, jotka olivat hänelle uskollisia. Se oli kuulumaton teko Rooman konsulille, se oli jo kuninkaiden ja despoottien tapaista. Sotajoukossa alkaa nyt esiintyä ammattisoturi, ja tämän kehityksen Marius myöhemmin suoritti loppuun. Sota tulee siten vähitellen palkatun väen ammatiksi, ja talonpoika ja suutari voivat tästedes jäädä kotiin auransa ja naskalinsa ääreen. Sitäpaitsi Scipio ympäröitsi itsensä Sisiliassa kolmisatamiehisellä henkivartiostolla valioratsastajia.

Mutta tämän mukana sai myöskin kapinanhenki, röyhkeys ja raaistuminen jalansijaa itse sotajoukossa. Jo Espanjassa täytyi Scipion tukahuttaa sellainen kapina, jo Espanjassa hänen sotamiehensä vastoin kaikkea silloin vallitsevaa kansainoikeutta ottivat saaliiksi kauniita naisia, lahjoittelivat ja möivät niitä. Barbarinen tapa, että kukin sotamies sai palkaksensa osan sotasaalista, oli vanha; mutta se turmeltuu jo nyt ryöväysjärjestelmäksi, ja upseerit ryöväävät yhtä hyvin kuin tavalliset sotamiehetkin. Voitetut kaupungit ja maat ryöstettiin puhtaiksi, poikkeuksetta: yksityisomaisuus, temppeliaarteet. Miksi hyväksi ne muuten olisi voitettu? Työllä ja teollisuudella ei Rooma ole niin rikkaaksi tullut, vaan ainoastaan sodillansa. Häpeällistä puuhaa. Rooman historia on maailman paljaaksi ryöstämistä.

Hirvittävintä olivat siihen aikaan Lokrin kaupungin verilöylyt, joista Scipio joka tapauksessa on vastuussa. Pleminius oli sen alapäällikön nimi, joka siellä raivosi, ja Scipio koetti todellakin häntä suojella, jonkin aikaa onnistuen. Ankara senaatti lähetti tutkijakunnan Sisiliaan; sillä luultiin, että Scipion sotajoukko olisi siellä vallan rappiolla; silloin nähtävästi myöskin runoilija Naevius julkisesti kävi hänen kimppuunsa teatterinäyttämöllä. Mutta tutkijakunta huomasi Syrakusaissa, päämajassa, kaiken olevan todellakin mallikelpoisessa kunnossa. Sillä mitä oli huomauttamista siinä, että Scipio omasta puolestaan mielellään meni teatteriin aamupuolisin ja jälkeen puolisen otti osaa kreikkalaiseen voimisteluun.[3] Ja Scipio jäi täydellisesti tilanteen herraksi.

Mutta se oli otteluunvaativa tilanne. Scipio Syrakusaissa, Hannibal Krotonissa! molemmat suuret sotapäälliköt niin vieri vieressä, uskomattoman lähellä ja ainoastaan kapean Messinan salmen eroittamina! Mutta Scipio ei ajatellut nytkään yrittää voimainmittelyä Hannibalin kanssa, niin, eipä häntä Afrikkaan menemissuunnitelmastaan pidättänyt sekään, että karthagolaiset vuonna 205 lähettivät Hannibalin nuorimman veljen Magon johdossa uuden armeijan Genovaan,[4] niin että Rooma itse nyt toistamiseen oli kahdelta puolen uhattu. Se oli nerokasta johdonmukaisuutta Scipion toiminnassa. 40 sotalaivan, 400 kuljetuslaivan laivastolla lähti hän, juuri nyt, Afrikkaan. Lähtiessä kaikki kalliorannat täynnä ihmisiä! loistava teatterihetki: suuret juhlamenot ja uhritoimitus avomerellä. Sotapäällikkö itse rukoilee ääneen ja huumausinnoissaan: kaikkien maajumalain ja merenjumalain, hän vaatii, pitäisi Roomaa auttaa, ja lukemattomain uhrieläinten sisälmykset heitetään mereen. Hurskas toimitus, todellisuudessa herkkuateria haikaloille.

Luonnollisesti taisteltiin sitten Afrikassa aluksi joitakin taisteluja. Mutta linnoituksien valtaaminen ei onnistunut lainkaan. Roomalaisten piirityskeinot eivät silloin vielä suinkaan olleet kehittyneimmillään. Mutta Scipio osoittautui myöskin kelpo diplomaatiksi; ja tätä ominaisuutta ei ollut Hannibalilla. Asia koski niitä kahta numidialaista kuningasta eli sheikkiä, jotka silloin jakoivat keskenänsä vallan Algierissa, Syphaxia ja Massinissaa: Scipio rakensi ritarillisesti persoonallisen ystävyyden Massinissan kanssa,[5] kuningas kuninkaan kanssa, ja Massinissa suoritti hänelle heti mitä tärkeimpiä palveluksia Karthagoa vastaan.

Tähän kietoutuu myöskin tarina kauniista puunilaisnaisesta Sophonibasta (Sophonisbestä), jota tämä kuningas Massinissa rakastaa, mutta josta tulee hänen vastustajansa Syphaxin puoliso. Runoilijamme Geibel on tästä kirjoittanut murhenäytelmän. Massinissa riistää Sophonisben jälleen Syphaxilta ja ottaa hänet vaimokseen; mutta Scipio pelkää, että puunitar houkuttelee Massinissan Karthagon puolelle, ja pakoittaa ruhtinattaren ottamaan myrkkyä, jota hän tälle lähettää. Mutta tapahtumat kiirehtivät kulkuansa. Hannibal, voittamaton, tulee lopultakin Italiasta, ja vuonna 202 kuuluisassa Zaman taistelussa Scipio todellakin voittaa hänet. Zama oli Algierissa. Mutta taistelun ratkaisivat numidialaiset ratsastajaparvet, Tuniksen ja Tripoliksen nykyisten arabialaisten edeltäjät, jotka odottamatta karkasivat Hannibalin selkään.

Mitkä olivat tämän voiton seuraukset! Scipion valtiasluonne näyttäytyy jälleen. Rooman senaatti ei tahdo vielä rauhasta mitään tietää; se vainuaa juuri nyt suurta saalista ja vaatii itse valtavan Karthagon kaupungin valloittamista ja ryöstämistä. Mutta Italian kansa, joka sodasta on surkeasti köyhtynyt ja jolla ei suuresta saaliista ole mitään toivomista (sillä päävoitto jää aina senaattorisäätyisen ylimystön kynsiin), Rooman kansa huutaa rauhaa, ja Scipio esiintyy senaattia vastaan kansan puolella ja ajaa päätökseen rauhanteon.

Suurenmoinen oli sitten hänen triumfiretkensä halki koko Italian etelästä aina ylös Capitoliumille. Tuhansia vankeja, jotka hän oli vapauttanut Karthagon käsistä, kulki hänen edellänsä ylistystä laulaen. "Terve Scipio sinulle, sinä kansan lemmikki", suunnilleen siihen tapaan silloin häntä ylistettiin, kuin olisi hän ollut yksinvaltias. Hän oli huippukohdassa. Senaatti taipui. Scipio itse nimitti itseänsä Africanukseksi.[6] Virallisesti senaatti kunnioitti häntä arvonimin "onnellinen".[7] Onni — felicitas — ei ollut Hannibalin myötä; häntä se seurasi. Mutta onnihan oli kuningasten ja jumaltenystäväin ominaisuus ja heidän etuoikeutensa.

Ja hänestä tuli nyt, tuskin kolmenkymmenenviiden vuoden vanhana, loppuelämäksensä "senaatin ensimäinen" (princeps senatus), ja siinä asemassaan hänellä oli yhä edelleen vaikuttavin ääni Rooman maailmanpolitiikassa. Parvi ylhäisiä nuorukaisia seurasi häntä hänen julkisesti esiintyessään, hänen vakinainen "saattueensa".[8] Sanottiin, että hänen viittauksillaan oli senaatin päätösten pätevyys.[9] Niin oli Scipio ensimäinen todella maailmanhistoriallisesti suuri Rooman mies. Hänen merkityksensä näkyy, sivumennen sanottuna, siitäkin, että hän ryhtyi itse Capitoliumille johtavaa rinnettä, jota hän niin usein kiipesi, kaunistamaan kahta ratsua ja seitsemää kullattua vartalokuvaa kannattavalla kaariportilla. Sellaiset loistorakennukset kuuluvat kuninkaille, ja kreikkalaisen taiteen apua siinä käytettiin.

Mutta hän ei pysynyt korkeuksissa, ja nyt seuraa toiveet pettävä loppu. Scipio uupui; hän oli antanut kaiken annettavansa.[10] Jo hänen toimintansa censorina tuotti pettymyksen.[11]

Rooman sodat eivät loppuneet. Se tarttui silloin heti voimakkaasti Balkanin niemimaan oloihin (äskettäisinkinhän olisi Italialla ollut siihen halua), ja Kreikanmaasta kehkesi taistelu Rooman ja Antiokhoksen, kaukaisen Syyrian kuninkaan, välille, jonka luona pakolaisena kiertävä Hannibal oli turvapaikan löytänyt. Italialainen pikkutilallinen ja legioonasotamies oppi toden totta maailmaa tuntemaan; häntä kuljetettiin kauas yli maitten ja merien.

Antiokhosta vastaan Scipio vuonna 190 veljensä kanssa nyt vielä kerran läksi. Mutta hänen käyttäytymisensä oli tällä kertaa omituista; häntä houkutteli ilmeisesti esiintyä tasa-arvoisena kreikkalaisen suurkuninkaan kanssa, ja hän antautui vastustajan kanssa tarkoituksettomiin keskusteluihin, jotka voivat herättää epäluuloa. Antiokhos otti sitten Scipion noin kaksikymmenvuotiaan pojan vangiksi; Scipio itse sairastuu; silloin lähettää kuningas, lunnaita ottamatta, pojan hänen sairasvuoteelleen, ja Scipio kiittää häntä siitä merkillisin neuvoin: Antiokhoksen ei pitäisi uskaltautua taisteluun, ennenkuin hän, Scipio on parantunut ja palannut roomalaisten sotaleiriin. Antiokhos ei ota vaarin tästä neuvosta ja kärsii Magnesian luona Scipion poissa ollessa täydellisen tappion. Oliko Scipio tahtonut säästää häntä tältä häviöltä?

Näihin tapahtumiin liittyy tuo meille osittain käsittämätön Scipioiden oikeusjuttu. Molemmat veljekset joutuivat Roomassa syytteeseen, aluksi Aasiasta saadun äärettömän saaliin johdosta, joka nousi noin 200 miljoonaan sestertiin, mistä neljää miljoonaa kaivattiin. Sitä tuotaessa ja jaettaessa ei ollut lainkaan ollut valtion puolesta valvontaa. Scipio kieltäytyy ylpeästi tiliä tekemästä ja kertoman mukaan tuo itse veljensä tilikirjat senaattiin ja repii ne siellä palasiksi. Melkein uskomaton tapahtuma: muinaisajan tilikirjat olivat kovin lujaa ainetta, puuta taikka pergamenttia, eivätkä niin helposti olleet revittävissä. Sitten alkoi uusi oikeudenkäynti lahjusten otosta, ja Scipion veli Lucius silloin todellakin vangittiin ja hänen omaisuutensa takavarikoitiin. Scipiot näyttävät tosiaankin ottaneen Antiokhokselta rahasummia. Scipiota itseänsä säästettiin, mutta hän karttoi siitä pitäen Roomaa, sortunut suuruus, ja kuoli muutamia vuosia myöhemmin yksinään maatilallansa Liternumissa kauniissa Campaniassa, vuonna 183. Neron aikaan, noin 250 vuotta myöhemmin, kävi filosofi Seneca Liternumin maatilalla ja kummasteli suuren Scipion asunnon yksinkertaisia laitoksia, ennenkaikkea hänen kylpyhuoneensa puutteellisuutta. Mutta Neron hienostuneella ajalla oltiinkin tottuneita mitä ylellisimpiin thermeihin. Silloin näytettiin vielä öljy- ja myrttipuita, joita Scipio sinne omin käsin oli istuttanut.

Nykypäivinä matkustaja, joka tulee Roomaan, käy tavallisesti katsomassa vanhain Scipioiden yksinäistä hautakammiota kaupungin ihmisistä tyhjimmässä seudussa, Vigna Sassissa, lähellä Caracalla-thermejä. Valtava kiviarkku ja lukuisia kivilaattoja, joissa on heidän nimensä ja osittain runosäkeitä ja jotka sulkivat pääsyn maanalaisiin hautakomeroihin, on sieltä löydetty, ja kunnioitusta tuntien astuu tähän vaatimattomaan paikkaan; onhan se Rooman vanhin, historiallisesti muistettava hautapaikka! Mutta suuren Scipion sarkofagi ei siellä ole koskaan ollut. Se on varmaa: hänen luunsa eivät löytäneet lepoa vanhassa perhehaudassa; hän lepäsi kaukana Roomasta, joka sai häntä niin paljosta kiittää. Käärme, joka asusti eräässä luolassa, vartioi Liternumissa vielä vuosisatain perästä kuolleen "maaneja".

Mutta historiankirjoihin tuli hänestä, kaikesta huolimatta, ainoastaan hyvänsuopaisia tiedonantoja. Siitä sai hän kiittää ennen kaikkea Polybiosta, joka Scipiota koskevat tietonsa sai kaikki Scipion läheisimmältä ystävältä, Laeliukselta; ja heti hänen kuolemansa jälkeen otti hänet haltuunsa myöskin nuori roomalainen runous.

Ennius lauloi hänestä homerolaiseen tapaan ja vaati, että hänelle pystytettäisiin kuvapatsaita ja pyöröpylväs, joka reliefikuvina esittäisi hänen tekojansa; ja tosiaankin hänen imagonsa (kuvansa) heti asetettiin Capitoliumille Iuppiterin temppeliin.[12] Hänestä tehtiin suorastaan, kuten Aleksanterista, puolijumala, jumalan ruumiillinen poika; hänen sanottiin kuten hurskaan Aineiaksen Cumaen luona laskeutuneen Manalaan tiedustellakseen siellä Rooman kaukaisinta kohtaloa. Ja joukko jaloja tekoja ja kauniita puheita sepitettiin päälliseksi hänen nimiinsä, jotka tässä kaikki tahallani sivuutan.

Tärkeämpää kuin tämä kaikki on se, että Scipio oli Cornelian isä. Hän oli "Gracchusten äidin" isä. Hänen ja Gracchusten välillä on vain kaksi sukupolvea. Scipio itse oli kylläkin ollut suurenmoinen kansan hyväntekijä, mutta hän oli tällöin ainoastaan käyttänyt kansaa hyväksensä, loukatakseen senaattia eikä vielä ajatellut taistelussa senaattia vastaan auttaa sorrettuja oikeuksiinsa. Päinvastoin hän pinttyneenä aristokraattina jyrkensi vastakohtaa ylhäisön ja alhaison välillä ja suurensi ennen kaikkea sitä sortoa, jota Rooma harjoitti häikäilemättä Italian pieniä maakaupunkeja, niin sanottuja liittolaisiansa, kohtaan. Ajan tarpeen tajusi vasta hänen tyttärensä poika Gaius Gracchus. Suurten miesten kännein muistomerkki ovat heidän jälkeläisensä, jotka ovat heidän arvoisiansa, ja kohoavat ylitse isiensä. Kun silmiemme edessä Gracchusten traagillinen kohtalo täyttyy, emme saa unohtaa, että Scipion verta virtasi heidän suonissansa.