Читать книгу Kuninkaan mies - Вальтер Скотт - Страница 5

Lukija ei ole voinut unohtaa, että Sir Henry Lee tasavaltalaisen soturin kanssa rynnisteltyään oli lähtenyt tyttärensä seurassa ottamaan turvapaikakseen vantteran puistonvartija Joceline Joliffen majan. He kävelivät verkalleen kuten ennenkin, sillä vanhaa ritaria rasitti sekä näiden viimeisten kuninkuuden rippeiden joutuminen vallankumouksellisten käsiin että äskeinen tappionsa. Toisinaan hän pysähtyi ja laskien käsivartensa ristikkäin rinnalleen muisteli kaikkia olosuhteita, joissa tapahtui hänen häätönsä niin kauvan kotinansa olleesta talosta. Hänestä tuntui, että hän itse oli lukemiensa ritaritarinain sankarien tavoin peräytymässä paikalta, jota hänen velvollisuutensa oli suojella, joutuneena häviöön paynim ritarin tieltä, jolle kohtalo oli suonut niin onnekkaan seikkailun. Alicella oli omat tuskalliset muistelonsa, eikä hänen viime keskustelunsa isän kanssa ollut yleensä muodostunut niin hauskaksi, että hänen olisi tehnyt mielensä uudistaa sitä ennen kuin toisen mieliala paremmin tyyntyi. Vanhalla ritarilla oli nimittäin kyllä herttainen sydän, ja hän rakasti suuresti tytärtään, mutta ikä ja viimeaikoina yhä tiheämpään sattuneet vastoinkäymiset olivat kiihdyttäneet hänen tunteensa oikulliseen ärtyisyyteen, josta ei ollut parempina päivinä näkynyt merkkiäkään. Tytär ja pari hartaasti kiintynyttä palkollista, jotka pysyivät hänelle köyhyydessäkin uskollisina, lepyttelivät hänen heikkouttansa mahdollisuuden mukaan ja säälivät häntä silloinkin kun joutuivat kärsimään sen ilmauksista.

Kesti kauvan ennen kuin hän puhui, ja silloin hän viittasi erääseen jo mainittuun seikkaan. "On kummallista", hän ihmetteli, "että Bevis seurasi Jocelinea ja tuota miestä mieluummin kuin minua".

"Ole varma siitä, isä", vastasi Alice, "että sen äly näki miehessä vieraan, jota se katsoi tarpeelliseksi pitää huolellisesti silmällä, ja sentähden se jäi Jocelinen seuraan".

"Vielä mitä, Alice", tuskitteli Sir Henry; "se jättää minut syystä että onneni on minulta kokonaan paennut. Luonnossa on tunne, joka tehoaa mykkien eläinten niin sanottuun vaistoonkin ja opettaa ne karttamaan onnettomuutta. Hirvikin puskee sairasta tai haavoitettua lauman urosta; iske vamma koiraan, ja koko kahlekunta karkaa sitä reutomaan; kalat syövät omaa lajiansa, kun niiden kumppaneita on vihlaistu ahinkaalla; leikkaa varikselta siipi tai katkaise siltä koipi, niin toiset nokkivat sen kuoliaaksi."

"Tuo saattaa pitää paikkansa järjettömämpien eläinten keskinäisistä suhteista", sanoi Alice, "sillä niiden koko elämä on melkein pelkkää sodankäyntiä. Mutta koira jättää oman rotunsa liittyäkseen meihin; herransa tähden se hylkää oman lajinsa seuran, ruuan ja hauskuuden, eikä toki saisi vähällä epäillä niin hartaan ja alttiin palvelijan uskollisuutta kuin Bevis on ollut eritoten."

"En ole suutuksissani koiralle, Alice; olen vain suruissani", vastasi hänen isänsä. "Olen lukenut luotettavista aikakirjoista, että kun Rikhard Toinen ja Bolingbroken Henrikki olivat Berkeleyn linnassa, luopui samansukuinen koira kuninkaasta, jota se oli aina saatellut, ja liittyi Henrikkiin, jonka se silloin näki ensi kertaa. Suosikkinsa karkaamisesta ennusti Rikhard lähestyvän syöksemisensä valtaistuimelta.12 Koiraa pidettiin jälkeenpäin Woodstockissa, ja Bevisin sanotaan olevan sen sukua, tätä kun hoideltiin huolellisesti. Mitä vauriota saattaisin aavistaa sen luopumuksesta, sitä en osaa arvata, mutta siitä olen vakuutettu, että se ei ennusta minulle mitään hyvää."

Etäältä kuului kuihtuneiden lehtien kahinaa, polulta kajahti hyppivää töminää, ja suosikkikoira ilmestyi samassa herransa luo.

"Tule oikeuteen, vanha heittiö", virkkoi Alice hilpeästi "ja puolusta mainettasi, jonka poissaolosi on pannut vaaraan". Mutta koira vain osoitti hänelle huomaavaisuutta kieppumalla heidän ympärillään ja syöksähti heti takaisin niin nopeasti kuin kykeni loikkimaan.

"Mitä nyt, vintiö?" oudoksui ritari; "olethan toki liian hyvin harjaannutettu, ryhtyäkseen ajoon ilman määräystä?" Mutta seuraavana hetkenä läheni Phoebe Mayflower näkyviin, keveä astunta niin vähän pidättyneenä hänen kantamastansa taakasta, että hän yhtyi isäntänsä ja nuoren valtiattarensa seuraan juuri kun nämä saapuivat metsänvartijan majalle, joka oli heidän matkansa määränä. Bevis oli hyökännyt edeltäkäsin tervehtimään Sir Henryä ja palannut likeisimpään velvollisuuteensa, saattamaan Phoebeä ja tämän kuljettamia ruokavaroja. Koko seurue seisoi pian koolla Joceline Joliffen tuvan edustalla.

Parempina aikoina oli tätä paikkaa kaunistanut vankka kivirakennus, joka antoi soveliaan asunnon kuninkaallisen puiston vartijalle. Sievä lähde pulppusi esiin lähellä ja oli aikoinaan lirissyt pihamaitten ja tanhuiden halki, jotka olivat liittyneet hyvinrakennettuihin ja mukaviin koppeleihin ja ulkosuojiin. Mutta jossakussa sellaisessa kahakassa, jotka olivat kansalaissotien kestäessä tavallisia, oli tätä pientä metsäasumusta ahdistettu ja puolustettu, se oli vallattu ja poltettu. Naapurissa asuva maalaisjunkkari, joka kuului parlamentin puolueeseen, käytti hyväkseen Sir Henry Leen poissaoloa, tämä kun oleksi silloin Kaarlon leirissä, ja kuningasmielisten heikontunutta asemaa. Häikäilemättä kuljetutti hän pois lohotut kivet ja muut tulen säästämät rakennusaineet ja korjautti oman asuinkartanonsa niillä. Metsänvartija oli senvuoksi rakentanut omaa tarvettaan ja emännäkseen sanomaansa vanhaa vaimoa varten risupunoksista mökin, sellaisen kuin oli omalla työllään ja parin naapurin avulla kyennyt kyhäämään muutaman päivän kuluessa. Seinät oli laastittu savella, kalkittu valkoisiksi ja verhottu viiniköynnöksillä ja muilla kiertokasveilla, katto oli kauniisti katettu oljilla, ja vaikka asumus vain olikin hökkeli, oli kätevä Joliffe saanut kaiken järjestetyksi siten, että se ei tuottanut häpeää asujansa asemalle.

Ritari astui ovelle, mutta kun nerokkaalta rakentajalta oli puuttunut parempaa lukkoa oveen, joka itse oli tehty vain ihmeellisesti kierretyistä vitsaksista, oli hän keksinyt eräänlaisen vehkeen säpin sulkemiseksi sisäpuolelta nappulalla, joka esti sen kohoamasta, ja täten oli se nyt kiinnitetty. Käsittäen tämän joksikin varokeinoksi Joliffen vanhan emännöitsijän taholta, jonka he kaikki tiesivät vähäkuuloiseksi, koroitti Sir Henry äänensä pyytämään pääsyä, mutta turhaan. Viivytyksestä kiusaantuneena työnsi hän ovea yhtaikaa jalalla ja kädellä niin voimakkaasti, että heikko sulku ei sitä kestänyt; se myötäsi, ja ritari astui siis väkisinkin palvelijansa keittiöön eli ulompaan huoneeseen. Keskilattialla seisoi hämiä ilmaisevassa asennossa ratsastuspukuinen nuorelta näyttävä vieras.

"Tämä saattaa olla käskyvaltani viimeinen toimenpide täällä", huomautti ritari, tarttuen vierasta kaulukseen, "mutta minä olen vielä Woodstockin ylimetsänhoitaja ainakin täksi yötä – kuka tai mikä olet sinä?"

Vieras pudotti ratsastusviitan, johon hänen kasvonsa olivat olleet verhottuina, ja painui samassa toisen polvensa varaan.

"Sukulaisenne vain, Markham Everard", hän vastasi. "Tulin tänne teidän tähtenne, vaikka pelkäänkin, että te tuskin toivotatte minua tervetulleeksi itseni tähden."

Sir Henry hätkähti taaksepäin, mutta tointui heti ikäänkuin muistaen, että hänen tuli esittää arvokasta osaa. Hän seisoi senvuoksi suorana ja vastasi tekeytyen jokseenkin juhlallisen muodolliseksi:

"Hyvä sukulaiseni, mieleni on hyvä siitä, että olet saapunut Woodstockiin juuri ensimäisenä iltana, joka nyt moneen vuoteen vasta on omiaan lupaamaan sinulle ansaitsemasi tai tervetulleen vastaanoton."

"Suokoon Jumala, että kuulin sananne oikein ja ymmärrän ne asiallisesti!" toivotti nuori mies. Alice pysyi vaiti, mutta piti katseensa tähdättynä isän kasvoihin ikäänkuin haluten tietää, oliko hänen tarkoituksensa ystävällinen langonpoikaa kohtaan, mitä hän vanhuksen luonteen tuntien oli taipuvainen suuresti epäilemään.

Ritari sillävälin loi ivallisen silmäyksen ensin sukulaiseensa ja sitte tyttäreensä sekä jatkoi: "Minun ei otaksuakseni tarvitse ilmoittaa Markham Everardiile, että meidän aikomuksenamme ei voi olla kestitä häntä tai edes tarjota hänelle istuinta tässä köyhässä mökissä?"

"Saatan teitä peräti mielelläni palatsihuvilaan", tarjoutui nuori herrasmies. "Olinkin päätellyt teidän jo vetäytyneen sinne illaksi ja pelkäsin häiritseväni teitä. Mutta jos sallitte minun, hyvä eno, seurata serkkuani ja teitä takaisin palatsihuvilaan, niin uskokaa minua, että kaiken sen hyvän ja ystävällisen joukossa, mitä olette niin usein tehnyt, ette ole milloinkaan osoittanut kalliimpana pidettyä suosiollisuutta."

"Sinä erehdyt suuresti, Markham Everard", sanoi siihen ritari. "Me emme aio palata palatsihuvilaan tänä iltana emmekä totisesti huomennakaan. Tahdoin vain vihjata sinulle kaikella kohteliaisuudella, että sinä tapaat Woodstockin palatsihuvilasta niitä, joille olet soveliasta seuraa ja jotka epäilemättä suovat sinulle auliin vastaanoton, jollaista minä tässä nykyisessä turvapaikassani en rohkene tarjota niin huomattavalle henkilölle."

"Taivaan tähden", pyysi nuori mies Aliceen kääntyen, "selitä sinä minulle, miten minun on käsitettävä noin salaperäistä puhetta!"

Estääkseen hänet lisäämästä isänsä pidäteltyä äkää pakoittausi Alice vastaamaan, vaikka se oli työlästä: "Sotamiehet ovat karkoittaneet meidät palatsihuvilasta."

"Sotamiehet – karkoittaneet!" huudahti Everard kummastuneena. "Siihen ei ole mitään laillista valtuutta."

"Ei vähintäkään", lausui ritari yhäti yhtä purevan ivallisesti, "ja kuitenkin yhtä laillinen valtuus kuin mihinkään, mitä Englannissa on toimittu jo vuoden ajan ja enemmänkin. Sinä luullakseni olet taikka olit lakikoululainen – kylläpä onkin ammattisi käyttäminen sen määräkauden kaltainen, jota tuhlari toivoo varakkaan lesken omistuksessa. Sinä olet jo elänyt yli sen lain, jota tutkistelit, ja sen kuoleutuminen ei kaiketikaan ole tapahtunut perintöä jättämättä – joitakuita sieviä etuuksia, muutamia mukavia hyvityksiä, kuten sanotaan. Oletkin ansainnut sen kahdella tavalla – käytithän nahkakölteriä ja patruunavyötä niinkuin pitelit kynääkin ja mustetta – mutta en ole kuullut saarnailleesikin."

"Ajatelkaa minusta ja puhukaa minusta miten tylysti vain haluatte", sanoi Everard säveästi. "Olen vain tänä pahana aikana antanut omantuntoni ja isäni käskyjen olijata itseäni."

"Kas, jos omastatunnosta puhut", haastoi vanha ritari, "niin täytyypä minun pitää sinua silmällä, kuten Hamlet sanoo. Milloinkaan ei ole puritani pettänyt niin törkeästi kuin vedotessaan omaantuntoonsa, ja mitä isääsi tulee – " Hän aikoi jatkaa samaa solvailua, kun nuori mies keskeytti hänet lausuen lujalla äänellä: "Sir Henry Lee, teitä on aina ajateltu ylvääksi. Sanokaa minusta mitä mielitte, mutta älkää puhuko isästäni, mitä pojan korva ei saisi sietää ja mihin hänen käsivartensa ei kuitenkaan voi vastata. Sellaisen vääryyden tekeminen minulle on aseettoman miehen loukkaamista tai vangin hosumista."

Sir Henry pysähtyi ikäänkuin huomautuksen pidättämänä. "Siinä puhuit totta, Mark, vaikka olisit mustin puritani, mitä horna on ikinä syössyt kidastaan tuottamaan turmaa onnettomalle maalle."

"Olkoon se niinkuin tahdotte siitä ajatella", vastasi Everard; "mutta älkää panko minua jättämään teitä tämän viheliäisen mökin suojaan. Yö kääntyy myrskyiseksi – antakaa minun viedä teidät palatsihuvilaan ja häätää nuo häiritsijät, joilla ei voi ainakaan vielä olla mitään valtuutta toimenpiteisiinsä. En viivy hetkeäkään heidän jälkeensä, paitsi vain ilmoittaakseni isäni sanoman. Suokaa minulle vain tämän palveluksen tilaisuus sen rakkauden tähden, jota olette aikaisemmin tuntenut minua kohtaan!"

"Niin, Mark", vastasi ritari lujasti, mutta murheellisesti, "sinä puhut totta – olen tosiaan rakastanut sinua aikaisemmin. Vaaleatukkaista poikaa, jota opetin ratsastamaan, ampumaan, metsästämään – jonka onnelliset hetket kuluivat minun parissani, missä hyvänsä hän viettikään vakavamman työskentelyn tovit – minä rakastin sitä poikaa – niin, ja heikkoudessani rakastan sen muistoakin, mitä hän oli. Mutta hän on mennyt, Mark – hän on mennyt, ja hänen sijassaan näen ainoastaan uskontoansa ja kuningastansa vastaan nousseen julkisen ja päättäväisen kapinoitsijan – kapinoitsijan, joka on menestyksensä johdosta yhä vihattavampi, yhä suuremman häpeän leimaama niiden rosvottujen rikkauksien takia, joilla hän toivoo saavansa kullatuksi kataluutensa. Mutta minä olen köyhä, ajattelet sinä, ja minun pitäisi mielestäsi pysyä hiljaa, jotteivät ihmiset sanoisi: 'Puhu silloin, mies, kun sinua pyydetään.' Tiedä kuitenkin, että niin puutteenalainen ja ryöstetty kuin olenkin, minä tunnen joutuvani häpeään siitä, että tämänkään verran puhun kapinallisten anastajien kätyrin kanssa. Mene palatsihuvilaan, jos haluat – tuosta käy tie – mutta älä luule, että minä saadakseni takaisin sen asuntoni tai kaiken rikkaudenkaan, mitä minulla milloinkaan oli varakkaimpinakin päivinäni, vapaaehtoisesti saattaisin sinua kolmea askeltakaan nurmikolla. Jos minun täytyy olla kumppaninasi, niin se tapahtukoon ainoastaan silloin kun punatakit ovat sitoneet käteni selän taakse ja köyttäneet jalkani hevosen vatsan alle. Silloin saat olla matkatoverinani, jos mielesi tekee, sen sinulle myönnän, mutta et varemmin."

Alice oli julmasti kärsinyt tämän keskustelun aikana, mutta tiesi hyvin, että enempi väittely olisi vain yllyttänyt ritarin äkää yhä kiukkuisemmaksi. Nyt uskalsi hän viimein tuskallisessa jännityksessään tehdä serkulleen merkin, jotta tämä lopettaisi puhelun ja vetäytyisi pois, koska hänen isänsä niin jyrkästi käski hänen mennä tiehensä. Valitettavasti huomasi hänet Sir Henry ja päätteli nähneensä todisteen serkuksien salaisesta keskinäisestä ymmärryksestä. Hänen raivostuksensa sai siitä uutta virikettä, ja hänen oli mitä tiukimmin käytettävä hillitsemiskykyään ja muistettava kaikkea oman arvokkuutensa vaatimaa, kyetäkseen verhoamaan todellisen vimmastuksensa samaan ivallisuuteen, jonka hän oli omaksunut tämän vihaisen haastelun alussa.

"Jos sinua peloittaa", hän sanoi, "samota puistopolkujamme pimeällä, kunnioitettava vieras, jota minun kenties on pakko pitää arvossa seuraajanani tämän puiston hoitajanvirassa, niin tässä näkyy olevan kaino neitonen, joka on mitä halukkain palvelemaan sinua ja olemaan metsävoutinasi. Mutta hänen äitinsä tähden toimita sentään joku pikku naimismuoto teidän molempien kesken kuntoon. Mitään lupakirjaahan tai pappia ei näinä onnellisina päivinä tarvita, vaan parit voivat solmiutua yhteen kuin mierolaiset tien sivussa, pensasaita kirkonkattona ja kattilanpaikkuri hengenmiehenä. Pyydän sinulta anteeksi, kun tunkeudun tekemään näin yksinkertaisen esityksen – kenties oletkin ranter — tai lempijäin lahkoa, taikka pidät avioliittomenoja turhanaikaisina, kuten Knipperdoling tai Leydenin Jaakko?"

"Taivaan tähden, luovu noin kamalasta pilanteosta, isä! Ja sinä, Markham, lähde Jumalan nimessä ja jätä meidät kohtaloomme – läsnäolosi saa isäni hourimaan."

"Vai pilanteosta!" sanoi Sir Henry; "en ole koskaan ollut niin tosissani. Ja hourimaanko! En ole ikinä ollut rauhallisempi. En ole milloinkaan kyennyt sietämään, että petollisuus lähestyy minua – en tahtoisi sen paremmin pitää vierelläni häväistyä tytärtä kuin kantaa kupeellani häpeän tahraamaa miekkaa, ja tämä onneton päivä on osoittanut, että ne molemmat voivat pettää."

"Sir Henry", pyyteli nuori Everard, "älkää raskauttako sieluanne suurella rikoksella, jonka varmasti teette kohdellessanne tytärtänne noin väärin. Siitä on nyt pitkä aika, kun kielsitte hänet minulta, meidän ollessamme köyhiä ja teidän ollessanne mahtavassa asemassa. Minä alistuin antamaan teidän ehkäistä kaiken seurustelumme. Jumala tietää, mitä kärsimyksiä se minulle tuotti – mutta minä taivuin. Enkä tänne nyt tullutkaan kosintaani uudistaakseni, vaikka tunnustankin pyrkineeni hänen puheilleen – en ainoastaan hänen itsensä tähden, vaan myöskin teidän. Tuho häilyy yllänne valmiina syöksymään alas saaliiseensa. Niin, näyttäkää vain halveksivalta, mutta siten on asian laita; sekä teitä että häntä suojellakseni minä olen saapunut tänne."

"Kieltäydyt siis vapaaehtoisesta lahjastani", ivasi Sir Henry Lee, "tai kenties ajattelet siihen liittyvän liian kovia ehtoja?"

"Hävetkää, hävetä teidän tulisi, Sir Henry!" pahaksui Everard vuorostaan tulistuen. "Ovatko valtiolliset ennakkoluulonne niin peräti tukahuttaneet kaikki isän tunteet, että voitte katkeralla pilkalla ja ylenkatseella kajota oman tyttärenne kunniaan? Nosta ylös pääsi, hyvä Alice, ja sano isällesi, että hän on haaveellisessa uskollisuusinnossaan unohtanut luonnon. Tietäkää, Sir Henry, että vaikka minä pitäisin tyttärenne kättä mieluisempana kuin mitään siunausta, minkä taivas voisi, minulle suoda, minä en ottaisi sitä vastaan – omatuntoni ei sitä sallisi – kun tietäisin sen vieraannuttavan hänet velvollisuuksistaan teitä kohtaan."

"Omatuntosi on liian arasteleva, nuori mies; anna se jonkun eriuskolaisrabbin hoitoon, ja hän, joka ottaa kaikki mitä verkkoon tulee, opettaa kyllä sinulle, että ihminen tekee syntiä taivaan laupeutta vastaan, jos kieltäytyy mistään hyvästä, mitä auliisti tarjotaan."

"Kun se tarjotaan todella auliisti ja hyvästä sydämestä, vaan ei tarjouksen tapahtuessa pilkkana ja solvauksena. Hyvästi, Alice – jos mikään voisi saada minut haluamaan käyttää hyväkseni isäsi silmitöntä esitystä sinun heittämiseksesi pois luotansa arvottoman epäluulon hetkenä, niin sen saisi aikaan tieto, että Sir Henry Lee sellaisiin käsityksiin antautuessaan sortaa tunnottomasti olentoa, joka ennen kaikkia muita on hänen ystävällisyydestään riippuvainen – joka kaikkia muita kipeämmin tuntee hänen ankaruutensa ja jota hänen velvollisuutensa on kaikkein enimmin helliä ja viihdytellä."

"Älä ole huolissasi minun tähteni, Everard", huudahti Alice, kun hänet herätti arkuudestaan niiden seurausten pelko, joita saattoi syntyä näissä oloissa, missä kansalaissota asetti sukulaisia kuten muitakin lähimäisiä vastatuksin. "Voi, menehän, minä rukoilen, mene nyt vain! Isäni leppeyttä minua kohtaan ei häiritse mikään muu kuin nämä onnettomat perhekiistat – sinun tulosi tänne näin sopimattomaan aikaan. Taivaan tähden, jätä meidät!"

"Kas vain sitä neitiä!" kivahti tuittupää vanha kavalieri; "sinä näyttelet jo käskevää valtiatarta – ja sinunhan kelpaakin! Tahdot nähtävästi määräillä saattueellemme niinkuin Goneril ja Regan!13 Mutta minä sanon sinulle, että yksikään mies ei saa poistua talostani – ja tämä on nyt minun taloni, niin matala maja kuin se onkin – niin kauvan kuin hänellä on minulle sellaista sanottavaa, joka on puhuttava silmäkulmat rypyssä ja suurelliseen tapaan, kuten tämä nuori mies nyt haastaa. Puhu pois, mies, ja sano pahimpasi!"

"Älä pelkää kiivastuvani, Alice", virkkoi Everard yhtä lujasti kuin levollisestikin; "ja te, Sir Henry, älkää luulko, että jos puhunkin lujasti, tarkoitan silti puhua suuttuneesti tai mahtipontisesti. Te olette moittinut minua paljosta, ja jos minua hallitsisi haaveellisen ritarillisuuden huima henki, olisi niissä moitteissa paljon sellaista, mitä minä en saisi noin läheisen omaisenkaan taholta tulleena sivuuttaa vastauksetta, ollen synnyltäni ja maailman arvostelun mukaan herrasmies. Suvaitsetteko kärsivällisesti kuunnella minua?"

"Jos tahdot saada puolustautua", vastasi vankka vanha ritari, "niin Jumala varjelkoon minua maltittomana häiritsemästä sitä – niin, vaikkapa todistelusi olisi kahdeksi kolmannekseksi kapinallisuutta ja loppuosaltaan herjausta. Ole vain lyhytsanainen – tätä on kestänyt jo liiankin kauvan."

"Kyllä koetan, Sir Henry", lupasi nuori mies; "kuitenkin on tukala supistaa muutamiksi lauseiksi sellaisen elämän puolustusta, joka lyhyenäkin on ollut toimeliasta – liian toimeliasta, näkyy kiivastunut liikkeenne vakuuttavan. Mutta minä kiellän sen; en ole paljastanut miekkaani pikaisesti, enkä tunnollisesti harkitsematta kansan hyvää jonka oikeuksia on poljettu ja jonka omaatuntoa on sorrettu. Älkää rypistäkö otsaanne, sir – sellainen ei ole teidän käsityksenne kiistasta, mutta minun on. Mitä uskonnollisiin periaatteisiini tulee, joita te olette pilkannut, niin uskokaa minua, että vaikka ne eivät perustu kiinteihin kaavoihin, ne eivät kuitenkaan ole vähemmin vilpittömiä kuin omanne, ja ovatpa ne sikäli puhtaampiakin – suokaa minulle se sana anteeksi – kun ne eivät ole olleet tekemisissä raakaluontoisen aikakauden verenhimoisten sääntöjen kanssa, joita te ja muut sanotte ritarillisen kunnian vaatimuksiksi. Ei oma luontainen mieliala tee minua kykeneväksi sietämään tylyjä soimauksianne, vastaamatta samanlaisilla kiukustumisen ja moitteen ilmauksilla; sen saa aikaan se parempi hengellinen elämänkatsomus, jota minulle on uskoni opettanut. Te saatte mielinmäärin häväistä minua kaiken kykynne mukaan – ette yksistään sukulaisuuden nojalla, vaan myöskin syystä että minun on pakko suvaita sitä säälinkin kannalta. Tämä, Sir Henry, on minun sukuni jäsenen kieltäymykseksi paljon. Mutta paljoa suuremmalla pidättyväisyydellä kuin tämä vaatii voin kieltäytyä vastaanottamasta teiltä sitä lahjaa, jota haluaisin omakseni enemmän kuin mitään ihmislapsen kaipaamaa; Alicen velvollisuutena on tukea ja lohduttaa teitä, ja olisi synti sallia teidän sokaistuksissanne hyljätä viihdyttäjäänne luotanne. Hyvästi, sir – ei vihassa, vaan surkutellen. Me saatamme tavata toisemme parempana aikana, jolloin sydämenne ja ylväät aatteenne pääsevät voitolle niistä onnettomista ennakkoluuloista, jotka niitä nyt hämmennyttävät. Hyvästi – hyvästi, Alice!"

Hän lausui viime sanansa kahdesti ja liikutuksen ja kiihkeän murheen vallassa, mikä kerrassaan muutti sen vakaan ja melkein ankaran sävyn, jolla hän oli puhutellut Sir Henry Leetä. Hän kääntyi ja läksi mökistä heti kun oli päässyt puheensa loppuun, ja ikäänkuin häpeissään hentomielisyydestä, joka oli värisyttänyt hänen ääntänsä, asteli nuori tasavallan mies nyt kiivaasti ja päättävästi kuutamoon, joka oli alkanut holvata kirkasta valoansa ja syksyisiä varjojansa metsämaiseman yli.

Koko kohtauksen aikana oli Alice vapissut hirveässä pelossa, että hänen isänsä saattaisi luontaisen tuittupäisyytensä johdosta vimmastua rajuista sanoista väkivaltaisiin tekoihin. Hän vaipui matalalle istuimelle, joka oli punottu pajunvesoista niinkuin Jocelinen vähäiset huonekalut enimmäkseen, ja yritti salata kyyneleitään, katkonaisin kuiskein kiittäessään taivasta siitä, että mikään turmatyö ei ollut asianomaisten läheisen liiton ja sukulaisuuden uhalla lopettanut noin vaarallista ja suuttunutta keskustelua. Phoebe Mayflower niiskutti kaikesta sydämestään seuraksi, vaikka hän ei tapahtuneesta ymmärtänyt paljoakaan enempää kuin että kykeni jälkeenpäin kertomaan puolellekymmenelle likeiselle ystävälle vanhan herransa Sir Henryn olleen hirmuisesti suutuksissaan ja vähällä käydä käsirysyyn nuoren herra Everardin kanssa, koska tämä oli ollut vähällä viedä mukanaan hänen nuoren emäntänsä. "Ja mitä olisikaan hän voinut tehdä parempaa?" puheli Phoebe; "eihän vanhalle ritarille ollut jäänyt mitään Alice-neidin tai omaksikaan elatukseksi. Ja mitä herra Mark Everardiin ja meidän nuoreen neitiimme tulee, niin voi! he olivat haastelleet toisilleen niin rakkaasti, ettei semmoisia sanoja näe edes Argaluksen ja Parthenian historiassa, joiden juttukirja kertoo olleen uskollisin rakastavainen pari koko Arkadiassa ja Oxfordin maakunnassakin päällepäätteeksi."

Vanha muori Jellycot oli moneenkin kertaan kohtauksen aikana pistänyt tulipunaisen hilkkansa keittiöön; mutta kun tämä arvoisa vaimo oli vähänäköinen ja vielä enemmän vähäkuuloinen, oli tiedon kaksi pääväylää ummessa, ja vaikka hän jonkunlaisen ylimalkaisen vaiston avulla oivalsi, että herrasväki oli kiivaassa sananvaihdossa, jäi hänelle aivan salaperäiseksi seikaksi, minkätähden he valitsivat Jocelinen mökin kiistansa näyttämöksi, samoin kuin riidan aihekin pysyi hänelle arvoituksena.

Mutta millä mielellä oli vanha kavalieri, jota hänen sukulaisensa oli viime sanoillaan niin lujasti uhmannut, samalla kun hänen rakkaimpia periaatteitaan oli rohkeasti vastustettu? Tosiasia on, että hän oli paljoa vähemmin kuohuksissaan kuin hänen tyttärensä oletti, ja kaiken todennäköisyyden mukaan pikemmin tyynnytti kuin kiihdytti hänen pahastustaan se miehuullinen puolustus, johon nuori mies oli ryhtynyt uskonnollisten ja valtiollisten mielipiteittensä hyväksi. Vaikka hän oli hyvinkin kärsimätön vastustelusta, olivat suoraluontoisen vanhan ritarin luonnolle kuitenkin kierteleminen ja verukkelehtiminen vieraampia kuin miehekäs puhdistautuminen ja suoranainen vastarinta, ja hänellä oli tapana sanoa, että hän aina piti siitä uroshirvestä parhaiten, joka rohkeimmin kääntyi päin. Hän tervehti sukulaisensa lähtöä kuitenkin otteella Shakespearesta; kuten monet muutkin lausuili hän mestarin säkeitä jonkunlaisesta tottumuksesta ja kunnioituksesta, koska tämä oli ollut hänen kovaonnisen herransa suosikki, osoittamatta suurtakaan todellista ymmärrystä hänen teoksiensa sisältöön nähden tai sattuvaa taitoa niiden kohtien sovelluttamisessa, jotka olivat jääneet hänen muistiinsa.

"Pane merkille", hän virkkoi, "pane merkille, Alice, että paholainen osaa tulkita raamattua omiin tarkoituksiinsa. Totisesti, tuo nuori kiihkomielinen serkkusi, jolla ei ole enempää partaa kuin olen nähnyt Marion-neitoa vapunpäivänä esittävällä moukalla, kun kylän parturi on ajellut hänet liian suuressa kiireessä14, vetää vertoja kelle tahansa parrakkaalle presbyteriläiselle tai independentille opinlauselmiensa ja katsantokantojensa sanelussa ja tekstikohtiensa ja todistelujensa huutamisessa korviimme. Soisinpa arvoisan ja oppineen tohtori Rochecliffen olleen täällä, mukanaan valmiiksi varustettu patterinsa vulgataa ja septuagintaa ja sen sellaista – kyllä hän olisi vastustajastaan nitistänyt presbyteriläisen hengen. Olen sentään hyvilläni siitä, että se nuori mies ei ole mikään liehakko, sillä jos mies uskonnossa on paholaisen mieltä ja valtiollisissa asioissa vanhan Nollin, niin hänen on parempi julistaa sitä kurkun täydeltä kuin pettää muita luihulla hiipailulla ja kiertelyllä. No – pyyhi silmiisi – nujakka on päättynyt eikä toivoakseni enää uudestaan virkoa."

Näiden sanojen rohkaisemana nousi Alice ja yritti hämmentyneessäkin mielentilassaan valvoa heidän ateriansa ja leponsa järjestelyä uudessa asunnossa. Mutta hänen kyyneleensä valuivat niin hereinä, että ne ehkäisivät hänen teeskenneltyä valppauttansa, ja hyvä oli hänelle, että Phoebe pelkän myötätunnon puutteessa kykeni antamaan hänelle aineellista apua, vaikka olikin liian tietämätön ja yksinkertainen käsittääkseen hänen ahdistuksensa tuskallisuutta.

Hyvin kerkeästi ja kätevästi puuhasi neitonen kaikkea tarpeellista illallisen valmistamiseksi ja vuoteiden laittamiseksi, milloin kirkuen muori Jellycotin korvaan, milloin kuiskien emännälleen, ja taitavasti sovittaen hommansa ikäänkuin olisi hän ollut pelkkä Alicen määräysten mukaan toimiva apuri. Kun kylmät nautittavat pantiin pöytään, kehoitti Sir Henry Lee leppeästi tytärtänsä virkistäytymään ikäänkuin epäsuorasti hyvittääkseen äskeistä tylyyttänsä häntä kohtaan, samalla kun hän itse kokeneen soturin tavoin osoitti, että päivän nöyryytykset ja kiistat tai huomisen päivän huolehtiminen eivät voineet vähentää hänen ruokahaluaan illallisella, joka oli hänen mieluisin ateriansa. Hän söi kaksi kolmannesta salvukukosta ja kulautteli loppuun kokonaisen viinipullon, omistaen ensimäisen pikarillisensa Kaarlo Toisen onnelliselle paluulle, sillä hän kuului ihmisluokkaan, joka oli tottunut elvyttelemään uskollisuuttansa runsailla siemauksilla. Lauloipa hän säkeistön kuninkaan paluuta ennustavasta tutusta laulustakin, johon Phoebe puolittain nyyhkivänä ja muori Jellycot poljentoa ja säveltä vastaan kirkuvana katsoivat tarpeelliseksi antaa apunsa Alice-neidin äänettömyyden peittämiseksi.

Vihdoin asettui hauska ritari levolle kaitsijan olkialuselle keittiön vieressä sijaitsevaan komeroon ja nukkui sikeästi, asuntonsa muutoksen häiritsemättä hänen untansa. Alice lepäsi vähemmän rauhallisesti vanhan muori Jellycotin vitsaslavalla sisähuoneessa, muorin ja Phoeben nukkuessa kuivilla lehdillä täytetyllä patjalla samassa kamarissa sikeästi kuten ainakin ihmiset, jotka jokapäiväisellä aherruksella ansaitsevat jokapäiväisen leipänsä ja jotka aamu havahduttaa vain uudistamaan edellisen päivän ponnistukset.