Читать книгу Kihlautuneet - Alessandro Manzoni, Alessandro Manzoni - Страница 3

Kerrotaan, että Condén prinssi nukkui sikeästi Rocroyn taistelun edellisenä yönä; hän oli kuitenkin ensiksikin hyvin väsynyt ja toiseksi hän oli jo ryhtynyt kaikkiin tarpeellisiin valmistuksiin ja määrännyt, mitä oli tehtävä seuraavana aamuna, Don Abbondio taas ei vielä tietänyt muuta kuin että seuraava päivä oli oleva taistelupäivä. Senpä vuoksi suuri osa yötä kului tuskalliseen punniskeluun. Hän ei edes ottanut lukuun sitä menettelymahdollisuutta, että konnamaisesta selityksestä ja uhkauksista huolimatta olisi toimeenpannut vihkiäiset. Tunnustaa Renzolle asianlaidan ja jotenkin sopia hänen kanssaan… Jumala siitä varjelkoon. "Älkää hiiskuko sanaakaan … muuten!" oli toinen bravoista sanonut, ja kuunnellessaan "muuten" sanan kaikuvan mielessään, Don Abbondio karkoitti kauas itsestään sen ajatuksen, että rikkoisi tuon määräyksen, jopa lisäksi katui lörpötelleensä Perpetuan kanssa. Paeta? Mutta minne? Ja sitten: kuinka paljo selkkauksia ja selityksiä! Jokaisesta hylkäämästään tuumasta miesparka kääntyi vuoteellaan. Paraalta pelastuksen tieltä hänestä viimein tuntui ajan voittaminen kauniiden Renzolle annettujen lupauksien avulla. Onneksi hänen mieleensä juolahti, että oli jäljellä ainoastaan muutama päivä siihen aikaan, jonka kuluessa avioliiton solmiminen oli kielletty.

– Ja jos näiden muutaman päivän kuluessa onnistun pidättämään tuota nuorukaista, on minulla sitten kaksi kuukautta mietintä-aikaa; ja kahdessa kuukaudessa voi tapahtua paljon asioita!

Hän hautoi sitten mielessään niitä verukkeita, jotka aikoi tuoda esiin. Ja vaikka ne hänestä itsestään tuntuivat hieman köykäisiltä, hän kuitenkin rauhoitti itseään ajattelemalla, että hänen arvokkaisuutensa saattaisi ne painaviksi ja että hänen vanha kokemuksensa antaisi hänelle etuuden kokemattomaan nuoreen mieheen nähden.

– Saammehan nähdä, hän virkkoi itsekseen. Hän ajattelee hempuansa. Mutta minä ajattelen nahkaani. Minä olen meistä kahdesta se, jolla on enemmän menetettävissä, lukuunottamatta, että olen viisaampi mies. Poikaseni, jos sinä tunnetkin suurta lemmentuskaa, niin en minä silti tahdo henkeäni menettää.

Rauhoitettuaan täten hieman mieltänsä tekemällään päätöksellä saattoi hän viimein sulkea silmänsä. Mutta mikä lepo, mitä unia! Bravoja, Don Rodrigo, Renzo, ahtaita polkuja, kallioita, pakoretkiä, takaa-ajoa, huutoja, laukauksia.

Heräämishetki suuren onnettomuuden jälkeen tai vaikeassa pulassa ollen on hyvin katkera. Mieli, tuskin vapauduttuaan unen siteistä, kääntyy edellisen rauhallisen elämän harrastuksiin. Mutta uuden tilan tietoisuus ilmaantuu silloin äkkiä julmana. Ja tämä äkillinen vertailu tekee mielipahan kahta katkerammaksi. Koettuaan tämän hetken tuskallisuutta Don Abbondio punnitsi vielä kerran nopeasti yöllä tekemiään suunnitelmia, hyväksyi ne lopullisesti, järjesteli niitä tehokkaammiksi, nousi vuoteeltaan ja rupesi odottamaan Renzoa pelokkaana ja kärsimättömänä.

Lorenzo, tai kuten kaikki sanoivat Renzo, ei antanut itseään pitkään odottaa. Tuskin katsoi hän sen päivänhetken saapuneen, jolloin hän piti sopivana ilmestyä pastorin eteen, kun hän lähti matkaan hurjan iloisena kuin kaksikymmenvuotias ainakin, jonka on määrä samana päivänä viedä vihille rakastamansa nainen. Hän oli nuoruudestaan ollut orpo, ja harjoitti ammattinaan silkinkehräystä, joka ammatti oli ikäänkuin perinnöllinen hänen suvussaan. Se oli aikoinaan ollut sangen tuottava, mutta nyt oli se rappiolla, ei kuitenkaan siihen määrään, ettei taitava työntekijä olisi voinut sillä ansaita kunniallista toimeentuloa. Työ väheni päivä päivältä. Mutta ammattilaisten jatkuva siirtyminen, heitä kun houkuttelivat lähivaltioiden lupaukset, niiden tarjoamat etuoikeudet ja suuret palkat, aiheutti sen, että paikoilleen jääneiltä ei vielä puuttunut työtä. Sitäpaitsi Renzolla oli pieni maatilkku, jota hän viljelytti ja jota itse viljeli, kun hänen kehruulaitoksensa oli pysähdyksissä, niin että häntä säätyynsä nähden saattoi sanoa hyvin toimeentulevaksi. Ja vaikka tämä vuosi oli edellisiä vielä huonompi ja vaikka jo alettiin kärsiä todellista ruokavarojen puutetta, oli tämä nuori mies, siitäperin kuin oli luonut silmänsä Luciaan, muuttunut hyvin säästäväiseksi ja omisti riittävästi ruokavaroja, niin ettei hänen tarvinnut nähdä nälkää.

Hän ilmestyi Don Abbondion eteen juhlapukuisena, hatussa erivärisiä höyheniä, kauniskahvainen tikari housuntaskussa. Hän oli juhlallisen, jopa hieman uhkarohkean näköinen, mikä oli hyvin tavallista noina aikoina hiljaisimmillakin ihmisillä. Don Abbondion epävarma ja salaperäinen vastaanotto oli omituisena vastakohtana nuoren miehen hilpeälle ja päättäväiselle esiintymiselle.

– Mitähän hän mielessään hautonee? kysäsi Renzo itsekseen; sitten hän virkkoi:

– Tulin, herra pastori, kysymään, minä hetkenä teille sopii, että tapaamme toisemme kirkossa.

– Minäkö päivänä?

– Kuinka, minäkö päivänä? Ettekö muista, että se päivä on juuri tänään?

– Tänään, Don Abbondio virkkoi, ikäänkuin olisi kuullut siitä puhuttavan ensi kerran. – Tänään, tänään … malttakaa mieltänne, tänään minä en voi.

– Tänään te ette voi! Mitä siis on tapahtunut?

– Ennen kaikkea, nähkääs, minä en voi hyvin.

– Se on ikävä asia; mutta se, mitä teidän tulee tehdä, kestää niin vähän aikaa, ja tuottaa niin vähän vaivaa…

– Ja sitten, ja sitten, ja sitten…

– Ja sitten, mitä sitten?

– Ja sitten on esteitä…

– Esteitä? Mitä esteitä voikaan olla?

– Teidän pitäisi olla minun sijassani tietääksenne, mitä ikävyyksiä tällaisissa asioissa esiintyy, kuinka suuri edesvastuu meikäläisillä on. Minäpä olen liian hyväsydäminen, en ajattele muuta kuin esteiden syrjäyttämistä, kaiken helpottamista, kaikkien mielen noudattamista, ja näin laiminlyön velvollisuuteni. Ja siitä saan kärsiä nuhteita, jopa pahempaakin.

– Mutta taivaan nimessä, älkää näin pitäkö minua piinapenkissä, vaan sanokaa suoraan, miten on asianlaita.

– Te ette siis tiedä kuinka monta muodollisuutta täytyy noudattaa asetuksienmukaista avioliittoa varten.

– Totta kai minä siitä jotakin tiedän, Renzo virkkoi, alkaen kiivastua, – olettehan te tarpeeksi saanut sillä pääni pyörälle näinä viime päivinä. Mutta eikö nyt vihdoinkin kaikki ole kunnossa? Eikö kaikki ole tehty, mitä on ollut tehtävää?

– Kaikki, kaikki, niin te luulette. Mutta, malttakaahan mieltänne, minä olen houkkio, joka laiminlyön velvollisuuteni, säästääkseni muilta ikävyyksiä. Mutta nyt – riittää, minä tiedän, mitä sanon. Me pappiparat olemme alasimen ja vasaran välissä. Te olette kärsimätön; minä teitä säälin, poika parka. Entä esimiehet … no niin, eihän sitä voi kaikkea sanoa. Ja me saamme vastata kestit, me…

– Mutta selittäkääpä minulle, mikä on tuo toinen muodollisuus, joka vielä on noudatettava, kuten sanotte; niin se on heti paikalla täytettävä.

– Tiedättekö, kuinka monta estettä on olemassa, jotka tekevät asian laittomaksi?

– Mitäpä minä noista esteistä tietäisin!

– Error, conditio, votum, cognatio, crimen. Cultus disparitas, vis, ordo, ligamen, honestas. Sis sis affinis … näin alkoi Don Abbondio, toimittaen yhteenlaskua sormillaan.

– Teettekö minusta pilaa? nuorukainen keskeytti, Mitä hyödyttää minua teidän latinanne?

– No niin, koska ette asioita ymmärrä, niin olkaa hieman kärsivällinen ja luottakaa siihen, joka niitä ymmärtää!..

– Asiaan!..

– Kas niin, rakas Renzo, älkää vihastuko, minähän olen valmis tekemään kaiken sen, mikä riippuu minusta. Tahtoisinhan nähdä teidät tyytyväisenä; tahdon teidän parastanne. Oh! … kun ajattelen, että teidän oli niin hyvä elää; eihän teiltä puuttunut mitään. Ja sitten saitte äkkiä tuon päähänpiston naida…

– Mitä puheita nuo ovat, herra pastori? Renzo keskeytti, kasvot hämmästyneen ja samalla vihastuneen näköisinä.

– Sanonhan vain näin, sanoakseni, rauhoittukaa toki, Tahtoisin nähdä teidät tyytyväisenä…

– No, entä sitten?

– Sitten, poikaseni, tahdon huomauttaa, ettei syy ole minun. Enhän minä ole säätänyt lakia. Ja ennenkuin vahvistamme avioliiton, on meidän velvollisuutemme tehdä monta monituista tutkistelua saadaksemme varmuutta siitä, ettei ole olemassa esteitä.

– Asiaan, ja sanokaa minulle lopultakin mikä este on sattunut.

– Vähän kärsivällisyyttä. Ne eivät ole asioita, joita voisi selittää noin vaan kädenkäänteessä. Toivottavasti ei ole mitään esteitä; mutta meidän täytyy joka tapauksessa tiedustella, Teksti on ilmeisen selvä: antequam matrimonium denunciet…

– Johan sanoin teille, etten huoli latinasta.

– Mutta täytyyhän minun teille selittää…

– Ettekö siis ole jo tehnyt noita tutkisteluja?

– En kaikkia, niinkuin olisi pitänyt.

– Miksi ette tehnyt niitä ajoissa? Miksi sanoitte minulle, että kaikki oli valmista? Mitä siis toimittaa lykkäys?..

– Kas niin! soimaatte liiallista hyvyyttäni. Olen koettanut helpottaa asioita, auttaakseni teitä pikemmin; mutta nyt … nyt on tapahtunut … no niin, minä sen yksin tiedän.

– Mitä minun siis pitää tehdä?

– Malttakaa mielenne muutama päivä. Poikaseni, muutama päivä ei ole ijankaikkisuus. Siis kärsivällisyyttä!

– Kauanko?

– Tämähän jo alkaa kuulua joltakin, ajatteli Don Abbondio itsekseen.

Ja ystävällisemmän näköisenä kuin koskaan ennen hän jatkoi:

– No parissa viikossa minä koetan…

– Pari viikkoa? Onpa se kaunis uutinen! On tehty kaikki, mitä te vaaditte; päivä on määrätty; tämä päivä saapuu … ja nyt te äkkiä sanotte minulle, että täytyy odottaa kaksi viikkoa. – Kaksi viikkoa! … hän vielä toisti kovemmalla ja vihaisemmalla äänellä, ojentaen kätensä ja puiden nyrkkiänsä. Ja kuka tietää miten pitkälle hänen kiivastumisensa olisi voinut mennä, ellei Don Abbondio ajoissa olisi häntä keskeyttänyt, tarttuen hänen toiseen käteensä ja sanoen pelokkaan lempeästi ja vakuuttaen:

– No, no, älkää toki taivaan nimessä kiivastuko. Saammehan nähdä, koetanpa, ehkäpä yhdessäkin viikossa…

– Ja mitä sanon minä Lucialle?

– Että minä olen erehtynyt.

– Entä ihmisten juorut?

– Eihän mikään estä teitä sanomasta, että minä olen tehnyt tyhmyyden pelkästä asianharrastuksesta ja liiallisesta ystävällisyydestä. Te voitte luoda koko syyn minun hartioilleni. Mitä parempaa voin enää teille sanoa. Siis viikon kuluttua.

– Ja silloin ei enää ilmaannu muita esteitä?

– Kun minä kerran sen sanon…

– Hyvä. Tahdon kärsivällisesti odottaa yhden viikon. Mutta pankaa mieleenne, että sen kuluttua en enää tyydy pelkkiin lupauksiin. Hyvästi siihen asti.

Näin sanottuaan hän läksi pois, kumartaen Don Abbondiolle tavallista jäykemmin ja luoden häneen katseen, jossa oli enemmän uhkausta kuin kunnioitusta.

Renzon tultua ulos maantielle ja astuessa allapäin morsiamensa kotia kohti, palasivat hänen ajatuksensa keskellä suuttumustaan äskeiseen keskusteluun, ja hänestä tämä tuntui yhä kummallisemmalta. Don Abbondion osoittama kylmä ja neuvoton vastaanotto, hänen levoton ja väkinäinen keskustelunsa, hänen harmaat silmänsä, jotka hänen puhuessaan lakkaamatta harhailivat sinne tänne, ikäänkuin ne olisivat pelänneet kohdata suusta lähteneitä sanoja; tuo teeskentely, että hän muka ensi kerran kuuli puhuttavan tuosta jo niin tarkoin yhteisin neuvoin määrätystä avioliitosta ja ennen kaikkea tuo itsepäinen viittaaminen johonkin suureen esteeseen, ilman että hän sanoi mitään selvää – kaikki nämä seikat yhteensä panivat Renzon ajattelemaan, että tässä piili salaisuus, joka oli toisenlainen kuin mitä Don Abbondio koetti luulotella. Nuorukainen pysähtyi hetkeksi epäröiden, pitikö hänen palata takaisin kovistamaan häntä ja pakottamaan häntä puhumaan selvää kieltä. Mutta nostaessaan katseensa hän näki Perpetuan, joka astui hänen edellänsä ja aikoi mennä sisälle muutaman askeleen päässä pappilasta olevaan kyökkipuutarhaan. Renzo huusi hänelle hänen avatessaan porttia, joudutti askeleitaan, saavutti hänet, pysäytti hänet kynnyksellä, ja toivoen häneltä saavansa tietää jotain lähempää hän yhtyi keskusteluun hänen kanssansa.

– Päivää, Perpetua. Olin toivonut, että me kaikki tänään olisimme saaneet yhdessä iloita.

– Oh! Jumala päättää joskus toisin, Renzo parka.

– Tehkääpä minulle tämä mieliteko: tuo kunnianarvoinen herra pastori lateli minulle syitä, joita en oikein ymmärtänyt. Voisittekohan te paremmin selittää minulle, miksi hän ei voi tai ei tahdo meitä tänään vihkiä.

– Luuletteko minun tietävän isäntäni salaisuuksia?

– Tiesinhän, että tässä piilee joku salaisuus, ajatteli Renzo. Ja saadakseen sen ilmi hän jatkoi:

– Kuulkaahan, Perpetua. Olemmehan ystäviä. Sanokaa minulle, mitä tiedätte. Auttakaa poika parkaa.

– Ikävä asia syntyä köyhänä, Renzo hyvä.

– Luonnollisesti, tämä virkkoi, ja hänen epäilyksensä yhä kasvoivat.

Ja koettaen tunkea syvemmälle kysymykseen, hän lisäsi:

– Mutta sopiiko pappien kohdella pahoin köyhää väkeä?

– Kuulkaahan, Renzo, minä en voi sanoa mitään, sillä … en tiedä mitään; mutta voin vakuuttaa teille, ettei isäntäni tahdo tehdä vääryyttä teille, eikä kellekään muulle. Hän ei ole ollenkaan syyllinen.

– Kuka sitten tässä on syyllinen? kysyi Renzo, näyttäen hajamieliseltä, mutta itse teossa sydän täynnä odotusta ja korva tarkkaavaisena.

– Johan sanoin, etten tiedä mitään… Isäntääni minun vaan täytyy puolustaa; sillä minua pahoittaa kuullessani häntä syytettävän siitä, että hän muka tekisi kellekään pahaa. Mies parka! Hänen ainoa vikansa on hänen liiallinen hyväsydämisyytensä. Sillä, nähkääs, tässä matoisessa maailmassa on konnia, väkivallan tekijöitä ja jumalattomia ihmisiä…

– Väkivallan tekijöitä, konnia! Renzo ajatteli: ainakaan ei tässä ole kysymys esimiehistä. No sanokaapa, hän sitten virkkoi, vaivoin peittäen kiihtyvää mielenliikutustaan, sanokaapa, keitä ne ovat.

– Kas! Tahtoisitte saada minut puhumaan; enkä minä voi puhua, kun … en tiedä mitään: kun en tiedä mitään, se on yhtä kuin olisin vannonut olevani vaiti. Vaikka ojentaisitte minut kidutuspenkille, ette saisi minua sanaakaan hiiskumaan. Hyvästi; kumpikin hukkaamme aikaamme.

Näin sanoen hän kiireisesti astui sisään puutarhaan, ja sulki oven jälkeensä. Renzo vastasi hänen jäähyväiseensä ja kääntyi, poistuen hiljaa, jotta Perpetua ei huomaisi mihin päin hän kulki. Mutta tultuaan Perpetuan korvan kuulemattomiin hän joudutti askeleitaan ja oli seuraavassa tuokiossa Don Abbondion ovella. Hän astui suoraa päätä sisälle siihen pieneen saliin, johon oli hänet jättänyt, tapasi hänet vielä siellä, ja riensi hänen luokseen rohkeana ja silmät pyörien vihasta.

– No, mitä tämä merkitsee? Don Abbondio virkkoi.

– Kuka on tuo väkivallan tekijä? kysyi Renzo miehen tavoin, joka on päättänyt saada varman vastauksen, kuka on tuo väkivallan tekijä, joka ei tahdo, että minä naisin Lucian?

– Mitä loruja? … miesparka soperteli hämmästyksissään, kasvot äkkiä valkeina ja raukeina kuin vaateriepu, joka juuri otetaan pesusta. Noita sanoja soperrellessaan hän kavahti ylös tuoliltaan karatakseen ovelle. Mutta Renzo, joka oli odottanut tätä liikettä, oli ollut varoillaan, juoksi ennen häntä ovelle, lukitsi sen ja pisti avaimen taskuunsa.

– Kas noin. Aiotteko nyt puhua, herra pastori? Kaikki muut tuntevat minun asiani, paitsi minä itse. Minäkin tahdon sen tuntea, hitto vieköön? Mikä on hänen nimensä?

– Renzo, Renzo! Jumalan nimessä, varokaa, mitä teette. Ajatelkaa sielunne autuutta!

– Minä ajattelen vaan, että tahdon sen tietää heti paikalla.

Ja näin sanoessaan hän ehkä huomaamattaan tarttui taskustaan esiin pistävän tikarin kahvaan.

– Armoa! Don Abbondio huudahti murtunein äänin.

– Tahdon sen tietää.

– Kuka teille siitä puhui?..

– Pois kaikki väistelyt. Puhukaa suoraan ja pian.

– Tahdotteko minun surmaani?

– Tahdon tietää sen, mikä minulla on oikeus tietää.

– Mutta jos puhun, olen surman oma. Eikö minun henkeni kenties ole minulle rakas?

– Juuri sentähden puhukaa!

Tämä "sentähden" lausuttiin niin pontevasti ja Renzon kasvojenilme kävi niin uhkaavaksi, ettei Don Abbondio enää voinut olettaa vastustamista mahdolliseksi.

– Lupaatteko, … vannotteko minulle, hän sanoi, ettette puhu siitä kellekään, ettette koskaan virka…

– Lupaan teille, että teen raivokkaan teon, jollette nopeasti sano minulle tuon henkilön nimeä.

Tämän uuden uhkauksen kuultuaan, Don Abbondio, samannäköisenä kuin henkilö, jonka suuhun hammaslääkäri jo on pistänyt pihtinsä, sanoi:

– Don…

– Don? Renzo toisti ikäänkuin auttaakseen potilasta saamaan esille suustaan loput; ja hän seisoi kumarassa, kallistaen korvaansa pastorin suuta kohden, käsivarret taapäin ojennettuina ja kädet nyrkillä.

– Don Rodrigo! lausui kidutuksenalainen kiireisesti, lasketellen nuo harvat tavuut katkonaisesti perätysten ja lausuen epäselvästi kerakkeet, osaksi suuren hätänsä vuoksi, osaksi sentähden, että hän turvautuen vähäiseen jälellä olevaan mielenmalttiinsa koetti sovitella noita kahta pelkonsa aihetta ja tahtoi tehdä epäselväksi ja ymmärtämättömäksi tuon sanan sinä hetkenä, jolloin hänen oli pakko lausua se julki.

– Tuo koira! Renzo ulvoi. Ja millä tavoin hän sen teki? Mitä hän on teille sanonut, jotta…?

– Millä tavoin, niin, millä tavoin! virkkoi Don Abbondio melkein paheksuvalla äänellä; hän näet mielestään näin suuren uhrauksen jälkeen arveli tulleensa ikäänkuin velkojaksi. Millä tavoin? Olisinpa tahtonut nähdä teidät samassa pulassa kuin minä; varmaankaan ei teille silloin olisi jäänyt päähän noin paljo hullutuksia.

Ja nyt hän kuvasi hirvittävin värein tuon kamalan kohtauksen. Ja huomattuaan puhuessaan sisällään kuohuvaa suurta kiukkua, joka tähän asti oli pysynyt salassa ja pelon verhossa, ja nähdessään samalla miten Renzo puoleksi raivokkaana, puoleksi hämmästyneenä seisoi allapäin, hän jatkoi rohkeammin:

– Olettepa aiheuttanut kauniin jutun! Olettepa tehnyt minulle mokoman palveluksen! Tällaisen kepposen kunnon miehelle, hengenpaimenellenne, hänen omassa talossaan, pyhässä paikassa! Todella olette tehnyt aika kepposen, ja kaiken tämän houkutellaksenne esiin suustani minun onnettomuuteni, teidän onnettomuutenne, sen salaisuuden, jota säilytin varovaisuudesta, teidän menestyksenne huolenpidosta! Ja kun sen nyt tiedätte, niin mitä, taivaan nimessä, aiotte minulle vielä tehdä? Tässä ei totisesti ole kysymys pilasta, ei vääryydestä eikä oikeudesta, tässä on kysymys väkivallasta. Ja kun tänä aamuna annoin teille hyvän neuvon … niin heti jouduitte raivoihinne. Minä menettelin järkevästi sekä itseni että teidän puolesta. Mutta mitä nyt tehdä? Avatkaa toki ovi; antakaa minulle avaimeni!

– Olen ehkä ollut väärässä, virkkoi Renzo Don Abbondiolle leppyneellä äänellä, jossa kuitenkin värähteli viha ilmisaatua vihollista kohtaan; olen ehkä erehtynyt, mutta tutkistelkaa omaatuntoanne ja ajatelkaa miten te minun sijassani…

Näin puhuessaan hän oli ottanut avaimen taskustaan ja meni nyt aukaisemaan ovea. Don Abbondio astui hänen jälkeensä, ja sillaikaa kuin Renzo väänsi avainta reiässä, hän asettui vallan lähelle Renzoa, katsoi häneen vakavasti ja levottomana, nosti hänen silmiensä tasalle oikean kätensä kolme sormea, ikäänkuin puolestaan helpottaakseen Renzon lupauksentekoa ja sanoi:

– Vannokaa ainakin!

– Olen kenties menetellyt väärin: ja suokaa minulle anteeksi, vastasi Renzo, avaten oven ja tehden lähtöä.

– Vannokaa! … kehoitti Don Abbondio, tarttuen vapisevin käsin hänen käsivarteensa.

– Olen kenties menetellyt väärin… Renzo toisti, irtaantuen hänen kädenpuristuksestaan; ja hän poistui nuolena, katkaisten täten kysymyksen, jota kirjallisen, filosoofisen tai muunlaisen kysymyksen tavoin olisi voinut kestää vuosisatoja, kun kumpikin puoli ainoastaan toisteli omaa todistusperustettaan. – Perpetua! Perpetua! huusi Don Abbondio, turhaan kutsuttuaan takaisin pakolaista.

Mutta Perpetua ei vastannut, Eikä Don Abbondio enää tietänyt, mitä hänen piti ajatella ja tehdä.

On tapahtunut useammin kuin kerran paljon etevämmille henkilöille kuin Don Abbondio, että ovat joutuneet niin vaikeaan pulaan, niin suuren epävarmuuden valtoihin, etteivät ole huomanneet muuta parempaa keinoa kuin paneutua kuumeisena levolle. Tätä hätäkeinoa Don Abbondion ei tarvinnut lähteä etsimään, se tarjoutui hänelle itsestään. Edellisen päivän aiheuttama pelko, kuluneen yön tuskallinen valvominen, tämän hetken jännitys ja tulevaisuuden kauhu tekivät vaikutuksensa.

Huolestuneena ja lamautuneena hän heittäysi nojatuoliinsa ja tunsi jäsenissään kylmiä väristyksiä, katseli huoaten kynsiään ja huusi tuon tuostakin värisevällä ja kiukkuisella äänellä:

– Perpetua!

Tämä tuli viimein, suuri kaalinkupu kainalossa ja vallan levollisen näköisenä, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Säästän lukijalta kaikki valitukset, surkuttelut, syytökset, puolustukset ja nuo puheet: "te yksin olette voinut puhua", ja "minä en ole puhunut", sanalla sanoen koko tämän sekavan keskustelun. Mainittakoon vaan, että Don Abbondio käski Perpetuan tarkasti lukita oven, olla avaamatta, oli asia sitten mikä tahansa, ja jos joku kolkutti, ikkunasta vastata pastorin menneen kuumetautisena levolle. Sitten hän hitaasti kiipesi portaita yläkertaan toistaen joka kolmannella portaalla: kaunis juttu! Ja hän laskeutui todella levolle vuoteellensa, johon hänet jätämme.

Sillävälin Renzo kulki nopein askelin kotiansa, vielä tietämättä mitä aikoisi tehdä, mutta tuntien sisällään kumean raivokasta halua tehdä jotain tavatonta ja hirvittävää. Kiihottajat, sortajat, yleensä kaikki, jotka jollakin tavoin tekevät vääryyttä lähimäiselleen, ovat syypäät, ei yksistään tekemäänsä pahaan, vaan myös siihen henkiseen hämmennystilaan, johon saattavat sortamansa henkilöt. Renzo oli rauhallinen nuorukainen, joka kammoksui verenvuodatusta, suora ja kaikkea vilppiä vihaava mies. Mutta tällä hetkellä hänen sydämensä sykki murhantunteita, hänen mielensä yksinomaan hautoi salaisen ansan virittämistä.

Hän olisi tahtonut rientää Don Rodrigon taloon, kouristaa häntä kurkusta ja … mutta hänen mieleensä juolahti, että tämä talo oli kuin linnoitus, täynnä asestettuja rosvoja ja ulkoa vartioiden ympäröimä, että ainoastaan hyvin tunnetut ystävät ja palvelijat vapaasti astuivat siihen sisälle, ilman että heitä kiireestä kantapäähän tutkisteltiin, ettei tuntematon työmiesparka voisi tarkan tutkistelun alaiseksi joutumatta päästä sisälle ja että lisäksi hän, Renzo, siellä ehkä liiankin hyvin tunnettaisiin. Sitten hänen päähänsä pälkähti ottaa pyssynsä, piiloutua pensasaidan taakse ja odottaa kunnes tuo mies ehkä sattumalta yksin suuntaisi askeleensa sinnepäin; ja vaipuen hurjaa mielihyvää tuntien tähän mietiskelyyn, hän kuvitteli kuulevansa askeleita, kohottavansa hiljaa päätänsä näitä askeleita kuullessaan, tuntevansa rikollisen, tarttuvansa pyssyyn, tähtäävänsä, ampuvansa, näkevänsä hänen kaatuvan ja vavahtelevan kuolintuskissaan, huutavansa hänelle kirouksen ja pakenevansa turviin rajan toiselle puolelle.

Entä Lucia?

Tuskin oli tämä sana tunkenut keskelle näitä nurinkurisia haaveiluja, kun paremmat ajatukset, joihin Renzon mieli oli tottunut, joukkona palasivat. Hänen mieleensä muistuivat vanhempiensa viimeiset kehoitukset, hänen mieleensä muistui Jumala, Neitsyt Maria ja pyhimykset. Hän ajatteli sitä mielen lohdutusta, jota hän usein oli tuntenut siitä, että oli vapaa rikoksista, ja sitä kauhua, jota hän usein oli kokenut kuullessaan kerrottavan miestaposta. Ja hän heräsi tästä verisestä unelmasta kauhistuen, tunnontuskaa kärsien, mutta samalla jonkunmoista iloa kokien siitä, että tämä kaikki olikin ollut pelkkää kuvittelua. Mutta Lucian muisteleminen herätti koko joukon muita ajatuksia.

Kuinka paljon toiveita, lupauksia, kuinka hartaan haaveilun verhooma ja varmana pidetty tulevaisuus, jota juuri tänään oli niin palavasti ajateltu! Ja miten, millä sanoin ilmoittaa Lucialle tämä uutinen? Ja mitä sitten oli tehtävä? Miten saada Lucia omakseen tuon voimakkaan kilpailijan väkivallasta huolimatta? Ja keskellä kaikkea tätä heräsi hänen mielessään, jollei suoranainen epäilys, niin kuitenkin jonkunmoinen epämääräinen levottomuus. Tuo Don Rodrigon vaino saattoi johtua yksinomaan raa'asta Luciaa kohtaan tunnetusta intohimosta.

Entä Lucia itse?

Se ajatus, että Lucia olisi antanut hänelle vähintäkään tilaisuutta, pienintäkään toiveenvälkähdystä, ei hetkeksikään pujahtanut Renzon päähän. Mutta tiesikö Lucia asianlaidan? Oliko tuossa häijyssä miehessä syttynyt tuo himo, ilman että Lucia sitä oli huomannut? Oliko tuo mies pakottanut asiat näin kireälle, koettamatta ensin Luciaa jollakin tavoin viekotella? Ja Lucia ei koskaan ollut sanonut siitä sanaakaan hänelle, sulhaselleen!

Näiden ajatusten valtaamana hän kulki keskellä kylää sijaitsevan talonsa ohi, astui kylän läpi ja lähestyi Lucian kotia, joka oli kylän päinvastaisessa päässä, tai oikeammin hieman ulkopuolella kylää. Tällä pikkutalolla oli edessään pieni puutarha, joka erotti sen tiestä, ja sitä ympäröi matala muuri. Astuessaan pihalle Renzo kuuli yläkerran huoneesta sekavaa ja jatkuvaa puheen humua. Hän kuvitteli, että tämän matkaansaivat Luciaa tervehtimään tulleet ystävättäret ja tuttavat; eikä hän tahtonut ilmestyä keskelle tätä iloista seuraa sellainen uutinen mielessä ja kasvoilla kuvastuneena.

Muuan pihalla oleva tyttö juoksi häntä vastaan huutaen: Sulhanen, sulhanen!

– Vaiti, Bettina, vaiti! virkkoi Renzo. Tule tänne; mene ylös Lucian luo, vie hänet syrjään ja kuiskaa hänen korvaansa … mutta niin ettei kukaan kuule, eikä epäile mitään, kuuletkos! … sano hänelle, että minulla on puhuttavaa hänen kanssaan, että odotan häntä alikerrassa, ja että hän tulisi heti.

Tyttönen kiipesi joutuisaan portaita yläkertaan, iloisena ja ylpeänä siitä, että hänellä oli salainen asia toimitettavana.

Lucian oli äitinsä vastikään koristanut. Ystävättäret tunkeutuivat kilvan morsiamen ympärille, tahtoen jokainen väkisin häntä ihailla. Lucia väistyi hieman rajun kainona kuten talonpoikaisnaisilla on tapana, peittäen kyynäspäillään kasvonsa, jotka kumarsi rintaa kohden, ja rypisti pitkiä mustia kulmakarvojaan, vaikka samalla suu hymyili. Mustat nuoret hiuksensa, jotka otsan kohdalla erotti toisistaan valkoinen ja kapea jakaus, kiemurtelivat taapäin moninkertaisina palmikkokiehkuroina, joihin oli pistetty pitkiä hopeaneuloja, mitkä muodostivat ikäänkuin pyhimyksen sädekehän, kuten vieläkin on tapana milanolaisilla maailmannaisilla. Kaulassa hänellä oli granaatti-helmien ja kirjailtujen kultanappien muodostama koriste. Hänellä oli yllään kaunis kukallinen brokaatti-röijy, jonka hihojen aukeita saumoja yhdistivät kauniit nauhat. Lisäksi hänellä oli lyhyt kehrätystä silkistä tehty hame tiheine ja pienine laskoksineen, punaiset sukat ja silkkitohvelit, nekin koruompeleiset.

Paitsi näitä hääpäivän varsinaisia koristepukineita, somisti Luciaa tuona päivänä hänen jokapäiväinen koristeensa, nimittäin hänen vaatimaton kauneutensa, jota nyt kohottivat erilaiset kasvoihin kuvastuvat hellät tunteet. Niissä näkyi kevyen levottomuuden hillitsemä ilo, tuo levollinen huoli, joka tuon tuostakin huomataan morsianten kasvoilla, ja joka ei suinkaan karkoita niiden kauneutta, vaan päinvastoin luo niihin erityisen leiman.

Pikku Bettina hiipi keskelle naisjoukkoa, lähestyi Luciaa, antoi hänelle taitavasti merkin, joka osoitti että hänellä oli jotain hänelle sanottavaa ja kuiskasi hänelle sanottavansa korvaan.

– Poistun hetkeksi, mutta palaan pian, Lucia sanoi naisille ja meni nopeasti alakertaan. Nähdessään Renzon muuttuneet kasvot ja levottoman ryhdin hän virkkoi: Mikä sinun on? ja hän tunsi epämääräisen kauhunaavistuksen valtaavan mielensä.

– Lucia, vastasi Renzo, tänään on kaikki rauennut tyhjiin, ja Jumala tietää, milloin meistä voi tulla mies ja vaimo.

– Kuinka? sanoi Lucia, ollen vallan suunniltaan. Renzo kertoi hänelle lyhyesti senaamuisen tarinan.

Lucia kuunteli häntä ahdistuksissaan; ja kuullessaan Don Rodrigon nimen hän huudahti: Ah! punastuen ja vavisten, – niinkö pitkälle!

– Sinä siis tiesit…? Renzo kysyi.

– Liiankin hyvin! Lucia vastasi. – Mutta, että hän sentään julkeni!

– Mitä sinä tiesit?

– Älä nyt vaadi minua puhumaan, älä saata minua itkemään. Riennän kutsumaan äitiäni ja pyydän naisia lähtemään kotiansa. Meidän täytyy olla yksin.

Hänen poistuessaan Renzo mutisi: Et ole koskaan puhunut minulle mitään.

– Voi, Renzo! huokasi Lucia, kääntyen hetkisen, kuitenkaan pysähtymättä.

Renzo käsitti vallan hyvin että hänen nimensä, jonka Lucia tällä hetkellä ja tällä äänenpainolla lausui, merkitsi seuraavaa: – Voitko epäillä minun vaienneen muista kuin oikeista ja puhtaista syistä?

Tällävälin kunnon Agnese – se oli Lucian äidin nimi – jonka epäluulo ja uteliaisuus oli herännyt pikkutytön kuiskauksesta ja tyttärensä poistumisesta, oli tullut alas katsomaan mitä oli tekeillä. Tytär jätti hänet kahdenkesken Renzon kanssa, palasi ylhäälle kokoontuneiden naisten luo ja sanoi muuttaen kasvonsa ja äänensä niin välinpitämättömiksi kuin suinkin: – Herra pastori on sairas, tänään ei tule asiasta mitään.

Tämän sanottuaan hän sanoi heille kaikille joutuisasti hyvästi ja palasi takaisin alakertaan.

Naiset poistuivat eri tahoille kertomaan mitä oli tapahtunut. Pari tai kolme heistä meni pastorin ovelle asti saadakseen varmuutta siitä, oliko hän todella sairas.

– Kuumetta, Perpetua vastasi ikkunasta. Ja tämä surullinen sanoma, jonka he kertoivat toisille, katkaisi äkkiä ne arvelut ja aavistukset, jotka jo olivat alkaneet liikkua heidän aivoissaan ja jotka olivat ilmenneet heidän katkonaisissa ja salaperäisissä puheissaan.