Читать книгу Kuninkaan mies - Вальтер Скотт - Страница 6

Markham Everard samosi palatsihuvilaa kohti tuollaista pitkää kaarevaa kujaa myöten, joita risteili metsässä leveydeltään vaihdellen, kunnes puut ulottuivat niin liki toisiaan, että oksat kaartuivat pimeäksi katoksi hänen ylitseen, ja sitte taas etääntyivät päästämään kuutamon vilahduksia lomitseen, vieläpä laajenivat pikku niityiksikin, joita kuun säteet valelivat hopeisella äänettömyydellään. Hänen siten pitkittäessään yksinäistä kulkuansa olisivat tammien viehättävät valovaikutelmat saattaneet herättää runoilijan tai maalarin huomiota, eri asennoista pujotellessaan tummat lehtensä, käiväräiset oksansa ja jyhkeät runkonsa taivaalliseen hohteeseen.

Mutta jos Everard ajatteli mitään muuta kuin kiusallista kohtausta, jossa hän oli vastikään esittänyt osaansa ja jonka tuloksena tuntui olevan hänen kaikkien toiveittensa tuhoutuminen, niin oli hänellä mielessä välttämätön varovaisuus, jota oli tällaisella yökävelyllä noudatettava. Ajat olivat vaaralliset ja epävakaiset, maanteillä kierteli joukoistaan erinneitä sotureita ja etenkin kuningasmielisiä, jotka käyttivät valtiollisia mielipiteitään verukkeena maan häiritsemiseen sissimisellä ja rosvouksilla. Viime aikoina oli Woodstockin ajometsään myös yhä runsaammin ilmestynyt salametsästäjiä, jotka ovat aina nurjamielisiä lainrikkojia. Sanalla sanoen olivat paikan ja ajanjakson vaarat sitä laatua, että Markham Everard käytti panostettuja pistooleja vyössään ja kantoi paljastettua miekkaa kainalossaan, ollakseen varustautunut mihin hyvänsä polulleen osuvaan selkkaukseen.

Hän kuuli Woodstockin kirkonkellojen kajauttelevan iltasoittoa juuri kun asteli tuollaisen pikku niityn poikki, joista olemme ylempänä maininneet, ja soitto taukosi hänen joutuessaan varjoiselle polulle taipaleellaan. Sille tultuaan hän kuuli jonkun viheltelevän, ja koska ääni kävi selkeämmäksi, oli ilmeistä, että joku oli tulossa häntä vastaan. Tämä saattoi tuskin olla ystävä, sillä se puolue, johon hän kuului, hyljeksi yleensä kaikkea muuta soittoa ja laulua kuin virsiin kuuluvaa. "Joka tuntee itsensä iloiseksi, veisatkoon virsiä", sitä tekstikohtaa he näkivät hyväksi tulkita yhtä kirjaimellisesti ja turhanaikaisesti kuin monia muitakin. Kuitenkin oli ääni liian yhtäjaksoinen, ollakseen mikään merkki yökulkijain kesken, ja liian kepeä ja hilpeä, osoittaakseen mitään salailun halua olevan matkalaisella mielessä. Pian tämä vaihtoikin vihellyksensä lauluun ja rai'utti seuraavan säkeistön, jonka hauskoilla sävelillä vanhat kavalierit huhuilivat huuhkajia hereille:

"Tuo ääni minun pitäisi tuntea", sanoi Everard, päästäen vireestä pistoolin, jonka oli ottanut vyöstänsä, mutta yhä pidellen sitä kädessään. Sitte kajahti toinen katkelma:

Hutki heitä, maahan nakkaa, ruumeniksi ruojat hakkaa.

"Hei, hoi!" huusi Markham; "kuka kulkee siellä, ja kenen puolella?"

"Kirkon ja kuninkaan puolella", vastasi ääni, mutta lisäsi heti: "Ei, helkkarissa – tarkoitin kirkkoa ja kuningasta vastaan, ja niiden ihmisten puolella, jotka ovat päällimäisinä – en nyt muista, mitä väkeä ne ovatkaan."

"Roger Wildrake, arvaan?" sanoi Everard.

"Sama. Herrasmies Squattlesea-lammelta, Lincolnin kosteasta kreivikunnasta."

"Wildrake!" moitti Markham; "Villihanhi sinun pitäisi olla nimeltäsi. Olet kostutellut omaa kurkkuasi jokseenkin runsaasti ja käytät sitä kaakattamaan säveliä, jotka totisesta ovat erinomaisen sopivia näihin aikoihin!"

"Hiisi vieköön, sävel on sievä kylläkin, Mark, ainoastaan hiukan joutunut pois muodista – ja se on vahinko."

"Mitä saatoinkaan odottaa muuta kuin tapaavani jonkun lavertelevan päihtyneen kavalierin, niin nurjamielisen ja vaarallisen kuin yö ja kanarinviini tavallisesti tekee heistä?" pahoitteli Everard. "Entä jos olisin palkinnut kulotustasi ahertamalla kuulan kurkkuusi?"

"No, siten olisi soittoniekka saanut maksunsa – siinä kaikki", tuumi Wildrake. "Mutta minkätähden olet nyt tulossa tänne päin? Aioin tavoittaa sinua majasta."

"Minun on ollut pakko poistua sieltä – syyn kerron sinulle jälkeenpäin", vastasi Markham.

"Mitä! Vanha näytelmiin kiintynyt kavalieri oli pahalla päällä tai mielitiettysi tylynä?"

"Älä laskettele leikkiä, Wildrake – minun toiveeni ovat kaikki mennyttä", sanoi Everard.

"Mitä lempoa!" huudahti Wildrake; "ja sinä otat sen noin tyyneltä kannalta! Perhana, menkäämme yhdessä takaisin – minä puhun puolestasi – kyllä osaan Kehitellä vanhaa ritaria ja sievää impeä – minun toimestani olet piankin rectus in curia, sinä tekopyhä veijari. – Lempo minut periköön, Sir Henry Lee, sanon hänelle, nuori sukulaisenne on kyllä tavallaan puritani, sitä ei käy kieltäminen, mutta minä vakuutan hänet silti kunnialliseksi herrasmieheksi ja kelpo kumppaniksi. Arvoisa neiti, sanon minä, serkkunne saattaa teistä näyttää virsiä veisailevalta kankurilta tuossa paljaassa huopahatussaan ja rumassa ruskeassa viitassaan, kaulassaan huivi, joka muistuttaa pikkulapsen pesuriepua, ja jalassaan nuo väljät saappaat, joihin on haaskattu kokonainen vasikannahka kumpaiseenkin, – mutta käyttäköön hän päässään kallellaan pajaskahattua, jota koristaa hänen arvoonsa kuuluva töyhtö, antakaa hänen kupeelleen kelpo toledolainen kirjailtuun hankkilukseen ja kahva veistoksilla somisteltuna, tuon rautaharkon sijalle, joksi on sanottava hänen kopsakahvaista mustaa Andrea Ferraraansa, sovittakaa muutamia sieviä sanoja hänen suuhunsa – ja tuhannen tulimaista, neitiseni, sanon – "

"Heitä jo hulluttelusi, minä pyydän, Wildrake", keskeytti Everard, "ja sano minulle, oletko kyllin selvä, kuullaksesi joitakuita selvän järjen sanoja".

"Joutavia, mies – minähän tyhjensin vain pari neljännesmittaa noiden puritanilaisten keropäiden huovien kanssa kaupungilla, ja lempo soikoon esiinnyinkin joukkueen parhaana miehenä, honotin puheessani ja kierit telin silmiäni, kun kallistelin kippoa – huh! ihan viinikin maistui ulkokultaisuudelta. Korpraalin veitikka taisi lopulta haistaa käryä – mutta mitä sotamiehiin tulee, niin he eivät olleet hajullakaan, vaan pyysivät minua lausumaan pöytärukouksen uuden mitan alottamiseksi!"

"Tästä minä juuri aioinkin puhua sinulle, Wildrake", sanoi Markham.

"Pidäthän minua ystävänäsi?"

"Uskollisena kuin terästä. Kumppanuksina koulussa ja lakiopistossa – me olemme olleet Nisus ja Euryalus, Theseus ja Peirithous, Orestes ja Pylades sekä päättääkseni koko sarjan puritanisella piirteellä David ja Jonathan, kaikkia yhtähaavaa. Meitä eivät ole kyenneet erkaannuttamaan edes valtiolliset asiat, jotka nyt kiilana halkovat perheitä ja ystävyysliittoja hajalle."

"Se on totta", vahvisti Markham; "ja kun sinä seurasit kuningasta Nottinghamiin ja minä ilmoittausin Essexin väkeen, vannoimme erotessamme, että kumpainen puoli pääsisikään voitolle, se meistä, joka kuuluisi siihen, suojelisi vähemmin onnellista kumppaniansa".

"Niin juuri, hyvä mies, aivan oikein; ja etkö senvuoksi olekin suojellut minua? Etkö pelastanut minua hirsipuusta? Ja enkö minä ole sinulle velkaa leivästä, jota syön?"

"Olen tehnyt vain sen, mitä sinä varmasti olisit toisissa oloissa tehnyt minun hyväkseni, hyvä Wildrake. Mutta, kuten sanoin, juuri siitä halusin puhua kanssasi. Miksi teet suojelustoimeni vaikeammaksi kuin sen täytyy joka tapauksessa olla? Miksi lyöttäydyt soturien ja muiden sellaisten seuraan, missä varmasti innostut kavaltamaan itsesi? Miksi kuljet rallattaen ja hihkuen kavalierirenkutuksia niinkuin päihtynyt prinssi Rupertin ratsumies tai joku Wilmotin rehentelevä henkivartiosoturi?"

"Syystä että olen saattanut olla kumpaistakin aikoinani, mutta sitähän et sinä voi tietää", vastasi Wildrake. "Mutta, pentele vieköön, onko välttämätöntä minun aina muistuttaa sinulle, että molemminpuolinen suojelussitoumuksemme, hyökkäys- ja puolustusliittomme, joksi sitä voin sanoa, oli toteutettava suojellun valtiollisiin tai uskonnollisiin mielipiteisiin katsomatta tai hänen tarvitsemattansa vähääkään taipua ystävänsä vastaaviin käsityksiin?"

"Huomautuksesi on oikea", selitti Everard, "mutta sillä peräti tähdellisellä rajoituksella, että asianomaisen piti alistua sellaiseen ulkonaiseen ajan luonteen noudattamiseen, joka tekisi ystävälle helpommaksi ja turvallisemmaksi tukea häntä. Sinä kuitenkin alituiseen heittäydyt valtoimeksi, vaarantaen oman turvallisuutesi ja minun maineeni."

"Sanonpa sinulle, Mark, ja sanoisin apostoli-kaimallesikin, että sinä olet minulle kova. Sinä olet harjoitellut totisuutta ja tekopyhyyttä koltistasi geneveläiseen kauhtanaasi saakka – kehdosta tähän päivään asti, – se on luontaista oloa sinulle. Ja sinua ihmetyttää, että karkea, huoleton, rehellinen mies, joka on tottunut puhumaan totta kaiken ikänsä ja etenkin löytäessään sen pullon pohjalta, ei voi olla niin täydellinen teeskentelijä kuin sinä itse! Helkkari, meidän välillämme ei ole mitään tasasuhdetta! Kokenut sukeltaja saattaisi yhtä hyvin, koska hän kykenee haitatta pidättämään hengitystänsä kymmenen minuuttia, morkata vaivaista raukkaa siitä, että tämä on läkähtymäisillään kahdessakymmenessä sekunnissa kymmenen syltä syvällä vedessä. Ja lopultakin, ottaen lukuun, että se asu on minulle niin uusi, luulen esiintyväni kutakuinkin hyvin – koettele minua vain!"

"Kuuluuko mitään lisää uutta Worcesterin taistelusta?"; kysyi Everard niin vakavasti, että hänen sävynsä tehosi, kumppaniin ja sai tämän vastaamaan luonnolliseen tapaan:

"Pahempaa, hiisi vieköön, satakertaisesti pahempaa kuin on kerrottu – kaikki on ihan hajalla. Noll on varmasti myynyt itsensä paholaiselle, ja hänen määräaikansa täyttyy jonakuna päivänä – se on tällähaavaa kaikkena lohdutuksenamme."

"Mitä! ja olisiko tämä vastauksenasi ensimäiselle punatakille, joka tiedustaisi sinulta?" sanoi Everard. "Luullakseni saisit kiireisen passituksen lähimpään vartiopaikkaan."

"Ei, ei", selitti Wildrake; "minä ajattelin kysyneesi omana itsenäsi.

Hih-hei! suuri armo – autuuttava armo – sanomaton siunaus – laupeus – mielen ylennys – minä julistan, että ilkimieliset on hajoitettu Danista Bershabaan lyöty perinjuurin aina päivänlaskuun asti!"

"Oletko kuullut mitään eversti Thornhaughin vammoista?"

"Hän on kuollut", tiesi Wildrake, "kaikeksi onneksi – se keropää konna! Ei, maltas! se oli vain kieleni kompastus se kunnollinen ja hurskas mies, piti sanomani."

"Ja tiedätkö mitään nuoresta miehestä, jota sanotaan Skotlannin kuninkaaksi?"

"En mitään, mutta häntä hätyytellään kuin peltokanaa vuorilla. Pelastakoon hänet Jumala ja toimittakoon häviölle hänen vihollisensa! Hemmetti, Mark Everard, en jaksa ilveillä pitemmälle. Etkö muista, että minä lakiopiston kisoissa – vaikka sinä et tainnut niihin paljoakaan yhtyä – aina näyttelin yhtä hyvin kuin yksikään, kun tuli toiminnan aika, mutta he eivät milloinkaan saaneet minua kunnollisesti harjoittelemaan. Samoin on laitani vielä tänä päivänä. Kuulen sinun äänesi ja vastaan siihen sydämeni vilpittömällä sävyllä; mutta oleskellessani honottavien ystäviesi seurassa olet nähnyt minun hoitelevan osaani välttävän hyvin."

"Vain välttävästi tosiaankin", vastasi Everard; "kuitenkaan ei sinun ole tarvis tehdä juuri mitään muuta kuin olla vaatimaton ja vaitelias. Puhu vähän ja heitä sikseen, jos voit, mehevät sadatuksesi ja rehentelevät katseesi – aseta hattusi tasaisesti otsallesi."

"Kas, sepä on kirouksena! Minut on aina huomattu siitä ylväästä tavasta, jolla kannan pajaskahattuani. On kovaa, että miehen ansioista tulee hänen vihollisiansa!"

"Sinun tulee muistaa, että olet minun kirjurini."

"Sihteerisi", oikaisi Wildrake, "anna sen olla sihteeri, jos minua rakastat".

"Sen täytyy olla kirjuri eikä mitään muuta – halpa kirjuri – ja sinun tulee muistaa olla kohtelias ja kuuliainen", vastasi Everard.

"Mutta sinä et saisi jaella käskyjäsi noin silmäänpistävästi osoittaen ylemmyyttä, Markham Everard. Muista, että minä olen kolmea vuotta vanhempaa ikäluokkaa. Lempo minut periköön, jos tiedän, miltä kannalta ottaisin asemani!"

"Siinä sitä on haaveksivaa jukuria! Minun tähteni, ellet itsesi vuoksi, taivuta oikullinen hupsuutesi kuuntelemaan järkeä. Ajattele, että olen sinun hyväksesi joutunut sekä vaaraan että häpeään."

"Ei, sinä olet varsin hyvä mies, Mark", myönsi kavalieri, "ja sinun takiasi tahdon tehdä paljon. Mutta muista yskäistä ja hymähdellä, kun näet olevani pillastumassa rajoistani. Ja sano minulle nyt, mihin olemme menossa yöksi."

"Woodstockin palatsihuvilaan pitämään silmällä ritarin omaisuutta", ilmoitti Markham Everard. "Olen kuullut, että soturit ovat ottaneet talon haltuunsa. Miten on se kuitenkaan ollut mahdollista, jos sinä tapasit seurueen ryypiskelemässä Woodstockissa?"

"Jonkunlainen asiamies tai taloudenhoitaja taikka muu semmoinen peijari oli lähtenyt alas palatsihuvilaan", kertoi Wildrake. "Minä sain vilkaistuksi siihen mieheen."

"Vai niin!" virkkoi Everard.

"Niin, totisesti", kertoi Wildrake, "teikäläisten kieltä pulmakseni. Katsos, kulkiessani puiston halki sinua tavoittaakseni, tuskin puoli tuntia takaperin, näin valoa palatsihuvilasta. Astuhan tännepäin, niin näet sen itsekin."

"Luoteisessa kulmassa?" sanoi Everard. "Se tulee niin sanotun Victor Leen huoneen ikkunasta."

"No", jatkoi Wildrake, "minäpä olin kauvan kuulunut Lunsfordin miehiin ja tottunut vartiokulkuihin. Peeveli, sanoin siis itsekseni, enhän toki jätä taakseni valoa, tietämättä mitä se merkitsee. Sitäpaitsi, Mark, olit puhunut minulle niin paljon sievästä serkustasi, että ajattelin mukavaksi saada pikku pilkistyksen, jos kävi laatuun."

"Kevytmielinen, parantumaton mies! Mihin vaaroihin toimitatkaan itsesi ja ystäväsi pelkässä kujeilussa! Mutta jatkahan."

"Kautta tämän ihanan kuutamon, luulenpa olevasi mustasukkainen, Mark Everard!" vastasi hänen hilpeä kumppaninsa. "Siihen ei ole mitään aihetta, sillä joka tapauksessa olin minä, jonka piti nähdä neiti, kunnian terästämä ystäväni mielitietyn suloja vastaan. Ja neidin ei pitänyt nähdä minua, joten hän ei voinut tehdä mitään vertailuja sinun haitaksesi, tiedäthän. Lopuksi selvisi, ettei meistä kumpainenkaan nähnyt toistansa laisinkaan."

"Sen tiedän hyvin. Alice-neiti läksi palatsihuvilasta aikaa ennen päivänlaskua eikä ole palannut sinne. Mutta mitä näit sinä, esittääksesi sen tuollaisella johdannolla?"

"Enpä paljoakaan", kertoi Wildrake. "Nousinhan vain jonkunlaiselle kaarenkannattimelle, sillä minä osaan kiivetä yhtä ketterästi kuin mikään kissa, joka on koskaan naukunut räystäällä, ja pidellen kiinni ympärillä kasvavista viiniköynnöksistä ja muista kiertokasveista pääsin asemaan, mistä sain tähystellyksi sisälle juuri mainitsemaasi huoneeseen."

"Ja mitä näit siellä?" tiedusti Everard toistamiseen.

"Enpä paljoakaan, kuten jo sanoin", vastasi kavalieri, "sillä näinä aikoina ei ole mitään uutta nähdä moukkien mässäävän kuninkaallisissa tai aatelisissa suojamissa. Näin kahden vintiön tyhjentelevän juhlallista viinaleiliä ja naukkailevan ylettömän isoa riistapiirakkaa; sen rasvaisen möhkäleen olivat he mukavuudekseen asettaneet vallasnaisen työpöydälle. Toinen heistä yritteli soittaa luuttua."

"Niitä julkeita konnia!" huudahti Everard; "se oli Alicen".

"Hyvin sanottu, veikkoseni – minua ilahuttaa, että jäykkyytesi saattaa järkkyä. Minä vain lisäsin nuo luutun ja pöydän piirteet koettaakseni, oliko mahdollista saada inhimillisen kiukun kipinää isketyksi sinusta, niin pyhitetty kuin oletkin."

"Millaisia olivat miehet näköjään?" kysyi nuori Everard.

"Toinen oli lerppahattuinen, pitkäviittainen, hapannaamainen kiivailija, niinkuin teikäläiset yleensä; hänet minä otaksuin taloudenhoitajaksi eli asiamieheksi, josta olin kuullut puhuttavan kaupungilla. Toinen oli lyhyt tanakka mies, puuveitsi vyössään ja pitkä virkasauva vieressään – mustatukkainen lurjus, jolla oli valkoiset hampaat ja iloiset kasvot – puiston vartija tai metsävouti arvattavasti."

"Heidän on täytynyt olla Desboroughin suosikki, Taattu Tomkins", selitti Everard, "ja metsänvartija Joceline Joliffe. Tomkins on Desboroughin oikea käsi – independentti, ja hänellä on ylitsevuotamisen hetkiä, kuten hän sanoo. Jotkut arvelevat, että hänen lahjansa ovat voitolla hänen hurskaudestaan. Olen kuullut hänen käyttävän tilaisuuksiansa väärin."

"He käyttivät niitä oikein, kun heitä silmäilin", kertoi Wildrake, "ja pitkiä ryypynvälejä he eivät suvainneet. Mutta itse paholainen lienee luiskauttanut painoni alta kiven, joka oli hellinnyt murenevasta kaarenkannattimesta. Sinunlaisesi kömpelö mies olisi niin kauvan miettinyt, mitä oli tehtävä, että hän olisi ehdottomasti seurannut sitä ennen päätöksensä valmistumista; mutta minä, Mark, minä kapsahdin kuin orava käsiksi muurinvihreän vesaan ja seisoin paikallani – olin sentään vähällä tulla ammutuksi, sillä melu hälytti heidät molemmat. He katsahtivat ikkunaan ja näkivät minut ulkopuolella; kiivailija sieppasi pistoolinsa – heillä kun aina on sellaisia tekstejä varalla riippumassa pienen hakaraamatun vieressä, tiedäthän, – ja kaitsija tempasi metsästyssalkonsa. Minä kestitsin heitä molempia karjaisulla ja irvistyksellä – tokihan tiedät, että minä osaan vetää naamani viuruun kuin paviaani – sen tempun opin eräältä ranskalaiselta näyttelijältä, joka kykeni kiertämään leukapielensä pähkinäpihdeiksi. Samassa pudottausin hiljaisesti ruohikolle ja juoksin tieheni niin joustavasti, pysytellen seinustan pimennossa mahdollisimman kauvan, että jokseenkin lujasti uskon heidän ajatelleen minua sukulaisekseen paholaiseksi, joka oli kutsumattomana ilmestynyt heidän joukkoonsa. He olivat hirmuisesti säikähdyksissään."

"Sinä olet kamala huimapää, Wildrake", pahoitteli hänen kumppaninsa.

"Me olemme nyt menossa taloon – entä jos he muistaisivat sinut?"

"Ka, eihän se ole valtiopetosta, vai mitä? Kukaan ei ole joutunut maksamaan pilkistämisestä Coventryn Tomin päivistä asti, ja jos hänet pantiin tilinteolle, niin se kaiketi tapahtui paremmasta huvista kuin minun. Mutta usko minua, he eivät tunne minua sen paremmin kuin mies, joka on nähnyt Noll-ystäväsi ainoastaan pyhien hartaudenharjoituksessa, tuntisi saman Oliverin ratsailla johtamassa kravunhäntäistä osastoansa rynnäkköön taikka samaista Nollia laskettelemassa pilapuheita ja keikistelemässä pulloa syntisen runoilija Wallerin kanssa."

"Hiljaa! ei sanaakaan Oliverista, jos pidät missään arvossa itseäsi ja minua. Paha on laskea pilaa kalliosta, johon saattaa pirstoutua. Mutta tässä on portti – mepä häiritsemmekin noiden kelpo herrasmiesten virkistäytymistä." Puhuessaan hän takoi isolla ja raskaalla kolkuttimella ulko-oveen.

"Rat-tat-tat-taa!" sanoi Wildrake; "siinä on oivallinen hälytys teille keropäille veijareille!" Sitte hän puolittain hymisi, puolittain lauloi renkutuksen:

Hei, veijarit hurskaat, mun polskani alkaa, – jo tanssihin sievästi nostakaa jalkaa!

"Kautta taivaan! Tämä voittaa juhannusyönkin hourion", sanoi Everard, kääntyen häneen vihaisesti.

"Ei ollenkaan, ei ollenkaan", vastasi Wildrake; "se on vain pikku kakaisu, ihan sellainen kuin käy tarpeelliseksi ennen pitkän puheen alottamista. Olen totisena nyt kokonaisen tunnin, kun olen saanut tuon sotaisan laulunpätkän pois mielestäni."

Hänen puhuessaan kuului askeleita eteissuojamasta, ja ison oven luukku avautui longalleen, mutta jäi kaiken varalta ketjulla kytketyksi. Rakoon ilmestyivät Tomkinsin kasvot ja sen alapuolelle Jocelinen, jälkimäisen pitelemän lampun valaisemina, ja Tomkins kysyi tämän hälytyksen tarkoitusta.

"Pyydän päästä heti sisälle!" sanoi Everard. "Joliffe, tunnethan minut hyvin?"

"Kyllä, sir", vastasi Joceline, "ja voisin laskea teidät tänne kaikesta sydämestäni; mutta voi! katsokaas, sir, minä en ole avainten haltija.

Tässä on se herrasmies, jonka valtuuden varassa minun on toimittava – Herra minua auttakoon, kun ajat nyt ovat tällaiset!"

"Ja kun se herrasmies, joka lienee herra Desboroughin kamaripalvelija – "

"Hänen arvoisuutensa halpa sihteeri, jos suvaitsette", tokaisi Tomkins, Wildraken heti kuiskatessa Everardin korvaan: "Minä en enää tahdo olla sihteeri, Mark, sinä olit ihan oikeassa – kirjurin aseman täytyy olla herrasmiehelle soveliaampi toimi."

"Ja jos olette herra Desboroughin sihteeri, niin arvatakseni tunnette minut ja asemani kyllin hyvin", sanoi Everard independenttiä puhutellen, "epäröimättä päästääksenne minut ja saattolaiseni viettämään yön palatsihuvilassa?"

"Kyllähän, kyllä vain", selitteli independentti, "jos teidän arvoisuutenne nimittäin luulee saavansa mukavamman majapaikan täällä kuin siinä kaupungin kestitystalossa, jota ihmiset turhanaikaisesti sanovat Pyhän Yrjänän ravintolaksi. Täällä on kovin rajoitetut mukavuudet, teidän arvoisuutenne – ja meidät on jo järkyttänyt puolikuolleiksi sielunvihollisen ilmestys – vaikka hänen tulinen ammuksensa nyt on sammutettu."

"Tuo kaikki saattaa kelvata oikeassa paikassa, herra sihteeri", huomautti Everard, "ja te voitte tavata sopen sitä varten, kun ensi kerralla viehätytte esiintymään saarnamiehenä. Mutta minä en hyväksy sitä miksikään perusteeksi pidättämiseeni täällä kylmässä syystuulessa, ja jollei minua oteta heti vastaan, ja soveliaasti, niin ilmoitan herrallenne, että te olette röyhkeä toimessanne."

Desboroughin sihteeri ei rohjennut vastustella enempää, sillä oli hyvin tunnettua, että Desboroughilla itsellään oli merkityksensä ainoastaan Cromwellin sukulaisena, ja jo melkein itsevaltiaaksi kohonnut ylikenraali tiedettiin hyvin suosiolliseksi sekä vanhemmalle että nuoremmalle Everardille. Tosin olivat he presbyteriläisiä ja hän independentti, ja vaikka Everardit harrastivat samoja nuhteettoman siveellisyyden ja elävämmän uskonnollisuuden aatteita, jotka harvoja poikkeuksia lukuunottamatta olivat parlamenttipuolueen omia, eivät he luontuneet johtamaan näitä ominaisuuksia siihen äärimäiseen intomielisyyteen, jota niin monet muut siihen aikaan suosivat. Kuitenkin oli hyvin tunnettua, että mikä tahansa olikaan Cromwellin oma uskonnollinen kanta, hän ei yksinomaan sen mukaan valinnut suosikkejaan, vaan ulotti kannatuksensa niihin, jotka kykenivät palvelemaan häntä, vaikka he tulivat Egyptin pimeydestäkin, kuten silloin sanottiin. Vanhempi Everard oli hyvässä maineessa viisaudestaan ja terävästä älystään; sitäpaitsi oli hän hyvää sukua ja itsenäisen varakas, joten hänen liittymisensä tuotti arvoa puolueelle, johon hän tahtoi yhtyä. Hänen poikansa taasen oli ollut etevä ja menestystä saavuttanut soturi; hän oli herättänyt huomiota sillä erinomaisella kurilla, jonka hän sai säilymään miestensä kesken, taisteluissa osoittamallaan urhoollisuudella ja sillä inhimillisyydellä, jolla hän oli aina valmis lieventämään voiton seurauksia. Sellaisia miehiä ei sopinut lyödä laimin, kun monet merkit toisiansa vahvistaen ilmaisivat, että ne valtion puolueet, jotka olivat onnistuneina saaneet aikaan kuninkaan kukistumisen ja kuoleman, olivat piakkoin joutumassa keskenään riitaan saaliin jaosta. Cromwell kohteli senvuoksi molempia Everardeja hyvin huomaavaisesti, ja heidän vaikutustansa häneen pidettiin niin suurena, että taattu herra sihteeri Tomkins ei huolinut antautua vaaraan kiistelemällä eversti Everardin kanssa niin pienestä seikasta kuin yösijasta, tai isommastakaan.

Joceline oli toimekas puolestaan. Kynttilöitä hankittiin lisää, enemmän puita heitettiin tuleen', ja molemmat vastatulleet vieraat saatettiin Victor Leen vierashuoneeseen, joksi sitä nimitettiin jo mainitsemastamme tulisijan yläpuolella riippuvasta muotokuvasta. Kului useita minuutteja, ennen kuin eversti Everard kykeni saamaan takaisin käyttäytymisensä yleisen jäykkyyden – niin voimakkaasti tehosi häneen se seikka, että hän nyt oli huoneessa, jonka katon alla hän oli viettänyt monia elämänsä onnellisimpia hetkiä. Tuossa oli lipasto, jonka hän oli nähnyt avattavan mitä suurinta ihastusta tuntien, kun Sir Henry Lee suvaitsi antaa hänelle ohjausta kalastuksessa ja näytellä onkia ja siimoja sekä kaikkia aineksia keinotekoisen kärpäsen valmistamiseksi, jollainen koje oli silloin vähän tunnettu. Tuossa riippui vanha perhekuva, joka muutamista hänen holhoojansa omituisen salaperäisistä lauselmista oli johtunut herättämään hänen uteliaisuuttaan ja pelkoansa poikuusvuosina, vieläpä varhaisessa nuoruudessakin. Hän muisti, miten hänen jäätyänsä yksin huoneeseen vanhan soturin tutkiva silmä näytti aina tähtäävän häneen, mihin hyvänsä kohtaan huonetta hän asettuikin, ja miten hänen lapsekasta mielikuvitustansa oli häirinnyt ilmiö, jota hän ei osannut selittää.

Näiden mukana tunkeusi hänen mieleensä lukemattomia rakkaampia ja lämpimämpiä muistoja hänen varhaisesta kiintymyksestään sievään Alice-serkkuunsa, kun hän autteli tätä opinnoissa, toi vettä hänen kukkasilleen tai säesti hänen lauluaan, ja hän muisti kerran kuulleensa isän jupisevan, kun tämä katseli heitä hyväntuulisesti ja huolettomasti hymyillen: "Jos niin sattuu käymään, niin sepä saattaa olla heille molemmille parasta." Kauniita onnen haaveita oli hän rakennellut näiden sanojen varaan. Kaikki nämä näyt oli hälventänyt sotatorvi, joka kutsui Sir Henry Leen ja hänet vastakkaisiin armeijoihin, ja tämänkin päivän tapahtumat olivat osoittaneet, että juuri Everardin menestys soturina ja valtiomiehenä näytti kerrassaan ehkäisevän niiden elpymisen mahdollisuuden.

Hänet havahdutti tästä ikävästä mietiskelystä Jocelinen lähestyminen. Tämä lienee ollut karaistunut ryypiskelijä, sillä hän oli suoriutunut lisävalmistuksista joutuisammin ja säntillisemmin kuin olisi voinut odottaa henkilöltä, joka oli viettänyt iltansa hänen tavallaan.

Hän halusi nyt kuulla everstin määräykset yöksi.

Tahtoiko hän syödä mitään?

"En."

Suvaitsiko hänen arvoisuutensa ottaa haltuunsa Sir Henry Leen vuoteen, joka oli varustettu kuntoon?

"Kyllä."

Neiti Alice Leen vuode varustettaisiin sihteerille.

"Korviesi menetyksen uhalla – ei", kielsi nuori Everard.

Mihin oli siis arvoisa sihteeri sijoitettava?

"Koirankoppiin, jos mielesi tekee", vastasi eversti Everard; "mutta", hän lisäsi astuen Alicen makuuhuoneeseen, jonne pääsi vierashuoneesta, lukiten sen ja ottaen avaimen haltuunsa, "kukaan ei saa häväistä tätä kamaria".

Oliko hänen arvoisuudellaan mitään muita käskyjä yöksi?

"Ei mitään, paitsi että huone on vapautettava tuosta miehestä. Kirjurini jää luokseni – minulla on määräyksiä, jotka on kirjoitettava. Maltahan sentään – annoithan kirjeeni tänä aamuna Alice-neidille?" "Kyllä annoin." "Sanopas, hyvä Joceline, mitä hän virkkoi saadessaan sen?"

"Hän näytti kovasti huolestuneelta, sir, ja tosiaan luulen hänen hiukan itkeneenkin, – suuressa ahdistuksessa hän näytti olevan."

"Ja minkä sanoman hän lähetti minulle?"

"Ei mitään, suvaitkoon teidän arvoisuutenne minun sanoa. Hän alotti: 'Sano Everard-serkulleni, että minä ilmoitan enoni ystävällisen aikeen isälleni, jos voin saada sopivan tilaisuuden – mutta että minä suuresti pelkään' – ja siihen hän ikäänkuin keskeytti lauseensa ja lisäsi: 'Minä kirjoitan serkulleni, ja koska saattaa olla myöhä, ennen kuin saan puhutelluksi isääni, tule sinä perimään vastaukseni jumalanpalveluksen jälkeen.' Läksinkin siis kirkkoon kuluttamaan aikaani, mutta palatessani ajopuistoon huomasin tuon miehen vaatineen herraani luovuttamaan valtuutensa hänelle, ja minun oli kaikin mokomin toimitettava palatsihuvila hänen haltuunsa. Olisin mielelläni antanut teidän arvoisuudellenne viittauksen, että vanha ritari ja nuori emäntäni olivat yllättämässä teidät, mutta mitenkään en saanut asiaa kuntoon."

"Sinä olet toiminut hyvin, hyvä mies, ja kyllä muistan sinut. Ja nyt, hyvät herrat", hän sanoi lähestyen kirjuri- eli sihteeriparia, joka oli sillävälin tyynesti istuutunut kivileilin ääreen ja toisiinsa tutustuakseen tyhjentänyt lasillisen sen sisällöstä, "sallikaa minun muistuttaa teille, että yö on kulunut myöhäiseksi".

"Pullossa vielä pulputtaa", väitti Wildrake vastaan.

"Hm! hm! hm!" köhi parlamenttipuolueen eversti, ja jolleivät hänen huulensa kironneet kumppanin varomattomuutta, niin enpä mene takuuseen siitä, mitä hänen sydämessään liikkui. "No", hän sanoi huomatessaan, että Wildrake oli täyttänyt oman lasinsa ja Tomkinsin, "kulautahan se erojaislasillinen, ja sillä hyvä".

"Ettekö suvaitsisi ensin kuulla", esitti Wildrake, "kuinka tämä kunnon herrasmies näki paholaisen tänä iltana tirkistävän tuon ikkunan ruudusta ja kuinka hän ajattelee, että ilmestys hahmoltaan varsin suuresti muistutti teidän arvoisuutenne nöyrää orjaa ja kehnoa töhertäjää? Ettekö kuuntelisi vain vielä sitä, sir, ja samalla siemaisi lasillista tätä parahiksi väkevää nestettä?"

"En juo mitään", epäsi eversti Everard ankarasti, "ja minun täytyy sanoa sinulle, että olet jo juonut lasillisen liikaa. Herra Tomkins, toivotan teille hyvää yötä."

"Sananen ajallaan läksiäisiksi", virkkoi Tomkins, nousten tuolin korkean nahkaselän taakse seisomaan sekä rykien ja tuhistellen nenäänsä ikäänkuin hartauspuheeseen valmistautuen.

"Suokaa minulle anteeksi, sir", vastasi Markham, "mutta te ette ole nyt kylliksi oma itsenne, johtaaksenne muiden hartautta".

"Voi niitä, jotka armon hylkäävät!" lausui valtuutettujen sihteeri astellessaan ulos huoneesta – loppu hupeni oven sulkeutumiseen tai tuli loukkaamisen pelosta pidätetyksi.

"Ja nyt, Wildrake houkkio, mene vuoteeseesi – se on tuolla", ja Everard viittasi ritarin huoneeseen.

"Mitä, sinä oletkin varannut neidin kamarin itsellesi? Näin sinun pistävän avaimen taskuusi."

"En tahdo – en tosiaan voisikaan nukkua siinä huoneessa – en saa nukutuksi missään – mutta minä valvon tässä nojatuolissa. Olen pannut hänet toimittamaan puita tulen ylläpitämiseksi. Sovinnolla nyt, mene vain sinä levolle ja nuku pois päihtymyksesi."

"Vai päihtymykseni! Minä nauran sinulle halveksien, Mark – sinä olet ämmälauri ja ämmälaurin poika etkä tiedä, mihin kunnon mies kykenee rehellisessä pikarin tyhjentelyssä."

"Hänen koko puolueensa paheet esiintyvät järjestään tuossa mies-parassa", sanoi eversti itsekseen, katsellen syrjäsilmäyksin suojattiansa, kun tämä ei kovinkaan vakain askelin vetäytynyt makuuhuoneeseen. "Hän on huimapäinen, juopotteleva, huikentelevainen, ja jollen saa häntä turvallisesti lähetetyksi laivassa Ranskaan, niin hänestä varmasti koituu sekä oma tuhonsa että minun. Mutta kuitenkin hän ylimalkaan on hyväsydäminen, uljas ja jalomielinen, ja hän olisi täyttänyt minun suhteeni sopimuksen, jonka voimassapysymistä hän nyt odottaa minulta; ja mitä ansiota on uskollisuudestamme, jollemme pidä annettua sanaamme vahingoksemmekin, kun kerran olemme luvanneet? Otan kuitenkin sen vapauden, että turvaan itseni enemmältä häiritsemiseltä."

Niin sanoen hän lukitsi vierashuoneen ja kavalierin makuuhuoneen välisen oven. Miettivästi miteltyään lattiaa hän sitte palasi istuimelleen, tasoitti lampun sydämen ja veti esille tukun kirjeitä. "Luenpa nämä vielä kertaalleen", hän tuumi, "jotta valtiollisten asiain ajattelu karkoittaisi tämän omakohtaisen surun vihlovan tunteen, jos mahdollista. Armias Kaitselmus, mihin tämä kaikki päättyykään? Me olemme uhranneet perheittemme rauhan, nuorten sydämiemme lämpimimmät tunteet, parantaaksemme synnyinmaamme olot ja vapauttaaksemme sen sorrosta. Kuitenkin näyttää siltä, että jokainen vapautta kohti astumamme askel on vain tuonut näkyviimme uusia ja kamalampia vaaroja, niinkuin vuorisella seudulla matkustavainen joutuu jokaisella askeleella, joka kohottaa hänet korkeammalle, yhä uhkaavampaa vaaraa ilmaisevaan asemaan."

Hän luki kauvan ja tarkkaavasti noita pitkäveteisiä ja sekavia kirjeitä, joiden kyhääjät vetosivat hänen nähtensä Jumalan kunniaan ja Englannin vapautukseen ja oikeuksiin, esittäen ne vallitseviksi päämäärikseen, mutteivät kaikella kiertelyllään kyenneet estämään Markham Everardin terävää silmää havaitsemasta, että oma hyöty ja kunnianhimoiset pyyteet olivat heidän suunnitelmiensa vaikuttavimpina pontimina.