Читать книгу Kihlautuneet - Alessandro Manzoni, Alessandro Manzoni - Страница 5

Aurinko ei vielä ollut täydelleen noussut taivaanrannalle kun isä Cristoforo astui ulos Pescarenicon luostarista mennäkseen pikku taloon, jonne häntä odotettiin.

Pescarenico on pieni alue Addan vasemmalla rannalla tai oikeammin järven rannalla, lyhyen matkan päässä sillasta. Siinä on vähäinen ryhmä taloja, joissa enimmäkseen asuu kalastajia, ja joiden seiniä siellä täällä koristavat kuivamaan levitetyt verkot. Luostari, jonka seinämuurit vieläkin ovat pystyssä, sijaitsi ulkopuolella tätä aluetta ja vastapäätä mainittua kylää, josta sen erotti Leccosta Bergamoon johtava tie.

Taivas oli vallan selkeä: sitä myöten kuin aurinko kohosi vuorten takaa, sen valo näkyi laskeutuvan vastapäätä olevien vuorten harjanteilta ja ikäänkuin nopeasti kääriytyvän auki leviten rinteille ja laaksoon. Kevyt syystuuli irrotti silkkiäispuun oksista kuivuneet lehdet ja puhalsi ne maahan muutaman askeleen päähän puusta. Oikealla ja vasemmalla viinitarhoissa loistivat ohuissa köynnöksissä riippuvat punervat lehdet monin värivivahduksin.

Äsken kynnetyt pellot pistivät esiin ruskeina ja selvinä toisista, joita vielä peitti vaaleankeltainen ja kastehelmistä loistava sänki. Tämä näky oli hymyilevä; mutta jokainen tässä maisemassa liikkuva ihmisolento himmensi katsetta ja ajatusta. Joka hetki kohtasi siellä raihnaisia ja repaleisia kerjäläisiä, jotka joko olivat ammatissaan vanhentuneet tai jotka vasta äsken kurjuuden pakosta olivat ruvenneet ojentamaan kättänsä almunpyyntöön. Nämä kulkivat ääneti isä Cristoforon rinnalla, katsellen häntä hartaasti, ja vaikka heillä ei ollut mitään toivottavissa häneltä, kapusiini-munkki kun ei koskaan kajonnut rahaan, he kuitenkin kumartaen kiittivät häntä almusta, jonka jo olivat saaneet tai jota menivät pyytämään luostarista.

Pelloille hajaantuneiden työmiesten tarjooma näky oli vielä surullisempi. Toiset kulkivat kylväen siementä harvaan, säästäväisesti ja karsain mielin, niinkuin se, joka panee alttiiksi jotain liian arvokasta omaisuutta. Toiset polkivat lapiota vaivaloisesti ja käänsivät turvetta vastenmielisesti. Taudin hivuttama nuori tyttö veti köydestä laihaa ja kuihtunutta lehmää, tähysteli eteensä ja kumartui ketterästi alas lehmän edestä noukkimaan ruohoa, jota nälkä oli opettanut ihmisiäkin ravinnokseen käyttämään.

Tämänkaltaiset näyt lisäsivät joka askeleella luostariveljen alakuloisuutta, hänellä kun jo ennestään oli mielessään se surullinen aavistus, että hän oli saapa kuulla kerrottavan jotain onnettomuutta.

Mutta miksi hän piti niin suurta huolta Luciasta? Ja miksi hän heti sanan saatuaan oli lähtenyt matkaan yhtä joutuisasti kuin jos maakuntapiirin luostariesimies olisi häntä kutsunut? Ja kuka oli tämä isä Cristoforo?

On tarpeellista vastata kaikkiin näihin kysymyksiin.

Isä Cristoforo, kotoisin – sta, oli lähempänä kuutta- kuin viittäkymmentä. Hänen paljaaksi ajettu päänsä, jota kapusiini-munkkien ohjesääntöjen mukaisesti reunusti ainoastaan kapea hiuskiehkura, kohosi aika-ajoin tehden liikkeen, joka pani aavistamaan jotain itsetietoista ja levotonta; mutta se kumartui äkkiä taas vaipuen nöyrään mietiskelyyn. Valkea ja pitkä parta, joka peitti posket ja leuan, saattoi vielä selväpiirteisemmin esiintymään kasvojen yläosan jalon muodon, ja niihin oli aikoja sitten tavaksi tullut pidättyväisyys lisännyt vakavuutta, karkoittamatta alkuperäistä ilmehikkäisyyttä. Hänen kuoppiinsa syventyneet silmänsä olivat enimmästi maahan luotuina, mutta joskus ne säihkyivät nopean vilkkaasti, samoin kuin pari rajuja hevosia, joita ohjaa ajuri, minkä ne kokemuksesta tietävät voittamattomaksi hillitsijäkseen, kuitenkin aika-ajoin tekee hurjan syrjähyppäyksen, jonka seuraavassa tuokiossa saa maksaa kovalla ohjastennykäyksellä.

Isä Cristoforo ei aina ollut ollut tällainen, eikä hänen nimensä aina Cristoforo; hänen oikea ristimänimensä oli Lodovico. Hän oli erään – Maisen kauppiaan poika – nämä aukot johtuvat nimensä ilmoittamattoman historioitsijan varovaisuudesta – joka kauppias viimeisinä elinvuosinaan, koottuaan tarpeeksi varoja ja ollen vailla muita perillisiä kuin tämä ainoa poika, oli lopettanut kauppaliikkeensä ja alkanut elää ylhäisen herran tavoin.

Näissä uusissa joutilaisuuden täyttämissä oloissa hän sai päähänsä ruveta suuresti häpeämään koko sitä aikaa, jonka hän oli kuluttanut tehdessään jotain hyödyllistä tässä maailmassa. Tämän päähänpiston valtaamana hän koetti kaikin tavoin saada ihmiset unhoittamaan, että hän oli ollut kauppias; jopa hän itsekin olisi tahtonut tämän seikan unhoittaa. Mutta puoti, tavaramytyt, laskukirjat, kyynäräpuu sukelsivat yhä esiin hänen mielessään, kuten Bancon hahmo näyttäytyi Macbeth'ille keskellä juhla-ateriaakin ja kärkkyvierasten hymyilyä. Ja tuskin saattaa kuvata sitä huolta, millä noiden ihmisparkojen täytyi välttää jokaista sanaa, joka olisi saattanut viitata isännän entiseen ammattiin. Eräänä päivänä, mainitakseni ainoastaan yhden esimerkin, vallitsi aterian lopulla mitä vilkkain ja vilpittömin hilpeys; ja oli vaikeata sanoa, kuka nautti enemmän, vieraatko siitä, että tyhjensivät pöydältä ruokia, vai isäntä siitä, että oli ne heidän eteensä kattanut. Tällöin jälkimäinen ystävällisellä ylevämmyydellä pisteli erästä vieraistaan, joka oli maailman suurimpia syömäreitä. Tämä tahtoi vastata pilaan ja sanoi tarkoittamatta mitään pahaa, teeskentelemättä kuin lapsi: – Oh, minulla on kauppiaan korvat.1

Seuraavassa tuokiossa tämä vieras tyrmistyi lausumistaan sanoista ja loi epävarman katseen isännän synkistyneisiin kasvoihin: kumpikin olisi tahtonut saada näköönsä aikaisemman iloisen ilmeen; mutta se oli mahdotonta. Muut vieraat miettivät, kukin puolestaan, miten haihduttaisivat tämän pienen kiusallisuuden, kääntämällä keskustelun toisaalle; mutta tuumiessaan he vaikenivat, ja tämän hiljaisuuden aikana tuo kiusallinen sattuma kävi tuntuvammaksi. Jokainen vältti toisen katsetta; jokainen tunsi, että kullakin oli sama ajatus, jota kaikki tahtoivat salata. Ilo oli siksi päiväksi kadonnut; ja tuota varomatonta, tai oikeammin, onnetonta vierasta ei enää kutsuttu pitoihin. Näin Lodovicon isä eli loppuvuotensa alituisessa ahdistuksessa, lakkaamatta peläten, että häntä ivattaisiin; hän ei koskaan tullut ajatelleeksi, ettei myyminen ole sen naurettavampaa kuin ostaminen, ja että hän sitä ammattia, josta nyt häpesi, oli harjoittanut niin monena vuotena julkisesti ja ilman tunnontuskia.

Hän antoi pojalleen huolellisen kasvatuksen, ajan vaatimusten mukaisesti ja mikäli lait ja tavat sallivat; hän hankki hänelle kirjallisuuden ja ratsastustaidon opettajia, ja kuoli, jättäen hänet jälkeensä rikkaana ja nuorena.

Lodovico oli omaksunut ylhäisen herran tavat; ja imartelijat, joiden keskuudessa hän oli kasvanut, olivat totuttaneet hänet vaatimaan hyvin kunnioittavaa kohtelua. Mutta kun hän yritti yhtyä kaupungin johtaviin henkilöihin, hän huomasi, että näiden olot olivat perin erilaiset kuin ne, joihin hän oli tottunut; ja hänelle selvisi, että hänen, jos mieli päästä heidän kanssaan seurustelemaan, mikä oli ollut hänen toiveidensa päämäärä, täytyi alistua outoon kouluun, nimittäin kärsivällisyyden ja nöyryyden kouluun, aina pysyä syrjässä ja niellä monta katkeraa palaa. Sellainen elintapa ei pitänyt yhtä Lodovicon kasvatuksen eikä luonteen kanssa. Katkerana hän poistui heiltä. Mutta poistuttuaan hän tunsi mielipahaa; sillä hänestä tuntui, kuin nuo henkilöt sittenkin olisivat olleet hänen oikeita tovereitaan, vaikka hän odottikin heiltä ystävällisempää kohtelua.

Näin häälyen kiintymyksen ja vihan välillä, hän ei voinut tuttavallisesti seurustella heidän kanssaan, mutta halusi kuitenkin jollakin tavoin ylläpitää yhteyttä heihin, minkä vuoksi hän rupesi kilpailemaan heidän kanssaan upeudessa ja loisteliaisuudessa, täten hankkien itselleen rahoillaan vihamielisyyttä, kateutta ja ivailua. Hänen rehellinen, mutta samalla kiivas mielensä oli sittemmin pian johtanut hänet toisiin vakavampiin selkkauksiin. Hän kammoksui vaistomaisesti ja syvästi väkivallan ja vääryyden tekoja; tämä hänen kammonsa vielä kiihtyi siitä, että niitä enimmin tekivät eräänlaiset henkilöt, joita hän kaikkein ankarimmin vihasi.

Tyydyttääkseen tai ylläpitääkseen kaikkia näitä intohimoja samalla kertaa, hän kernaasti rupesi heikon sorretun puolustajaksi, ryhtyi ehkäisemään sortajan tuumia, sekaantui välittäjänä toisten riitaan ja riitaantui täten itse heidän kanssaan. Näin hänestä vähitellen oli tullut sorrettujen suojelija ja vääryyksien kostaja. Tämä tehtävä oli raskas; ei sovi ihmetellä, että Lodovico-paralla oli vihamiehiä, selkkauksia ja huolia.

Tämän ulospäin suuntautuvan taistelun ohella hänellä oli alituisesti kestettävänä sisäinenkin taistelu. Sillä pannakseen täytäntöön jonkun hyvän työn (puhumatta niistä, joita hänen ei onnistunut toteuttaa) hänenkin täytyi ryhtyä väkivaltaa ja viekkautta harjoittamaan, mitä hänen omatuntonsa myöhemmin ei voinut hyväksyä. Hänen täytyi pitää ympärillään suuri joukko tappelupukareita; näin hänen, sekä oman turvallisuutensa vuoksi että voidakseen tarpeen vaatiessa turvautua voimakkaampaan avustukseen, täytyi valita nuo henkilöt kaikkein rohkeimmista ja elää pahantekijäin parissa rakkaudesta oikeuteen. Tästä oli seurauksena, että hän monasti alakuloisena epäonnistuneesta yrityksestä tai pelokkaana uhkaavasta vaarasta, kyllästyen alituiseen varuillaanolemiseen, inhoten seuraansa, tuumien tulevaisuuttaan ja ollen huolissaan omaisuutensa vuoksi, joka päivä päivältä väheni hyviin töihin ja uhkayrityksiin – että hän kaiken tämän vuoksi varsin usein oli ajatellut ruveta munkiksi; tämä oli siihen aikaan tavallisin keino päästä pulmallisesta asemasta. Mutta tämä ajatus, joka kenties olisi koko hänen elinaikansa pysynyt pelkkänä tuumana, muuttui järkähtämättömäksi päätökseksi tapauksen johdosta, joka oli hänen elämänsä vakavin.

Hän kulki eräänä päivänä kotikaupunkinsa katua pitkin seuranansa kaksi bravoa ja muuan Cristoforo niminen mies, joka ennen oli ollut puotipalvelija, mutta joka liikkeen lakattua oli ylennyt hovimestariksi. Tämä mies oli viidenkymmenen vaiheilla ja oli ollut nuoruudestaan asti sydämellisesti kiintynyt Lodovicoon, jonka oli nähnyt syntyvän ja jonka maksama palkka ja antamat rahalahjat tuottivat toimeentulon sekä hänelle itselleen että hänen vaimolleen ja kahdeksalle lapselleen.

Lodovico näki kaukaa tulevan erään herrasmiehen, röyhkeän ja tunnetun sortajan, jonka kanssa hän ei koskaan ollut puhunut, mutta jota hän sydämensä pohjasta vihasi ja jota hän halukkaasti vastusti. On näet yksi tämän maailman etuja, että voi vihata ja olla vihattu, toisiaan tuntematta. Tuo mies, jota seurasi neljä ammattirosvoa, lähestyi suoraa päätä, kopein askelin, pää pystyssä ja huulillaan ylpeä ja ylenkatseellinen ilme. Molemmat kulkivat vallan lähellä muuria; mutta Lodovicolla (pankaa tämä merkille) oli oikea kuve muuriin päin; ja tämä antoi hänelle vanhan tavan mukaan oikeuden – näin laajalle ulottuu inhimillinen oikeus – olla poistumatta mainitusta muurista vastaantulijan mennessä ohi, kuka tahansa hän olikaan. Ja tuohon aikaan pantiin tavattoman suurta painoa moisiin asioihin. Vastaantulija taas väitti, että tämä oikeus olikin hänellä aatelismiehenä, ja että Lodovicon velvollisuus oli väistyä syrjään hänen edestään; tämä muka nojasi toiseen tapaan. Sillä tässä, kuten monessa muussa seikassa, oli voimassa kaksi vastakkaista sovinnaisuutta, ilman että oli ratkaistu, kumpi oli parempi. Ja tämä antoi aihetta kahakkaan aina kun joku itsepäinen pää törmäsi toista samanlaista vastaan.

Nämä molemmat tulivat vastatusten, painautuen kiinni muuriin, vallan kuin kaksi liikkuvaa kohokuvaa. Kun he olivat aivan nenätysten, tuo toinen mittaili katseillaan Lodovicoa ja sanoi, pää kenossa, käskevän näköisenä ja äänenpainolla, joka veti vertoja katseelle:

– Pois tieltä!

– Pois tieltä te itse, Lodovico vastasi. – Minulla on oikeus kulkea väistymättä eteenpäin.

– Teikäläistä kohdatessani minulla on aina edessäni avoin tie.

– Niinpä kyllä, jos teikäläisen röyhkeys olisi meikäläisen laki.

Molempien seuralaiset olivat pysähtyneet isäntiensä taakse, katsellen toisiaan kuin äkäiset koirat, käsi tikarin kahvalla ja valmiina taisteluun. Eri tahoilta paikalle osuvat henkilöt pysähtyivät matkan päähän katselemaan mitä tästä oli tuleva. Ja näiden katsojien läsnäolo kiihoitti yhä enemmän taistelevien itserakkautta.

– Pois tieltä, käsityöläisheittiö! Tai minä sinulle kerta kaikkiaan opetan miten pitää kohdella aatelismiestä.

– Valehtelette sanoessanne minua heittiöksi.

– Valehtelet, että minä muka olen valehdellut.

Tämä vastaus oli sääntöjen mukainen.

– Ja jos sinä olisit jalosukuinen, kuten minä, tuo herra lisäsi, niin minä miekoin, vaipoin sinulle osoittaisin, että valehtelija olet sinä.

– Onhan tuo hyvä tekosyy, joka vapauttaa teidät todistamasta teolla röyhkeyttänne.

– Paiskatkaa tuo konna alas lokaan, sanoi aatelismies kääntyen kätyriensä puoleen.

– Saammehan nähdä! virkkoi Lodovico, astuen äkkiä askeleen taaksepäin ja tarttuen miekkaansa.

– Sinä julkea! toinen huusi, paljastaen miekkansa: tämän minä murskaan sittenkuin se on tahraantunut sinun arvottomalla verelläsi!

Nyt hyökkäsi toinen toisensa kimppuun; palvelijat syöksyivät molemmilta puolin isäntiään puolustamaan. Taistelu oli epätasainen luvun puolesta kuin myös siihen nähden, että Lodovico koetti pikemmin välttää iskuja ja riisua aseet vastustajaltaan, kuin häntä tappaa; tämä taas kaikin mokomin haki Lodovicon surmaa. Lodovico oli jo eräältä rosvolta saanut tikarin iskun vasempaan käsivarteensa ja lisäksi pienen naarmun poskeensa, ja hänen päävihollisensa ahdisti häntä tehdäkseen hänestä lopun. Tällöin Cristoforo nähdessään herransa hengenvaarassa hyökkäsi tikari kädessä tuon ahdistajan kimppuun. Tämä käänsi nyt koko raivonsa Cristoforoon ja lävisti hänet miekallansa. Tämän nähdessään Lodovico, ollen suunniltaan, kiidätti miekkansa ahdistajan vatsaan; ahdistaja kaatui henkeään heittäen maahan melkein samassa silmänräpäyksessä kuin Cristoforo parka. Aatelismiehen rosvot, kovan löylytyksen saaneina ja nähdessään herransa makaavan maassa kuolleena, lähtivät pakoon. Myöskin Lodovicon väki, sekin pahoista iskuista ja vammoista vaivautuneena, kun ei enää ollut vastustajia ja kun se ei tahtonut joutua tekemisiin saapuville tulvivien ihmisten kanssa, livisti tiehensä toisaanne päin. Näin Lodovico jäi yksikseen, nuo kaksi synkkää toveria jalkojensa juuressa, keskelle sankkaa väkijoukkoa.

– Miten tämä tapahtui?

– On vain yksi ruumis.

– Niitä on kaksi.

– Sillä on reikä vatsassa.

– Kuka on tässä tapettu?

– Tuo ylen kopea mies.

– Oh, Neitsyt Maria, mikä teurastus!

– Ken etsii, hän löytää.

– Siinä hän nyt on saanut palkkansa.

– Hänenkin loppunsa on tullut.

– Mikä isku!

– Tästä nousee vakava juttu.

– Ja tuo toinen onneton.

– Taivas armahda! Mikä näky!

– Pelastakaa hänet! Pelastakaa hänet.

– Katsokaapa missä tilassa hän on. Veri vuotaa hänestä kuiviin.

– Paetkaa, miesparka. Älkää antako itseänne vangita.

Nämä sanat, jotka kuuluivat yli väkijoukon sekavan melun, tulkitsivat yleistä toivomusta. Ja neuvoon liittyi apu. Tämä tapaus oli sattunut lähellä kapusiinilaiskirkkoa; kirkko oli, kuten kaikki tietävät, siihen aikaan tyyssija, johon eivät päässeet tunkeutumaan teloittajat eikä koko tuo lahko ihmisiä, joita sanottiin oikeudeksi.

Tänne kansa vei tai oikeammin kantoi haavoittuneen ja melkein tajuttoman murhamiehen; ja munkit vastaanottivat hänet rahvaan käsistä, joka häntä heille suositteli sanoen:

– Tämä on kunnon mies, joka on surmannut ylpeän konnan. Hän on tehnyt sen puolustautuakseen, sillä pahasti häntä ahdistettiin.

Lodovico ei ollut koskaan sitä ennen vuodattanut verta; ja vaikka murha näihin aikoihin oli jotain niin tavallista, että jokaisen korvat olivat tottuneet kuulemaan siitä puhuttavan ja silmät sitä näkemään, kuitenkin hänen edestään henkensä heittäneen ja hänen kädestään kuolleen miehen näkemisen herättämä vaikutelma oli uusi ja selittämätön; se nosti mieleen ennen kokemattomia tunteita. Hänen vihamiehensä sortuminen, tämän kasvojen muuttuminen, jotka silmänräpäyksessä olivat vaihtaneet uhan ja raivon ilmeen liikkumattomuuteen ja kuoleman juhlalliseen levollisuuteen, olivat tarjonneet näyn, joka äkkiä muutti murhaajan mielen. Joutuin hänet vietiin luostariin, hän tuskin tiesi missä oli ja mitä teki. Ja kun hän taas oli tullut täysiin tajuihinsa, hän huomasi olevansa luostarin sairaalassa ja haavalääkärimunkin hoidon alaisena (kapusiini-munkeilla oli tavallisesti joka luostarissa yksi tällainen henkilö), joka munkki asetteli liinan-nukkaa ja siteitä potilaan äskeisessä kahakassa saamille kahdelle haavalle. Muuan vanhanpuoleinen munkki, jonka erityistehtävänä oli kuolevaisten auttaminen ja joka usein oli täyttänyt tämän velvollisuutensa kaduilla ja toreilla, oli oitis noudettu taistelupaikalle. Muutama hetki senjälkeen hän palasi luostariin, astui sairashuoneeseen, lähestyi Lodovicon vuodetta ja virkkoi:

– Rauhoittukaa, hän kuoli kuin kristitty ainakin ja antoi minulle toimeksi pyytää teiltä anteeksi ja tuoda teille hänen anteeksiantonsa.

Nämä sanat palauttivat Lodovico paran täydesti todellisuuteen ja saattoivat vilkkaammiksi ja selvemmiksi ne tunteet, jotka kumeina ja sekavina olivat liikkuneet hänen mielessään: ystävän menettämisen aiheuttaman surun, kammon ja tunnontuskan, jotka hänen oman kätensä suuntaama isku oli nostanut, ja samalla haikean säälin sitä miestä kohtaan, jonka oli surmannut.

– Entä toinen heistä, hän kysyi luostariveljeltä.

– Toinen oli jo kuollut, kuin minä saavuin.

Tällävälin luostarin käytävät ja lähistö vilisivät uteliaita. Mutta saapuville tulleet järjestyksen valvojat karkoittivat väkijoukon ja asettuivat määrämatkan päähän portista, kuitenkin niin lähelle, ettei kukaan voinut siitä astua ulos ilman, että hänet huomattiin. Eräs vainajan veljistä, pari hänen serkkuansa ja vanha setä saapuivat asestettuina kiireestä kantapäähän ja suuren palkkalaisrosvojoukon seurassa. He kiersivät luostaria ja katselivat halveksien ja uhkaavasti noita uteliaita, jotka eivät uskaltaneet sanoa: – Se oli hänelle oikein; – mutta joiden kasvojen ilmeet selvästi kuvastivat tätä ajatusta.

Niin pian kuin Lodovico oli voinut koota ajatuksensa, hän kutsutti luokseen ripittäjä-munkin, pyysi tätä menemään Cristoforon lesken luo ja anomaan häneltä Lodovicon nimessä anteeksi sitä, että hän, Lodovico, oli tämän suuren onnettomuuden syy, joskin epätahallinen, sekä samalla vakuuttamaan tuolle leskelle, että Lodovico otti huolehtiakseen koko hänen perheensä toimeentulosta. Kun hän sitten punnitsi tilaansa, hän tunsi itsessään heräävän entistään voimakkaampana ajatuksen ruveta munkiksi, mikä ajatus jo aikaisemmin oli liikkunut hänen mielessään. Hänestä tuntui kuin Jumala itse olisi viittonut hänelle hänen tiensä ja ilmaissut hänelle tahtonsa johtamalla hänet tällaisten asianhaarain vallitessa luostariin. Ja näin hän teki päätöksensä.

Hän pyysi luokseen luostarinjohtajan ja ilmaisi hänelle aikeensa. Tämä vastasi, että piti varoa hätäisiä päätöksiä, mutta että, jos hänen aikomuksensa oli kestävää laatua, sitä ei vastustettaisi. Silloin Lodovico kutsutti notaarin ja lahjoitti virallisesti koko jälelläolevan omaisuutensa – vielä sangen sievän perinnön – Cristoforo vainajan perheelle; hän antoi määräsumman leskelle, ikäänkuin vastalahjana, ja loput Cristoforon jälkeen jättämälle kahdeksalle lapselle.

Lodovicon päätös oli hyvin tervetullut hänen isännilleen, munkeille, jotka hänen tähtensä olivat joutuneet varsin pulmalliseen asemaan. He eivät edes ottaneet keskustelunalaiseksi sellaista menettelyä, että olisivat lähettäneet Lodovicon pois luostarista, täten pannen hänet alttiiksi oikeudelle, s.o, vihamiestensä kostolle. Täten he olisivat tunnustaneet luopuvansa omista etuoikeuksistaan, alentaneet luostarin arvoa kansan silmissä ja vetäneet ylitsensä koko maanpiirin kapusiinilais-munkkien moitteen siitä, että olisivat loukanneet heidän kaikkien oikeutta, jotka sanoivat itseään samaisen oikeuden holhojiksi. Toiselta puolen vainajan perhe, joka sekä itsessään että liittolaistensa kautta oli perin mahtava, oli kiihoittunut vaatimaan kostoa ja julisti vihollisekseen jokaisen, joka yritti tätä kostontuumaa vastustaa.

Tarina ei kerro, suriko tämä perhe suuresti surmattua, eikä edes, vuodatettiinko koko sukulaispiirissä ainoatakaan kyyneltä hänen kuolemansa johdosta. Se kertoo vain, että heissä kaikissa paloi himo saada surmaaja elävänä tai kuolleena käsiinsä. Kun tämä nyt puki ylleen kapusiini-munkin kaapun, hän sovitti koko asian. Hän täten ikäänkuin osoitti katumusta, otti päälleen rangaistuksen, tunnusti epäsuoraan itsensä syylliseksi ja luopui kaikesta enemmästä kiistasta; hän oli sanalla sanoen vihollinen, joka luopui aseistaan. Vainajan sukulaiset saattoivat muuten, jos hyväksi näkivät, uskoa ja kerskailla, että hän oli ruvennut munkiksi epätoivosta ja peläten heidän vihaansa. Joka tapauksessa se seikka, että miehen oli pakko luopua omaisuudestaan, ajaa paljaaksi päänsä, kulkea avojaloin, nukkua oljilla ja elää almuista, saattoi mitä ärtyisimmästäkin loukatusta tuntua riittävältä rangaistukselta.

Luostarinjohtaja ilmestyi vainajan veljen luo, esiintyen teeskentelemättömän nöyrästi, vakuutti moneen kertaan kunnioitustaan hänen ylhäistä perhettään kohtaan ja toivomustaan tehdä sille mieliksi kaikessa, mitä suinkin oli mahdollista, puhui Lodovicon katumuksesta ja päätöksestä, huomautti kohteliaasti, että vainajan perhe saattoi siihen tyytyä ja viittasi sitten lempeästi tai pikemmin ovelasti siihen, että miellytti asia häntä tai ei, se ei ollut muutettavissa. Vainajan veli joutui vihan vimmaan, jota kapusiinilais-munkki lievensi sanomalla silloin tällöin: – Surunne on täysin oikeutettu. Vainajan veli huomautti, että hänen perheensä joka tapauksessa aikoi hankkia itselleen oikeutetun hyvityksen; ja munkki, vaikka olikin toista mieltä, varoi häntä vastustamasta. Viimein tuo veli vaati ja asetti ehdoksi, että hänen veljensä surmaaja viipymättä lähtisi pois siitä kaupungista.

Luostarinjohtaja, joka jo aikaisemmin oli päättänyt, että näin piti tapahtuman, sanoi niin menettelevänsä, antaen toisen luulla, jos se häntä huvitti, että tämä tapahtui tottelevaisuudesta. Siten kaikki sovittiin. Surmatun perhe oli tyytyväinen, että se kunnialla erosi jutusta; munkit olivat tyytyväiset, he kun pelastivat miehen ja etuoikeutensa, hankkimatta itselleen vihamiehiä; tyytyväisiä olivat ritarillismieliset, jotka huomasivat riitajutun päättyvän kunniakkaasti; tyytyväinen oli kansa, joka näki suosimansa miehen suoriutuvan ikävästä selkkauksesta ja joka samalla ihaili tämän miehen mielenmuutosta; tyytyväinen, ja tyytyväisempi kaikkia muita oli lopuksi keskellä suruansa Lodovico, joka alkoi sovitukselle ja nöyrälle palvelukselle omistettua uutta elämää, mikä saattoi, jos ei kokonaan korvata, niin ainakin hyvittää hänen pahaa tekoansa ja tylsyttää tunnontuskan sietämätöntä kärkeä. Jonkun aikaa häntä suretti se epäluulo, että hän muka oli tehnyt päätöksensä pelosta; mutta hän tyyntyi pian ajatellessaan, että tämä ihmisten epäoikeutettu arvostelu vaan oli lisärangaistus hänelle ja lisäkeino sovittamaan tekoaan. Näin hän kolmenkymmenvuotiaana pukeutui karkeaan munkkikaapuun. Ja hänen kun tavanmukaisesti piti luopua nimestään ja ottaa toinen, hän valitsi nimen, joka lakkaamatta muistutti hänelle, mitä hänellä oli hyvitettävänä: hän otti nimekseen veli Cristoforo.

Heti kun munkkikaapuun pukeutumisen juhlallisuus oli ohi, luostarinjohtaja ilmoitti hänelle, että hänen oli lähdettävä – iin luostarinalokkaan koeaikaansa suorittamaan. Tämä luostari oli kuudenkymmenen penikulman päässä, ja Lodovicon oli lähdettävä matkaan jo seuraavana päivänä. Alokas kumarsi syvään ja pyysi erästä armonosoitusta.

– Sallikaa minun, isä, hän sanoi, ennen lähtöäni tästä kaupungista, missä olen vuodattanut miehen veren, ja johon jätän julmasti kärsineen perheen, ainakin lieventää tätä perhettä kohdannutta loukkausta, osoittamalla mielipahaani siitä, etten voi korvata vahinkoa, pyytämällä anteeksi surmatun veljeltä ja poistamalla hänen sydämestään katkeruuden, jos Jumala sen sallii.

Luostarinjohtajan mielestä tällainen toimenpide, ollen jo itsessään hyvä, lisäksi oli omansa saattamaan tuon aatelisperheen välit luostariin sovinnollisemmiksi. Ja hän riensi joutuin surmatun veljen luo esittämään veli Cristoforon pyynnön. Kuullessaan tämän niin odottamattoman ehdotuksen tuo veli tunsi sekä ihmetystä että suuttumusta ja siitä huolimatta joltistakin mielihyvää.

Hetkisen mietittyään hän virkkoi:

– Hän tulkoon huomenna. – Ja hän määräsi tunnin.

Luostarinjohtaja palasi viemään alokkaalle tiedon toivotusta suostumuksesta.

Aatelismies ajatteli heti, että tämä sovintotilaisuus lisäisi sitä enemmän hänen arvoaan kaikkien hänen sukulaistensa ja yleisön silmissä, kuta juhlallisempi ja huomiotaherättävämpi se oli, ja että siitä oli tuleva – kuten uudenaikainen sievistelevä puhetapa kuuluu – kaunis lehti perheen historiaan. Kiireisesti hän lähetti sanan kaikille sukulaisilleen, että he suvaitsisivat vaivata itseään – tämä oli sen ajan kutsumuoto – tulemaan seuraavana päivänä puolisen aikaan hänen taloonsa saamaan yhteistä hyvitystä.

Päivällisaikaan palatsi vilisi kaikenikäisiä ja kummankin sukupuolisia ylhäisiä herroja. Siinä häärittiin, siinä liehui ja heilui sekaisin suuria vaippoja, korkeita höyhentöyhtöjä, riippuvia miekkoja, siinä liiteli jäykkiä ja poimukkaita kauluksia, kahisi kuviokuteisia laahustimia. Eteiset, piha ja katu vilisivät palvelijoita, hovipoikia, palkkalaisrosvoja ja uteliaita. Veli Cristoforo huomasi nämä valmistukset, arvasi niiden aiheen ja tunsi sen johdosta hetkisen levottomuutta. Mutta seuraavassa tuokiossa hän arveli:

– Tämä on, niinkuin olla pitää: Surmasinhan hänet julkisesti, niin monen hänen vihamiehensä läsnäollessa. Se oli ollut häväistys; tämä oli hyvitys!

Kulkien katseet maahan luotuina, seuralaismunkin vieressä, hän astui sisälle tämän talon portista, meni pihan poikki keskeltä väkijoukkoa, joka seurasi häntä jotenkin tungettelevan uteliain katsein, kiipesi ylös portaita kulkien ylhäissukuisen väkijoukon keskitse, joka väistyi sivuille hänen edestään. Ja satojen katseiden seuraamana hän saapui talon isännän eteen. Tämä seisoi lähimpien sukulaistensa ympäröimänä keskellä salia, katse maata kohti, leuka pystyssä, vasen käsi miekan kahvalla ja oikea käsi painaen vaipan kaulusta rintaa vastaan.

On joskus miehen kasvoissa ja ryhdissä niin välitön ilme, tekisi mieli sanoa sellainen sisäisen sieluntilan heijastus, että lukuisan katsojakunnan mielipide tuosta sieluntilasta on yksi ainoa. Veli Cristoforon kasvot ja ryhti ilmaisivat selvästi läsnäolijoille, ettei hän ollut ruvennut munkiksi eikä hakenut tätä nöyryytystä pelosta ihmisiä kohtaan. Ja tämä alkoi saada hänelle kaikki myötätuntoisiksi.

Nähdessään loukkaamansa aatelismiehen hän joudutti askeleitaan, laskeutui polvilleen hänen jalkojensa juureen, pani kädet ristiin rinnalleen ja sanoi kumartaen ajetun päänsä nämä sanat:

– Olen teidän veljenne surmaaja. Jumala tietää, että tahtoisin antaa hänet teille takaisin vaikka koko oman vereni hinnasta. Mutta en voi muuta kuin teille esittää tehottoman ja myöhäisen anteeksipyyntöni, jota Jumalan nimessä rukoilen teitä hyväksymään!

Kaikkien katseet olivat liikkumattomina kiintyneet munkinalokkaaseen ja siihen henkilöön, jota hän puhutteli; kaikki kuuntelivat tarkkaavaisesti, Veli Cristoforon vaiettua nousi koko salissa hiljainen säälin ja kunnioituksen murina. Aatelismies, joka seisoi siinä väkinäisen ylpeänä ja vihaansa tukahuttaen, heltyi näistä sanoista ja kumartuen polvistuneen puoleen:

– Nouskaa, hän sanoi värähtelevin äänin, loukkaus … todella tekonne … mutta se puku, jota kannatte … eikä ainoastaan sentähden, vaan myös teidän itsenne vuoksi… Nouskaa, veljeni… veli parkani … enhän voi sitä kieltää … oli ritari … oli mies … hieman raju … hieman kiivas… Mutta tapahtuuhan kaikki Jumalan sallimuksesta. Älkäämme enää siitä puhuko… Mutta, veliseni, älkää enää olko tuossa asennossa!

Ja tarttuen hänen käsivarteensa, hän nosti hänet pystyyn.

Seisoen, mutta pää kumarassa, veli Cristoforo vastasi:

– Saatan siis toivoa, että te olette myöntynyt anteeksipyyntööni! Ja jos olen saanut anteeksiantonne, keltä en sitten voisi sitä toivoa? Oi, jos saisin kuulla teidän huuliltanne nämä sanat: Annan anteeksi!

– Anteeksiantoni? virkkoi aatelismies. Ettehän enää sitä tarvitse. Mutta kun sitä haluatte, niin tietysti, tietysti annan teille sydämestäni anteeksi, kuten myöskin kaikki muut…

– Kaikki, kaikki, läsnäolijat huusivat yhteen ääneen.

Luostariveljen kasvot kirkastuivat kiitollisuuden väikkeestä, jonka alta kuitenkin vielä pilkoitti esiin nöyrä ja syvä tehdyn pahan teon tietoisuus, mitä ei ihmisten anteeksianto voinut haihduttaa. Aatelismies, tämän näyn hellyttämänä ja yleisen mielenliikutuksen valtaamana kietoi käsivarsillaan Cristoforon kaulan, antoi hänelle ja sai häneltä takaisin sovinnon suudelman.

Raikas hyvähuuto kajahti joka taholta salia. Kaikki lähtivät liikkeelle ja tunkeutuivat munkin ympärille. Tällävälin saapui palvelijoita tuoden runsaasti virvokkeita. Aatelismies lähestyi Cristoforo ystäväämme, joka hankki lähtöä, ja sanoi hänelle:

– Veliseni, nauttikaa jotain; antakaa minulle tämä ystävyydenosoitus.

Ja hän tarjosi hänelle ennen kuin kellekään toiselle; mutta munkki vetäytyi syrjään osoittaen jonkunmoista sydämellistä vaatimattomuutta:

– Tällaiset seikat, hän virkkoi, eivät enää ole minua varten, mutta en suinkaan tahdo kieltäytyä vastaanottamasta antimianne. Olen juuri matkaan lähdössä. Suvaitkaa käskeä, että minulle annetaan leipä, jotta voin sanoa nauttineeni vieraanvaraisuuttanne, syöneeni teidän leipäänne ja saaneeni todisteen anteeksiannostanne.

Liikutettuna aatelismies käski, että näin oli tehtävä. Ja kiireisesti tuli juhlapukuinen palvelija kantaen hopeatarjottimella leipää, jonka tarjosi munkille; tämä otti sen, kiitti ja pisti sen koriinsa. Sitten hän pyysi saada poistua; ja uudelleen syleiltyään talon isäntää ja kaikkia niitä, jotka ollen hänen läheisyydessään hetkeksi saivat hänet valtoihinsa, hän vaivoin pääsi heistä erille. Vielä eteisessäkin hänen oli vaikea tempautua irti palvelijoista jopa palkkalaisrosvoista, jotka suutelivat hänen kaapunsa helmaa, nuoravyötään ja päähinettään. Ja häntä saatettiin kadulle kuin riemukulussa, ja kansanjoukko seurasi häntä kaupungin portille asti; hän astui siitä ulos, alkaen jalkamatkansa alokkaantoimensa päämäärää kohti.

Surmatun veli ja sukulaiset, jotka olivat odottaneet saavansa kokea sinä päivänä ylpeyden tuottamaa surullista tyydytystä, olivat nyt päinvastoin täynnä anteeksiannon ja hyväntahtoisuuden nostamaa selkeätä iloa. Koolla oleva seura jäi vielä hetkeksi keskustelemaan, tehden sen hilpeämielisesti ja tavattoman sydämellisesti sekä kosketellen aiheita, joita ei kukaan ollut odottanut sinne tullessaan. Ei puhuttu saadusta hyvityksestä, kostetusta solvauksesta, voitetuista vastuksista, vaan sen sijaan luostarinalokkaan ylistäminen, sovinto ja leppeys olivat puheenaiheina. Muuan läsnäolijoista, joka muuten olisi viidennenkymmenennen kerran kertonut miten hänen isänsä, kreivi Muzio, oli osannut tuossa kuuluisassa yhteentörmäyksessä saada vaikenemaan tuon kaikkein tunteman suurkerskurin, markiisi Stanislaon, puhui nyt sen asemesta erään useita vuosia sitten kuolleen munkki Simonen katumuksenteoista ja kärsivällisyydestä.

Vieraiden lähdettyä isäntä, yhä vielä mielenliikutuksen valtaamana, ihmetellen muisteli mitä oli kuullut ja mitä itse oli sanonut; ja hän mutisi itsekseen:

– Lempo vie, tuo munkki! (pidämme velvollisuutenamme tarkoin mainita hänen sanansa), lempo vieköön! Jos hän olisi ollut vielä jonkun hetken siinä polvillaan, niin vähällä olisin minä pyytänyt häneltä anteeksi, että hän surmasi veljeni!

Historiallinen lähteemme huomauttaa nimenomaan että tuo aatelismies tästä päivästä alkaen ei enää ollut niin raju, vaan että hän muuttui sävyisämmäksi.

Isä Cristoforo astui edelleen, mielessään sellainen lohdutuksen tunne, jota hän ei ollut kokenut tuon hirvittävän päivän jälkeen, minkä hyvittämiselle koko hänen elämänsä oli oleva omistettu. Sitä vaiteliaisuutta, mikä oli määrätty alokkaille, hän vaikeudetta noudatti, hän kun oli kokonaan vajonnut miettimään niitä vaivoja, puutteita ja nöyryyksiä, mitkä hänellä oli kärsittävänä hyvittäessään rikostaan. Kun hän pysähtyi virkistymään ateriasta erään luostarinsa hyväntekijän luona, hän söi, jonkunmoista hekkumaa tuntien, anteeksiannon leipää. Mutta hän säästi siitä palan ja kätki sen koriinsa, säilyttääkseen sitä ainaisena muistona.

Ei ole tarkotuksemme kirjoittaa hänen luostarielämänsä historiaa. Mainitsemme ainoastaan että hän aina hyvin halukkaasti ja huolellisesti täytti ne velvollisuudet, jotka hänelle tavallisesti asetettiin, nimittäin saarnaamisen ja kuolevain lohduttamisen; mutta sen ohella hän ei koskaan laiminlyönyt tilaisuutta täyttääkseen kahta muuta velvollisuutta, jotka hän omasta aloitteestaan oli ottanut täyttääkseen ja jotka olivat eripuraisuuksien sovittaminen ja sorrettujen auttaminen. Tähän taipumukseen liittyi, osaksi ja ilman että hän itse sitä huomasi, hänen vanha tapansa ja jäännös sotaisaa uljuutta, joita nöyrtymys ja itsensähillitseminen eivät olleet voineet täydelleen tukehuttaa. Hänen puheensa oli tavallisesti nöyrää ja hiljaista. Mutta kun oli kysymys oikeuden ja totuuden polkemisesta, hänessä oitis leimahti liekkiin entinen kiivaus, johon sekaantui ja jota tasoitti saarnaamisesta johtunut mahtipontisuus ja joka loi hänen puheeseensa erityisen leimansa. Koko hänen käytöksensä ja ulkomuotonsa ilmaisi pitkällistä taistelua, joka hänessä tapahtui hehkuvan ja herkän tunne-elämän välillä toiselta puolen ja vastaisen tahdonvoiman välillä toiselta, mikä jälkimäinen tavallisesti oli voitokas, alati varuillaan ja korkeampien vaikuttimien ja pyrkimysten ohjaama.

Eräs hänen kanssaveljensä ja ystävänsä, joka hänet hyvin tunsi, oli kerran verrannut häntä noihin luonnollisessa muodossaan liian tunteenvoittoisiin sanoihin, joita muutamat hyvinkin kasvatetut henkilöt, intohimon purkautuessa esiin, lausuvat typistämällä niitä tai muuttamalla jonkun kirjaimen, sanoja, jotka näin muutettuinakin muistuttavat alkuperäistä pontevuuttaan.

Jos joku tuntematon naisparka, ollen samanlaisessa surullisessa asemassa kuin Lucia, olisi vedonnut isä Cristoforon apuun, tämä olisi viipymättä rientänyt apuun. Kun nyt oli kysymys Luciasta, hän kiiruhti askeleitaan kahta joutuisammin, hän kun tunsi ja ihaili tämän naisen viattomuutta; ja hän oli jo väristen ajatellut Lucian vaaroja, tuntien pyhää paheksumista sen häpeällisen vainon johdosta, jonka alaiseksi tuo nainen oli joutunut. Tämän lisäksi hänen mieleensä muistui, että hän oli Lucialle parhaana keinona suositellut asian täydellistä salassapitämistä ja alallaanpysymistä, ja hän pelkäsi nyt, että tuo neuvo oli voinut aiheuttaa jotain ikävää. Ja hänen huolehtivaan armeliaisuuteensa, joka oli hänessä ikäänkuin synnynnäinen, liittyi tässä tilaisuudessa tuollainen levoton tunnollisuus, joka usein vaivaa hyviä ihmisiä.

Mutta kertoessamme isä Cristoforon kohtaloita, hän on saapunut perille ja astunut kynnykselle. Ja molemmat naiset luopuivat kerinpuiden kahvasta, joita he rämykkäästi olivat pyörittäneet, nousivat istuimiltaan ja sanoivat yhteen ääneen:

– Kas, isä Cristoforo! Olkaa siunattu!