Читать книгу Kihlautuneet - Alessandro Manzoni, Alessandro Manzoni - Страница 2

Toinen Como järven haaroista, joka ojennaikse etelään, on kahden keskeymättömän vuorijonon sulkema, jotka milloin väistyen taaksepäin, milloin taas uloten, luovat järven rantaan joukon poukamia ja lahtia. Äkkiä tämä järvenhaara kapenee ja saa joen juoksun ja muodon, ollen oikealla kallioharjanteen ja vasemmalla avaran rantatasangon reunustama, Se silta, joka tässä kohdassa yhdistää molemmat rannat, näyttää tekevän tämän muutoksen vielä silmäänpistävämmäksi ja merkitsevän sitä paikkaa, missä järvi loppuu ja Adda joki alkaa. Kauempana molemmat rannat uudelleen etenevät toisistaan, vesitaso laajenee ja veden juoksu hidastuu, niin että se malttaa muodostaa uusia lahdelmia ja poukamia: joki muuttuu taas järveksi. Rannikko, joka on syntynyt kolmen suuren tulvareitin lietteestä, alenee vähitellen järveen päin, nojaten kahteen läheiseen vuoreen, joista toinen on nimeltään San Martino, toinen Resegone, mikä lombardilaisella murteella merkitsee sahaa, siitä kun kohoaa useita jonottain ryhmittyneitä huippuja, jotka todella saattavat sen sahan näköiseksi. Tämä yhdennäköisyys on niin ilmeinen, että jokainen, ollen sitä vastapäätä, kuten esim. Milanon pohjoisvalleilla, ehdottomasti keskellä tuota avaraa vuoristomaisemaa erottaa sen muista vuorista, joilla on oudompi nimi ja tavallisempi muoto.

Nyt rannikko kappaleen matkaa ylenee hitaan loivasti mutta jatkuvasti, Sitten se vaihtelee kumpuina ja laaksoina, ylänköinä ja tasankoina, kallionkielekkeinä ja – tasoina, riippuen vuorten muodostuksesta ja veden uurrostyöstä. Uloin rannan reuna, jota tulvavedet leikkelevät, on melkein kauttaaltaan somerikkoa; muu alue on peltoa ja viinitarhaa, lomassa kyliä, taloja, majoja; siellä täällä metsikköjä, jotka kiipeävät aina vuorten rinteille asti.

Lecco, huomattavin näistä kylistä, antaa nimen seudulle ja sijaitsee järven rannalla vallan lähellä siltaa, Joskus se on osaksi itse järvessä, kun näet tämä on tulvillaan. Meidän päivinämme se on melkoinen kauppala, joka pyrkii paisumaan kaupungiksi.

Niihin aikoihin, jolloin sattuivat ne tapaukset, joita ryhdymme kertomaan, tämä kauppala samalla oli linnoitus, ja sillä oli kunnia majoittaa päällikköä ja etu omistaa pysyvä linnaväki espanjalaisia sotureita. Nämä opettivat seudun tytöille ja vaimoille vaatimattomuutta, pieksivät tuon tuostakin jotakin aviomiestä tai isää ja samoilivat säännöllisesti kesän loppupuolella viinitarhoissa vähentämässä rypäleiden runsautta, täten helpoittaen maalaisten viininkorjuun vaivoja. Toisesta kylästä toiseen, kukkuloilta alas rannalle, kunnaalta kunnaalle johti ja johtaa vieläkin teitä ja polkuja, milloin jyrkkinä, milloin tasaisina, milloin piiloittuneina kahden muurin väliin, mistä nostaessanne katseenne näette ainoastaan kaistaleen taivasta ja jonkun vuorenhuipun. Välistä ne kiipeävät aukeille ylätasangoille, ja sieltä silmä kohtaa milloin laajoja, milloin ahtaita näköaloja – aina vaihtelevia ja jossakin suhteessa uusia, – mikäli katsojan näkökohta hallitsee ympäröivää seutua ja mikäli näköpiirin eri pisteet kohoavat esiin tai painuvat piiloon.

Mistä avautuu vilahdukselta, mistä taas laajemmalta veden tarjoama vaihteleva näky. Toiselta puolen järvi katoaa etäisyyteen tai oikeammin häipyy vuorten muodostamaan kulmaukseen ja sokkeloihin. Vähitellen järvi taas voittaa tilaa toisten vuorien välissä, jotka katse saattaa eroittaa yksitellen, ja veden pinta kuvastaa rannan maisemia kumoon käännettyinä. Toisella puolella taas polveilee joki, sitten taas vilkkuu esiin järvi, sitten taas joki, kimaltelevana kiemurrellen kauas niiden vuorten lomiin, jotka ovat sen saattona ja jotka vähitellen alenevat ja vuorostaan häipyvät taivaanrannan siniautereihin.

Se paikka, josta katselette näitä vaihtelevia näköaloja, tarjoaa itse joka taholla nähtävää. Vuori, jonka rinnettä juuri äsken kiipesitte, vaihtelee joka askeleella huippuineen ja rotkoineen. Mikä äsken näytti yhtenäiseltä vuorenselkämältä, havaitaankin seuraavassa tuokiossa eri vuorenselänteiksi. Ja mikä juuri näytti olevan rinteellä, sen huomataankin sijaitsevan huipulla; ja näiden vuorenkupeiden somuus ja kodikkaisuus lieventää miellyttävästi niiden jylhyyttä ja kohottaa lisäksi muiden näköalojen komeutta.

Vuonna 1628, marraskuun 7: ntenä päivänä illan suussa palasi kävelyltään kotia tuollaista kapeata polkua hitaasti astuen Don Abbondio, erään yllämainitun kylän pappi; käsikirjoituksessamme ei ole tässä kohdin eikä kauempana tavattavissa tämän kylän nimeä, eikä mainitun henkilön sukunimeä. Hän luki tyynesti rukouskirjaansa, jonka silloin tällöin eri rukouksien välillä sulki, asettaen oikean kätensä etusormen lehtien väliin kirjanmerkiksi; sitten hän laskien oikean kätensä selän taakse vasemman kämmenen varaan jatkoi matkaansa, loi katseensa maahan ja sysäsi jalallaan muurin luo tiellä esteenä loikovat kivet. Sitten hän kohotti katseensa, antoi sen veltosti harhailla ympäri ja kiinnitti sen viimein erään vuoren kupeeseen, mihin jo mailleen menneen auringon rusko vastapäätä olevan vuoren halkeamista kuvasi esiin törröttäville pengerryksille leveitä ja epätasaisia purppurajuovia. Avattuaan uudelleen rukouskirjansa ja luettuaan toisen rukouksen hän saapui tienmutkaan, missä hänen aina oli tapana nostaa katseensa kirjasta ja katsella eteensä. Näin hän nytkin teki.

Polvekkeesta lähtien tie johti suoraan eteenpäin noin kuusikymmentä askelta, sitten se jakautui Y-kirjaimen muotoisena kahteen polkuun; oikeanpuolinen polku kiipesi ylös vuoren kuvetta ja johti pappilaan; vasempi laskeusi alas laaksoon aina ryöppypurolle asti, ja tämän tienhaaran ulompi muuri ylettyi ainoastaan vaeltajan vyötäisiin. Molempien polkujen sisämuurit eivät yhtyneet kulmaukseen, vaan päättyivät pieneen kappeliin, jonka ulkoseiniin oli maalattu pitkiä, kiemurtelevia ja suippopäisiä kuvioita; nämä kuviot kävivät taiteilijan tarkoituksen mukaisesti lähiseudun väestön mielikuvituksessa liekeistä. Liekkien lomiin oli maalattu toisia kuvioita, joita on vaikea lähemmin määritellä, mutta jotka yrittivät esittää kiirastulessa olevia sieluja. Nämä sielut ja liekit olivat maalatut tiilenvärisiksi harmahtavalle pohjalle, ja siellä täällä oli seinän laastitukseen auennut halkeamia. Jätettyään taakseen tien polvekkeen, suuntasi pappi tapansa mukaan katseensa kappeliin ja näki jotain odottamatonta, jota ei olisi tahtonut nähdä.

Kaksi miestä oli vastatusten molempien polkujen juoksun yhtymäkohdassa, jos niin saa sanoa; toinen heistä oli hajareisin matalalla muurilla, toinen jalka roikkuen ulkopuolella muuria, ja toinen polun nojassa. Hänen toverinsa seisoi nojaten muuriin, käsivarret ristissä rinnalla. Heidän pukunsa, ryhtinsä ja se, minkä pappi siitä paikasta, johon oli saapunut, saattoi heidän kasvoistaan erottaa, eivät jättäneet epäilyksen varaa heidän ammattiinsa nähden.

Heillä oli kummallakin päässä vihreä verkonkuteinen päähine, joka päättyi suureen tupsuun; tämä päähine valui vasemmalle olalle ja sen alta näkyi otsalla äärettömän suuri hiustöyhtö. Pitkät viikset olivat päästään käherrettyjä. Vyö oli kiiltävää nahkaa, ja siinä riippui pari pistoolia. Pieni ruudilla täytetty sarvi heilui rinnalla kaulakoristeen tavoin. Avaroiden housujen oikeanpuolisesta taskusta pisti esiin suuren veitsen pää, vasemmalla kupeella riippui miekka, jonka sileästä ja loistavasta vaskilevystä tehty kahva oli reijitetty ikäänkuin nimeämuodostaviin kuvioihin. Heti ensi katseella tunsi heidät bravojen eli palkkalaisrosvojen ammattiin kuuluviksi henkilöiksi.

Tämä nykyään kokonaan hävinnyt ammattikunta oli silloin kukoistavimmillaan Lombardiassa, ja se johti alkuperänsä hyvin vanhoilta ajoilta. Niille, jotka eivät sitä lähemmin tunne, tarjoamme tässä muutamia varmoja tietoja, mitkä antavat riittävän käsityksen sen pääasiallisista tunnusmerkeistä, sen tukahuttamiseksi tehdyistä ponnistuksista ja sen sitkeästä elinvoimasta.

Jo huhtikuun 8: ntena päivänä v. 1553 jalo Aragonian Don Carlos Castelvetronon ruhtinas, Terrannovan herttua, Anilan markiisi, Burgeton kreivi, Sisilian suuramiraali ja suurkonnetabeli, Milanon kuvernööri ja hänen katolilaisen majesteettinsa ylin maaherra Italiassa, "täydelleen tuntien sen sietämättömän kurjuuden, jossa on elänyt ja yhä vielä elää tämä Milanon kaupunki bravojen ja maankulkijoiden vuoksi", julkaisee heitä vastaan maanpakojulistuksen. "Se selittää ja määrittelee tämän maanpakojulistuksen alaisiksi joutuvan ja bravoina ja maankulkijoina pidettävän … kaikkia niitä ulko- tai kotimaalaisia, joilla ei ole mitään tointa, tai jotka, jos heillä sellainen on, eivät sitä harjoita … vaan jotka joko palkkaa kantaen, tai sitä vailla liittyvät johonkin ritariin tai aatelismieheen, virkamieheen tai kauppiaaseen auttaakseen häntä neuvoin ja teoin, tai oikeammin, kuten sopii olettaa, virittääkseen ansoja toisille…" Kaikkiin näihin nähden hän määrää, että heidän kuuden päivän sisällä on lähdettävä maasta, uhkaa vastahakoisia laivaorjan rangaistuksella, ja myöntää kaikille oikeuden toimeenpanijoille ehdottoman ja rajattoman vallan panna tämän käskyn täytäntöön. Mutta kun mainittu ylhäinen herra seuraavan vuoden huhtikuun toisena päivänä huomaa, että tämä kaupunki siitä huolimatta on täynnä näitä palkkalaisrosvoja … jotka edelleen elävät kuten ennen, ollenkaan tapojaan muuttamatta ja luvultaan vähenemättä, hän julkaisee uuden ja vielä paljoa ankaramman ja määräyksiltään tarkemman julistuksen, jossa muiden säädöksien muassa käsketään:

"Että jokaisen henkilön, joko tämän kaupungin asukkaan tai ulkomaalaisen, josta kaksi vierastamiestä todistaa, että häntä yleisesti pidetään bravona, vaikka ei voidakaan todistaa, että hän jo on tehnyt jotain rikosta … tämän pelkän bravo-maineensa nojalla, ilman muuta aihetta … voivat tuomarit ja jokainen heistä yksinään, saatuaan laillisen ilmiannon, tuomita kidutusnuoraan tai kiristyspuihin … ja vaikka hän ei tunnusta tehneensä mitään rikosta, lähetettäköön hän yhtäkaikki kaleerilaiva-orjuuteen mainituksi kolmen vuoden ajaksi, yksistään siitä, että hän on bravon maineessa." Kaiken tämän, ynnä muun, minkä tässä sivuutamme, sillä "Hänen Ylhäisyytensä on päättänyt vaatia kuuliaisuutta jokaiselta".

Olisi luullut että kaikki bravot kuullessaan niin mahtavan herran näin pontevia ja järkähtämättömiä sanoja, joita tukivat niin ankarat määräykset, niiden pelkästä kajahduksesta olisivat iäksi päiviksi kadonneet. Mutta yhtä luotettavan ja korkeanimisen herran todiste velvoittaa meitä uskomaan vallan päinvastaista. Tämä oli hänen ylhäisyytensä Juon Fernandez de Velasco, Castilian konnetaabeli, hänen majesteettinsa ylikamariherra, Frias'in kaupungin herttua, Garon ja Castelnuovon kreivi, Velascon suvun sekä Laran seitsemän infantin herra, Milanon valtion kuvernööri y.m., joka saa kesäkuun 5: ntenä päivänä vuonna 1593 niinikään varmuuden siitä, "mitenkä suurta vahinkoa ja tuhoa aikaansaavat … bravot ja maankulkijat, ja miten turmiollisesti sentapaiset ihmiset vaikuttavat yhteismenestykseen ja oikeudenkäyttöön", ja uusii käskyn, että heidän kuuden päivän kuluessa täytyy poistua maan rajojen sisältä, toistaen jotenkin sanasta sanaan kun edeltäjänsä säädökset ja uhkaukset. Kun hän sitten 23: ntena päivänä toukokuuta 1598 "suureksi mielipahakseen saa tietää, että … tässä kaupungissa ja valtiossa noiden ilkiöiden (bravojen ja maankulkijoiden) luku enenemistään enenee, ja etteivät tee päivin ja öin muuta kuin iskevät haavoja, asettuvat väijyksiin, murhaavat, ryöstävät ja tekevät kaikenlaisia muita rikoksia, joita harjoittavat sitä rohkeammin, kun heitä tukevat heidän päällikkönsä ja suosijansa…" hän määrää uudelleen samat parannuslääkkeet, lisäten annoksia, kuten on tapana kun taudit ovat itsepintaisia. "Varokoon siis", näin hän lopettaa, "jokainen kaikinmokomin vastustamasta tätä julistusta, sillä sen sijaan että saisi kokea hänen ylhäisyytensä lempeyttä, on hän saapa kokea hänen ankaruuttaan ja vihaansa … hänen ylhäisyytensä kun on päättänyt, että tämä on viimeinen ja järkähtämätön varoitus."

Toista mieltä oli hänen jälkeisensä, hänen Ylhäisyytensä Don Pietro Enriquez de Acevedo, Fuentes'in kreivi, Milanon valtion päällikkö ja kuvernööri; hän oli toista mieltä, ja syystä. "Täydelleen tuntien sen kurjuuden, jossa elää tämä kaupunki ja valtio siinä vilisevien lukuisten bravojen vuoksi, hän on päättänyt sukupuuttoon hävittää näin turmiollisen rodun", ja julkaisee 5: ntenä päivänä joulukuuta v. 1600 uuden julistuksen, joka sekin uhkuu mitä ankarimpia uhkauksia, "järkähtämättä päättäen, että ne kaikella ankaruudella ja ilman vähintäkään armoa pannaan täytäntöön".

Nähtävästi hän ei kuitenkaan toteuttanut tätä päätöstään yhtä innokkaasti kuin hän itse keksi juonia ja hankki vihollisia suurelle vihamiehelleen, Henrik IV: lle; historia tietää kertoa, miten hänen onnistui kiihottaa aseisiin tarttumaan tätä kuningasta vastaan Savoijin herttua, jonka saattoi menettämään useamman kuin yhden kaupungin; miten hän nostatti kapinaan Bironin herttuan, jonka saattoi menettämään päänsä. Mutta mitä tulee tähän niin turmiolliseen bravojen rotuun, on varmaa että se edelleen versoi 22 päivänä syyskuuta v. 1618. Sinä päivänä hänen Ylhäisyytensä Don Gomez Suarez de Figueroa, Ferian herttua y.m. päätti suunnata sen hävittämiseen samoja ja vielä ankarampia toimenpiteitä. Mutta kun nekään eivät voineet heidän olemassaoloaan tukahuttaa, niin hänen Ylhäisyytensä Gonzalo Fernandez di Cordova, jonka hallinnon aikana sattui yllämainittu Don Abbondion kohtaus, näki välttämättömäksi turvautua tavalliseen julistukseen bravoja vastaan, mikä tapahtui lokakuun 5: ntenä päivänä v. 1627, s.o. vuotta, kuukautta ja kahta päivää ennen tuota huomattavaa tapausta.

Eikä tämäkään ollut viimeinen julistus. Mutta emme luule tarpeelliseksi mainita myöhäisempiä, ne kun ovat ulkopuolella kertomuksemme ajankohtaa. Huomautamme ainoastaan erästä julistusta helmikuun 13: lta päivältä v. 1632, jossa hänen Ylhäisyytensä Ferian herttua, toistamiseen kuvernööri, meille ilmoittaa, "että suurimpien rikosten tekijät ovat niin sanotut bravot". Tämä riittää varmasti osottamaan meille, että siihen aikaan, josta nyt on kysymys, oli bravoja olemassa kaikesta huolimatta.

Oli ilmeistä, että nuo kaksi yllä kuvaamaamme miestä siinä odottivat jotakin; mutta vastenmielisintä oli Don Abbondiolle se heidän erityisten elkeidensä aiheuttama huomio, että odotettu oli hän itse. Hänen tullessaan näkyviin palkkalais-rosvot näet olivat katsahtaneet toisiinsa, kohottaneet päätänsä ja samassa tehneet liikkeen, josta saattoi päättää, että he molemmat yhtaikaa olivat sanoneet: "Se on hän!" Se mies, joka oli istunut hajareisin muurilla, oli noussut ja siirtänyt toisen jalkansa tielle; toinen oli poistunut muurin luota, ja molemmat lähestyivät häntä.

Don Abbondio piti yhä rukouskirjaa avoimena edessään, ikäänkuin olisi lukenut, mutta katsahti kuitenkin heihin salavihkaa kulmien alta urkkiaksensa heidän liikkeitään. Nähdessään heidän tulevan suoraa päätä häntä kohti, tunsi hän tuhansien ajatusten äkkiä valtaavan mielensä. Kiireessä hän ajatteli, oliko hänen ja bravojen välillä oikealle tai vasemmalle johtava sivupolku; mutta muisti heti, ettei sellaista ollut. Hän pani joutuisaan toimeen omantunnon tutkistelun, oliko hän rikkonut jotain mahtavaa tai kostonhimoista henkilöä vastaan. Tässä levottomuudessa hänen omantuntonsa ääni häntä hieman rauhoitti. Mutta rosvot lähestyivät lähestymistään, katsoen häneen järkähtämättömästi.

Hän pisti vasemman kätensä etu- ja keskisormen kauhtanansa kauluksen alle, ikäänkuin sitä kohentaakseen, ja siirrellessään sormiaan ympäri kaulaansa, hän katsahti taaksensa, samalla väännähtäen suutaan ja tähystellen varkain niin kauas kuin saattoi, nähdäkseen, tuliko joku jälessä; mutta hän ei nähnyt ketään. Hän loi katseen muurin ylitse lähiseutuun; ei sielläkään ketään, hän loi toisen ja aremman katseen edessään olevalle tielle; ei siinäkään ketään muuta kuin rosvot.

Mitä tehdä? Kääntyä ympäri? Siihen ei ollut aikaa. Pötkiä tiehensä – se olisi ollut samaa kuin vaatia roistoja ajamaan takaa, tai pahempaakin.

Kun hän siis ei voinut välttää vaaraa, hän päätti astua suoraa päätä sitä kohti; tämän epävarmuuden hetket kävivät hänelle niin tuskallisiksi, että hän hartaasti halusi lyhentää niitä. Hän joudutti askeleitaan, lausui rukousta kovemmalla äänellä, koetti teeskennellä kasvojaan niin levollisen ja iloisen näköisiksi kuin suinkin, pani kaikki voimansa liikkeelle aikaansaadakseen hymyilyn, ja kun hän oli vallan vekkulien edessä, hän pysähtyi äkkiä ja sanoi ajatuksissaan: "Tässä sitä ollaan".

– Herra pastori! sanoi toinen heistä, katsoen häntä tuimasti silmiin.

– Mikä hätänä? kysyi joutuisasti Don Abbondio, nostaen katseensa kirjasta, joka oli auki hänen edessään kuin lukupulpetilla.

– Teillä on aikomus, jatkoi toinen uhkaavana ja äkäisenä kuin mies, joka yllättää palvelijansa tekemässä jotain pahaa, teillä on aikomus huomenna vihkiä yhteen Renzo Tramaglino ja Lucia Mondella!

– Tuota noin, Don Abbondio vastasi ääni värähdellen, tuota noin? Olettehan te, hyvät herrat, maailman miehiä ja tiedätte varsin hyvin, miten tällaiset seikat tapahtuvat. Pastori paralla ei ole siihen mitään sanottavaa: he tekevät keskenään hullutuksiaan, ja sitten … sitten he tulevat meidän luoksemme, niinkuin mennään pankkiin nostamaan rahoja, ja me … me olemme yleisön palvelijoita.

– No hyvä, kuiskasi rosvo hänen korvaansa, mutta käskevällä äänenpainolla, tämä avioliitto ei saa tapahtua huomenna, eikä koskaan.

– Mutta hyvät herrat, puuttui Don Abbondio puheeseen, nöyrästi ja kohteliaasti, kuin ainakin henkilö, joka koettaa taivuttaa kärsimätöntä, hyvät herrat, suvaitkaa asettua minun sijaani. Jos asia riippuisi minusta … mutta huomaattehan, ettei minulla ole siitä mitään hyötyä.

– Joutavia, keskeytti bravo, jos tämä asia ratkaistaisiin loruilla, niin te pian panisitte meidät pussiin. Me emme tiedä, emmekä tahdo siitä tietää enempää. Joko yskän ymmärrätte – vai mitä?

– Mutta olettehan te, hyvät herrat, liiaksi oikeamieliset, liiaksi järkevät…

– Mutta, keskeytti tällä kertaa toinen toveruksista, joka ei tähän asti ollut puhunut, mutta tuo vihkiminen ei saa tapahtua, tai … ja tässä hän päästi karkean kirouksen, tai se, joka sen toimeenpanee, ei tule sitä katumaan, sillä hänellä ei tule olemaan siihen aikaa, ja … tässä toinen kirous.

– Rauhoitu, rauhoitu, virkkoi ensimäinen puhuja, herra pastori on mies, joka hyvin tuntee maailman menon; ja me olemme kunnon miehiä, jotka emme tahdo tehdä hänelle mitään pahaa, kunhan hän vaan menettelee järkevästi. Herra pastori, hänen ylhäisyytensä Don Rodrigo, meidän herramme, käski teitä sydämellisesti tervehtiä.

Tämä nimi vaikutti Don Abbondion mielessä samaa kuin yöllisen rajuilman ollessa kiivaimmillaan salama, joka hetkiseksi epämääräisesti valaisee esineitä ja lisää kauhistusta. Hän teki ikäänkuin vaistomaisesti syvän kumarruksen ja sanoi:

– Jos voisitte minua neuvoa…

– Mitä! neuvoa teitä, joka osaatte latinaa! keskeytti taas bravo hymyillen puoleksi ilkkuvasti, puoleksi hurjasti. Se on teidän asianne. Älkääkä hiiskuko sanaakaan siitä viittauksesta, jonka teidän omaksi hyväksenne olemme teille antaneet; muuten, se olisi yhtä pahaa kuin itse vihkiminen, No, mitä saamme teidän puolestanne sanoa hänen ylhäisyydelleen Don Rodrigolle?

– Kunnioittavat tervehdykseni.

– Sanokaa suoraan, herra pastori!

– Olen valmis … alati valmis tottelemaan. Ja lausuessaan nämät sanat, hän ei itse selvästi tietänyt antoiko lupauksen vai sanoiko kohteliaisuuden. Bravot käsittivät ne tai olivat käsittävinään mitä vakavimmalta kannalta.

– Sitten on kaikki vallan hyvin, ja hyvää yötä, herra pastori, sanoi toinen heistä erotessaan toverinsa kanssa kirkon miehestä.

Don Abbondio, joka muutama hetki aikaisemmin olisi antanut toisen silmänsä päästäkseen erilleen heistä, olisi nyt tahtonut jatkaa keskustelua ja sopimuksenhierontaa.

– Hyvät herrat, hän alkoi, sulkien kirjansa molemmin käsin; mutta he eivät enää kuunnelleet häntä, vaan kulkivat edelleen sitä tietä pitkin, jota hän oli tullut, ja poistuivat laulaen rivoa laulua, jota en tässä tahdo toistaa.

Don Abbondio parka jäi hetkeksi töllistelemään suu auki ja vallan kuin tyrmistyneenä. Sitten hän alkoi astua sitä polkua, joka johti hänen kotiansa, vaivoin liikutellen jalkojansa, ikäänkuin ne olisivat olleet jähmettyneet. Missä mielentilassa hän oli, saattaa lukija helpommin tajuta, tehtyämme hieman selkoa hänen luonteestaan ja siitä ajasta, jolloin hän eli.

Don Abbondio (lukija on jo huomannut sen) ei ollut luonnolta saanut mitään jalopeuran sydäntä. Mutta aikaisimmasta nuoruudestaan oli hänen ollut pakko älytä, että tukalimmassa tilassa oli niihin aikoihin eläin, jolla ei ollut kynsiä ja raateluhampaita, ja joka kuitenkaan ei ollut halukas joutumaan raadeltavaksi. Laki ei millään tavoin suojellut rauhallista, sävyisää ihmistä, jolla ei ollut mitään keinoja pelottaa muita. Tosin ei puuttunut lakeja ja rangaistuksia yksityisten tekemiin rikoksiin nähden. Päinvastoin oli näitä lakeja yltäkyllin; ja rikokset oli lueteltu ja luokitettu yksityiskohtiin menevällä tarkkuudella. Mielettömän ankaroita rangaistuksia saattoivat jokaisessa yksityistapauksessa lainlaatijat ja lukuisat toimeenpanijat mielin määrin tehdä vielä ankarammiksi. Oikeudenkäytännöstä pidettiin huolta ainoastaan siinä määrin kuin se vapautti tuomarin kaikesta, mikä saattoi estää häntä tuomiotansa langettamasta. Ne näytteet, jotka olemme maininneet palkkalais-rosvoja vastaan tehdyistä julistuksista, ovat siitä vähäisenä, mutta kuvaavana todisteena.

Huolimatta kaikesta tästä ja suureksi osaksi tämän vuoksi nämä julistukset, jotka maaherra toisensa jälkeen uudelleen julkaisi ja muodosti ankarammiksi, eivät toimittaneet muuta kuin että ne vallan ilmeisesti todistivat julkaisijainsa voimattomuutta. Tai jos niillä oli joku välitön vaikutus, tämä oli sitä laatua, että ne melkoisesti enensivät niitä kärsimyksiä, joita rauhalliset ja voimattomat kansalaiset jo saivat sortajien puolelta kestää, ja että ne lisäsivät viimemainittujen väkivaltaisuutta ja viekkautta. Rangaistuksen välttäminen oli niin syvään juurtunut, ettei mikään julistus siihen osunut eikä voinut sitä kukistaa.

Sellaiset olivat muutamien kansanluokkien tuet ja etuoikeudet, joita osaksi siedettiin hiljaisuudessa nurkuen, osaksi vastustettiin tehottomilla vastalauseilla, mutta joita nuo luokat itse teossa ylläpitivät toimeliaalla itsekkäisyydellä ja kunnianhimon herkällä kateudella. Luonnollisesti täytyi tämän rankaisemattoman väkivaltaisuuden tilan, jota uhattiin ja hätyytettiin, jokaisen uuden uhkauksen ja hätyytyksen jälkeen turvautua uusiin ponnistuksiin ja juoniin pysyäkseen yllä. Näin todella tapahtuikin: rikoksentekijäin kukistamista tarkoittavien julistusten ilmestyessä noutivat nuo ilkiöt varsinaisista apuneuvoistaan uusia ja tehoisampia keinoja yhä edelleen jatkaakseen niiden tekojen harjoittamista, joiden lakkauttamista nuo julistukset juuri tarkoittivat. Nämä säädökset kyllä olivat omiaan joka askeleella ehkäisemään ja kiusaamaan sävyisää miestä, joka itse oli voimaton ja vailla suojelijaa; ne näet, siinä tarkoituksessa, että ehkäisisivät tai rankaisisivat jokaisen rikoksen, alistivat yksityisihmisen joka toimenpiteen kaikenlaisten virkamiesten mielivaltaisen valvonnan alaiseksi. Mutta se, joka ennenkuin teki jonkun rikoksen oli ryhtynyt varokeinoihin ajoissa paetakseen johonkin luostariin tai palatsiin, minne pyövelit eivät koskaan olisi rohjenneet panna jalkaansa; se, joka muiden turvakeinojen puutteessa puki yllensä jonkun mahtavan perheen livrean, mikä perhe ylpeytensä ja etunsa vuoksi katsoi itsensä velvolliseksi livreansa kantajaa puolustamaan, se oli vapaa tekemään mitä tahtoi ja saattoi nauraa koko julistusten nostamalle melulle.

Muutamat niistä, joille oli annettu toimeksi noiden julistusten täytäntöönpaneminen, kuuluivat etuoikeutettuihin säätyihin, toiset taas olivat näistä riippuvaisia. Niin hyvin toiset kuin toiset pitivät kiinni kasvatuksen, edun, tottumuksen ja jäljittelyn nojalla kerran juurtuneista periaatteista, eivätkä suinkaan näistä luopuneet kadun kulmiin kiinnitettyjen paperiliuskojen vuoksi.

Mitä tulee alempiin virkamiehiin, joiden toimena oli julistuksen välitön toimeenpaneminen, vaikka olisivatkin olleet toimeliaita kuin sankarit, kuuliaisia kuin munkit ja uhrautuvaisia kuin marttyyrit, eivät he ole voineet toteuttaa tehtäväänsä, ollen harvalukuisemmat kuin ne, jotka heidän olisi pitänyt kukistaa, ja kun oli sangen todennäköistä, että ne, jotka ainoastaan paperilla määräsivät heidät toimimaan, jättäisivät heidät avuttomina pulaan. Sitäpaitsi nämät virkamiehet olivat yleensä aikansa halveksituimpia ja kurjimpia olentoja. Nekin, joiden olisi pitänyt heidän ammattiaan pelätä, sitä halveksivat, ja heidän nimensäkin oli soimanimi. On siis luonnollista, että nämät kurjat ihmiset, sen sijaan, että olisivat panneet alttiiksi tai oikeammin uhranneet henkensä toivottoman tehottomissa yrityksissä, kernaammin myivät toimettomuutensa ja vaiteliaan myötävaikutuksensa mahtaville, omistaen tehtäväkseen toteuttaa kirottua vaikutus- ja mahtivaltaansa niissä tilaisuuksissa, jolloin se ei heille itselleen ollut vaarallista, nimittäin sortamalla ja kiusaamalla rauhallisia ja turvattomia ihmisiä.

Se ihminen, joka aikoo vahingoittaa toista tai joka pelkää joka hetki, että häntä itseään vahingoitetaan, hakee luonnollisesti liittolaisia ja ystäviä. Senpä vuoksi noina aikoina oli huippuunsa kehittynyt ihmisten ryhmittyminen liittoihin, uusien liittokuntien perustaminen ja jokaisen pyrkimys mahdollisuuden mukaan lisäämään sen ryhmän mahtavuutta, johon kuului. Papisto valvoi oikeuksiensa ylläpitämistä ja laajentamista, aatelisto etuoikeuksiaan, sotilassääty erikoisvapauksiaan. Kauppiaat ja käsityöläiset muodostivat ammatti- ja toverikuntia, lakimiehet solmivat liittoja ja lääkärit yhteyksiä.

Jokaisella näistä pienistä liittokunnista oli oma omituinen voimansa; jokaisessa niistä oli yksilöllä se etu, että hän saattoi hyväkseen käyttää, siinä määrin kuin hänen vaikutusvaltansa ja taitavuutensa salli, useiden muiden yhteisvoimia. Rehellisimmät käyttivät tätä etua yksinomaan itsepuolustukseensa. Viekkaat ja vilpilliset käyttivät sitä toimeenpannakseen konnantekoja, joihin heidän omat apukeinonsa eivät olisi riittäneet ja joiden aiheuttamilta rangaistuksilta hakivat turvaa. Näiden eri liittokuntien voimat olivat kuitenkin hyvin erilaiset. Ja varsinkin maaseudulla asuva rikas ja väkivaltainen aatelinen, jota ympäröi lauma palkkalais-rosvoja ja talonpoikia, mitkä suvussa periytyneen katsantokannan, oman edun tai pakon nojalla olivat tottuneet pitämään itseään isäntänsä sotureina ja alamaisina, käytti valtaansa, jota ei mikään muu liittokunta siellä helposti olisi voinut vastustaa.

Ystävämme Don Abbondio, joka ei ollut aatelinen, ei rikas, eikä suinkaan rohkea, oli siis, melkein jo lapsuudeniän rajalla huomannut olevansa tässä yhteiskunnassa samassa tilassa kuin savi-astia, joka on lähetetty matkaan useiden rautapatojen joukossa. Hän oli tämän vuoksi sangen mielellään noudattanut vanhempiensa toivomusta, jotka tahtoivat hänestä pappia. Totta puhuen hän ei ollut sanottavasti ajatellut sen säädyn velvollisuuksia ja ylevää tehtävää, johon oli astunut. Jonkunmoisen mukavan toimeentulon hankkiminen ja pakeneminen kunnianarvoisen ja voimakkaan säädyn turviin olivat hänen mielestään olleet kaksi riittävää syytä uran valintaan. Mutta jokainen sääty hoitaa ja suojelee yksilöä ainoastaan rajoitetussa määrin; ei yksikään sääty vapauta sitä muodostamasta itselleen erityistä menettelyohjettaan. Don Abbondio, joka lakkaamatta ajatteli omaa turvallisuuttaan, välitti varsin vähän niistä eduista, joiden saavuttaminen vaatii ponnistuksia tai hieman alttiiksiantaumista. Hänen järjestelmänsä oli pääasiallisesti välttää kaikkea erimielisyyttä, ja missä sitä ei voinut välttää, mukautua. Jokaisessa hänen ympärillään syntyneessä kahakassa hän noudatti aseetonta puolueettomuutta, olivatpa ne sitten noita siihen aikaan tuhkatiheään esiintyviä riitaisuuksia sotilasten ja siviilihenkilöiden, aatelisen ja toisen aatelisen, tai kahden talonpojankin välillä, mitkä jälkimäiset syntyivät yhdestä ainoasta sanasta ja ratkaistiin nyrkeillä tai veitsillä.

Jos hänen ehdottomasti oli pakko asettua jommankumman puolelle kahdesta riitaveljestä, hän valitsi aina väkevämmän, kuitenkin aina pysytellen syrjemmässä ja koettaen osoittaa toiselle, ettei hän häntä vapaaehtoisesti vastustanut. Hän näytti tahtovan sanoa hänelle: Kunhan vaan olisitte vahvempi, niin olisin kyllä teidän puolellanne. Hän pysytteli erillään maailman mahtavista, ei ollut huomaavinaan heidän ohimeneviä oikkujaan, vastaanotti vakavasti ja häneen nimenomaisella tarkoituksella suunnatut solvaukset alistuvan nöyrästi, pakoitti kumarruksillaan ja hilpeyttä herättävällä kunnioittavaisuudellaan tiellä kohtaamansa äreimmät ja ylpeimmätkin henkilöt hymyilemään. Näin oli tämän miesparan onnistunut ilman myrskyisiä taisteluja elää yli kuudenkymmenen.

Tosin oli hänelläkin jokunen pisara sappea ruumiissaan. Tuo alituinen harjaantuminen kärsivällisyyteen, tuo alituinen pakko myöntää toisten olevan oikeassa, niin moni hiljaisuudessa nielemänsä karvas pala olivat katkeroittaneet hänen mielensä siihen määrin, että hänen terveytensä varmaankin olisi kärsinyt, ellei hänellä olisi ollut tilaisuutta silloin tällöin keventää sydäntään. Oli näet maailmassa, jopa hänen läheisyydessäänkin, henkilöitä, joiden hän varsin hyvin tiesi olevan kykenemättömiä tekemään pahaa, ja näihin hän joskus suuntasi kauan pidätetyn pahan tuulensa, näytellen hänkin joskus oikullisen osaa ja huutaen ilman syytä.

Sitäpaitsi hän oli niiden ihmisten ankara moittija, jotka eivät eläneet hänen periaatteidensa mukaan. Moitteensa hän kuitenkin lausui julki ainoastaan siinä tapauksessa, ettei se aiheuttanut pienintäkään vaaraa. Hänen mielestään selkäsaunan saanut ihminen oli lievimmin sanottuna varomaton, ja murhattu oli hänen mielestään välttämättömästi eläessään ollut huimapää.

Jos joku puolustaessaan oikeuksiaan jotakin mahtavaa henkilöä vastaan erosi taistelustaan haavapäin, niin Don Abbondio aina huomasi hänen olleen jossakin suhteessa väärässä; tämä ei ollut vaikeata, kun oikeus ja vääryys eivät koskaan ole niin jyrkästi toisistaan erotetut, että kumpikin riitaveli olisi omistanut yksinomaan toisen. Etenkin hän saarnasi niitä virkaveljiänsä vastaan, jotka omalla uhallaan olivat yrittäneet puolustaa heikkoa sorrettua mahtavalta sortajalta.

Hänen mielestään se oli samaa kuin suistua suoraa päätä tuhoon ja yhtä vaikeata kuin yrittää vääntää koiran koivet suoriksi. Jopa hän ankarasti huomautti, että se oli sekaantumista maallisiin asioihin, mikä vahingoitti pyhää ammattia. Näitä vastaan hän aina saarnasi jonkun kanssa ollessaan kahden kesken tai aivan pienessä piirissä, ja hän puhui sitä kiivaammin, kuta välinpitämättömämmiksi hän tiesi heidät asioiden suhteen, jotka koskivat heitä persoonallisesti. Hänellä oli lisäksi mielilause, jolla hän aina päätti tämänlaiset puheet: "Kunnon miehelle, joka pitää vaarin itsestään ja pysyy alallaan, ei koskaan tapahdu mitään vaarallista."

Nyt saattanevat viisikolmatta lukijaani kuvitella, minkä vaikutuksen teki tähän miesparkaan kertomamme tapaus. Noiden kamalien kasvojen ja hirvittävien sanojen aiheuttama kauhu, tuon ylhäisen herran uhkaukset, jolla ei ollut tapana turhaan uhkailla, rauhallisen elämän järjestelmä, joka oli vaatinut niin monen vuoden ponnistusta ja kärsivällisyyttä, nyt äkkiä uhattuna ja edessä vaivaloinen tie, jolta ei näkynyt mitään pelastuksen mahdollisuutta: kaikki nämä ajatukset temmelsivät rajusti Don Abbondion kumartuneessa päässä.

– Kunpahan Renzon voisi muitta mutkitta passittaa pois luotaan; mutta epäilemättä hän on vaativa selitystä; ja mitä taivaan nimessä voin hänelle vastata? Oh, oh, oh, hänelläkin on oma päänsä; nöyrä karitsa, jos hänet jättää rauhaan, mutta jos häntä rupeaa vastustamaan … Jumala varjelkoon! Ja sitten, ja sitten, silmittömästi rakastunut kun on tuohon Luciaan, rakastunut kuin… Poikanulikoita, jotka rakastuvat kun heillä ei ole parempaa tehtävää, jotka tahtovat naida, eivätkä sitten enää ajattele mitään muuta, eivätkä huoli niistä selkkauksista, joihin kietovat kunnon miehen. Oi minua poloista! Nähkääs, hyvät ihmiset, nuo kaksi kauheata rosvoa ilmestyvät juuri minun tielleni ja ahdistavat minua pahanpäiväisesti. Mitä minulla on asian kanssa tekemistä? Minäkö kenties tahdon naida? Miksi eivät ennemmin menneet puhelemaan… Onpa se toki paha onni, että järkevät ajatukset pälkähtävät päähäni vasta hetkisen jälestäpäin! Jospahan olisin huomannut kehoittaa heitä ilmaisemaan asiansa eräälle toiselle…

Mutta samassa hän huomasi, että katumus sen johdosta, ettei ollut neuvonut ja edistänyt vääryydentekoa, oli melkoisen väärä teko sekin, ja hän suuntasi nyt koko mielensä paheksumisen siihen henkilöön, joka vastikään täten oli riistänyt hänen rauhansa.

Vaan ulkonäöltä ja nimeltä hän tunsi Don Rodrigon, eikä hän koskaan ollut ollut muissa tekemisissä hänen kanssaan, kuin että oli kosketellut leuallaan rintaansa ja maata sauvansa kärjellä ne harvat kerrat kuin oli kohdannut hänet tiellä. Monasti oli hän puolustellut tämän herran mainetta niiden henkilöiden edessä, jotka matalalla äänellä, huoaten ja luoden silmänsä ylös taivaaseen kirosivat jotakin hänen tekoansa; lukemattomat kerrat hän oli sanonut häntä kunnioitettavaksi aatelismieheksi. Mutta tällä hetkellä hän sydämessään omisti hänelle kaikki ne arvonimet, joita hän ei koskaan ollut tahtonut kuulla toisten käyttävän, keskeyttämättä heitä nopeasti huudahduksella: mitä joutavia!

Saavuttuaan näiden temmeltävien ajatusten vaivaamana kylän sopukassa sijaitsevan talonsa ovelle, hän väänsi nopeasti lukossa avainta, jota jo oli pitänyt valmiina kädessään, aukaisi, astui sisälle ja lukitsi oven jälleen huolellisesti. Ja haluten turvallista seuraa hän huusi heti paikalla: Perpetua! Perpetua! ja meni siihen pieneen saliin, jossa arveli mainitun naishenkilön paraikaa olevan illallispöytää kattamassa.

Perpetua oli, kuten jokainen huomaa, Don Abbondion palvelijatar, kiintynyt ja uskollinen palvelijatar, joka asianhaarojen mukaan osasi totella ja komennella, kärsiä isäntänsä huonoa tuulta ja päähänpistoja, ja toiste taas panna hänet sietämään omia oikkujaan, jotka päivä päivältä lisääntyivät sittenkuin hän oli saavuttanut tuon kypsyneen iän, neljäkymmentä ajastaikaa, pysyen naimattomana, hän kun oli, mikäli itse väitti, hylännyt kaikki hänelle tehdyt aviotarjoukset, tai hän kun ystävättäriensä väittämän mukaan, ei koskaan ollut tavannut yhtään koiraa, joka olisi hänestä välittänyt.

– Tulen! hän vastasi, asettaen pöydälle tavalliseen paikkaan Don Abbondion lempiviiniä sisältävän pullon, ja hän lähti vitkaan liikkeelle. Mutta Perpetua ei vielä ollut astunut ruokasalin kynnyksen yli, kun Don Abbondio kävi sisälle niin levottomin askelin, niin synkin katsein ja niin muuttunein kasvoin, että ei edes tarvinnut Perpetuan kokeneita silmiä ensi katseella huomatakseen, että hänelle oli tapahtunut jotakin vallan tavatonta.

– Taivas armahda, mikä herra pastoria vaivaa?

– Ei mikään, ei yhtään mikään, Don Abbondio vastasi ja heittäysi vallan hengästyneenä suureen nojatuoliinsa.

– Kuinka, eikö mikään? Minulleko tahdotte sellaista luulotella, noin onnettoman näköinen kuin olette? Varmaankin teille on tapahtunut joku suuri onnettomuus.

– Oh, taivaan nimessä! Kun sanon, ei mitään, niin se ei ole mitään, tai on jotakin, jota en voi sanoa.

– Jota ette voi sanoa, ette edes minulle? Kukapa sitten pitää huolta terveydestänne, kuka teille antaa hyvän neuvon?

– Voi minua! Olkaa vaiti, älkääkä hommatko mitään ruokaa. Antakaa minulle lasillinen viiniäni.

– Ja te tahdotte uskotella minua, ettei teitä vaivaa mikään! sanoi Perpetua, täyttäen lasin ja pitäen sitä kädessään, ikäänkuin ei olisi tahtonut antaa sitä muutoin kuin palkintona siitä tunnustuksesta, jota hän jo niin kauan oli saanut odottaa.

– Lasi tänne heti paikalla, Don Abbondio virkkoi, tarttuen lasiin tutisevalla kädellä ja tyhjentäen sen nopeasti, ikäänkuin se olisi ollut jotakin lääkettä.

– Tahdotteko siis pakottaa minut kyselemään sieltä ja täältä, mitä on tapahtunut isännälleni? Perpetua virkkoi, seisten hänen edessään, kädet puuskassa ja kyynäspäät eteenpäin, katsoen häneen järkähtämättä, ikäänkuin olisi tahtonut imeä salaisuuden hänen silmistään.

– Taivaan nimessä, ei mitään loruja, ei mitään rähinää: tässä on henki kysymyksessä!

– Henkikö kysymyksessä?

– No niin juuri.

– Tiedätte varsin hyvin, että joka kerta kun olette suoraan uskonut minulle jotakin, niin en milloinkaan…

– No niin, totta kai! Kuten esimerkiksi koska…

Perpetua huomasi virittäneensä väärän virren; hän muutti äkkiä äänilajiaan:

– Pastori hyvä, hän sanoi liikutetulla ja liikuttavalla äänellä, olen aina ollut teihin kiintynyt; ja se että nyt tahdon tietää salaisuutenne, johtuu huolenpidosta, minä kun tahtoisin teitä auttaa, antaa teille hyvän neuvon, keventää mieltänne…

Itse teossa Don Abbondiota halutti yhtä suuresti vapautua ahdistavasta salaisuudestaan, kuin Perpetuata siihen tutustua; sentähden yhä heikommin torjuttuaan Perpetuan uudistetut ja yhä kiivaammat hyökkäykset, saatuaan hänet moneen kertaan vannomaan, ettei hän siitä hiiskuisi sanaakaan, hän viimein monen keskeytyksen ja huokauksen jälkeen kertoi hänelle tuon surkean tapauksen. Mainitessaan sen aiheuttajan nimen, vaati hän Perpetuan vannomaan uuden valan. Ja lausuttuaan tämän nimen Don Abbondio vaipui istuimen selkänojaa vastaan päästäen syvän huokauksen, nostaen ylös kätensä, puoleksi uhaten, puoleksi rukoillen ja sanoen:

– Armollinen taivas!..

– Voi minun päiviäni! huudahti Perpetua. Tuo roisto, tuo väkivallantekijä, tuo jumalaton mies!

– Suu kiinni! Vai tahdotteko kokonaan syöstä minut turmioon!

– No, olemmehan täällä yksin, eikä kukaan meitä kuuntele. Mutta mitä aiotte tehdä?

– Katsokaapas, sanoi Don Abbondio närkästyneellä äänellä, annattepa minulle hyviä neuvoja. Kysytte minulta, mitä aion tehdä; ikäänkuin te olisitte pulassa, ja minun pitäisi teidät siitä päästää.

– No, olisihan minulla kyllä vähäinen neuvo annettavana; mutta sitten…

– Entä sitten! antakaa kuulua.

– Minun neuvoni olisi se, kun kaikki sanovat arkkipiispaamme pyhäksi mieheksi ja jänteväksi mieheksi, ja ettei hän pelkää ketään, vaan että hän riemuitsee joka kerta kun hän voi kurittaa noita julmureita puolustaakseen pappia; niin minä sanon vaan, että kirjoittaisitte hänelle kauniin kirjeen ja selvittäisitte hänelle kuinka…

– Vaiti, vaiti! Kelpaavatko tuollaiset neuvot miesparalle! Ja kun sitten saisin pyssyn luodin selkääni, Jumala minua siitä varjelkoon, niin ottaisiko arkkipiispa sen minulta pois?

– Hui, hai! Eipä niitä pyssyn luoteja viskellä kuin papuja. Ja miten kävisi tämän matoisen maailman, jos nuo koirat purisivat joka kerta kuin haukkuvat. Sitäpaitsi olen huomannut, että ne, jotka osaavat käyttää hampaitaan ja hankkia itselleen respektiä, saavuttavat kunnioitusta. Ja juuri sentähden, että te ette koskaan tuo esiin syitänne, kaikki tätä nykyä hävyttömästi hyppäävät nenällemme…

– Vaiti heti paikalla!

– Kyllä minä pian olen vaiti. Mutta varmaa on sittenkin, että kun huomataan jonkun alati alistuvan ja panevan häntänsä jalkojen väliin…

– Suu kiinni! Onko nyt sopiva aika tuollaisiin jaarituksiin?

– No, riittäköön sitten: ajatelkaa asiaa ensi yönä. Mutta älkää tässä hyväksi aluksi itse vahingoittako itseänne tärvelemällä terveytenne. Syökää toki joku suupala.

– Totta kai sitä ajattelen, Don Abbondio mutisi, se on aivan varma.

Minä sitä ajattelen, sillä se on minun asiani. Ja hän nousi jatkaen:

– En tahdo syödä mitään, minulla on parempaa tekemistä. Totta mar minä sen tiedän, että minun on sitä asiaa ajatteleminen. Oh, oh, pitipä tämän onnettomuuden laskeutua juuri minun pääni päälle!

– Juokaa ainakin vielä tämä viinitilkka, sanoi Perpetua kaataen lasiin. Tiedätte, että tämä aina saattaa vatsanne kuntoon.

– Toisenlaista lääkettä tässä nyt tarvitaan!

Näin sanoen hän otti kynttilän ja mutisi yhä:

– Mitätön pikkuseikka! minun veroiselleni kunnon miehelle! Entä miten on käypä huomenna?

Tähän tapaan valittaen hän poistui kiivetäkseen yläkerrassa olevaan huoneeseensa. Saavuttuaan kynnykselle, hän kääntyi Perpetuaa kohti, painoi sormensa huulelleen ja virkkoi hitaalla ja juhlallisella äänellä:

– Taivaan nimessä. Ja hän katosi.