Читать книгу Kuninkaan mies - Вальтер Скотт - Страница 3

Saarnan päätyttyä sotilaspuhuja pyyhki otsaansa, sillä viileästä säästä huolimatta oli hän kuumissaan puheensa ja liikkeittensä kiivaudesta. Sitte hän astui alas saarnastuolista ja virkkoi pari sanaa korpraalille, joka johti soturiosastoa; yksivakaisesti nyökäten vastaukseksi tämä ilmaisi käsittävänsä asian, kokosi miehensä ja marssitti heidät järjestyksessä kauppalasta valittuun majapaikkaan.

Saarnaaja itse poistui kirkosta niinkuin ei olisi mitään merkillistä tapahtunut ja asteli pitkin Woodstockin katuja kuin muukalaisena, joka silmäili paikkakuntaa; hän ei näyttänyt huomaavankaan, että häntä itseänsä vuorostaan tähystelivät huolestuneina sen asukkaat, joiden salavihkaiset katseet tuntuivat tarkkailevan häntä ikäänkuin sekä epäiltynä että kamalana, vaan ei kuitenkaan millään muotoa ärsytettävänä häiritsijänä. Hän ei ollut heistä millänsäkään, vaan harppoi eteenpäin senaikuisten huomattavien kiihkoilijani omaksumaan tapaan – jäykän juhlallisin askelin, katse ankarana ja samalla mietiskelevänä kuten miehen, jolle maallisten asiain tuottamat väkinäiset keskeytykset ovat pelkkänä häiriönä, pakoittaessaan hänet hetkeksi kääntämään ajatuksensa pois taivaallisista seikoista. Kaikkinaisia viattomia huvituksia he epäilivät ja halveksivat, ja haitatonta hilpeyttä he inhosivat. Sellainen mielenlaatu kuitenkin muovasi miehiä suuriin ja urhoollisiin tekoihin, omaksuessaan periaatteen – ja omaa etua tavoittamattoman periaatteen – vallitsevaksi vaikuttimeksi mielihalujen tyydyttämisen sijasta. Jotkut noista miehistä olivat kyllä tekopyhiä, käyttäen uskonnon kaapua vain kunnianhimonsa verhona; mutta useilla oli todellisena se harras luonne ja ankara tasavaltalainen kunto, jota toiset ainoastaan teeskentelivät. Suuri enemmistö häilyi näiden molempien äärimäisyyksien välillä, tunsi jossain määrin uskonnon voimaa ja mukautui ajan henkeen teeskentelemällä paljon lisää. Yksilö, jonka otsalle ja ryhtiin painuneet pyhyyden pyrkimykset ovat antaneet aihetta ylläolevaan syrjäselitykseen, saapui vihdoin pääkadun päähän, Woodstockin puiston reunaan. Goottilaisen näköinen hammasharjainen holviportti suojeli pääsyä lehtokujaan. Se oli sekamuotoista rakennustaidetta, mutta herätti ylimalkaan suurtakin mielenkiintoa siitä huolimatta, että eri aikakausien antamat lisät edustivat eri makusuuntia. Tavattoman jyhkeä portti oli nyt rapistunut, osittain ruosteen syövyttämänä, osittain väkivallan pirstomana; se oli tehty taotuista rautakiskoista, jotka oli sommiteltu monenlaisiksi kiekuroiksi ja koruveistelmiksi, ylimpänä koristeenaan kovaonniset nimikirjaimet C.R.

Vieras pysähtyi ikäänkuin epävarmana, pyytäisikö hän päästä sisälle vai koettaisiko omin neuvoin. Hän tirkisteli ristikon läpi majesteetillisten tammien reunustamalle puistokäytävälle, joka hiljalleen kaareutuen johti eteenpäin ikäänkuin laajan ja ikivanhan metsän uumeniin. Ison rautaportin käyntiveräjä oli huomaamatta jäänyt auki, ja se houkutteli soturin astumaan sisälle, mutta kuitenkin hiukan epäröiden kuten tunkeutuja, joka arvelee aluettansa kielletyksi – hänen sävynsä tosiaan ilmaisi suurempaa paikan kunnioitusta kuin olisi osannut odottaa hänenlaiseltaan mieheltä. Hän hiljensi vakaata ja mahtipontista astuntaansa ja seisahtui lopulta katselemaan ympärilleen.

Jokseenkin lähellä näki hän puiden keskestä kohoavina pari ikivanhaa ja kunnianarvoiselta näyttävää harjatornia, joilla kumpaisellakin kimalteli oma harvinaista tunnuskuvaa esittävä tuuliviirinsä syysauringon hohteessa. Nämä ilmaisivat vanhaa metsästyshovia eli niin sanottua huvilapalatsia, joka oli Henrikki II: n ajoista asti ollut Englannin hallitsijain satunnaisena asuntona, milloin heidän teki mieli pistäytyä Oxfordin metsiin, joissa oli silloin niin runsaasti riistaa, että vanhan Fullerin mukaan erämiehet ja haukankäyttäjät eivät missään saaneet suurempaa hupia. Huvilapalatsi sijaitsi pienellä tasangolla, jolle nyt oli istutettu sykomoripuita, ei kaukanakaan sen uhkean paikan pääsykäytävästä, mihin katsoja ensin pysähtyy silmäilemään Blenheimiä, ajattelemaan Marlboroughin voittoja ja ylistämään tai moittimaan Vanbrughin tyylin jykevää suuruutta.

Siihen pysähtyi sotainen saarnamiehemmekin, mutta toisin ajatuksin eikä suinkaan ihailemaan ympäristön maisemaa. Pian jälkeenpäin näki hän kahden henkilön, miehen ja naisen, lähestyvän hitaasti ja niin syventyneinä omaan keskusteluunsa, että he eivät kohottaneet katsettansa huomatakseen vierasta seisomassa polulla edessään. Soturi käytti hyväkseen heidän tarkkaamattomuuttansa, ja haluten sekä pitää silmällä heidän liikkeitään että karttaa heidän huomiotansa hän hiipi ison puun suojaan, jollaiset reunustivat tietä; oksat lakaisivat maata joka puolelta ja suojasivat hänet ilmitulolta, jollei häntä suorastaan etsittäisi.

Sillävälin pitkittivät herrasmies ja vallasnainen kulkuansa, suunnaten askeleensa puutarhaistuimelle, johon auringon säteet vielä osuivat; se oli asetettu saman puun viereen, jonka tyvelle vieras oli kätkeytynyt.

Mies oli vanhanpuoleinen, mutta näytti enemmän murheen ja raihnaisuuden kuin vuosien painon murtamalta. Hänellä oli suruviitta yhtä synkänvärisen puvun yllä, joka oli Vandyken ikuistamaa mielenkiintoista kuosia. Mutta vaikka vaateparsi oli sievä, oli pukeutuminen huolimatonta, osoittaen käyttäjän mielen rauhattomaksi. Hänen iäkkäillä, mutta vielä komeilla kasvoillaan oli sama arvontunnon sävy, joka ilmeni puvussakin ja ryhdissä. Silmäänpistävänä piirteenä hänen ulkomuodossaan oli pitkä valkoinen parta, joka laskeusi kauvas viilteisen ihokkaan rinnuksen alapuolelle ja oli omituisena vastakohtana hänen asunsa tummuudelle.

Nuori nainen, joka näytti jossain määrin tukevan tätä kunnianarvoisaa herrasmiestä heidän kävellessään käsihakaa, oli hento ja keijuismainen ilmiö, niin sorea varreltaan ja niin kaunis kasvoiltaan, että hänen koskettelemansa maa tuntui liian järeän tukevalta kamaralta noin leijuvan olennon kannattelijaksi. Mutta kuolevaisen kauneuden täytyy ottaa osansa inhimillisistä suruista. Kaunottaren silmissä näkyi kyynelten jälkiä; hänen kasvonsa olivat tulehtuneet hänen kuunnellessaan iällistä kumppaniansa, ja tämän alakuloisesta, mutta pahastuneesta katsannosta oli ilmeistä, että keskustelu oli yhtä tuskallista hänelle itselleen kuin naisellekin. Heidän istuuduttuaan vastamainitulle penkille oli herrasmiehen puhelu selvästi kuuluvaa lymynneelle soturille, mutta nuoren naisen vastauksista hän ei niin hyvin saanut tolkkua.

"Sitä ei käy sietäminen!" sanoi vanhus kiihkeästi; "se nostattaisi rampautuneen raukankin soturiksi. Väkeni on harventunut, sen kyllä myönnän, tai luopunut minusta näinä aikoina – en kanna niille miesparoille siitä kaunaa; mitä he tekisivät minua palvellessaan, kun ruoka-aitassa ei ole leipää eikä kellarissa olutta? Mutta meillä on vielä ympärillämme moniaita karkeapintaisia metsämiehiä vanhaa Woodstockin rotua – useimmat heistä vanhoja kuten minä itsekin – entä sitte? Vanha puu harvoin kivertyy kostuessaan! Minä tahdon puolustaa vanhaa taloa, enkä ensi kertaa pidäkään sitä hallussani kymmenkertaisesti isompaa voimaa vastaan kuin nyt on puheena."

"Voi, isä rakas!" virkkoi nuori nainen äänellä, joka tuntui ilmaisevan, että vanhuksen vastustusaie oli aivan toivoton.

"Ja mitä surkeilet?" kysyi herrasmies äkäisesti. "Sitäkö, että suljen oveni joltakulta kymmeneltä verenhimoiselta teeskentelijältä?"

"Mutta heidän herransa voivat yhtä helposti lähettää rykmentin tai armeijan, jos haluavat", vastasi lady; "ja mitä hyötyä olisi tästä puolustautumisestasi? Se vain katkeroittaisi heidät täydelliseksi tuhoksesi."

"Niin tapahtukoon sitten, Alice", tuumi hänen isänsä; "olen elänyt aikani, ja sen ylikin. Olen jäänyt eloon mitä ystävällisimmän ja ruhtinaallisimman herrani jälkeen. Mitä teen minä maan päällä tammikuun kolkon kolmannenkymmenennen perästä? Sen päivän murha oli merkkinä kaikille Kaarlo Stuartin uskollisille palvelijoille kostaa hänen kuolemansa tai kuolla niin pian jälkeenpäin kuin saattoivat tavata arvolleen soveltuvan tilaisuuden."

"Älä puhu tuolla tavoin, isä", pyysi Alice Lee. "Ei ole vakavuutesi ja ansioittesi mukaista heittää sikseen elämää, joka saattaa vielä hyödyttää kuningastasi ja maatasi, – asema ei pysy aina tällaisena, ei voi pysyä. Englanti ei kauvan siedä valtiaita, joita nämä pahat ajat ovat sille määränneet. Sillävälin" – tässä välttivät muutamat sanat kuuntelijan korvan – "ja varo sitä maltittomuutta, joka tekee pahan pahemmaksi".

"Pahemmaksiko?" huudahti kärsimätön vanhus. "Mikä voi olla pahempaa? Eikö jo kaikki ole pahimmillaan? Eivätkö nuo heittiöt tahdo häätää meitä ainoasta suojasta, mikä meille on jäänyt – hävittää mitä kuninkaallista omaisuutta vielä on hoidettavanani – tehdä ruhtinaitten palatsista varkaitten luolaa ja sitte pyyhkiä partaansa ja kiittää Jumalaa, niinkuin olisivat laupeuden työssä olleet?"

"Kuitenkin", huomautti hänen, tyttärensä, "on vielä toivoa, ja minä uskon kuninkaan jo olevan poissa heidän ulottuvistaan – meillä on syytä ajatella lohdullisesti Albert-veljeni turvallisuudesta".

"Niin, Albert – siinä taaskin", sanoi vanhus moittivasti; "ilman sinun pyytelyjäsi olisin itse lähtenyt Worcesteriin. Mutta minun piti vain jäädä tänne virumaan kuin kelpaamaton koira ajon alettua, ja kuka kuitenkaan tietää, mitä palveluksia olisin saattanut tehdä? Vanhan miehen ajusta on toisinaan apua, kun hänen käsivartensa ei paljoakaan hyödytä. Mutta sinä ja Albert halusitte niin innokkaasti, että hän lähtisi yksin – ja kuka nyt voi sanoa, miten hänen onkaan käynyt?"

"Ei, ei, isä", viihdytti Alice, "meillä on hyvät toiveet, että Albert pelastui sinä onnettomana päivänä; nuori Abney näki hänet penikulman päässä kentältä".

"Nuori Abney luullakseni valehteli", väitti hänen isänsä itsepintaisella vastustustuulellaan pysyen. "Nuoren Abneyn kieli tuntuu nopeammalta kuin ovat hänen kätensä, mutta se on paljoa hitaampi hänen hevosensa kavioita silloin kun hän jättää keropäät taaksensa. Mieluummin soisin Albertin ruumiin oikaistuksi Kaarlon ja Cromwellin väliin kuin kuulisin hänen paenneen niin varhain kuin nuori Abney."

"Rakas isä", huokasi nuori nainen itkien, "mitä voinkaan sanoa lohduttaakseni sinua?"

"Lohduttaaksesiko minua, tyttö? Minä olen ylen kyllästynyt lohdutteluun – kunniallinen kuolema, Woodstockin rauniot hautapatsaanani, olisi ainoa lohtu vanhalle Henry Leelle. Niin, kautta isieni muiston! minäpä puolustan palatsihuvilaa noilta kapinallisilta rosvoilta."

"Ole kuitenkin järkevä, isä kulta", pyysi neitonen, "ja taivu siihen, mitä emme voi vastustaa. Everard-enoni – " Vanhus tarttui hänen sanoihinsa. "Everard-enosi, letukka! No, jatkahan.

Mitä on sinulla sanottavana oivallisesta ja rakkaasta Everard-enostasi?"

"Ei mitään", vastasi tyttö, "jos asia pahastuttaa mieltäsi".

"Pahastuttaako?" tuumi toinen. "Miksi se minua pahastuttaisi? Taikka jos niin olisikin, niin minkätähden sinä tai kukaan olisi valittavinaan siitä? Mitä on viime vuosina tapahtunut – mitä voi ajatella tapahtuvan sellaista kuin tähtientutkija saattaa arvata, mikä voisi meille tuottaa mielihyvää?"

"Kohtalolla", virkkoi tyttö, "saattaa olla helmassaan karkoitetun prinssimme iloinen paluu".

"Liian myöhään minun ajalleni, Alice", huokasi ritari; "jos taivaallisessa kirjassa on sellainen valkea lehti, niin sitä ei käännetä ennen kuin minun jo ammoin mentyäni. Mutta minä huomaan sinun kiertelevän. Suoraan sanoen, mitä Everard-enostasi?"

"Ei, isä", esteli Alice, "Jumala tietää, että minä olisin mieluummin ainiaan vaiti kuin puhuisin sellaista, mikä sinun käsitystesi johdosta saattaisi lisätä nykyistä kiihtymystäsi".

"Kiihtymystänikö!" jamasi hänen isänsä. "Kas, sinä olet simasuinen parantelija etkä arvatenkaan tahtoisi millään muulla kuin tuoksuvalla balsamilla ja hunajalla ja öljyllä voidella kiihtymystäni – jos tuo on sopiva nimitys vanhan miehen voipumukselle, kun hänen sydämensä on pakahtumaisillaan. Vielä kerran, mitä Everard-enostasi?"

Viime sanansa hän lausui ärtyisesti koroittaen ääntänsä, ja Alice Lee vastasi isälleen vapisten ja nöyrästi.

"Aioin vain sanoa, isä, että Everard-eno varmasti meidän lähtiessämme täältä – "

"Toisin sanoen kun meidät potkaisevat ulos täältä typpykorvaiset höpisevät hylkiöt, samanlaiset kuin hän itse. Mutta jatkahan auliista enostasi – mitä tekee hän sitte? Suopiko hän meille arvoisan ja säästeliään taloutensa rippeet, kolmasti pengotun salvukukon jätteet kahdesti viikossa ja runsaan paaston muina viitenä päivänä? Antaako hän meille vuoteet nälkiintyneiden hevoskaakkiensa vierestä ja paneeko ne niukennetuille olkiannoksille, jotta hänen sisarensa mies – että minun pitikään sillä nimellä puhutella edesmennyttä enkeliäni! – ja hänen sisarensa tytär eivät nukkuisi kivityksellä? Vai lähettääkö hän meille noblen9 kumpaisellekin, varoittaen käyttämään sitä visusti, koska käteinen on nyt niin peräti lujassa? Vai mitä muuta tahtoo Everard-enosi tehdä hyväksemme? Hankkia meille lupakirjan kerjäämiseen? Kas siihen minä pystyn ilman häntäkin."

"Sinä tulkitset häntä kovin väärin", vastasi Alice rohkeammin kuin oli tähän asti uskaltanut puhua; "ja jos vain kysyisit omalta sydämeltäsi, niin myöntäisit – huomautan kunnioittavasti – että kielesi virkkaa, mitä parempi harkintasi epäisi. Eno Everard ei ole saituri eikä tekopyhä – ei niin kiintynyt tämän maailman tavaraan, ettei hän anteliaasti korjaisi puutettamme, eikä niin kiihkomielinen, että pidättäisi armeliaisuuttansa muilta lahkoilta, vain omaansa ajatellen."

"Niin, niin, Englannin valtiokirkko on hänelle lahko, sitä en epäile, ja kenties sinullekin, Alice", sanoi ritari. "Mitä on muggletonilainen tai ranter tai brownilainen muuta kuin lahkolainen? ja puheentapasi asettaa heidät kaikki sekä itse presbyteriläis-Jaakon samalle tasolle meidän oppineitten kirkkoruhtinastemme ja hurskaan papistomme kanssa! Sellainen on sinun aikakautesi höpötystä, ja mikset puhuisikin niinkuin joku viisas neitsyt ja veisaileva sisar, koska olet hurskaan Everard-enon oma sisarentytär, vaikka isänäsi onkin vanha syntinen kavalieri?"

"Jos puhut tuolla tavoin, isä rakas", pahoitteli Alice, "niin mitä voin sinulle vastata? Kuule minua kärsivällisesti vain pikku hetkinen, niin saan toimitetuksi Everard-enon asian."

"Vai niin, sinulle on siis oikein annettu tehtävä? Sitä totisesti arvelinkin jo alun pitäin – niin, vieläpä on minulla jokseenkin osuva arvelu lähetistäkin. No, välittäjä, täytä toimesi, ja sinä et saa syytä valittaa kärsimättömyyttäni."

"Niin, isä", vastasi tytär, "Everard-eno haluaa, että sinä olisit kohtelias valtuutetuille, jotka tulevat tänne ottamaan takavarikkoon puistot ja omaisuuden, tahi ainakin järkevästi pidättyisit asettamasta heille esteitä tai tekemästä vastarintaa. Siitä ei voi, hän sanoo, olla mitään hyötyä omienkaan periaatteittesi mukaan, ja se antaa heille verukkeen kohdella sinua mitä pahanilkisimpänä niskuroitsijana, minkä hän arvelee muutoin tulevan vältetyksi. Vieläpä toivoo hän, että jos noudatat hänen neuvoansa, valiokunta saattaa hänen vaikutusvaltansa johdosta olla taipuvainen peruuttamaan sinun omaisuutesi takavarikon kohtuullista sakkoa vastaan. Niin sanoo eno, ja ilmoitettuani hänen esityksensä ei minulla ole aihetta koetella kärsivällisyyttäsi sen enemmällä todistelulla."

"Hyvä on, ettet sitä tee, Alice", vastasi Sir Henry Lee hillityn suuttuneesta, "sillä, kautta taivaan, oletpa melkein johtanut minut siihen kerettiläisyyteen, etten sinua tyttärekseni uskoisikaan. 'Voi, rakas kumppanini, joka olet nyt kaukana tämän raskauttavan maailman suruista ja huolista, olisitko sinä voinut ajatella, että povellesi painamasi tytär Jobin pahan vaimon tavoin tulisi isänsä kiusaajattareksi koettelemuksen hetkenä ja kehoittaisi häntä mukaannuttamaan omantuntonsa itsekkäihin pyyteisiin ja rukoilemaan herransa ja kenties poikansakin murhaajien verisistä käsistä takaisin häneltä riistetyn kuninkaallisen omaisuuden vaivaista jäännöstä! – Kuulehan, letukka, jos minun on kerjättävä, niin luuletko vetoavani niihin, jotka ovat minusta mierolaisen tehneet? En. Minä en kuunaan käytä hallitsijani kuoleman surussa pitämääni harmaata partaa liikuttamaan sääliin ketään ylpeätä riistäjää, joka on kenties juuri samoja murhamiehiä. En. Jos Henry Leen täytyy anoa ruokaa, niin hän turvautuu johonkuhun itsensä laiseen uskolliseen alamaiseen, joka puolikaan kyrsää omistaessaan ei kieltäydy jakamasta sitä hänen kanssaan. Mitä hänen tyttäreensä tulee, niin hän vaeltakoon omaa tietänsä, joka johtaa hänet äveriästen keropäiden sukulaistensa turviin; mutta älköön hän enää sanoko isäkseen miestä, jonka rehelliseen puutteenalaisuuteen hän on kieltäytynyt ottamasta osaa!"

"Sinä teet minulle vääryyttä, isä", vastasi nuori nainen, ja hänen äänensä oli kiihkeä, vaikka sopertava, "julmaa vääryyttä. Jumala tietää, että sinun tiesi on minun tieni, vaikka se johtaisi häviöön ja mierolle, ja sinun kulkiessasi sitä kannattelee sinua käsivarteni, niin kauvan kuin tahdot ottaa vastaan niin heikon avun."

"Sinä sanailet minulle, tyttö", virkkoi vanha kavalieri, "sinä sanailet minulle, kuten Will Shakespeare lausuu – puhut käsivartesi tarjoamisesta minulle, mutta omana salaisena ajatuksenasi on riippua Markham Everardin käsikynkässä".

"Isä, isä", pahoitteli Alice murhemielin, "mikä on voinut tuolla tavoin muuttaa selkeän arvostelukykysi ja ystävällisen sydämesi? Voi näitä kansalaismullistuksia! Ne eivät ainoastaan tuhoa ihmisen ruumista, vaan tärvelevät sieluakin, ja urheat, ylevät, jalomieliset käyvät epäluuloisiksi, tylyiksi ja pikkumaisiksi! Miksi moittisit minua Markham Everardista? Olenko nähnyt tai puhutellut häntä siitä asti kun kielsit häneltä seurani vähemmän ystävällisin sanoin – sen sanon suoraan – kuin jo sukulaisuutennekin oikeutti? Miksi ajattelisit, että minä uhraisin sille nuorelle miehelle velvollisuuteni sinua kohtaan? Sinun pitäisi tietää, että jos minä pystyisin sellaiseen rikolliseen heikkouteen, olisi Markham Everard ensimäinen halveksimaan minua siitä." Hän nosti nenäliinan silmilleen, mutta hän ei kyennyt salaamaan nyyhkytyksiään eikä peittämään niiden ilmaisemaa ahdistusta. Vanha mies tunsi liikutusta.

"En osaa sanoa", hän virkkoi, "mitä ajatella. Sinä näytät vilpittömältä ja olet aina ollut hyvä ja herttainen tytär – miten olet antanut tuon kapinallisen nuorukaisen hiipiä sydämeesi, sitä en tiedä; kenties se on rangaistus minulle, joka luulin huonekuntani uskollisuutta kuin lumivalkoiseksi kärpännahaksi. Tässä kuitenkin on synkkä laikku, ja kaikkein kauneimmassa helmessä – omassa rakkaassa Alicessani. Mutta älähän itke – kylliksi on meillä kiusaa muutenkin. Missä lausuukaan Shakespeare:

" – 'Hellä tytär, toimiini tuimiin myötätuntoinen

– äl' aikain luonnetta sä sieluun laske, Percylle niiden lailla kiusaa tuottain.'"

"Minua ilahuttaa", sanoi nuori nainen, "kuullessani sinun taas lausuilevan suosikkiasi, isä. Pikku kinamme ovat aina jokseenkin lopussa, kun Shakespeare tulee mukaan."

"Hänen kirjansa oli siunatun herrani kammiokumppani", kertoi Sir Henry Lee. "Raamatun jälkeen – kaikella kunnioituksella ne mainitsen yhdessä – hän sai siitä suurempaa viihdytystä kuin mistään muusta, ja koska minä olen saanut osani hänen taudistaan, niin onhan luonnollista, että nautin hänen lääkettänsä. En kuitenkaan pyri herrani tasalle hämärien kohtien selittämistaidossa, sillä minä olen vain yksinkertainen mies, maalaiseen tapaan kasvatettu aseiden käyttöön ja metsästykseen."

"Olet kai itse nähnyt Shakespearen, isä?" kysyi nuori nainen.

"Typerä tyttönen", vastasi ritari, "hän kuoli ollessani pelkkä lapsi – olet kahteenkymmeneen kertaan kuullut sanovani sen; mutta sinä tahtoisit johtaa vanhan miehen pois kipeästä asiasta. No, vaikken ole sokea, voin ummistaa silmäni ja seurata. Ben Jonsonin10 minä tunsin, ja voisin kertoa sinulle monia juttuja kohtuuksistamme Merenneidossa, missä sukkeluus tulvi runsaana, jos viinikin. Me emme istuskelleet pölläytellen tupakkaa toistemme kasvoihin ja käännellen silmänvalkuaisiamme nurin niinkuin kellistelimme viiniruukkua kumolleen. Vanha Ben omaksui minut runotartensa ottopojaksi. Olen tainnut näyttääkin sinulle säkeet 'Suuresti rakastetulle pojalleni, arvoisalle Ditchleyn herralle Henry Leelle, ritarille ja paroonille?"

"En nyt muista, isä", vastasi Alice.

"Pelkään valehtelevasi, hälläkkä", sanoi isä; "mutta eipä väliä – et juuri tällä haavaa kykene hulluttamaan minua pitemmälle. Paha henki on täksi kertaa jättänyt Saulin. Meidän on nyt ajateltava, miten menetellä Woodstockin luovuttamisen tai puolustamisen suhteen."

"Isä kulta", sanoi Alice, "voitko vielä hetkeksikään toivoa kykeneväsi puoltamaan tätä paikkaa?"

"Enpä tiedä, tyttöseni", tuumi Sir Henry; "kyllä tekisi mieleni saada erojaisnujakka niiden kanssa, se on varmaa – ja kuka tietää, mihin siunaus saattaa sattua? Mutta toiselta puolen, mies-parkani, joiden pitäisi yhtyä minuun niin arveluttavassa kiistassa – se ajatus pidättelee minua, sen tunnustan."

"Voi, anna sen pidätellä, isä", pyysi Alice; "kaupungissa on sotamiehiä, ja Oxfordissa on kolme rykmenttiä!"

"Onneton Oxford!" huudahti Sir Henry, jonka häilyvä mielentila sanastakin kääntyi mihin hyvänsä uuteen aiheeseen. "Opin ja uskollisuuden tyyssija, nuo karkeat soturit ovat sopimattomia asukkaita tiedonsuojamiisi ja runollisiin kammioihisi; mutta sinun puhdas ja kirkas lamppusi uhmaa tuhannenkin moukan saastaista hengitystä, vaikka ne puuskuisivat siihen kuin Boreas. Palavaa pensasta ei tämän vainonkaan kuumuus kuluta."

"Se on totta, isä", vahvisti Alice, "ja kenties ei ole hyödytön muistaa, että mikä tahansa kuningasmielinen häiriö tänä epäsuotuisana hetkenä saa heidät menettelemään vielä tylymmin yliopiston suhteen, he kun katsovat sen olevan alkulähteenä kaikkeen, mitä näillä tienoin ilmenee kuninkaan hyväksi".

"Aivan oikein, tyttöseni", myönsi ritari, "ja pienikin aihe saisi ne konnat ottamaan takavarikkoon, mitä vähiä kansalaissodat ovat jättäneet opistoille. Se ja mies-poloisteni vaara – no niin, sinä olet riisunut minut aseista, tyttö. Tahdon olla kärsivällinen ja tyyni kuin marttyyri."

"Suokoon Jumala sinun pitävän sanasi, isä!" toivotti tytär. "Mutta sinua aina niin suuresti järkyttää noiden miesten näkeminen, että – "

"Tahtoisitko tehdä minusta lapsen, Alice?" sanoi Sir Henry. "Etkö tiedä, että minä voin katsella kyytä, rupikonnaa tai kimpullista ilkeitä myrkkymatoja sen pahempaa tuntematta kuin hiukan inhoa? Ja vaikka keropää, ja etenkin punatakkinen, on minun mielestäni kyytä myrkyllisempi, korpikonnaa tympäisevämpi ja kiemurtelevia myrkkymatoja vihattavampi, voin kuitenkin siinä määrin voittaa luontoni, että jos joku heistä ilmestyisi tällä hetkellä, niin sinä itse näkisit, kuinka säveästi minä häntä kohtelisin."

Hänen puhuessaan jätti sotilassaarnaaja lehväisen suojansa ja harpaten esille seisoi aavistamattomasti vanhan kavalierin edessä, joka tuijotti häneen ikäänkuin luullen lauseellaan todella mananneensa esiin paholaisen.

"Kuka sinä olet?" kysyi vihdoin Sir Henry vihaisesti koroittaen äänensä, tyttären riippuessa hänen käsivarressaan peljästyneenä, suurestikaan luottamatta siihen, että hänen: isänsä rauhaarakastavat päätökset kestäisivät tämän vastenmielisen ilmestyksen järkytyksen.

"Minä olen mies", vastasi soturi, "joka en pelkää enkä häpeä sanoa itseäni halvaksi päiväpalkkalaiseksi Englannin suuressa työssä – hm! Niin, yksinkertainen ja vilpitön hyvän vanhan asian kannattaja."

"Ja mitä hittoa täältä haet?" kysyi vanha ritari tuimasti. "Herrojen valtuutettujen taloudenhoitajalle kuuluvaa tervetulleeksi toivotusta", vastasi soturi.

"Tervetullut olet kuin suola olisi kipeihin silmiin", sanoi kavalieri.

"Mutta kutka lienevät valtuutettusi, mies?"

Niukkaa kohteliaisuutta osoittaen ojensi soturi paperikääryä, jonka Sir Henry otti häneltä etusormen ja peukalon väliin ikäänkuin se olisi ollut kirje ruttosairaalasta, ja hän piteli sitä niin etäällä kuin lukemiseltaan suinkin saattoi. Hän luki sitten ääneen, ja yksitellen mainitessaan henkilöt hän lisäsi lyhyitä huomautuksia kuhunkin nimeen, tosin Aliceen kääntyneenä, mutta sellaisella äänenpainolla, joka osoitti, ettei hän välittänyt, vaikka soturikin hänen puheensa kuuli.

"Desborough – kyntömies Desborough – niin ryömivä moukka kuin on Englannissa kukaan – mies, jonka olisi paras pysytellä kotona niinkuin muinainen skyyttalainen vaunukatoksensa alla – lempo hänet periköön. Harrison, verenhimoinen, pauhaava kiivailija, joka on lukenut raamattua siltä kannalta, että häneltä ei ole milloinkaan puuttunut tekstikohtaa murhan oikeuttamiseksi – lempo periköön hänetkin. Bletson – puhdasverinen kansanvallan mies, kuuluu Harrisonin Rota-klubiin, nuppi täynnä uutukaisia aatoksia hallituksesta, jonka selvimpänä päämääränä on mullistaa kaikki nurin narin; miekkonen, joka jättää muille vanhan Englannin lait ja asetukset, lörpötelläkseen Roomasta ja Kreikasta – näkee Westminsterin parlamenttipalatsissa Areopagoksen ja otaksuu vanhan Nollin roomalaiseksi konsuliksi – totisesti, hänestä pikemmin koituu sen sijaan diktaattori heidän joukkoonsa. Siitä viis – lempo periköön Bletsoninkin."

"Ystävä", huomautti soturi, "mielelläni olisin säädyllinen, mutta velvollisuuteni mukaista ei ole kuulla tuollaiseen halventavaan ja loukkaavaan tapaan puhuttavan niistä hurskaista miehistä, joiden palveluksessa olen. Ja vaikka tiedän, että te ilkimieliset pidätte oikeutenanne vapaasti jaella sitä kirousta, jota te näytte käyttävän omana osuutenanne, on kuitenkin liikanaista syytää sitä muita vastaan, joilla on parempia toiveita ajatuksissaan ja parempia sanoja suussaan."

"Sinä olet vain höpisevä tolvana", vastasi ritari, "ja kuitenkin olet tavallaan oikeassa – sillä liikanaista on kirota ihmisiä, jotka jo ovat niin mustan kadotuksen omia kuin on itse helvetin sauhu".

"Minä pyydän sinua jo heittämään tuon silleen", pitkitti soturi, "hyvien tapojen tähden, ellet omantunnon vuoksi – tuimat valat soveltuvat kehnosti harmaaseen partaan".

"Kas, se on totta, jos sen paholainenkin lausui", myönsi ritari; "ja minä kiitän taivasta siitä, että voin noudattaa hyvää neuvoa, vaikka se on pimeyden ruhtinaasta lähtöisin. Ja siis, ystävä, mitä noihin samaisiin valtuutettuihin tulee, niin vie heille tämä sanoma: että Sir Henry Lee on Woodstockin puiston haltija, jolla on käytön ja kulutuksen, laitumen ja riistan oikeudet yhtä täydellisesti kuin ainoallakaan heistä omien tilustensa suhteen – jos heillä nimittäin on muita tiluksia kuin mitä ovat saaneet rehellisten ihmisten ryöstöllä. Kuitenkin syrjäytyy hän niiden tieltä, jotka ovat voimastaan tehneet oikeuden, eikä tahdo panna alttiiksi hyvien ja uskollisten miesten henkeä niin suurta ylivoimaa vastaan. Ja hän selittää, että hän ei tee tätä luovutusta noiden niin sanottujen valtuutettujen hyväksymiseksi eikä omasta yksityisestä kohdastaan peljäten heidän voimaansa, vaan yksistään välttääkseen englantilaisen veren vuodatusta, jota on näinä viime aikoina niin paljon hukattu." "Hyvin puhuttu", sanoi valtuutettujen taloudenhoitaja. "Kävelkäämmekin siis yhdessä taloon, jotta voit luovuttaa minulle egyptiläisen faraon omistamat astiat sekä kulta- ja hopeakorut, jotka hän on uskonut huostaasi."

"Mitkä astiat?" tiuskasi tulinen vanha ritari; "ja kenen omistamat? Kastamaton koira, puhu siivosti marttyyrista minun kuulteni, taikka minä johdun kurjaa ruumistasi vastaan tekoon, joka on arvolleni alentava!"

Ja ravistaen irti tyttärensä oikeasta käsivarrestaan laski vanhus kätensä lyömämiekkansa kahvaan.

Hänen vastustajansa päinvastoin säilytti malttinsa täydellisesti, ja kätensä heilautuksella antaen pontta puheelleen hän sanoi niin levollisesti, että Sir Henryn raivostus vain yhä kiihtyi: "Ei, hyvä ystävä, olehan toki alallasi äläkä haasta riitaa – harmaiden hiuksien ja heikkojen käsivarsien ei sovi yhtyä seuhtomiseen ja suunsoittamiseen niinkuin päihtyneillä on tapana. Älä pane minua käyttämään lihallista asetta omaksi puolustuksekseni, vaan kuuntele järjen ääntä. Etkö näe, että Herra on ratkaissut tämän suuren kiistan meidän ja asiamme hyväksi, sinua ja teikäläisiä vastaan? Luovu siis taloudenhoidostasi sovinnolla ja jätä haltuusi sen Miehen – Kaarlo Stuartin – tavarat."

"Kärsivällisyys on hyvä hepo, mutta se pillastuukin", ärähti ritari, kykenemättä enää hillitsemään vimmastustansa. Hän tempasi huotraan pistetyn lyömämiekan kupeeltansa, läimäytti sillä soturia tuimasti, paljasti sitte heti aseen ja viskasi huotran lehvistöön, asettuen puolustusasentoon, säilän kärki puolen kyynärän päässä taloudenhoitajan ruumiista. Jälkimäinen astahti vikkelästi taaksepäin, heitti pitkän kauhtanan hartioiltaan, kiskaisi ison kalpansa ja kävi torjumaan. Miekat kalahtivat kiivaasti yhteen, kauhistuneen Alicen vihlovasti kirkuessa apua. Mutta ottelu oli lyhytaikainen. Vanha kavalieri oli käynyt ahdistamaan yhtä taitavaa tai hiukan taitavampaakin miekkailijaa kuin hän itse oli; lisäksi oli toisella etunaan kaikki se voimakkuus ja notkeus, mitä aika oli riistänyt Sir Henryltä, sekä tyyneys, jonka tämä oli menettänyt kiivastuksissaan. He olivat tuskin vaihtaneet kolme liikettä, kun jo ritarin miekka sinkosi ilmaan ikäänkuin huotraansa tavoittamaan, ja häpeästä ja kiukusta hehkuen seisoi Sir Henry aseettomana, vastustajansa armoilla. Tasavaltalainen ei näkynyt aikovan käyttää voittoansa väärin, eikä hän ottelun aikana tai voiton saatuansa millään tavoin päästänyt katsantonsa ynseätä ja vakavaa levollisuutta muuttumaan – taistelu elämästä ja kuolemasta näytti hänestä yhtä tutulta ja vähäpätöiseltä seikalta kuin tavallinen koitos harjoitusmiekoilla.

"Sinä olet luovutettu minun käsiini", hän sanoi, "ja aselain mukaan voisin iskeä sinua, viidennen kylkiluun alle niinkuin Asahelin sivalsi kuoliaaksi Abner, Nerin poika, kun hän seurasi ajoa Amman vuorelle, joka sijaitsee Gian edustalla Gibeonin erämaan tien varrella; mutta kaukana olkoon minusta viimeisten vähien veripisaraisi vuodatus. Tosin olet miekkani ja keihääni vanki; kun kuitenkin otan lukuun, että sinulle voi tapahtua käännös pahoilta teiltäsi ja paluu hyvien seuraan, jos Herra pitentää katumuksesi ja parannuksesi tilaisuutta, niin miksi lyhentäisi sitä halpa syntinen kuolevainen, joka totta puhuen on vain sinun matokumppanisi?"

Sir Henry Lee oli vielä sekaannuksissa ja kykenemätön vastaamaan, kun paikalle saapui Alicen huutojen kutsumana neljäs henkilö. Tämä oli Joceline Joliffe, ajopuiston alihoitajia, joka nähdessään asiain tilan heilutti virkasauvaansa, ainaista asettaan, ja saatuaan sillä pyöräytetyksi kahdeksannumeron ilmassa olisi vauhdikkaasti kolauttanut sen taloudenhoitajan päähän, ellei Sir Henry olisi asettunut väliin.

"Meidän tyytyy nyt laahata mailoja perässämme, Joceline – aikamme niiden ottamiseen olallemme on mennyt. On turha ponnistella vastavuolteeseen – paholainen isännöitsee ylimäisenä ja tekee orjistamme holhoojiamme."

Tällä hetkellä ryntäsi tiheiköstä toinenkin tulokas ritarin apuun. Se oli iso susikoira, voimakas kuin kahlekoira, mutta muodoltaan ja melkein nopeudeltaankin vinttikoira. Bevis oli uljainta lajia, mikä milloinkaan on nujertanut uroshirveä maahan, kellanruskea kuin jalopeura, kuono musta ja jalat samaten, varpaiden ympärillä vain kapea valkoinen viiru. Se oli yhtä säyseä kuin väkeväkin ja rohkea. Juuri kun se oli hyökkäämäisillään soturin päälle, muuttivat Sir Henryn sanat: "hiljaa, Bevis!" jalopeuran lampaaksi, ja sen sijaan että olisi temmannut soturin nurin se käveli ympäri ja ympäri nuuskien, ikäänkuin yrittäen kaikella älyllään keksiä, kuka saattoi olla vieras, jota sen käskettiin suvaita, vaikka hän oli ulkomuodoltaan niin epäilyttävä. Nähtävästi se varmistui, sillä se luopui epäilevistä ja uhkaavista elkeistään, laski alas korvansa, antoi harjaksiensa silitä ja heilutti häntäänsä.

Sir Henry piti suosikkinsa älykkyyttä suuressa arvossa ja virkkoi matalalla äänellä Alicelle: "Bevis on samaa mieltä kuin sinäkin ja neuvoo alistumaan. Tässä on taivaan sormi rankaisemassa ylpeyttä, joka on aina ollut sukumme vikana."

– "Ystävä", hän jatkoi soturiin kääntyen, "sinä olet antanut viimeistelyn opetukselle, jota kymmenen vuoden alituiset vastoinkäymiset eivät ole kyenneet täydellisesti ajamaan päähäni. Sinä olet selkeästi osoittanut minulle, kuinka hupsua on ajatella, että hyvä asia voi tehdä heikon käsivarren vahvaksi. Jumala minulle sen ajatuksen anteeksi antakoon, mutta voisinpa melkein kääntyä pakanaksi ja uskoa, että taivaan siunaus seuraa aina pisintä säilää. Mutta niin ei kuitenkaan iäti käy; Jumala tietää aikansa. – Ojenna minulle toledolaiseni, Joceline, se on tuolla – ja huotran näet jossain riippumassa puussa. – Älä ny'i levättiäni, Alice, ja näytä noin surkean säikähtäneeltä; en kovinkaan pikaisesti jälleen tartu kirkkaaseen teräkseen, sen lupaan. – Kiitän sinua, hyvä mies, ja poistun herraisi tieltä sen enemmättä kinastuksetta tai muutenkaan siekailematta. Joceline Joliffe on lähempänä säätyäsi kuin minä ja luovuttaa sinulle palatsihuvilan talouskapineineen. – Älä pidätä mitään, Joliffe – anna heidän saada kaikki. Mitä minuun tulee, niin en enää koskaan astu sen kynnyksen yli – mutta mistä yösija? En tahtoisi olla vaivaksi kellekään woodstockilaiselle – hm – niin – se käy päinsä. Alice ja minä, Joceline, lähdemme sinun majaasi Rosamondin kaivon luo. Lamaamme kattosi suojan ainakin yhdeksi yöksi; otathan meidät tervetulleina vastaan? Mitä nyt – otsasi pilvistyy?"

Joceline näytti tosiaankin joutuneen hämilleen. Hän vilkaisi ensin Aliceen, katsahti sitte taivaalle, loi silmänsä maahan, tähysteli viimein kaikkiin ilmansuuntiin ja mutisi lopulta: "Kyllä – epäilemättä – minun pitäisi vain vilistää sinne panemaan asuntoa järjestykseen."

"Järjestystä kylliksi – järjestystä kylliksi – niille, jotka saattavat piankin olla hyvillään, kun pääsevät puhtaille oljille latoon", sanoi ritari. "Mutta jos olet vastahakoinen suojaamaan mitään vihattuja eli nyt ilkimielisiksi sanottuja henkilöitä, niin älä häpeä mainita sitä, mies. Otin sinut kyllä hoivaani pelkkänä ryysyläispoikana, tein sinusta kaitsijan, ja niin edelleen. Mutta mitäpä tuosta. Merimiehet eivät ajattele tuulta sen kauvemmin kuin se lykkii heitä eteenpäin matkalla – parempasi kääntyvät vuoroveden mukana, niin miksei tuollainen tietämätön maalainenkin?"

"Jumala teidän arvoisuudellenne suokoon tylyn arvostelunne anteeksi!" lausui Joliffe. "Maja on teidän sellaisenansa, ja olisi kuninkaan palatsinakin, jollaiseksi sen toivoisin vain teidän arvoisuutennekin ja Alice-neidin tähden. Soisin ainoastaan teidän arvoisuutenne suvaitsevan minun pistäytyä sinne hiukan edellä siltä varalta, että joku naapuri sattuu olemaan siellä – taikka – taikka – juuri hiukan järjestämään kuntoon Alice-neitiä ja teidän arvoisuuttanne varten – vain pikkusen siistiämään ja laittamaan kaikkea vähän paikoilleen."

"Sillä ei ole vähintäkään väliä" väitti ritari, kun sitävastoin Alicen oli hyvin vaikea salata kiihtymystään. "Jos kotisi on siistimätön, sitä soveliaampi se on hävinneelle ritarille – jos siellä ei ole kaikki niin paikoillaan, niin sitä paremmin se pitää yhtä muun maailman kanssa, joka nyt on mullin mallin. Mene sinä tuon miehen kanssa. – Mikä on nimesi, ystävä?"

"Joseph Tomkins on lihallinen nimeni", ilmoitti taloudenhoitaja.

"Ihmiset sanovat minua kunnon Joeksi ja Taatuksi Tomkinsiksi."

"Jos olet ansainnut tuollaisia nimityksiä, kun ottaa lukuun, mitä ammattia olet harjottanut, niin oletpa erinomainen ilmiö tosiaankin", sanoi ritari. "Jos se kuitenkin on ansiotonta, niin älä silti punastele, Joseph, sillä ellet ole todella rehellinen, niin on sinulla vain sitä parempi mahdollisuus pysyä kunnon miehen maineessa – se nimitys ja asia itse ovat jo aikaa kulkeneet eri teitä. Hyvästi jää – ja hyvästi, kaunis Woodstock!"

Niin sanoen kääntyi vanha ritari pois, pujottaen tyttärensä käsivarren kainaloonsa. Siten kävelivät he eteenpäin metsään samalla tavoin kuin olivat lukijan näkyviin tulleetkin.