Читать книгу Kihlautuneet - Alessandro Manzoni, Alessandro Manzoni - Страница 7

– Miten voin teitä palvella? kysyi Don Rodrigo, pysähtyen keskelle huonetta. Näin kuuluivat hänen sanansa. Mutta se äänenpaino, millä ne lausuttiin, tiesi selvästi: Ota huomioon, kenen edessä seisot, punnitse puheesi ja esitä asiasi lyhyesti.

Ei ollut varmempaa ja pikemmin vaikuttavaa keinoa rohkaista veli Cristoforoa kuin ylpeä puhutteleminen. Hän, joka oli epäröinyt, etsinyt sopivia sanoja ja pyörittänyt sormiensa välissä vyöstään riippuvan rukousnauhan helmiä, ikäänkuin hän olisi toivonut jostakin niistä löytävänsä puheensa alkusanat, tunsi tuon Don Rodrigon kohtelun johdosta huulilleen tulvivan enemmän sanoja kuin mitä tarvitsi. Mutta hoksaten, miten tärkeätä oli, ettei pilannut asiaansa, tai oikeammin toisen asiaa, hän muutti ja lievensi ne lauseet, jotka olivat johtuneet mieleensä, ja sanoi varovan nöyrästi:

– Tulen ehdoittamaan teille oikeuden tekoa, rukoilemaan sääliväistä avunantoanne. Muutamat pahantekijät ovat väärinkäyttäneet teidän ylhäisyytenne nimeä peloittaakseen erästä pappiparkaa täyttämästä velvollisuuttaan, täten syösten onnettomuuteen kaksi viatonta ihmistä. Te voitte yhdellä ainoalla sanalla tehdä tyhjäksi noiden henkilöiden tuumat, saattaa asian jälleen oikealle tolalle ja antaa hyvitystä niille, joille on tapahtunut niin suuri vääryys. Te voitte sen tehdä, ja koska voitte … niin omatunto … kunnia…

– Teidän sopii puhua minulle minun omastatunnostani ainoastaan silloin, kun katson hyväksi tulla luoksenne ripille. Mitä taas tulee kunniaani, niin tietäkää, että minä, ja yksinomaan minä olen sen vartija, ja että pidän julkeana loukkaajana jokaista, joka rohkenee tuppautua tätä minun huoltani jakamaan.

Veli Cristoforo huomasi näistä sanoista että Don Rodrigo koetti antaa hänen puheelleen mitä pahimman merkityksen ja muuttaa keskustelun riidaksi, jotta Cristoforolla ei olisi ollut tilaisuutta päästä itse asiaan. Tämän vuoksi munkki muutti esiintymisensä alistuvaksi, päätti kärsivällisesti niellä mitä vaan tuo toinen suvaitsi sanoa, ja vastasi nopeaan nöyrä sävy äänenpainossa:

– Jos olen sanonut jotain sellaista, mikä ei teitä ole miellyttänyt, on se aivan varmaan tapahtunut aikeettomasti. Oikaiskaa minua, nuhdelkaa minua, jos en voi puhua niinkuin sopii; mutta suvaitkaa minua kuunnella. Jumalan nimessä, jonka kasvojen eteen meidän kaikkien kerta tulee astua … – ja näin sanoen hän otti käteensä ja ojensi synkän kuuntelijansa silmien eteen rukousnauhaansa kiinnitetyn pienen puisen pääkallon – älkää itsepäisesti kieltäkö hankkimasta ihmisparoille oikeutta, joka on niin helposti toteutettavissa, ja jonka he täydelleen ansaitsevat. Ajatelkaa, että Jumala lakkaamatta luo silmänsä näihin poloisiin, ja että heidän rukoilevat valituksensa kuullaan tuolla ylhäällä. Viattomuus on voimakas oikeudes…

– Seis, arvoisa isä! keskeytti äkkiä Don Rodrigo; se kunnioitus, jota tunnen munkkikaapuanne kohtaan, on suuri. Mutta voisinpa unhoittaa tämän kunnioituksen, jos näkisin tuon puvun henkilön yllä, joka rohkenisi tunkeutua talooni urkkijana!

Tämä sana nosti punan munkin kasvoihin. Kuitenkin hän jatkoi sen näköisenä kuin henkilö, joka nielee hyvin karvasta lääkettä:

– Ettepä itsekään voi luulla, että tällainen lisänimi minuun soveltuisi. Te tunnette sydämessänne, että toimenpiteeni täällä ei ole halpamainen eikä halveksittava. Kuulkaa minua, arvoisa Don Rodrigo; ja suokoon taivas, ettei se päivä valkenisi, jolloin kadutte, ettette minua ole kuunnellut. Ettehän tahdo panna alttiiksi kunniaanne … ja minkälaista kunniaa, Don Rodrigo, ettehän tahdo panna kunniaanne alttiiksi ihmisten silmissä, ettekä Jumalan silmissä! Olettehan te hyvin mahtava täällä maan päällä, mutta…

– Tietäkää, sanoi Don Rodrigo kiukkuisena, mutta kuitenkin hieman väristen, tietäkää, että kun päähäni pälkähtää kuunnella saarnaa, osaan vallan mainiosti mennä kirkkoon, kuten muutkin tekevät! Mutta kotonani! Oh – ja hän jatkoi hymyillen teeskennellyn ivallisesti – te osoitatte minulle suurempaa kunniaa kuin mitä minä ansaitsen. Saarnamies minun kotonani! Se on yksinomaan ruhtinasten ylellisyyttä.

– Ja Jumala, joka vaatii ruhtinaat tilille siitä sanasta, jota hän kuuluttaa heille heidän omassa palatsissaan, Jumala, joka paraikaa osoittaa teille armoaan, lähettämällä luoksenne palvelijansa, arvottoman ja viheliäisen olennon, mutta joka tapauksessa palvelijansa, taivuttamaan sydäntänne auttamaan viatonta…

– Riittää jo, arvoisa isä, virkkoi Don Rodrigo, tehden liikkeen poismennäkseen, en tiedä mitä oikeastaan tahdotte sanoa. Käsitän ainoastaan, että on kysymys jostakin tyttö letukasta, jonka asioita lämpimästi harrastatte. Menkää uskomaan harrastuksenne kelle tahansa, mutta varokaa kauempaa häiritsemästä aatelismiestä.

Don Rodrigon lähtiessä liikkeelle, munkki astui hänkin pari askelta, asettui kunnioittavasti hänen eteensä, kohotti kätensä ikäänkuin samalla häntä rukoillakseen ja pidättääkseen ja virkkoi vielä:

– Harrastan todella suuresti tuon tytön menestystä, mutta en enempää kuin teidän menestystänne. Teidän molempien sielut ovat minulle kallisarvoisemmat kuin oma henkeni. Don Rodrigo! En saata tehdä mitään muuta teidän hyväksenne kuin rukoilla Jumalaa; mutta sen teen sydämeni pohjasta. Älkää vastatko kieltäen. Älkää antako viattoman tyttöparan kauempaa olla tuskan ja pelon valloissa. Teidän lausumanne yksi ainoa sana kykenee järjestämään koko asian.

– No hyvä, sanoi Don Rodrigo, koska luulette, että minä voin tehdä paljon tuon naishenkilön hyväksi, ja koska niin lämpimästi harrastatte hänen parastaan…

– No niin? virkkoi levottomana veli Cristoforo, jota Don Rodrigon ilme ja ryhti ei aiheuttanut antautumaan niihin toiveihin, joita nuo sanat näyttivät lupaavan.

– No hyvä, kehoittakaa tuota nuorta naista tulemaan tänne ja asettumaan minun suojelukseni alaiseksi. Häneltä ei silloin ole puuttuva mitään, eikä kukaan rohkene häntä hätyyttää, taikka minä en ole mikään ritarillinen aatelismies!

Tällaisen ehdotuksen johdosta munkin närkästys, jota hän siihen asti vaivoin oli pidättänyt, puhkesi ilmoille. Kaikki hänen kauniit tarkoituksensa esiintyä varovaisesti ja kärsivällisesti haihtuivat. Hänen vanha luontonsa heräsi ja liittyi uuteen; ja tällaisissa tapauksissa veli Cristoforossa todella oli kaksi ihmistä.

– Teidän suojeluksenne! hän huudahti, peräytyen pari askelta, nojaten ylpeästi oikeaan jalkaansa, pani oikean käden lanteille, nosti vasenta kättä, etusormi ojennettuna don Rodrigoa kohti ja loi häneen kaksi tulista silmää: Teidän suojeluksenne! Onpa hyvä, että olette puhunut näin, että olette tehnyt minulle tuon ehdoituksen. Nyt on mittanne täysi, enkä minä teitä enää pelkää.

– Mitä julkeat puhua, munkki?

– Puhun, niinkuin sopii puhua sen kanssa, jonka Jumala on hylännyt, ja joka ei enää voi herättää pelkoa. Teidän suojeluksenne! Tiesinhän, että tuo tyttöparka on Jumalan suojeluksen alla. Mutta te panette minut sen huomaamaan niin varmasti, ettei minun enää tarvitse ollenkaan säästää sanojani siitä kanssanne puhuessani. Puhun Luciasta: huomaatte miten mainitsen tämän nimen pää pystyssä ja silmiäni räpäyttämättä.

– Kuinka, täällä, tässä talossa!

– Surkuttelen tätä taloa: kirous leijailee sen ylitse! Saattepa nähdä, tuleeko jumalallinen oikeus välittämään neljästä kiviportaasta ja neljästä rosvosta. Luuletteko, että Jumala on asettanut tänne maailmaan kuvansa mukaan luodun olennon, antaakseen teille huvin sitä kiusata! Olette kai luullut, ettei Jumala osaisi häntä puolustaa. Olette halveksinut hänen viittaustaan, olette itse tuominnut itsenne! Faraon sydän oli paatunut niinkuin teidän, ja Jumala sen musersi. Lucia on turvissa vainoltanne, minä sen teille sanon, minä munkki parka. Ja mitä teihin tulee, niin kuulkaa tarkoin mitä teille ennustan: On tuleva se päivä…

Don Rodrigo oli tähän asti häälynyt raivon ja hämmästyksen välillä, eikä ollut löytänyt sanoja. Mutta kun hän kuuli munkin suusta ennustuksen ensi sanat, hänen raivoonsa sekaantui kaukainen ja salaperäinen kauhu. Hän tarttui nopeasti nostettuun ja uhkaavaan käteen, ja kohottaen äänensä katkaistakseen onnettomuuden-profeetan puheen, hän huudahti:

– Korjaa luusi, sinä julkea heittiö, munkkikaapuun puettu tyhjäntoimittaja!

Nämä niin selvät sanat saattoivat silmänräpäyksessä isä Cristoforon tyyntymään. Koetun huonon kohtelun ja solvauksen tietoisuuteen oli jo hetki sitten yhtynyt alistumisen ja vaikenemisen tarpeellisuuden tajuaminen, niin että hänessä, hänen tuota kohteliaisuutta kuullessaan kaikki paheksuminen ja into lamautui ja ettei hän katsonut soveliaaksi muuta menettelyä, kuin levollisesti kuunnella, mitä Don Rodrigo suvaitsisi lisätä. Hän siis veti pois kätensä aatelismiehen kourista, painoi alas päänsä ja jäi seisomaan liikkumatta kuten, tuulen hieman hellittäessä myrskysääliä, vanha tammi palauttaa oksansa entiseen asentoon ja sitten vastaanottaa rakeet, miten vaan taivas suvaitsee ne alas lähettää.

– Julkea nousukas! jatkoi Don Rodrigo. Kohtelet minua kuin vertaistasi. Saat kiittää kaapua, mikä peittää jätkänhartioitasi ja mikä säästää sinulta ne hyväilyt, joiden avulla sinun kaltaisiasi opetetaan puhumaan. Korjaa tällä kertaa luusi omin koipinesi, muuten saat nähdä!

Näin sanottuaan hän ilkkuvan käskevänä osoitti ovea, joka oli vastapäätä sitä ovea, mistä olivat astuneet sisälle. Isä Cristoforo painoi alas päänsä ja poistui, jättäen Don Rodrigon raivokkain askelin mittailemaan taistelutannerta.

Suljettuaan oven jälkeensä munkki huomasi viereisessä huoneessa, johon astui, erään miehen hiljaa hiipivän pois seinää pitkin, ikäänkuin hän ei olisi tahtonut, että häntä olisi huomattu viereisestä huoneesta, missä äskeinen keskustelu oli tapahtunut. Munkki tunsi hänet samaksi vanhaksi palvelijaksi, joka oli vastaanottanut hänet tielle johtavalla portilla. Tämä mies oli palvellut talossa neljäkymmentä vuotta ja oli siis astunut toimeensa ennen Don Rodrigon syntymää. Viimemainitun isä oli ollut vallan toista maata. Isänsä kuoltua Don Rodrigo oli eroittanut kaikki vanhat palvelijat ja pestannut uusia, kuitenkin jättäen tämän yhden taloon, osaksi hänen korkean ikänsä vuoksi, osaksi sen nojalla, että hän, vaikka olikin vakaumuksiltaan ja tavoiltaan aivan erilainen kuin nuori isäntä, korvasi näitä vikojaan kahdella ominaisuudella; ensiksi hän suuresti kunnioitti talon arvoa, ja toiseksi hän paremmin kuin kukaan muu tunsi vanhat juhlalliset menot ynnä näiden pienimmätkin yksityiskohdat. Isäntänsä edessä tämä vanhusparka ei koskaan olisi rohjennut ilmeillä, vielä vähemmin sanoilla ilmaista paheksumistaan siitä, mitä näki pitkin päivää. Nipin napin uskalsi hän joskus päästää huudahduksen tai mutista partaansa muiden palvelijain piirissä. Nämä nauroivat hänelle, jopa joskus huvikseen yllyttivät häntä jatkamaan, viekoitellen häntä sanomaan enemmänkin kuin mitä oli aikonut, jolloin saivat kuulla hänen uudelleen virittävän tämän talon entisten elintapojen ylistysvirttä. Nämä nuhdesaarnat saapuivat isännänkin korviin aina vaan höystettyinä kertomuksilla, miten muut palvelijat olivat vanhusta ivanneet, joten ne Don Rodrigossa vaan herättivät katkeruudesta vapaata ylenkatsetta. Mutta suurina vastaanottopäivinä vanhus taas oli vakava ja perin tärkeä henkilö.

Isä Cristoforo katsahti tuohon palvelijaan ohikulkiessaan, tervehti häntä ja kulki edelleen. Mutta vanhus astui salaperäisesti hänen luokseen, painoi sormen huulilleen ja antoi sitten samalla sormella merkin astumaan hänen kanssaan pimeään käytävään. Kun he olivat saapuneet sinne, hän sanoi munkille matalalla äänellä:

– Isä, olen kuullut kaiken, ja minun on tarve puhua kanssanne…

– Nopeasti siis, ystäväni.

– Ei täällä; hukka minut perii, jos Don Rodrigo tämän huomaa… Mutta saatanpa tietää paljon asioita ja koetan tulla huomenna luostariin.

– Onko olemassa joku tuuma?

– Epäilemättä on jotain tekeillä, sen olen jo saattanut huomata.

Mutta nyt aion olla varuillani, ja toivon saavani selville kaiken.

Antakaa minun vaan toimia. Minä saan nähdä ja kuulla seikkoja…!

Kauheita seikkoja! Olenpa talossa, missä…! Mutta tahtoisin pelastaa sieluni.

– Herra teitä siunatkoon! ja sanottuaan puoliääneen nämä sanat, munkki laski kätensä palvelijan pään päälle; vanhus, vaikka häntä paljoa iäkkäämpi, seisoi kumarassa hänen edessään, nöyrän lapsen asennossa.

– Herra on teitä palkitseva, jatkoi munkki; älkää jääkö tulematta huomenna.

– Tulen varmasti, vastasi vanhus; mutta menkää te joutuin pois täältä ja, taivaan nimessä, älkää minua ilmaisko. Näin sanoen ja katsellen ympärilleen hän poistui käytävän toisesta päästä huoneeseen, josta ovi johti pihalle. Huomattuaan paikan turvalliseksi, hän kutsui pihalle munkin, jonka kasvot vastasivat palvelijan viime sanoihin paljoa selvemmin, kuin mitkään vakuutukset. Palvelija näytti hänelle oven, ja munkki poistui mitään puhumatta.

Tuo mies oli kuunnellut isäntänsä ovella: oliko hän siinä tehnyt oikein? Ja oliko veli Cristoforo menetellyt oikein häntä siitä kiittäessään? Mitä tavallisimmat ja vakaantuneimmat elämänohjeet sanovat sellaista hyvin rumaksi teoksi. Mutta saattoiko tuota tapausta pitää poikkeuksena? Ja onko yleensä olemassa poikkeuksia yleisesti tunnustetuista säännöistä? Tärkeitä kysymyksiä, jotka lukija ratkaiskoon mielensä mukaan. Meidän tehtävämme ei ole langettaa arvostelmia; rajoitumme tosiseikkojen kertomiseen.

Astuttuaan ulkoilmaan ja käännettyään selkänsä tälle kirotulle asunnolle veli Cristoforo hengitti vapaammin ja astui kiireisin askelin mäen rinnettä alas, kasvot hehkuen, mieli kuohuksissa ja ajatukset ristiriitaisina, kuten jokainen saattaa kuvitella; olihan se luonnollista kaiken sen jälkeen, mitä hän oli kuullut ja sanonut. Mutta vanhuksen odottamaton avun tarjous oli ollut hänelle suuri rohkaisu: hänestä tuntui kuin olisi taivas antanut hänelle selvän merkin myöntämästään suojeluksesta.

– Tässä on ohjauslanka, jonka kaitselmus laskee käteeni. Ja itse tuossa talossa! Ja ilman että sitä edes tiesin hakea!

Vaipuneena näihin ajatuksiin hän nosti katseensa läntistä taivaanrantaa kohti ja huomasi maillemenoon kallistuvan auringon jo melkein hipaisevan vuoren huippua, ja ajatteli, että päivä jo oli varsin vähissä. Vaikka hän tunsi jäsenensä väsyneiksi tämän päivän monista vaivoista, hän kuitenkin joudutti askeleitaan, hän kun tahtoi turvateilleen tuoda jotakin, vaikkapa vähäistäkin tietoa, sekä saapua luostariin ennen yötä. Tämä näet oli kapusiinilaisten ankarimpia ja mitä täsmällisimmin noudatettuja sääntöjä.

Tällävälin oli Lucian majassa keksitty ja punnittu tuumia, jotka meidän on saattaminen lukijan tietoon. Munkin lähdettyä nuo kolme henkilöä pysyivät hetken aikaa ääneti. Lucia valmisteli surullisena päivällistä. Renzo yritti moneen kertaan lähteä pois ja päästä näkemästä masentunutta lemmittyään, mutta ei kuitenkaan hennonnut poistua; Agnese oli näennäisesti kokonaan kiinnittänyt huomionsa vyyhdinpuuhun, jota pyöritti. Mutta itse teossa hän hautoi tuumaa; kun se oli kypsynyt, hän keskeytti vaitiolon näillä sanoin:

– Kuulkaapa lapset! Jos voitte olla tarpeeksi rohkeat ja taitavat, jos teillä on luottamusta teidän äitiinne (tämä teidän sana saattoi Lucian vavahtamaan), niin minä otan pelastaakseni teidät tästä pulasta ehkä paremmin ja pikemmin kuin isä Cristoforo, vaikka hän onkin niin etevä mies.

Lucia pysähtyi ja loi äitiin katseen, joka ilmaisi enemmän hämmästystä kuin luottamusta näin suuremmoiseen lupaukseen; ja Renzo virkkoi nopeasti:

– Rohkeutta? Taitavuutta? Sanokaa toki mitä pitää tehdä.

– Eikö ole totta, jatkoi Agnese, että jos olisitte naimisissa, niin olisi siten jo voitettu melkoisesti. Ja että kaikesta muusta sitten helposti suoriuduttaisiin?

– Kuka sitä epäilee? sanoi Renzo. Kunhan vaan olisimme olleet vihillä, niin … voihan sitä asua missä muualla maailmassa tahansa, ja vallan lähellä, Bergamon seuduilla, silkin valmistajia vastaanotetaan avosylin. Tiedättehän kuinka monasti serkkuni Bortolo on kehoittanut minua tulemaan sinne hänen luoksensa asumaan sanoen, että siellä saavuttaisin varallisuutta niinkuin hän itse. En kuitenkaan koskaan ole noudattanut hänen kutsuaan, ja se on tapahtunut – miksi sitä salaisin? sentähden, että sydämeni on ollut täällä. Kun olemme naimisissa, muutamme sinne kaikki, perustamme siellä kodin ja elämme siellä pyhässä rauhassa, turvissa tuon konnan kynsiltä ja kaukana koettelemuksesta yrittää jotain huonoa pelastuskeinoa, Eikö niin, Lucia?

– Niin, virkkoi Lucia; mutta miten…?

– Kuten jo sanoin, vastasi äiti. Rohkeutta ja taitavuutta vaan, ja asia on helppo.

– Helppo! sanoivat molemmat nuoret henkilöt, joiden mielestä asia oli tullut niin eriskummaisen ja surullisen vaikeaksi.

– Helppo, jos oivaltaa oikean menettelytavan, huomautti Agnese. Kuunnelkaa tarkoin, niin koetan sen teille selvittää. Olen kuullut asiantuntijoiden sanovan, jopa itsekin olen siitä nähnyt esimerkin, että nimittäin avioliiton solmimiseen vaaditaan luonnollisesti pappi, mutta ettei hänen suostumisensa ole välttämätön; riittää, että hän vaan on läsnä.

– Miten tämä on ymmärrettävä? kysyi Renzo.

– Kuulkaa, niin ymmärrätte. On tarpeellista hankkia kaksi vierastamiestä, jotka ovat hyvin älykkäät ja yksimieliset. Mennään papin luo. Pääasia on, että hänet äkkiä yllättää, niin ettei hän ehdi pötkiä tiehensä. Mies sanoo: herra pastori, tämä on minun vaimoni; tyttö sanoo: herra pastori, tämä on minun mieheni. Välttämätöntä on, että pappi sen kuulee, ja että todistajat sen kuulevat, ja silloin avio on solmittu ja yhtä pyhä kuin jos itse paavi olisi sen vahvistanut. Niinpian kuin on lausuttu nuo sanat, pappi saa huutaa, meluta, näyttää taivaanmerkit; se ei auta mitään, sillä te olette aviomies ja – vaimo.

– Onko se mahdollista? huudahti Lucia.

– Kuinka? kysyi Agnese. Luuletteko ehkä että minä niinä kolmenakymmenenä vuotena, jotka olen elänyt tässä maailmassa ennen teitä, en ole mitään oppinut! Asianlaita on tarkalleen niin kuin teille sanoin. Todisteena siitä on eräs ystävättäristäni, joka tahtoi vastoin vanhempiensa tahtoa mennä miehelle ja joka tuota keinoa käyttäen sai tuumansa toteutetuksi. Pappi, joka aavisti pahaa, oli varuillaan; mutta nuo kaksi veitikkaa olivat niin viekkaita, että yllättivät hänet sopivalla hetkellä, lausuivat sanansa, ja heistä tuli mies ja vaimo; tosin vaimo parka kolmen päivän kuluttua katui kauppojaan.

Asianlaita oli todella niin kuin Agnese oli kertonut. Avioliittoja, jotka solmittiin mainitulla tavalla, pidettiin siihen aikaan, jopa aina meidän päiviimme asti, täysin laillisina. Kuitenkaan ei turvauduttu tällaiseen poikkeuskeinoon muulloin kuin esteiden ja epäyksien esiinnyttyä, ja sentähden papit ponnistivat kaiken voimansa välttääkseen tuollaista pakollista avioon-auttamista. Ja jos jonkun tuollaisen parin ja sen todistajien kuitenkin oli onnistunut yllättää pappi, tämä pani parastaan päästäkseen pälkähästä, vallan kuin Proteus koetti vapautua niiden käsistä, jotka tahtoivat pakoittaa häntä ennustamaan.

– Jospa tuo olisi totta, Lucia! virkkoi Renzo katsoen häneen samalla odottaen ja rukoillen.

– Kuinka, jos se olisi totta! huomautti Agnese. Luuletteko tekin, että minä teille kerron joutavia! Minä kiusaan itseäni ja vaivaan päätäni teidän tähtenne, ja palkaksi vaivoistani ette minua usko. No hyvä. Suoriutukaa pulastanne miten voitte. Minä puolestani pesen käteni.

– Älkäähän toki! Ette saa meitä hylätä, pyysi Renzo. Sanoinhan niin vaan senvuoksi, että tuo tuuma tuntui minusta liian kauniilta. Olen kokonaan teidän ohjattavananne; katson teitä vallan kuin omaksi äidikseni.

Nämä sanat haihduttivat Agnesen kevyen vihastumisen ja saattoivat hänet unhoittamaan päätöksen, joka itse teossa oli ollut pelkkää puhetta.

– Mutta miksi, äiti, sanoi Lucia kunnioittavan nöyränä kuten tavallisesti, miksi tämä tuuma ei ole johtunut isä Cristoforon mieleen?

– Miksikä ei ole johtunut hänen mieleensä? sanoi Agnese. Varmaankin se on johtunut hänen mieleensä, mutta hän ei ole tahtonut siitä puhua.

– Minkä vuoksi? kysyivät molemmat nuoret samalla kertaa.

– Sentähden … no niin, koska tahdotte sen tietää, niin papit sanovat, ettei tuon seikan laita ole oikein niin kuin olla pitäisi.

– Kuinka on mahdollista, ettei tuon seikan laita ole niin kuin olla pitää, koska sillä on lain voima, niin pian kuin se on tapahtunut.

– Mitä pitää minun teille sanoa? vastasi Agnese. Toiset ovat tehneet lain oman mielensä mukaan; ja me, ihmisparat, emme siitä ymmärrä mitään. Ja kuinka paljo muita seikkoja onkaan… Nähkääs, se on jotenkin samanlaista, kuin löisi joku kristittyä nyrkillä. Se ei totisesti olisi mikään hyvä teko; mutta jos joku sellaisen saa osakseen, ei edes paavi voi sitä ottaa häneltä pois.

– Jos se ei ole mikään hyvä teko, on parasta olla sitä tekemättä, sanoi Lucia.

– Kuinka? huomautti Agnese, luuletko ehkä minun antaneen sinulle neuvon, joka sotii jumalanpelkoa vastaan? Jos vastoin vanhempiesi tahtoa aikoisit mennä naimisiin heittiön kanssa … mutta minähän olen tyytyväinen, ja sinä tahdot mennä tälle kelpo miehelle; ja kaikkien vaikeuksien aiheuttaja on konna; ja herra pastori…

– Sehän on päivänselvää, huomautti Renzo.

– Ei ole tarpeellista puhua asiasta isä Cristoforolle, ennenkuin se on tapahtunut, jatkoi Agnese, Mutta kun se on ohi ja hyvin onnistunut, niin mitä luulet munkin sanovan: "Tyttöseni, olipa se sangen ajattelematon teko, minkä teitte!" Hengellisten miesten tulee puhua niin. Mutta voit olla varma siitä, että hänkin sydämensä pohjasta on tyytyväinen.

Vaikka Lucia ei löytänyt perusteita vastatakseen tähän todisteluun, ei hänen vakaumuksensa kuitenkaan ollut horjumaton. Mutta Renzo oli täydelleen rohkaistunut ja virkkoi:

– Jos niin on asianlaita, on se jo vallan kuin ratkaistu.

– Maltahan, huomautti Agnese. Entä todistajat? Ja miten yllättää pastori, joka jo kaksi päivää on pysynyt piilossa lukkojen takana kodissaan. Miten saada hänet pysymään alallaan? Vaikka hän luonnostaan onkin hidasliikkeinen, voin vakuuttaa että hän, nähdessään teidän ilmestyvän tuota tarkoitusta varten, muuttuu ketteräksi kuin kissa, pötkii tiehensä kuin piru vihkivedestä.

– Olenpa keksinyt keinon, minä, virkkoi Renzo, lyöden nyrkkinsä pöytään niin lujasti, että päivällistä varten siihen asetetut astiat hypähtivät ilmaan. Ja hän teki selkoa tuumastaan, jonka Agnese kaikin puolin hyväksyi.

– Tämä asia on sekava, eikä tunnu suoralta peliltä, huomautti Lucia. Tähän asti olemme menetelleet rehellisesti; jatkakaamme yhtä vilpittömästi, niin Jumala on meitä auttava. Näin on isä Cristoforo sanonut. Odottakaamme, kunnes kuulemme hänen mielipiteensä.

– Ota opastusta siltä, joka tietää enemmän kuin sinä, sanoi Agnese vakavan näköisenä. Mitä tarvitsee meidän kysyä toisten mielipidettä?

Jumala sanoo: "Auta itseäsi, että minä sinua auttaisin!" Isä Cristoforolle kerromme kaiken, sitten kun se on tapahtunut.

– Lucia, sanoi Renzo, tahdotko nyt minut hylätä? Emmekö me ole tehneet tehtäväämme kuin oikeiden kristittyjen sopii? Eikö meidän jo pitäisi olla mies ja vaimo? Eikö pastori jo ollut meille määrännyt päivää ja tuntia? Ja kenen on syy, että meidän nyt täytyy päästä pulasta turvautumalla vähäiseen juoneen? Et nyt saa minua hylätä. Poistun hetkeksi ja palaan tuoden vastauksen.

Ja tervehtien Luciaa rukoilevan näköisenä ja luoden yhteisymmärtämisen katseen hän poistui kiireisesti.

Hätä tekee kekseliääksi, Renzo, jonka siihen asti astumallaan suoralla ja helppokulkuisella elämänpolulla ei koskaan ollut tarvinnut sanottavasti älyänsä rasittaa, oli tässä tilaisuudessa keksinyt keinon, joka olisi tuottanut kunniaa lainoppineelle. Tuumansa mukaisesti hän meni suoraa päätä erään Tonio nimisen miehen majaan, joka oli vallan lähellä, ja tapasi hänet keittiöstä, missä hän nojaten toista polveaan lieden laitaan, toisella kädellä piti kiinni kuumille hiilille asetetun padan reunasta ja toisessa kädessään pitämällään käyrällä kauhalla hämmensi karkeista sisilialaisista jauhoista tehtyä harmaata puuroa. Tämän miehen äiti, veli ja puoliso istuivat ruokapöydän ääressä, ja kolme tai neljä pienokaista seisoi isän ympärillä katseet kiintyneinä pataan ja odottaen hetkeä jolloin sen sisällys oli kaadettava siitä ulos. Mutta siinä ei ollut havaittavissa tuota iloisuutta, minkä edessä oleva ateria herättää niissä, jotka sen ovat ansainneet vaivaloisella työllään. Puuron paljous oli huonon vuoden eikä aterioivien luvun ja ruokahalun mukainen. Jokainen heistä katseli kieroon ja rajun himokkaasti yhteistä ruokamäärää ja näytti arvioivan aterian jälkeistä nälkäänsä. Renzon vaihtaessa tervehdyksiä perheenjäsenten kanssa Tonio kaasi puuron pyökki-kaukaloon, joka varta vasten oli asetettu viereen; ja puuro näytti keskellä suurta utukehää olevalta pieneltä kuulta. Siitä huolimatta naiset sanoivat ystävällisesti Renzolle:

– Suvaitsetteko käydä ruoalle? – kohteliaisuus, mitä ei lombardialainen talonpoika koskaan jätä sanomatta kellekään, joka osuu tulemaan hänen syödessään, oli tulija sitten vaikka juuri ruoalta noussut rikas herkkusuu, ja vaikka tarjooja juuri nieli viimeistä palaa.

– Kiitos, vastasi Renzo; tulinhan vaan vähän puhumaan Tonion kanssa. Ja jos ei sinulla ole mitään sitä vastaan, Tonio, voimme mennä aterioimaan ravintolaan, niin emme häiritse naisväkeäsi!

Tämä ehdotus oli vallan odottamaton ja senvuoksi Toniolle kahta tervetulleempi. Ja naiset, jopa lapsetkin, jotka tässä suhteessa aikaisin tulevat arvostelukykyisiksi, näkivät mielellään, että puurovadin äärestä katosi yksi syömäkilpailija, ja lisäksi kaikkein vaarallisin. Kutsun saanut ei vitkastellut, vaan poistui Renzon seurassa.

He saapuivat kylän ravintolaan ja saivat siellä istua kahden kesken täydelleen häiriintymättä, huono aika kun oli totuttanut pois tästä virkistyspaikasta kaikki kävijät. Tilattuaan mitä vähäistä talo saattoi tarjota ja tyhjennettyään yhdessä pikarin viiniä Renzo virkkoi salaperäisen näköisenä Toniolle:

– Jos sinä tahdot tehdä minulle pienen palveluksen, teen minä sinulle suuren.

– Sano pois, mitä haluat; voithan käskeä mitä tahdot, sanoi Tonio kaataen itselleen viiniä. Tänään saattaisin mennä tuleen sinun edestäsi.

– Sinä olet herra pastorille velkaa kaksikymmentä viisi liiraa viime vuonna viljelemästäsi vuokramaasta.

– Oh, Renzo, Renzo! pilaatpa minulle osottamasi hyvän teon. Miksi rupeatkaan nyt tuollaista puhumaan! Oletpa tärvellyt koko iloni.

– Puhunpa sinulle tuosta velasta, koska aion, jos niin tahdot, hankkia sinulle keinon maksaa sen.

– Puhutko tosissasi?

– Vallan tosissani. No olisitko tyytyväinen?

– Tyytyväinen? Totta mar minä olisin tyytyväinen! Ainakin senvuoksi, että pääsisin näkemästä noita irveitä ja päännyökkäyksiä, joilla herra pastori minua tervehtää joka kerta kuin tavataan. Ja sitten saa aina heti kuulla: Tonio, muistatteko; Tonio, milloinka tulette puhumaan tuosta asiasta? Ei siinä vielä kyllin, vaan kun hän saarnatessaan kiinnittää minuun tuijottavat katseensa, seison siinä peloissani, että hän kaikkien kuullen voisi huutaa minulle: Entä nuo kaksikymmentä viisi liiraa! – Hiisi vieköön nuo rahat! Ja sitten voisin ainakin lunastaa vaimoni kultaisen kaulakoristeen ja vaihettaisin sen puurojauhoihin. Mutta…

– Mutta, mutta – jos tahdot tehdä minulle pienen palveluksen, niin saat nuo kaksikymmentä viisi liiraa tuossa paikassa.

– No sano pois asiasi!

– Mutta, sanoi Renzo, painaen etusormeaan huuliansa vastaan.

– Eihän tuollainen tule kysymykseen meidän välillämme, huomautti Tonio. Tunnethan minut.

– Herra pastori on kaivanut esiin naurettavia syitä vitkuttaakseen minun naimisiin-menoani. Minä taaskin tahtoisin panna toimeen sen mitä pikimmin. Minulle on vallan varmasti vakuutettu avioliiton olevan pätevän, jos molemmat kihlautuneet kahden todistajan seurassa ilmestyvät papin luo ja sanovat: Tämä on minun vaimoni ja: Tämä on minun mieheni! Ymmärrätkö, Tonio?

– Tahdotko, että minä tulen todistajaksesi?

– Sitä juuri tahdon.

– Ja maksatko minun edestäni nuo kaksikymmentä viisi liiraa?

– Se on konna, joka sinut jättää pulaan. Mutta täytyypä löytää toinen todistaja.

– Se on jo löydetty. Veljeni Gervasio, tuo yksinkertainen miesparka tekee mitä hänelle vaan sanon. Tarjoothan hänelle viiniä?

– Ja ruokaakin, vastasi Renzo. Tuomme hänet tänne pitämään hauskaa kanssamme. Mutta luuletko, että hän ymmärtää asian.

– Kyllä minä häntä neuvon, miten on meneteltävä. Tiedäthän, että minä olen saanut hänen osansa ymmärrystä.

– Siis huomenna.

– Hyvä.

– Illan suussa.

– Sopii vallan mainiosti.

– Mutta! virkkoi Renzo painaen uudelleen etusormen huulilleen.

– Pyh! huudahti Tonio, kallistaen päänsä oikealle olalleen ja kohottaen vasenta kättään sen näköisenä kuin olisi tahtonut sanoa: Sinä loukkaat minua.

– Mutta jos vaimosi rupeaa utelemaan, kuten on jotenkin varmaa…

– Keksinpä verukkeita; mitä valheisiin tulee, on hänellä minulta saatavia, enkä tiedä, saanko koskaan velkaani maksetuksi. Kyllä kai jonkun tarinan keksin, millä saan hänen uteliaisuutensa rauhoitetuksi.

– Huomenna, sanoi Renzo, juttelemme asiasta enemmän ja sovimme kaikesta tarkemmin.

Näin puhuen he läksivät ravintolasta. Tonio meni kotiansa tuumien sitä juttua, mikä hänen oli kerrottava naisväelleen, ja Renzo riensi omalle taholleen tekemään selkoa tehdystä sopimuksesta.

Tällävälin Agnese turhaan oli väsyttänyt itseään koettaessaan taivuttaa tytärtään. Tämä asetti kutakin todistusperustetta vastaan milloin toisen, milloin toisen puolen pulmaansa: Joko yritys oli huono, ja siis siihen ei pitäisi ryhtyä; tai ei se ollut huono, mutta miksi ei siinä tapauksessa virkkaa sitä isä Cristoforolle?

Renzo astui sisälle voitonriemuisena, teki selkoa aikaansaannoksestaan ja päätti selontekonsa sanalla ahn! – milanolainen huudahdus, joka merkitsee: Enkö ole koko mies? Voiko keksiä sen parempaa? Olisiko tämä johtunut teidän mieleenne? … ja lukemattomia muita samanlaisia seikkoja.

Lucia pudisti hiljaa päätänsä! mutta nuo kaksi muuta asiaan innostunutta henkilöä eivät kiinnittäneet häneen sanottavaa huomiota, kuten on tapana menetellä lapsen suhteen, jonka ei toivota käsittävän jonkun seikan kaikkia perussyitä, mutta joka sitten pyyntöjen tai mahtisanojen avulla saadaan menettelemään niinkuin tahdotaan.

– Kaikki tämä on hyvällä tolalla, sanoi Agnese … mutta ette ole ajatellut kaikkea.

– Mikä sitten vielä puuttuu, kysyi nuorukainen.

– Entä Perpetua? Ettekö ole muistanut Perpetuaa. Tonion ja hänen veljensä hän kyllä päästää sisälle: mutta teitä molempia… Ajatelkaa toki, että hän on saanut käskyn pitää teitä pitemmän matkan päässä kuin poikaviikaria päärynäpuusta, jossa on kypsät hedelmät.

– Miten pääsemme tästä pulmasta? sanoi Renzo hieman miettiväisenä.

– Olenpa ajatellut sitä, minä. Minä lähden mukaanne, ja sitten on minulla varastossa salaisuus, jonka avulla houkuttelen ja viehätän Perpetuaa, niin ettei hän huomaa teitä muita, ja siten pääsette sisälle taloon. Minä kutsun hänet ulos ja koskettelen erityisiä kieliä … saattepa nähdä.

– Olettepa kelpo nainen! huudahti Renzo; olenhan aina sanonut, että te olette kaikessa meidän tukemme.

– Mutta kaikki tämä ei hyödytä mitään, sanoi Agnese, ellemme saa tuon tytön päähänpistoa karkoitetuksi, hän kun itsepintaisesti väittää yritystä synniksi.

Renzo turvautui puolestaan koko kaunopuheisuuteensa; mutta Lucian vakaumus ei silti horjunut.

– En tiedä mitä vastata noihin teidän todisteluihinne. Sen vaan älyän, että tuota tekoa tehdäkseen niin kuin te vaaditte, täytyy ryhtyä salajuoniin, valheisiin ja vehkeisiin. Tahdon tulla vaimoksenne – eikä hän voinut lausua tätä sanaa eikä tulkita tuota toivettaan punastumatta – tahdon tulla puolisoksenne, mutta ilman vilppiä, Jumalan pelossa, alttarin ääressä. Antakaamme Hänen tuolla ylhäällä ohjata asiaamme. Ettekö luule Hänen löytävän keinoja auttaakseen meitä ja parempia kuin ikinä me itse kaikkine juoninemme? Ja miksi pidämme asian salassa isä Cristoforolta?

Kiistelyä jatkui, eikä se näyttänyt lähenevän loppuaan, kun kiireinen sandaalien kolina ja viitan liehunta, muistuttaen tuulen toistuvasti pudisteleman löysän purjeen läpäjämistä, ilmaisivat Isä Cristoforon tuloa. Kaikki vaikenivat, ja Agnesella oli tuskin aikaa kuiskaista Lucian korvaan:

– Varo hänelle mitään sanomasta!