Читать книгу Kuninkaan mies - Вальтер Скотт - Страница 9

Jättäen eversti Everardin mietteisiinsä seuraamme iloista kavalieria, hänen kumppaniansa. Ennen kuin nousi ratsaille Yrjänässä ei tämä lyönyt laimin kestitä itseänsä aamujuomallaan, jona oli muskottiviiniin hämmennettyjä kananmunia, reipastautuakseen kestämään syysviimaa.

Wildrake oli kyllä päästänyt itsensä vaipumaan siihen huimaan vallattomuuteen, jota kavalierit noudattivat ikäänkuin asettaakseen käyttäytymisensä kaikin puolin vastakohdaksi vihollisten säntillisyydelle. Kuitenkin oli hän hyvää sukua ja hyvän kasvatuksen saanut; hänellä oli eteviä luontaisia lahjoja ja hyvä sydän, jota mässäyskään ja nurjamielisen kavalierin riuskea elämä eivät olleet kyenneet kokonaan turmelemaan. Niinpä hän kulkikin nykyisellä asiallaan omituisen sekavin tuntein, jollaisia hän kenties ei ollut koskaan ennen kokenut.

Hänen vakaumuksensa uskollisena kuninkaan miehenä sai hänet inhoamaan Cromwellia, jota hän olisi tuskin, halunnut nähdä muissa oloissa kuin taistokentällä, missä hän olisi voinut saada nautinnokseen vaihtaa pistoolinlaukauksia hänen kanssaan. Mutta tähän inhoon yhtyi jonkun verran pelkoakin. Oltuaan aina voitollinen, missä tahansa hän taisteli, oli se merkillinen henkilö, jota Wildrake nyt lähestyi, saanut sen vaikutusvallan vihollistensa mieliin, jota alituinen menestys on omiaan luomaan. He kammosivat, samalla kun vihasivat häntä, ja näihin tunteisiin sekaantui levotonta tunkeilevaa uteliaisuutta. Tämä oli erityisenä piirteenä Wildraken luonteessa. Hänellä ei ollut pitkiin aikoihin ilmestynyt suurestikaan omia tehtäviä, jotapaitsi hän ei vähääkään välittänyt niistä toimista, joita hän olisi voinut omasta puolestaan suorittaa. Sitä helpommin viehätti häntä halu nähdä kaikkea harvinaista tai mielenkiintoista ympärillään.

"Mieleni tekee sentäänkin nähdä se vanha konna", hän sanoi, "vaikkapa vain sanoakseni, että minä olen nähnyt! hänet".

Hän päätyi Windsoriin ehtoopäivällä ja tunsi saapuessaan mitä voimakkainta taipumusta ottaa asuntonsa jostakin vanhasta tyyssijasta, jollaisissa hän oli oleskellut iloisempina päivinään, tilapäisesti käydessään tuossa kauniissa kaupungissa. Mutta vastustaen kaikkia tällaisia kiusauksia hän meni urheasti parhaaseen ravintolaan, jonka kyltistä oli aikaa sitte kadonnut sen ikivanha tunnus, Housunauhan ritarikunnan merkki. Isäntäkin, jonka Wildrake kokeneena ravintoloitsijani ja majatalojen tuntijana oli muistanut riuskaksi Bess-kuningattaren aikakaudelta periytyneeksi ravintolanisännäksi, oli nyt tasaantunut aikakauden luonteeseen, pudisti päätänsä puhuessaan parlamentista, piteli henkitappia vakavana kuin uhritoimitusta johtava pappi, toivotteli Englannille onnellista kirvoitusta kaikista koettelemuksistaan ja ylisti suuresti hänen ylhäisyyttänsä ylikenraalia. Wildrake huomasi myös, että hänen viininsä oli parempaa kuin entiseen aikaan, sillä puritaneilla oli erinomainen taito keksiä kaikkia puutteellisuuksia siinä kohdassa, ja että hänen mittansa olivat vähäisempiä ja hintansa korkeampia – mitä seikkoja hän johtui tarkkaamaan siitä, että isäntä puheli melkoisen paljon omastatunnostaan.

Tämä tärkeä henkilö kertoi hänelle, että ylikenraali otti vapaasti vastaan kaikenlaatuisia pyrkijöitä ja että hän saattoi puhutella tätä seuraavana aamuna kello kahdeksalta, kunhan vain meni linnan portille ja ilmoitti tuovansa virkakirjeen hänen ylhäisyydelleen.

Linnaan läksi valepukuinen kavalieri mainittuna hetkenä. Hänet päästi estelyttä tulemaan punatakkinen soturi, joka juhlallisena katsannoltaan ja musketti olallaan vartioitsi uhkean rakennuksen ulkoporttia. Wildrake astui alipihan poikki, ohimennessään tähystäen kaunista kappelia, johon oli juuri hiljakkoin tuotu pimeässä ja äänettömästi Englannin surmatun kuninkaan kunnioittamattomat maalliset jäännökset. Niin karkealuontoinen kuin Wildrake olikin, vaikutti tämän seikan muisto häneen niin voimakkaasti, että hän oli vähällä pyörtää takaisin jonkunlaisen kauhun vallassa mieluummin kuin astuisi sen synkän ja uskaliaan miehen eteen, jonka tilille enemmän kuin kaikkien muiden tuon surullisen näytelmän esittäjien pantiin sen kolkko loppu. Mutta hän tajusi välttämättömäksi masentaa kaikki tällaiset tunteet ja pakoittausi pitkittämään kulkuansa asialla, jonka oli hänen toimitettavakseen uskonut niin suuresti hänen kiitollisuuttaan ansaitseva mies kuin eversti Everard. Pääsytiellä, joka kulki Pyörötornin ohi, hän katsahti viirisalkoon, josta Englannin lippu oli tavallisesti liehunut. Se oli mennyt kaikkine kirkasvärisine vaakunakuvineen, komeine jaoksineen ja muhkeine kirjailuineen, ja sen sijassa hulmusi tasavallan tunnus, Pyhän Yrjänän risti sinisellä ja punaisella ommeltuna, ollen vielä vailla Skotlannin poikittaista ristiä, joka pian jälkeenpäin lisättiin siihen ikäänkuin todistukseksi, että Englanti oli lopullisesti nujertanut ikivanhan vihollisensa. Tämä lipun vaihto edisti hänen synkkää mietiskelyään, johon hän vastoin tapaansa Vaipui niin unohtaen ympäristönsä, että hänet toinnutti vasta vartiosoturi haasteellaan, säestäen tätä musketinperän lyönnillä kivitykseen niin pontevasti, että Wildrake hätkähti.

"Minne menossa, ja kuka olet?"

"Tuon virkakirjettä arvoisalle ylikenraalille", vastasi Wildrake.

"Seis, kunnes kutsun vartioupseerin."

Korpraali ilmestyi esille. Hänet eroitti käskynalaisistaan kaksinkertainen määrä kaulanauhaa, huippuhatun kaksinkertainen korkeus, väljempi kauhtana ja kolminkertainen määrä katsannon yrmeätä totisuutta. Hänen kasvoistaan oli luettavissa, että hän oli niitä päättäväisiä intoilijoita, joiden taipumattomuuteen Oliverin saavutukset perustuivat; näiden uskonnollinen kiihko teki heistä pätevän vastuksen uljaille ja jalosyntyisille kavaliereille, jotka ehdyttivät urheutensa hallitsijansa hengen ja kruunun turhassa puolustuksessa. Hän silmäili vakavan juhlallisesti Wildrakea ikäänkuin painaakseen tarkoin mieleensä tulijan kasvonpiirteet ja asun, ja täydellisesti katsastettuaan ne hän tiedusti tämän asiaa.

"Asiani", selitti Wildrake niin lujasti kuin kykeni, sillä korpraalin tiukka tutkistelu oli herättänyt hänessä kiusallista hermostusta, "asiani koskee kenraalianne".

"Hänen ylhäisyyttänsä ylikenraalia, piti kai sanomasi?" muistutti korpraali. "Puheesi, ystävä, osoittaa liian vähän kunnioitusta hänen ylhäisyyttänsä kohtaan."

"Hiiteen hänen ylhäisyytensä!" oli kavalierin huulilla, mutta ymmärrys piti varansa eikä päästänyt noita loukkaavia sanoja julki. Hän vain kumarsi ja oli vaiti.

"Seuraa minua", sanoi jäykkä olento, ja Wildrake siis saattoi häntä vartiohuoneeseen, jonka sisäpuoli oli luonteenomainen tälle ajanjaksolle ja varsin erilainen kuin sellaiset sotilasasemat ovat meidän päivinämme.

Tulen ääressä istui joitakuita muskettisotureita, kuunnellen kumppania, joka selitteli heille jotakin vaikeata uskonnollista kysymystä. Hän alotti puoliääneen, mutta hyvin sujuvasti, ja loppua lähetessään koroitti hän äänensä kimeäksi ja kiihkeäksi ikäänkuin vaatien viipymätöntä vastausta tai vaiteliasta hyväksymistä. Soturit näyttivät kuuntelevan puhujaa järkähtämättömin kasvonpiirtein, vastaillen hänelle ainoastaan tupakansavun pilvillä, joita he tuprauttelivat tuuheiden viiksiensä alta. Lavitsalla makasi kasvoillaan muuan soturi; oli mahdoton päättää, nukkuiko hän vai oliko vaipunut syviin mietteisiin. Keskilattialla seisoi upseeri, joksi hänet saattoi päättää kirjaillusta olkavyöstänsä ja uumille kiedotusta huivistaan; muutoin oli hän hyvin yksinkertaisesti puettu. Hän opetti parhaillaan vastatulleelle vantteralle maalaiselle silloisen käsikirjan temppuja. Liikkeitä ja komentosanoja oli vähintään kaksikymmentä, ja ennen kuin ne oli säntilleen suoritettu loppuun ei korpraali sallinut Wildraken istuutua eikä myöskään edetä vartiohuoneen kynnystä sisemmäksi. Hänen oli senvuoksi perätysten kuunneltava: musketti olalle – musketti lepoasentoon – musketti vireeseen – sankkineula esille – ja monia muita unohdettuja sotaisen harjoituksen määräyksiä, kunnes viimein sanat: "musketti paikoilleen" lopettivat luennon täksi kertaa.

"Nimesi, ystävä?" kysyi upseeri tulokkaalta opetuksen päätyttyä.

"Ephraim", vastasi mies honotusta teeskennellen.

"Ja mikä muu kuin Ephraim?"

"Ephraim Antura, hyvästä Gloucesterin kaupungista, missä olen asunut seitsemän vuotta, oppipoikana palvellen erästä arvoisaa nuoranpunojaa."

"Se on oiva ammatti", vastasi upseeri; "mutta valitessasi meidän uramme ole varma siitä, että edistyt naskaliasi pitemmälle ja vieläpä lestiäsikin".

Puhuja hymyili kolkosti tälle huonolle sanaleikin yritykselle ja sanoi sitte korpraaliin kääntyen, jonka kasvot kahden askeleen päässä kuvastivat puhumisen halua: "Mitä nyt, korpraali, mitä kuuluu?"

"Tässä on muuan tuomassa kääryä, suvaitkoon teidän ylhäisyytenne", ilmoitti korpraali. "Sieluni ei totisesti riemuitse hänestä, koska katson hänet sudeksi lammasten vaatteissa."

Näistä sanoista kuuli Wildrake, että hän oli jo tullut sen suurmiehen eteen, jonka luo hänet oli lähetetty asialle, ja hän pysähtyi harkitsemaan, millä tavoin tätä piti puhutella.

Oliver Cromwellin ulkomuoto ei ollut suinkaan miellyttävä, kuten on yleiseen tiettyä. Hän oli keskimittainen, voimakas ja karkeatekoinen, kasvonpiirteiltään tyly ja ankara, mutta ne ilmaisivat kuitenkin suurta luontaista älykkyyttä ja ajattelevaisuutta. Silmät olivat harmaat ja terävät, nenä liian iso muihin piirteisiin verraten ja punertava.

Silloin kun hän tahtoi tulla selvästi ymmärretyksi oli hänen puheenlaatunsa tarmokasta ja pontevaa, vaikkei hienoa eikä kaunopuheista. Yksikään ihminen ei olisi voinut sellaisissa tilanteissa sommitella tarkoitustansa lyhyemmiksi ja ytimekkäämmiksi lauseiksi. Mutta usein tapahtui, että hänen teki mieli näytellä puhujaa ihmisten korvien kutittamiseksi, mutta heidän ymmärrystänsä valaisematta, ja silloin oli Cromwellilla tapana pukea tarkoituksensa tai se kaikki, mikä tuntui olevan hänen tarkoituksenaan, peräti hämärään sanasumuun. Tätä hän saarteli niin monilla edellytyksillä ja poikkeuksilla sekä lujitteli sitä sellaisella, sivulauseiden sokkelolla, että vaikka hän oli Englannin; teräväjärkisimpiä miehiä, oli hän kenties vaikeatajuisin puhuja, mikä on milloinkaan pannut kuulijakuntaa ymmälle. Historioitsija on aikaa sitte lausunut, että kokoelma protektorin puheita olisi harvoin poikkeuksin maailman tolkuttomin kirja; mutta hänen olisi pitänyt lisätä, ettei mikään voinut olla osuvampaa, keskitetympää ja havaannollisempaa kuin ne lausunnot, joita hän todella aikoi sommitella selkeiksi.

Cromwellista on myös huomautettu, että vaikka hän sekä isän että äidin puolelta oli hyvää sukua ja vaikka hänellä oli ollut sellaiseen etuun tavallisesti kuuluvat koulutuksen ja kasvatuksen tilaisuudet, tämä kiihkomielinen kansanvaltainen valtias ei milloinkaan kyennyt omistamaan itselleen – tai sitte hän halveksi käyttää niitä – sellaisia kohteliaita tapoja, joita ylemmät piirit tavallisesti noudattavat keskinäisessä seurustelussaan. Hänen esiintymisensä oli niin suorasukaista, että sitä voitiin toisinaan sanoa moukkamaiseksi, mutta hänen puheessaan ja käytöksessään ilmeni kuitenkin hänen asemaansa kuuluvaa voimaa ja tarmoa, jotka herättivät pelonsekaista kunnioitusta, jolleivät antaneetkaan hänelle arvokkuutta; ja olipa sellaisiakin välipäitä jolloin tuo synkkä ja selittämätön sielu laajeni miltei suostuttelemaan sydämellistä kiintymystä puoleensa. Oikullisesti puhkeileva leikkisyys oli lajiansa karkeata ja alhaista ja laadultaan toisinaan toimintaan menevää. Jotakin hänen luonnonlaadussaan oli maanmiestensä mielialaan soveltuvaa – hän halveksi hulluttelua, vihasi teeskentelyä ja kartteli muodollisuutta, ja se kaikki terveeseen järkevyyteen ja horjumattomaan miehuuteen yhtyneenä teki hänestä monessa suhteessa hyvinkin sattuvan edustajan Englannin kansanvaltaisuudelle.

Hänen uskonnollisen kantansa täytyy aina pysyä hyvin epätietoisena, ja luultavasti olisi hän itsekään tuskin kyennyt selvittämään sitä. Ehdottomasti oli hänen elämässään aika, jolloin hän oli vilpittömästi intomielinen ja jolloin hänen hiukan raskasmielisyyteen luontuvaa synnynnäistä elämänkatsomustaan voimakkaasti kannusti siihen aikaan vallalle päässyt kiivailu. Toiselta puolen esiintyi hänen valtiollisella urallaan ajanjaksoja, jolloin emme varmastikaan tee hänelle vääryyttä, syyttäessämme häntä ulkokultaisesta teeskentelystä. Luultavasti arvostelemme häntä ja muita saman aikakauden lapsia oikeimmin, jos oletamme, että heidän uskonnolliset vakuutuksensa olivat osittain vaikuttamassa heidän omassa sydämessään, osaksi omaksuttuja heidän oman etunsa ajamiseksi. Ja niin etevä on ihmissydän pettämään itseänsä kuten muitakin, että varmaankin Cromwell itse yhtä vähän kuin muut samanlaisilla erityisen hurskauden vaatimuksilla esiintyneet olisi kyennyt tarkoin määräämään kohtaa, jossa intomielisyys päättyi ja tekopyhyys alkoi – tai pikemmin ei se kohta ollutkaan itsessään kiinteä, vaan häilyi terveydentilan, hyvän tai huonon menestyksen, mielihyvän tai masennuksen mukaan, mikäli yksilön tunteet vaihtelivat.

Sellainen oli se kuuluisa henkilö, joka Wildrakeen kääntyen ja hänen kasvojansa tarkastaessaan ei näyttänyt kovinkaan tyytyväiseltä näkemäänsä, koska hän vaistomaisesti nykäisi vyötänsä sivulle, saadakseen lyömämiekkansa kahvan ulottuviinsa. Mutta kuitenkin hän laski sitte käsivartensa ristikkäin kaapunsa alle, ikäänkuin lähemmin ajatellessaan heittäen sikseen epäluulon tai katsoen varokeinot itselleen alentaviksi, ja kysyi kavalierilta, mikä hän oli miehiään ja mistä tulossa.

"Köyhä herrasmies, sir, – mylord, tarkoitan", vastasi Wildrake; "viimeksi lähtenyt Woodstockista".

"Ja mikä lienee viestisi, hyvä herrasmies?" tiedusti Cromwell pontevasti. "Totisesti olen nähnyt miesten, jotka ovat mitä halukkaimmin omaksuneet sen arvonimen, käyttäytyvän kaikesta syntyperänsä jaloudesta huolimatta melkoista huonommin kuin viisaat, kunnolliset ja vilpittömät miehet. Mutta kyllähän herrasmies oli hyvä arvonimi vanhassa Englannissa, kun ihmiset muistivat, mitä sen sanan piti merkitä."

"Oikein sanotte, sir", vastasi Wildrake, vaivoin hilliten mieltänsä purkautumasta hänen tavallisiin voimasanoihinsa; "entiseen aikaan herrasmiehet liikkuivat herrasmiesten paikoilla, mutta nyt on maailma niin muuttunut, että näkee kirjaillun vyön vaihtaneen sijaa alemman nokkanahan kanssa".

"Niinkö sanot?" tuumi kenraali. "Oletpa rohkea miekkonen, kun voit viisastella noin köykäisesti; sinä helähdät mielestäni hiukan liian kovaa, ollaksesi hyvää metallia. Ja vielä kerran, mikä on viestinäsi minulle?"

"Tämä kääry", ilmoitti Wildrake, "joka minun oli toimitettava käsiinne eversti Markham Everardilta".

"Kas, minun on täytynyt erehtyä sinusta", sanoi Cromwell lauhtuneena, kun kuuli mainittavan miestä, jota hän suuresti halusi kannattajakseen; "suo meille anteeksi, hyvä ystävä, sillä sellainen sinä epäilemättä olet. Istuuduhan tuohon omiin mietteisiisi, kunnes olemme tutkineet käärysi sisällön. Pidettäköön hänestä huolta ja toimitettakoon hänelle, mitä hän tarvitsee."

Niin sanoen läksi kenraali vartiohuoneesta. Wildrake istuutui soppeen ja odotti kärsivällisesti lähetyksensä tuloksia.

Soturit katsoivat nyt olevansa velvollisia kohtelemaan häntä huomaavaisemmin; he tarjosivat hänelle piipullisen trinidadoa ja mustakiiltoisen viinaruukun. Mutta Cromwellin katse ja se vaarallinen asema, johon vähäisinkin ilmitulon mahdollisuus saattoi hänet toimittaa, saivat Wildraken kieltäytymään vieraanvaraisuudesta. Ojentautuen taaksepäin istuimellaan ja ollen uinahtavinaan hän vältti huomiota ja puhuttelua, kunnes jonkunlainen ajutantti eli päivystäjäupseeri tuli kutsumaan häntä Cromwellin puheille.

Mainittu henkilö olijasi hänet takaveräjälle, josta hän astui varsinaiseen linnan rakennukseen. Monia salakäytäviä ja portaita myöten joutui hän viimein pieneen kamariin eli vierashuoneeseen, jossa oli runsaasti kallisarvoista kalustoa, paikotellen kuninkaallinen vaakuna näkyvissä, mutta kaikki hajallaan ja epäjärjestyksessä, sekä useita vankkoihin puitteisiin sovitettuja tauluja; näiden etupuolet oli käännetty seinään päin ikäänkuin ne olisi otettu alas siirrettäviksi muuanne.

Tässä sekamelskassa istui voitollinen tasavallan kenraali isossa damastilla päällystetyssä ja runsaasti kirjaillussa lepotuolissa, jonka loistokkuus oli silmäänpistävänä vastakohtana hänen asunsa yksinkertaisuudelle ja rumuudellekin, vaikka hän katsannoltaan ja ryhdiltään näytti mieheltä, jonka mielestä ruhtinaallekaan aikoinaan kuulunut istuin ei tuottanut liian suurta kunniaa hänen omalle menestykselleen ja nousemispyrkimyksilleen. Wildrake seisahtui hänen eteensä, eikä hän pyytänyt tätä istuutumaan.

"Pearson", käski Cromwell, päivystäjäupseeria puhutellen, "odota lehterillä, mutta pysy kuuluman päässä". Pearson kumarsi ja teki lähtöä. "Keitä muita on lehterillä?"

"Arvoisa herra Gordon, kappalainen, juur'ikään selitti Sanaa eversti Overtonille ja neljälle teidän ylhäisyytenne rykmentin kapteenille."

"Sitä tahdoimmekin", sanoi kenraali; "me emme soisi asunnossamme olevan ainoatakaan loukkoa, missä isoava sielu ei löytäisi mannaa. Oliko se kelpo mies päässyt hyvään vauhtiin selityksessään?"

"Mainion vinhaan menoon", kertoi Pearson; "ja hän kosketteli niitä oikeutettuja vaatimuksia, joita armeija ja olletikin teidän ylhäisyytenne on saanut tulemisellaan välikappaleeksi suureen työhön – ei särjettäviksi ja viskattaviksi pois, kun niiden palvelusaika on päättynyt, vaan säilytettäviksi ja arvossa pidettäviksi heidän kunniallisten ja uskollisten ponnistustensa tähden, joissa he ovat taistelleet ja marssineet, paastonneet ja rukoilleet sekä kärsineet kylmää ja murhetta sillaikaa kun muut, jotka nyt mielellään näkisivät heidät hajoitettuina ja eroitettuina, syövät heidän hankkimastansa lihavuudesta ja juovat siten toimitetusta väkevyydestä".

"Sitä kunnon miestä!" kiitti Cromwell; "ja noin sattuvastiko hän kajosi asiaan? Minäkin voisin sanoa jotakin – mutten nyt. Lähdehän, Pearson, lehterille. Älkööt ystävämme laskeko syrjään miekkojansa, vaan valvokoot ja rukoilkoot."

Pearson vetäytyi pois. Pidellen Everardin kirjettä kädessään silmäili kenraali jälleen pitkän tovin tiukasti Wildrakea ikäänkuin aprikoiden, mihin laatuun puhuttelisi häntä.

Kun hän sitte puhui, tapahtui se ensin tuollaisena kiemurtelevana esitelmänä, jota olemme jo kuvanneet ja josta oli kovin työläs kenenkään käsittää hänen tarkoitustansa, jos hän sitä tosiaan itsekään tiesi.

"Tämän kirjeen", hän haastoi, "olet tuonut meille herraltasi tai suojelijaltasi Markham Everardilta; totisesti niin oivallinen ja kunniallinen herrasmies kuin on koskaan kantanut miekkaa kupeellaan, ja hän on aina kunnostautunut, suuressa työssä näiden kolmen vaivaisen ja onnettoman kansan vapauttamiseksi. Älä vastaa minulle; minä tiedän, mitä tahtoisit sanoa. Ja tämän kirjeen hän on lähettänyt minulle sinun välitykselläsi, kirjurinsa eli sihteerinsä kautta, johon hän luottaa ja jolle hän pyytää minun luottamustani, jotta meidän välillämme olisi huolellinen sanansaattaja. Ja lopuksi hän on lähettänyt sinut minun luokseni – älä vastaa, minä tiedän mitä tahtoisit sanoa, – minun luokseni joka, vaikka olenkin niin vähäpätöinen, että minulle olisi liian suuri kunnia olla edes kantamassa pertuskaa Englannin suuressa ja voitollisessa armeijassa, olen kuitenkin korotettu pitämään hallussani sen ohjaamista ja johtosauvaa Ei, älä vastaa, hyvä ystävä – minä tiedän, mitä tahtoisit sanoa. Kun nyt täten haastamme yhdessä, saa keskustelumme sen nojalla, mitä olen sanonut, kolminaisen perustelun eli jaoituksen: ensin, mikäli se koskee herraasi; toiseksi mikäli se koskee meitä ja virkaamme; kolmanneksi ja viimeiseksi, mitä kuuluu sinuun itseesi. Mitä nyt siis tulee siihen hyvään ja arvoisaan herrasmieheen, eversti Markham Everardiin, niin totisesti on hän esiintynyt miehenä näiden onnettomien mulkkausten alusta saakka, ei kääntyen oikeaan eikä vasempaan, vaan pitäen aina silmällä maalia, johon hän tähtäsi. Niin, totisesti, uskollinen ja kunniallinen herrasmies, joka saattaa täydellä syyllä sanoa minua ystäväksi ja totisesti miellyttää minua ajatella, että hän tekee sen. Kuitenkin on meidän tässä kyynelten alhossa annettava yksityisten suosiollisuuksiemme ja puolueellisuuksiemme hallita itseämme vähemmin kuin niiden korkeampien periaatteitten ja velvoituskohtien, joihin kunnon eversti Markham Everard on aina rakentanut aivoituksensa, niinkuin totisesti minä olen yrittänyt niihin perustaa omat toimeni, että me kaikki niin työskentelisimme kuin kelpo englantilaisten ja vilpittömien isänmaanystävien tulee. Mitä sitte Woodstockiin tulee, niin kelpo eversti pyytää paljoa – että se otettaisiin pois hurskaitten saaliista ja jätettäisiin Moabin miesten talteen, ja eritoten sen ilkimielisen Henry Leen, jonka käsi on aina ollut meitä vastaan, milloin hän on saanut tilaa sen kohottamiseen; hän on pyytänyt paljoa, sanon, sekä ottaen lukuun hänet itsensä että minut. Sillä meitä tämän halvan, mutta hurskaan armeijan jäseniä pitävät parlamentin edustajat miehinä, joiden tulisi toimittaa heille saalista, mutta olematta itse tulossa sen jakoon, ihan niinkuin uroshirvi, jonka koirat kiskaisevat maahan, ei kuulu niiden omaan ruokaan, vaan ne peitotaan pois raadon äärestä ruoskilla ikäänkuin ansaiten rangaistusta häikäilemättömyydestään eikä palkintoa palveluksistaan. Silti en tätä puhu niin suuresti tähän Woodstockin myönnytykseen nähden, ottamalla lukuun, että valtioneuvoston korkeat herrat ja myöskin parlamentin valiokuntalaiset kenties armollisesti ajattelevat antaneensa minulle osuuden asiasta, koskapa sukulaiselleni Desboroughille on myönnetty siinä etuisuus, jota muuten, kun hän on hyvin ansainnut sen hartaasta ja uskollisesta palveluksestaan näiden onnettomien ja vaurioita kokeneitten maiden hyväksi, minun huonosti soveltuisi vähentää hänen haitakseen, ellei se tapahtuisi suurten ja yleisten näkökohtien noudattamiseksi. Näet siis, millainen on asemani, kelpo ystävä, ja millä mielellä olen sen pyynnön suhteen, jonka herrasi on tehnyt minulle ja jota en kuitenkaan vielä sano voivani kokonaan tai ehdottomasti myöntää taikka kieltää, vaan ainoastaan kerron sinulle yksinkertaiset ajatukseni siihen nähden. Ymmärräthän minua varmaankin?"

Roger Wildrake oli parhaansa mukaan tarkannut ylikenraalin puhetta, mutta siinä määrin hämmentynyt lausunnon moninaisista mutkista, että hänen ajatuksensa sekosivat kuin maalaisen, joka on sattunut sotkeutumaan useitten ajoneuvojen keskelle eikä kykene liikahtamaan askeltakaan yhden vaaran tieltä, joutumatta muiden pyörien uhkaamaksi.

Ylikenraali näki hänen ällistelevän katseensa ja alotti uuden puheen, teholtaan samanlaisen kuin äskeinenkin oli. Hän haastoi hartaasta suosiollisuudestaan kelpo ystäväänsä everstiä kohtaan, kiintymyksestään jumaliseen ja vakavaan sukulaiseensa Desboroughiin, Woodstockin palatsin ja puiston suuresta tärkeydestä, parlamentin päätöksestä, että se oli otettava takavarikkoon ja tulot siirrettävä valtionrahastoon, omasta syvästä kunnioituksestaan parlamentin käskyvaltaa kohtaan ja yhtä syvästä vakaumuksestaan, että armeijalle tehtiin vääryyttä. Hän selitti toivomuksekseen ja tahdokseen, että kaikki asiat järjestettäisiin sovinnolliseen ja ystävälliseen tapaan ilman oman voiton tavoittelua, erimielisyyttä tai riitaa niiden kesken, jotka olivat olleet toimivina käsinä ja hallitsevina päinä suuressa kansallisessa pyrkimyksessä. Hän oli halukas, todella halukas osaltaan edistämään tätä työtä ei ainoastaan luopumalla virastaan, vaan hengestäänkin, jos sitä vaadittiin häneltä tai jos se kävi päinsä soturi-parkain turvallisuuden kannalta hänen kun oli pakko esiintyä heille kuin isänä, koska he olivat seuranneet häntä lasten velvollisuudentuntoa ja kiintymystä osoittaen.

Ja tässä hän saapui toiseen äänettömään pysähdykseen, jättäen Wildraken yhtä epätietoiseksi kuin ennenkin, oliko vai eikö ollut hänen aikomuksenaan myöntää eversti Everardille tämän pyytämiä valtuuksia Woodstockin suojelemiseksi parlamentin asiamiehiltä. Sielussaan alkoi hän toivoilla, että taivaan tuomio tai omantunnon tuska oli hämmentänyt kuningasmurhaajan järjen. Mutta ei – hän ei voinut nähdä muuta kuin älyä tuossa vakaassa ankarassa silmässä, joka kielen noin yltäkylläisesti ladellessa kierteleviä lauseitaan näytti ankaran huomaavasti tarkkaavan, minkä vaikutuksen puhe teki kuulijaan.

"Horna vieköön", ajatteli kavalieri itsekseen, käyden hiukan tutustuneemmaksi uudessa asemassaan ja kärsimättömäksi keskustelusta, joka ei johtanut mihinkään näkyvään päätelmään tai loppuun, "jos Noll olisi itse paholainenkin, niinkuin hän on paholaisen helmalapsi, niin en minä anna hänen tällä tavoin vetää itseäni nenästä. Röyhistäydynpä pikkuisen, jos hän jatkaa tätä menoa, ja yritän, pystynkö saamaan hänet ymmärrettävämpään puhelajiin."

Tässä rohkeassa aikeessa, mutta puolittain peljäten sen toteuttamista, Wildrake vaani tilaisuutta yritykselleen, Cromwellin näköjään yhä pysyessä pätemättömänä ilmaisemaan omaa tarkoitustaan. Hän oli jo alottanut kolmannen ylistelyn eversti Everardista ja siroitellut joukkoon erinäisiä vaihtelevia ilmaisuja omasta halustaan tämän palvelemiseksi, kun Wildrake ehätti puuttumaan puheeseen kenraalin hetkiseksi juhlallisesti pysähtyessä kesken lausuntonsa.

"Sallikaa minun sanoa", hän huomautti suorasukaisesti, "että teidän arvoisuutenne on jo puhunut kahdesta selityksenne aiheesta – omista ansioistanne ja herrani, eversti Everardin, palveluksista. Mutta voidakseni toimittaa asiani olisi välttämätöntä omistaa moniaita sanoja kolmannelle pääkappaleelle."

"Kolmannelleko!" kertasi Cromwell.

"Niin", selitti Wildrake, "joka teidän arvoisuutenne jaoituksen mukaan koski minun halpaa olemustani. Mitä on minun tehtävä – minkä osuuden minä saan tässä asiassa?"

Oliver hätkähti heti pois tähän asti käyttämästänsä äänilajista, joka hiukan muistutti kotikissan kehräystä, siirtyen hyppyyn kyyristyvän tiikerin murinaan. "Sinun osuutesi, lurjus!" hän huudahti; "hirsipuu! Sinun pitää killua korkealla kuin Haman, jos käännyt kavaltajaksi! Mutta", hän lisäsi ääntänsä lieventäen, "pysy uskollisena, niin minun suosioni toimittaa sinulle hyvän uran. Tule tänne – sinä olet rohkea, näen, vaikka hiukan nenäkäs. Sinä olet ollut ilkimielinen – niin kirjoittaa arvoisa ystäväni eversti Everard; mutta nyt olet erinnyt häviävältä puolelta. Minä sanon sinulle, ystävä, että mikään parlamentin tai armeijan ponnistelu ei olisi vetänyt Stuarteja alas heidän ylhäisiltä paikoiltaan, ellei taivas olisi ollut kiistassa heitä vastaan. No, suloista ja uljasta on sonnustautua aseisiin taivaan asian puolesta; muutoin olisivat totisesti minun puolestani nuo miehet saattaneet pysyä valtaistuimella tähän päivään asti, enkä minä myöskään moiti ketään heidän auttamisestaan, kunnes nämä peräkkäiset suuret tuomiot ovat kohdanneet heitä ja heidän huonekuntaansa. Minä en ole verenhimoinen mies, sillä minussa on inhimillisen heikkouden tunne; mutta, ystävä, ken laskee kätensä aurankurkeen niissä suurissa toimissa, joita nyt on tekeillä kansakuntiemme keskuudessa, hänen on paras varoa katsomasta taaksensa, sillä luota minun yksinkertaiseen sanaani, että jos vilpistelet minulle, en säästä sinua jalankaan vertaa Hamanin hirsipuusta. Anna minun siis lyhyeen tietää, onko ilkimielisyytesi hapatus jo tyyten muokattu pois sinusta."

"Teidän kunnioitettava ylhäisyytenne", huomautti kavalieri hartioitaan kohauttaen, "on tehnyt sen meille useimmille, mikäli naseva nuijiminen voi saada sen aikaan".

"Niinkö sanot?" tuumi kenraali, huulillaan tuima hymy, joka näytti ilmaisevan, että hän ei ollut aivan vastaanottamaton imarruksille; "niin, totisesti, sinä et valehtele siinä – me olemme olleet välikappale. Emmekä me myös, kuten jo olen viitannut, ole meitä vastaan ilkimielisinä taistelleille niin ankaria kuin muut saattavat olla. Parlamentin miehet tietävät parhaiten oman etunsa ja harkintansa, mutta minun vaatimattoman käsitykseni mukaan on jo aika lopettaa nämä selkkaukset ja myöntää kaikenlaatuisille ihmisille tilaisuus palvella maatansa; ja me katsomme omaksi viaksesi, jollet tule käytetyksi tehokkaasti valtion ja omaksi hyväksesi, kunhan täydellisesti kuoletat itsestäsi vanhan ihmisen ja omistat vakavan huomaavaisuutesi sille, mitä minulla on sinulle sanottavana."

"Teidän ylhäisyytenne ei tarvitse epäillä, tarkkaavaisuuttani", vakuutti kavalieri.

Ja tasavaltalainen päällikkö – vaiettuaan taaskin toviksi ikäänkuin ei olisi voinut epäröimättä osoittaa luottamustansa – kävi selittämään näkökohtiaan harvinaisen selkeästi, mutta kuitenkin tuntien tuolloin tällöin hiukan haittaa pitkällisestä tottumuksestaan kiertelevään puheenlaatuun, josta hän ei tosiaan milloinkaan kokonaan luopunut muualla kuin taistelukentällä.

"Sinä näet", hän lausui, "ystävä, millä kannalla asiani ovat. Parlamentti – sen saakoon tietää kuka hyvänsä – ei minua rakasta, ja vielä vähemmin valtioneuvosto, jonka kautta se hoitelee kuningaskunnan toimeenpanevaa hallitusta. En osaa sanoa, minkätähden he epäilevät minua, jollei syynä ole se, että minä en tahdo luovuttaa viatonta armeijaparkaa, joka on seurannut minua niin monissa taisteluissa, nyt revittäväksi hajalle, murrettavaksi ja mullistettavaksi, niin että ne, jotka ovat verellään puoltaneet valtiota, eivät kenties saa itselleen mahdollisuutta hankkia elantoansa työllään, mikä minun mielestäni olisi kova toimenpide, koska se on esikoisuuden ottamista Esaulta edes antamatta hänelle vaivaista annosta hernerokkaa."

"Esau luullakseni pystyy auttamaan itseänsä", huomautti Wildrake.

"Totisesti, sinä sanoit oikein", myönsi kenraali; "työläs on nälkiinnyttää aseellista miestä, jos ruokaa on saatavissa ottamalla – kaukana kuitenkin olkoon minusta kapinoimisen edistäminen tai asianmukaisen alistuvaisuuden puute noita valtiaitamme kohtaan. Minä vain tahtoisin anoa velvollisuudentuntoisesti ja säädyllisesti, sovinnolliseen ja rauhalliseen tapaan, että he kuuntelisivat selityksiä olosuhteistamme ja harkitsisivat tarpeitamme. Mutta katsellessasi minua ja arvostellessasi minut yhtä vähäpätöiseksi kuin hekin, täytyy sinun ajatella, että minä ärsyttäisin valtioneuvostoa kuten parlamenttiakin, jos pelkästään tuottaakseni tyydytystä arvoisalle herrallesi toimisin vastoin heidän tarkoituksiaan tai epäisin pätevyyden heidän valtuuttamaltansa valiokunnalta, joka on vielä valtion korkein virkakunta – ja minun puolestani pysyköön siinä asemassa kauvan! – panemaan toimeen heidän aikomansa takavarikon. Ja eikö myös sanottaisi, että minä taivuin ilkimielisen etuun, suodessani tuon entisten verenjanoisten ja irstaitten hirmuhallitsijain pesän tänä meidän päivänämme jäädä turvapaikaksi vanhalle ja paatuneelle amalekiitalle, Sir Henry Leelle, hänen pitääkseen hallussaan paikan, josta hän on niin kauvan ylpeillyt? Totisesti olisi se vaarallinen juttu."

"Onko minun siis ilmoitettava", kysyi Wildrake, "jos suvaitsette, että te ette voi avittaa eversti Everardia tässä kohden?"

"Ehdoitta, niin – mutta ehdollisesti ajatellen saattaa vastaus kuulua toisin", vastasi Cromwell. "Minä näen, että sinä et kykene oivaltamaan tarkoitustani, ja sentähden valaisen sitä sinulle osittain. Mutta paina mieleesi, että jos kielesi kavaltaa sanani muutoin kuin viedessäsi sanomani herrallesi, niin kautta kaiken veren, mitä on vuodatettu näinä rauhattomina aikoina, sinä kuolet tuhanteen kertaan yhtähaavaa!"

"Ei ole minusta pelkoa, sir", vakuutti Wildrake, jonka luontainen rohkeus ja huolettomuus olivat tälläkertaa lannistuneet kuin haukat masentuvat kotkan tullessa saapuville.

"Kuule minua siis", virkkoi Cromwell, "äläkä anna tavunkaan kirvota kieleltäsi. Etkö tunnekin nuorta Leetä, jota sanotaan Albertiksi? Hän on ilkimielinen kuten isänsäkin ja läksi nuoren Miehen mukana siihen viimeiseen rynnistykseen, mikä meillä oli hänen kanssaan Worcesterissa – kiitollisia olkaamme voitosta!"

"Tiedän, että on olemassa herrasmies nimeltä Albert Lee", vastasi Wildrake.

"Ja etkö tiedä – en puhu tunkeutuakseni kelpo everstin salaisuuksiin, vaan ainoastaan mikäli minun tulee tietää jotakin siitä asiasta, voidakseni parhaiten harkita, miten minun on häntä palveltava – etkö tiedä, että herrasi, Markham Everard, kosiskelee sen samaisen ilkimielisen; sisarta, vanhan Sir Henry Leeksi sanotun palatsinhaltijan tytärtä?"

"Sen kaiken olen kuullut", myönsi Wildrake, "enkä voi kieltää uskovani sitä".

"No niin, kun nuori mies Kaarlo Stuart pakeni Worcesterin kentältä ja joutui tuiman ajon ja vainon johdosta erkanemaan saattolaisistaan, tiedän varmasta lähteestä, että tuo Albert Lee oli viimeisiä hänen seurassaan, ellei ihan viimeinenkin."

"Se oli penteleesti hänen laistansa", tokaisi kavalieri riittävästi punnitsematta sanojaan, kun ottaa lukuun, kenen kuullen ne lausuttiin, "ja minä vakuutan kautta miekkani, että hän on oikea lastu vanhasta kannosta!"

"Haa, sadatatko sinä?" virkkoi kenraali. "Sekö on parannustasi?"

"Minä en milloinkaan sadata, suvaitkaa minun huomauttaa", vastasi Wildrake malttuen, "paitsi milloin kuulen mainittavan ilkimielisiä ja kavaliereja; silloin palajaa vanha tapa, ja minä noidun kuin Goringin ratsumies".

"Sinun pitäisi hävetä", moitti kenraali, "kannattaako antautua syntiin, joka on niin kamala muiden korville eikä tuota käyttäjälleen mitään etua?"

"Epäilemättä on tuottoisampiakin syntejä maailmassa kuin kiroamisen karu ja palkaton pahe", nousi vastaukseksi kavalierin huulille, mutta se vaihtui vakuutukseksi, että häntä suretti tuottamansa pahennus. Totta puhuen alkoi keskustelu saada käänteen, joka teki sen peräti mielenkiintoiseksi Wildrakelle. Tämä päätti sen vuoksi olla menettämättä tilaisuutta sen salaisuuden kuulemiseen, joka näytti ilmenevän Cromwellin haastelusta, ja se kävi päinsä ainoastaan pitämällä oma kielensä hallittuna.

"Millainen rakennus on Woodstock?" kysyi kenraali äkkiä.

"Vanha maalaishovi", selitti Wildrake, "ja mikäli saatoin päätellä yhden yön asumisesta siellä, talossa on yltäkyllin takaportaita, salakäytäviä ja maanalaisia teitä, jotka ovat tavallisia tuollaisissa vanhoissa korpinpesissä".

"Ja kaikenlaisia pappien piilopaikkoja kaiketikin", sanoi Cromwell. "Harvoin puuttuu tuollaisista vanhoista maahoveista salaisia karsinoita noiden Bethelin vasikkain suojelemiseksi."

"Teidän korkea ylhäisyytenne", myönsi Wildrake, "voi mennä valalle siitä".

"Minä en vanno lainkaan", vastasi kenraali kuivakiskoisesti. "Mutta mitä ajattelet, hyvä mies – minä teen sinulle suorasukaisen kysymyksen – minne nuo kaksi tuntemaasi Worcesterin pakolaista luultavammin lähtevät suojaan, sillä jossakinhan heidän täytyy turvaa saada, kuin juuri tuohon palatsihuvilaan, jonka kaikki sopet ja kätköt nuori Albert tuntee varhaisimmasta lapsuudestansa asti?"

"Tosiaankin", sanoi Wildrake, ponnistautuen vastaamaan näennäisen välinpitämättömästi, samalla kun sen tapauksen mahdollisuus ja seuraukset vavahduttivat häntä, "tosiaankin olisin samaa mieltä kuin teidän arvoisuutenne, jollen luulisi, että parlamentin valtuuttamana Woodstockiin saapuva seurue arvatenkin säikyttää heidät pois sieltä niinkuin kissa häätää kyyhkyslakasta asukkaat. Kaikella kunnioituksella sanoen soveltuu kenraalien Desboroughin ja Harrisonin naapuruus kehnosti Worcesterin tantereelta paenneille."

"Sitä minäkin ajattelin, ja hyvä se mielestäni onkin", virkkoi kenraali. "Kauvan kestäköön ennen kuin meidän nimemme ovat vihollisillemme muuna kuin kauhuna! Mutta tässä asiassa, jos sinä olet toimelias juonimaan herrasi hyväksi, voisit luullakseni saada aikaan jotakin hänen nykyiselle päämäärälleen suotuista."

"Aivoni ovat liian heikot ylttämään teidän arvoisan tarkoituksenne syvyyttä", sanoi Wildrake.

"Kuuntele siis, ja käyttäös hyödyllisesti", haastoi Cromwell. "Ehdottomasti oli Worcesterin voitto suuri ja ratkaiseva armo. Kuitenkin saattaisi meidän kiitollisuutemme sen johdosta näyttää vähäiseltä, ellemme tekisi kaikkeamme sen suuren työn lopulliseksi edistämiseksi ja täydentämiseksi, joka on niin erinomaisesti menestynyt käsissämme, joskin me puhtaassa sydämen nöyryydessä ja vilpittömyydessä tunnustamme, että me emme millään muotoa ansaitse välittäjätoimemme muistelemista, vaan pikemmin rukoilemme ja pyydämme, että nimemme ja vaiheemme unohtuisivat mieluummin kuin itse suuri työ jäisi vajavaksi. Kuitenkin, totisesti, koskee meitä nykyisessä asemassamme likeisemmin kuin muita, – jos nimittäin näin mitättömien olentojen sopii ollenkaan puhua olevansa enemmässä tai vähemmässä määrin osallisia niihin muutoksiin, joita on saatu toimeen, ei meidän kauttamme tai meidän omasta voimastamme, sanon, vaan sen kohtalon pakosta, johon meidät kutsuttiin ja jonka täytämme kaikella vaatimattomuudella ja nöyryydellä, – niin, meitä koskee likeisesti, että kaikki tapahtuisi sen suuren työn eduksi, joka on saatu aikaan ja jota vielä tehdään näissä maissa. Sellainen on selvä ja yksinkertainen tarkoitukseni. Joka tapauksessa on suuresti suotavaa, että tuo nuori mies, tuo Skotlannin kuningas, joksi hän itseänsä sanoo – tuo Kaarlo Stuart – ei pääsisi pujahtamaan pois kansalta, jonka keskuuteen saapumalla hän on aiheuttanut niin paljon häiriötä ja verenvuodatusta."

"Olen varma siitä", vakuutti kavalieri luoden katseensa alas, "että teidän ylhäisyytenne viisaus on järjestänyt asiat parhaiten johtamaan sellaiseen tulokseen, ja minä rukoilen, että vaivanne saavat sellaisen palkan kuin ne ansaitsevat". "Kiitän sinua, ystävä", sanoi Cromwell hyvin nöyrästi; "epäilemättä me saamme palkkiomme, ollen hyvän maksajan töissä, joka ei milloinkaan jätä lauvantaisuoritusta sikseen. Mutta ymmärrä minua, ystävä – minä en halua mitään muuta kuin oman osuuteni hyvästä työstä. Kaikesta sydämestäni osoittaisin mitä vähäistä ystävällisyyttä voin arvoisalle herrallesi ja sinullekin oman säätysi mukaan – sillä minunlaiseni miehet eivät keskustele tavallisten ihmisten kanssa, että meidän läsnäolomme unohdettaisiin kuin jokapäiväinen tapaus. Me puhumme sinun kaltaisillesi ihmisille heidän palkitsemisekseen tai rankaisemisekseen, ja edellistä sinä toivoakseni tahdot toimessasi ansaita minulta."

"Teidän arvoisuutenne", huomautti Wildrake, "puhuu kuten käskemään tottunut".

"Totta kyllä; ihmisten mielet kiintyvät minun arvoisiini pelolla ja kunnioituksella", myönsi kenraali. "Mutta kylliksi jo siitä, sillä minä en halua mitään muuta riippuvaisuutta omasta persoonastani kuin mikä meillä kaikilla on yhteistä alistuvaisuutta yläpuolellamme olevan tahtoon. Mutta mieleni tekisi heittää tämä kultainen kerä herrasi syliin. Hän on palvellut tuota Kaarlo Stuartia ja hänen isäänsä vastaan. Mutta hän on vanhan ritari Leen läheinen sukulainen ja hellissä väleissä tämän tyttäreen. Sinä myöskin pitänet varasi, ystäväni – tuo rehentelevä katsantosi toimittaa sinulle jokaisen ilkimielisen luottamuksen, ja saalis ei voi lähestyä tätä lymyänsä turvapaikan haussa niinkuin kani louhikkoa, sinun saamattasi vihiä sen läsnäolosta."

"Saan ymmärretyksi teidän ylhäisyytenne tarkoituksen", virkkoi kavalieri, "ja minä kiitän teitä kaikesta sydämestäni, kun ajattelette minusta näin suotuisasti; toivon tapaavani jonkun sievän tilaisuuden ansaitakseni suosiollisen mielipiteenne ja voidakseni siten näyttää kiitollisuuttani. Mutta suvaitkaa minun kuitenkin huomauttaa, että teidän ylhäisyytenne suunnitelma tuntuu epäiltävältä, niin kauvan kuin Woodstock on takavarikossa. Sekä vanha ritari että hänen poikansa, teidän arvoisuutenne mainitsemasta pakolaisesta puhumattakaan, varovat kyllä visusti lähestymästä sitä ennen kuin nuo valtuutetut on siirretty pois."

"Sitä varten olen puhellutkin kanssasi näin pitkään", selitti kenraali. "Huomautin sinulle, että minä olin jokseenkin vastahakoinen vähäisestä aiheesta peräännyttämään takavarikoitsijoita omalla valtuudellani, vaikka minulla kenties on kylliksi arvovaltaa valtiossa sekä tehdäkseni sen että halveksiakseni moittijaini jupinaa. Lyhyeen sanoen ei tee mieleni ilman kipeätä tarvista tai ainakaan suurta edun mahdollisuutta vedota etuoikeuksiini ja kokeilla niiden tehon ja muiden myöntämän oikeutuksen keskinäisellä voimasuhteella. Jos siis everstisi ottaa tasavaltaa kohtaan tuntemansa rakkauden tähden keksiäkseen menettelyn pahimman ja likeisimmän vaaran välttämiseksi, joka on tuon nuoren miehen pakeneminen, ja tahtoo panna parhaansa yrittääkseen pysähdyttää hänet siinä tapauksessa, että hänen harhailunsa johtaa Woodstockiin, kuten pidän hyvin luultavana, niin annan sinulle määräyksen noita takavarikkoon ottajia varten, jotta he hetimiten poistuvat palatsista, ja läheisintä rykmenttini osastoa varten, joka on majoitettu Oxfordiin, jotta heidät työnnetään ulos väkisin, jos alkavat epäröidä – niin, vaikkapa he esimerkin vuoksi laahaisivat etumaisena pihalle Desboroughin, olkoon hän kuinkakin lankoni."

"Suvaitkaa minun sanoa, sir", arveli Wildrake, "että minä teidän kaikkeinvoimallisimmalla valtuudellanne kaiketi saan häädetyksi parlamentin asiamiehet ilman teidän urhoollisten ja uskollisten huoviennekin apua".

"Siitä olen minä vähimmin huolissani", vastasi kenraali; "haluaisinpa nähdä parhaimpienkaan heistä istuvan sen jälkeen kun olen nyökännyt heidän lähteäkseen – tietysti ottamatta lukuun arvoisaa eduskuntaa, jonka nimessä meidän valtuutemme kulkevat, mutta jonka jotkut arvelevat syrjäytyneen valtion johtelusta ennen kuin tulee aikaa niiden uudistamiseen. Senvuoksi on minulle etupäässä tärkeätä tietää, ryhtyykö herrasi hommaan, josta on niin hyvää hyödyn toivoa. Olen varmasti vakuutettu siitä, että hänen täytyy saada selville, mihin tuo Stuart on lymynnyt, kun hänellä on sinunlaisesi vakooja, joka olet oleksinut kavalierien parissa ja arvatakseni kykenet jälleen omaksumaan juopottelevat, röyhistelevät, maljoja loilottelevat tapasi, milloin hyvänsä katsot tarpeelliseksi. Nuori Lee joko pistäytyy vanhan luo itse tai kirjoittaa hänelle taikka asettua hänen kanssaan yhteyteen välimiehen avulla. Joka tapauksessa pitää Markham Everardilla ja sinulla olla silmä jokaisessa päänne hiuskarvassa." Hänen puhuessaan sävähti hänen otsalleen punerrus, hän nousi istuimeltaan ja mitteli huonetta kiihdyksissään. "Voi teitä, jos te annatte sen nuoren seikkailijan livistää minulta! – teidän olisi parempi olla Europan syvimmässä vankiluolassa kuin hengittää Englannin ilmaa, jos vain haaveksittekaan petosta minua kohtaan. Olen puhunut sinulle vapaasti, mies – vapaammin kuin on tapanani – aika vaati sitä. Mutta luottamukseni osallisuus on kuin ruutimakasiinin vartioimista; vähäisinkin ja mitättömin kipinä räjähdyttää sinut tuhaksi! Kerro herrallesi, mitä olen sanonut – vaan älä, miten sen sanoin. Hyi, että minun piti hairahtaakin tähän maltittomaan kiihtymykseen! – Mene, mies, Pearson tuo sinulle sinetityt ohjeet. Mutta seis – sinulla on jotain kysyttävää."

"Haluaisin tietää", sanoi Wildrake, jolle kenraalin ilmeinen huolestus antoi hieman rohkeutta, "minkä näköinen tuo nuori keikari on, jos sattuisin tapaamaan?"

"Pitkäksi, isoluiseksi, mustanpuhuvaksi nuorukaiseksi hänen sanotaan ylenneen. Tässä on hänen muotokuvansa, jonka on osuva käsi maalannut jonkun aikaa takaperin." Hän käänsi julki erään muotokuvista, joiden etupuolet oli laskettu seinää vasten; mutta sepä ei esittänytkään Kaarlo Toista, vaan hänen onnetonta isäänsä.

Cromwellin ensimäinen liike pyrki pikaisesti pyöräyttämään kuvan jälleen toisin päin, ja näytti siltä kuin olisi hänen tarvinnut ponnistaa, voittaakseen vastenmielisyytensä sen katselemiseen. Mutta hän lannisti sen, ja asettaen kuvan seinää vasten hän etääntyi vitkallisesti ja jäykästi ikäänkuin olisi hän päättänyt omien tunteittensa uhalla astua kohdalle, mistä sitä saattoi parhaiten tarkata. Wildraken onneksi ei vaarallinen kumppani ollut kääntänyt katsettansa häneen, sillä hänenkin verensä kuohahti, kun hän näki valtiaansa muotokuvan hänen surmansa suurimman tuottajan käsissä. Tuimana ja hurjaluontoisena miehenä hän sai kiihkonsa vaivoin vaimennetuksi, ja jos hänellä olisi sen ensi puuskassa ollut sovelias ase käsillä, on mahdollista, että Cromwell ei olisi milloinkaan kohonnut korkeammalle rohkeassa nousussaan ylintä valtaa kohti. Mutta tämä luonnollinen ja äkillinen vimman säväys, joka syöksähti Wildraken kaltaisen tavallisen miehen suoniin talttui piankin, kun sitä vastassa oli niin voimakkaan luonteen kuin Cromwellin kiivas, mutta tukahutettu mielenkuohu. Katsellessaan hänen kolkkoja ja rohkeita kasvojaan, joilla sisäiset kuvaamattomat tunteet läikehtivät, huomasi kavalieri oman rajuutensa kuoleutuvan ja hupenevan pelkoon ja ihmetykseen. Niin totta on, että kuten suuremmat valot nielevät ja sammuttavat vähäisempien kimmellyksen, samaten suuret, kaukokatseiset ja hallitsevat, miehet kiintymyksensä riehahduksessa työntävät syrjään ja masentavat toisten heikommat tahdot ja tunteenpurkaukset, niinkuin joen yhtyessä puroon rajumpi vuo pyyhkäisee sivulle hiljaisemman juoksun.

Wildrake seisoi äänettömänä, toimettomana ja melkein kauhistuneena katselijana, kun Cromwell omaksui lujan katsannon ja ankaran sävyn ikäänkuin pakoittautuen silmäilemään esinettä, minkä joku voimakas sisällinen tunne teki hänelle tuskalliseksi ja tympäiseväksi, ja alkoi lyhyin, katkonaisin lauselmin, mutta kuitenkin vavahtelemattomalla äänellä tehdä huomautuksiaan kuningas-vainajan muotokuvasta. Sanat tuntuivat vähemmin lausutuilta Wildrakelle kuin olevan hänen oman povensa tahdotonta purkautumista, kun sitä paisutti menneen muisto ja tulevaisen aavistelu.

"Tuo flaamilainen maalari", hän haastoi, "tuo Antonio Vandyke – mikä mahti hänellä onkaan! Teräs saattaa silpoa, soturit voivat runtoa ja hävittää – silti seisoo kuningas ajan vahingoittamatta, ja hänen historiaansa lukiessaan saavat lastenlapsemme katsella hänen kuvaansa ja verrata synkkiä kasvonpiirteitä kolkkoon tarinaan. Se oli ankara välttämättömyys – se oli kamala teko! Tuon silmän tyyni ylpeys olisi saattanut hallita ryömivien ranskalaisten tai notkeitten italialaisten taikka kaavamaisten espanjalaisten maailmoita, mutta sen katseet vain yllyttivät jäykän englantilaisen luontaista urheutta. Älköön luettako viaksi vaivaiselle syntiselle, jonka hengitys on sieramissa, että hän kaatuu, kun taivas ei ole milloinkaan antanut hänelle tarmon sitkeyttä hänen seisoakseen! Heikon ratsastajan viskaa maahan hänen vauhko hevosensa ja tallaa kuoliaaksi – voimakkain mies, parahin ritari, hyppää tyhjään satulaan ja käyttää suitsia ja kannusta, kunnes tulinen orhi tuntee herransa. Kuka soimaa miestä, joka ratsaille heittäytyneenä karauttaa voitollisena kansan joukossa, kuka soimaa häntä siitä, että hän on menestynyt, missä taitamattomat ja tarmottomat kaatuivat ja menehtyivät? Totisesti on hänellä palkkionsa. Mitä on siis minulle tuo maalattu kankaan kaistale enempää kuin muille? Ei; näyttäköön hän muille noiden kylmäkiskoisten, levollisten kasvojen moitteita, tuon ylpeän, mutta valittavan silmän nuhteita. Niillä, jotka ovat toimineet korkeampien perusteitten mukaan, ei ole mitään syytä kavahdella maalattuja varjoja. Ei rikkaus eikä valta nostanut minua pimennostani. Englannin sorretut omattunnot ja loukatut vapaudet olivat lippuna, jota seurasin."

Hän koroitti äänensä niin kovaksi – kuin olisi hoitanut omaa puolustustaan jonkun valamiehistön edessä, – että Pearson päivystäjäupseerina katsahti huoneeseen, mutta peräytyi heti, kun huomasi herransa tuossa asennossa – silmät säihkyvinä, käsivarsi ojolla, jalka eteenpäin astuneena ja ääni pontevana, ikäänkuin kenraalina käskemässä armeijansa rynnätä.

"Muut kuin itsekkäät vaikuttimet ne vetivät minut toimintaan", pitkitti Cromwell, "ja minä kiellän koko maailmalta – niin, elävät ja kuolleet minä haastan todistajiksi – oikeuden väittää, että minä tartuin aseisiin yksityisen asian vuoksi tai omaisuuttani kartuttaakseni. Eikä myös ollut rykmentissä ainoatakaan huovia, joka omasta kohdastaan alkuaan vähemmin soi pahaa tuolle onnettomalle – " Samassa avautui huoneen ovi, ja sisälle astui vallasnainen, joka yhdennäköisyyden nojalla voitiin heti tuntea kenraalin tyttäreksi, vaikka hänen kasvonpiirteensä olivat hennot ja naiselliset. Hän astui Cromwellin luo, sujautti hellästi, mutta lujasti käsivartensa hänen kainaloonsa ja virkkoi hänelle suostuttelevasti: "Isä, tämä ei ole hyvä – olet luvannut minulle, että tällaista ei tapahdu."

Kenraali painoi päänsä alas kuin joko häveten mielenkuohua, jonka valtaan oli antautunut, tai vaikutusta, jota käytettiin hänen taivuttamisekseen. Hän mukautui kuitenkin hellään harrastukseen, ja läksi huoneesta, kääntämättä enää päätänsä muotokuvaa kohti, joka oli häneen niin suuresti tehonnut, tai katsahtamatta Wildrakeen, joka jäi seisomaan hämmästyksissään hievahtamattomana.