Читать книгу Kihlautuneet - Alessandro Manzoni, Alessandro Manzoni - Страница 8

Isä Cristoforo saapui samanlaisessa asemassa ollen kuin hyvä sotapäällikkö, joka ilman omaa syytänsä menetettyään tärkeän taistelun, alakuloisena, mutta ei epätoivoisena, mietteisiin vaipuneena, mutta ei malttiaan menettäneenä, liikkeellä, mutta ei pakosalla, suuntaa kulkunsa siihen paikkaan, missä hänen läsnäolonsa on tarpeellinen, jotta hän tukisi uhattuja asemia, uudelleen järjestäisi joukot ja antaisi uusia määräyksiä.

– Jumalan rauha olkoon kanssanne, sanoi hän astuessaan sisälle. – Siltä mieheltä ei ole mitään odotettavissa; sitä lujemmin tulee meidän luottaa Jumalaan. Ja onpa minulla jo takeita hänen myöntämästään suojelemisesta.

Tosin ei kukaan näistä kolmesta henkilöstä ollut odottanut erityisiä isä Cristoforon yrityksestä. Se, että mahtavampi henkilö ilman pakkoa olisi pidättäytynyt väärästä teosta yksistään myöntyen voimattoman pyyntöihin, ei olisi ollut ainoastaan jotain harvinaista, vaan suorastaan uskomatonta. Kuitenkin tuo surullinen varmuus oli heille kaikille kova isku. Naiset kumarsivat masentuneina päänsä alas; mutta Renzon mielessä vihantunteet voittivat alakuloisuuden. Tämän sanoman saapuessa hän jo oli täynnä monen tuskallisen pettymyksen ja rauenneen yrityksen aiheuttamaa katkeruutta ja närkästystä ja lisäksi vielä tällä hetkellä Lucian itsepäisen vastustuksen kiihoittama.

– Tahtoisinpa tietää, hän huusi kiristäen hampaitansa ja koventaen ääntänsä enemmän kuin koskaan ennen isä Cristoforon läsnäollessa, – tahtoisinpa tietää, mitä syitä tuo koira on tuonut esiin todistaakseen … todistaakseen, ettei minun morsiameni ole morsiameni.

– Renzo parka, virkkoi munkki, äänessä vakava ja sääliväinen väre ja katse lempeästi rauhoittavana. – Jos mahtavan miehen, joka aikoo tehdä vääryyttä, aina olisi pakko mainita syitään, niin olisivat olot tässä matoisessa maailmassa toisin.

– Sanoiko tuo koira siis, ettei hän tahdo yksistään sentähden, ettei tahdo.

– Eipä hän edes sanonut sitä, Renzo parka. Olisihan siitäkin jo jotain etua, jos henkilöiden, jotka aikovat tehdä pahan teon, julkisesti täytyisi se tunnustaa.

– Mutta jotakin hän kai kuitenkin sanoi, tuo kirottu piru!

– Kuulin kyllä hänen sanansa, mutta en saata niitä sinulle toistaa. Voimakkaan vääryydentekijän sanat kajahtavat korvaan, mutta haihtuvat taas pois. Sellaisen henkilön on lupa suuttua, jos häntä epäilet, mutta samalla antaa sinun huomata, että epäilylläsi on oikeutuksensa. Hänen on lupa sinua loukata ja väittää itseään loukatuksi; hän sinua solvaisee, ja vaatii sinulta hyvitystä, hän herättää sinussa kauhua, mutta puhkeaa kuitenkin itse valituksiin, hän on hävytön, mutta teeskentelee viatonta. Älä kysy sen enempää. Tuo mies ei maininnut tämän viattoman tytön eikä sinun nimeä; hän ei edes ollut teitä tuntevinaan, hän ei yleensä väittänyt yhtään mitään. Mutta … mutta siitä huolimatta sain sen vakaumuksen, että hän on järkähtämätön. Luottakaamme kuitenkin Jumalaan! Te, naisparat, älkää menettäkö rohkeuttanne; ja sinä Renzo… Voit olla varma siitä, että minä osaan asettua sinun sijaasi ja että tiedän, mitä liikkuu sydämessäsi. Mutta, kärsivällisyyttä! Onhan tämä köyhä ja katkera sana sille, joka ei usko; mutta tahdot kai myöntää Jumalalle päivän tai pari, sanalla sanoen sen ajan, jonka hän tarvitsee saada oikeuden voittoon. Hänen on aika, ja hän on luvannut meille niin paljon. Antakaa Hänen toimia hyväksenne, ja tiedä Renzo, ja tietäkää myös te muut, että minulla jo on viittauksia, mihin tapaan minun tulee teitä auttaa. Tällä hetkellä en saata sanoa teille enempää. Huomenna en voi tulla tänne. Minun tulee pysyä luostarissa koko päivä, toimiakseni teidän hyväksenne. Mutta sinä, Renzo, koeta tulla sinne. Mutta jos joku odottamaton seikka estäisi sinut tulemasta, niin lähetä luokseni luotettava henkilö, joku älykäs nuorukainen, jota myöten voin lähettää teille sanan, mitä on tehtävissä. Tuleepa jo pimeä; minun täytyy rientää luostariin. Luottamusta, rohkeutta, ja hyvää yötä.

Näin sanottuaan hän poistui kiireissään, astuen nopeasti ja hypähdellen polveilevaa ja kivistä polkua, saapuakseen ajoissa luostariin ja välttääkseen ankaraa nuhdetta tai hänen mielestään vielä ankarampaa rangaistusta, nimittäin katumuksentekoa, joka olisi seuraavana päivänä estänyt häntä vapaasti ja ripeästi toteuttamasta, mitä turvattiensa asia saattoi vaatia.

– Kuulitteko mitä hän puhui eräästä asiasta … saamistaan viittauksista meitä auttaakseen? kysyi Lucia. Täytyy luottaa häneen; hän on mies, joka kerran luvattuaan…

– Jos asiassa todella on perää! … keskeytti Agnese … niin olisi hänen pitänyt selittää tarkemmin, tai ainakin viedä minut syrjään ja sanoa, mistä on kysymys.

– Joutavia loruja. Kyllä minä tästä kaikesta teen lopun, sen vakuutan! keskeytti vuorostaan Renzo, kulkien raivoissaan edestakaisin huoneessa, äänessä sellainen väre ja kasvoissa sellainen ilme, ettei voinut epäillä hänen sanojensa merkitystä.

– Voi, Renzo! huudahti Lucia.

– Mitä tarkoitatte? huudahti Agnese.

– Siitä ei kannata pitkältä puhua. Minä teen tästä kaikesta lopun. Olkoonpa tuolla miehellä sata, olkoonpa tuhat pirua nahassaan, niin onhan hän kuitenkin lihaa ja luita…

– Ei, ei, taivaan nimessä! … alkoi Lucia; mutta itku tukahutti hänen äänensä.

– Tuollaista ei pitäisi puhua edes pilan vuoksi.

– Pilan vuoksi! huusi Renzo, pysähtyen seisomaan Agnesen eteen, joka istui tuolilla, ja luoden häneen hurjasti mulkoilevat silmänsä. Pilan vuoksi! Saattepa nähdä, onko tässä kysymys pilasta!

– Voi, Renzo! sai Lucia vaivoin sanotuksi, ääni nyyhkytyksien tukahuttamana. Tuollaisena en vielä koskaan ole sinua nähnyt.

– Älkää taivaan nimessä enää puhuko tuollaisia, huomautti Agnese joutuisasti ja puoliääneen. Ettekö muista, kuinka monta käsivartta tuolla miehellä on käytettävänänsä? Ja että, miten kävikään … köyhiä kohtaa aina ankara oikeus!

– Minäpä aion panna oikeuden täytäntöön. Onpa jo aika sitä tehdä. Se ei ole mikään helppo tehtävä, sen hyvin tiedän minäkin. Mutta yhtäkaikki. Päättäväisyyttä ja kärsivällisyyttä, ja hetki on tuleva. Totisesti aion minä jaella oikeutta ja vapauttaa seudun sen vitsauksesta. Kuinka moni minua siitä siunaa, ja sitten käpälämäkeen!

Näiden selvempien sanojen nostama kauhu ehkäisi Lucian itkun ja antoi hänelle rohkeutta puhua. Nostaen kyynelten kastelemat kasvonsa käsistään hän sanoi Renzolle haikeana mutta päättäväisenä:

– Etkö siis enää huoli minua vaimoksesi? Olen lupautunut nuorelle miehelle, jonka luulin pelkäävän Jumalaa; mutta mies, joka olisi tehnyt… Olipa hän sitten turvissa kaikelta maalliselta oikeudelta ja kostolta, olipa hän vaikka kuninkaan poika…

– No hyvä! huusi Renzo kasvot synkempinä kuin koskaan ennen; minä en tule sinua saamaan, mutta ei hänkään tule sinua saamaan. Minä jään tänne maan päälle ilman sinua, ja hänet minä passitan helvettiin.

– Älä puhu niin, minä rukoilen, älä katso minuun noin kamalasti. En voi nähdä sinua tuollaisena, huudahti Lucia itkien, rukoillen ja pannen kädet ristiin, kun sillävälin Agnese toistamiseen mainitsi nuorta miestä nimeltä, silittäen hänen hartioitaan, käsivarsiaan ja käsiään häntä rauhoittaakseen.

Renzo seisoi hetken liikkumattomana ja miettiväisenä katsellen Lucian rukoilevia kasvoja. Sitten hän äkkiä loi häneen synkän katseen, astui pari askelta taapäin, ojensi käsivartensa ja etusormensa häntä kohti ja huudahti:

– Sinua, niin, sinua hän himoitsee. Sentähden hänen täytyy kuolla!

– Ja minä, mitä pahaa olen minä sinulle tehnyt, että tahdot minunkin kuolemaani? sanoi Lucia syöksyen polvilleen hänen eteensä.

– Sinä, vastasi Renzo äänessä vihaa, tosin vallan toisenlaista, mutta joka tapauksessa vihaa: sinä! Mitä hyvää sinä oikeastaan soisit minulle? Mitä kiintymyksesi todistetta sinä minulle olet antanut? Enkö ole pyytänyt, pyytänyt, pyytänyt? Ja sinä aina vaan estelet, vastaat kieltävästi.

– Olet oikeassa, sanoi Lucia äkkiä. Tulen kanssasi huomenna pastorin luo, jos tahdot; nyt olen valmis tulemaan. Kunhan sinä vaan tulet entisellesi, niin lähden mukaasi.

– Lupaatko sen minulle? kysyi Renzo, ääni ja kasvot äkkiä lempeämpinä.

– Sen lupaan.

– Pidän siis kiinni lupauksestasi.

– Jumala olkoon kiitetty, huudahti Agnese ylen tyytyväisenä.

Olikohan Renzo keskellä tätä suurta vihanpuuskaustaan ajatellut mitä hyötyä hänellä saattoi olla Lucian pelästyksestä? Ja oliko hän kenties hieman teeskennellyt tuota pelästystä kiihoittaakseen ja hyväksi käyttääkseen? Tekijämme vakuuttaa, ettei hän sitä tiedä; ja luulen, ettei edes Renzo itse sitä oikein tietänyt. Itse teossa hän oli raivoissaan Don Rodrigolle ja toivoi hartaasti Lucian suostumusta. Ja kun kaksi suurta intohimoa samanaikuisesti riehuu ihmissydämessä, ei kukaan, ei edes kärsivällinen ihminen, aina selvästi saata eroittaa toisen ääntä toisesta, eikä varmasti sanoa, kumpi niistä on voimakkaampi.

– Olen antanut lupaukseni, virkkoi Lucia äänessä arkaa ja hellää soimausta. Mutta sinäkin olet luvannut, ettet aiheuta pahennusta, että neuvottelisit isä Cristoforon kanssa.

– Kas vain, kenenkä vuoksi joudun raivoihini. Joko peräydyt näin pian. Tahdotko siis, että teen väkivaltaisen teon?

– Enhän toki, sanoi Lucia, uudelleen joutuen kauhun valtaan. Annoin lupaukseni, enkä sitä riko. Mutta myönnäthän, millä tavoin sait minut lupaamaan. Suokoon Jumala, ettei…

– Miksi ennustat pahoja, Lucia? Jumala tietää, ettemme tee vääryyttä kellekään.

– Lupaa minulle ainakin, että tämä on oleva viimeinen.

– Sen lupaan, kautta miehen kunniani.

– Mutta pitäkää myös sananne, huomautti Agnese.

Tässä tekijä huomauttaa, että on vielä toinenkin seikka, jota ei tiedä: oliko Lucia täydelleen ja joka suhteessa tyytymätön siihen, että häntä oli pakoitettu suostumaan. Me jätämme, kuten hän, asian epäilyksen alaiseksi.

Renzo olisi tahtonut jatkaa keskustelua ja yksityiskohtia myöten sopia siitä, mitä oli tehtävä seuraavana päivänä. Mutta yö oli jo käsissä, ja naiset sanoivat hänelle hyvää yötä. He eivät pitäneet sopivana, että hän näin myöhään kauempaa oli talossa.

Yö oli näillä kolmella henkilöllä niin rauhallinen, kuin se saattaa olla päivän jälkeen, joka on ollut täynnä levottomuutta ja valituksia, ja huomista vasten, jolloin on määrä tapahtua jotain tärkeätä ja onnistumiseltaan epävarmaa. Renzo tuli Agnesen majaan varhain seuraavana aamuna; ja hän punnitsi naisten, tai oikeammin Agnesen kanssa, illalla tapahtuvaa suurta yritystä. He vuoroin huomasivat, vuoroin syrjäyttivät vaikeuksia, aavistivat vastuksia ja toiste taas alkoivat kertoa tuota seikkaa, ikäänkuin se jo olisi tapahtunut. Lucia kuunteli, ja kun ei voinut sanoin hyväksyä, mitä ei sydämensä hyväksynyt, hän vaan lupasi tehdä parastansa.

– Menettekö itse luostariin puhumaan isä Cristoforon kanssa, kuten oli hänen kanssaan puhe eilisiltana? kysyi Agnese Renzolta.

– Kaikkea muuta. Tiedätte itse, miten pirun tarkat silmät on munkilla. Hän lukisi kasvoistani kuin kirjasta, että jotain on tekeillä. Ja jos hän rupeaisi minulta kyselemään, tiedän, etten kunnialla asiasta suoriutuisi. Sitäpaitsi minun täytyy jäädä tänne asiaa järjestämään. On parasta, että te lähetätte jonkun toisen.

– Lähetän Menicon.

– Hyvä, virkkoi Renzo. Ja hän poistui asiaa järjestämään, kuten itse oli sanonut.

Agnese meni naapuritaloon tapaamaan Menicoa, noin kahdentoista vuotista poikaa, joka oli sangen älykäs ja joka tavallaan oli Agnesen sukulainen, Agnese kyseli poikaa ja pyysi vanhemmilta saada ikäänkuin palkata hänet siksi päiväksi erityistä palvelusta varten, kuten hän sanoi. Kun poika oli tuotu hänen majaansa, hän vei hänet keittiöönsä, tarjosi hänelle aamiaista ja antoi hänelle sitten toimeksi mennä Pescarenicoon, pyytää päästä isä Cristoforon puheille, joka sitten aikanansa oli lähettävä hänet takaisin vastausta tuomaan.

– Isä Cristoforo, tuo kaunis vanhus, tiedäthän, jolla on valkoinen parta, ja jota sanotaan pyhäksi…

– Ymmärrän, sanoi Menico; hän, joka aina hyväilee lapsia ja joka välistä antaa heille kauniita kuvia.

– Aivan oikein, Menico. Ja jos hän käskee sinun odottaa jonkun aikaa jossakin lähellä luostaria, niin älä poistu; älä juokse toisten poikien kanssa järvelle katsomaan miten voileipiä heitetään, kalastetaan, äläkä rupea leikittelemään kuivamaan pannuilla verkoilla, tai…

– Hui hai, täti! Enhän enää ole lapsi.

– Hyvä, ole siis ymmärtäväinen. Ja kun palaat vastauksinesi, niin katso, saat nämä kaksi uutta parpagliole-lanttia.3

– Antakaa ne minulle nyt heti.

– En toki. Voisit ruveta niillä leikittelemään. Mene, ja muista tehdä täsmälleen niin kuin sanoin. Voitpa sitten saada enemmänkin.

Tämän pitkän aamun kuluessa esiintyi muutamia tapauksia, jotka melkoisesti herättivät epäluuloja naisten jo ennestään levottomissa mielissä. Muuan kerjäläinen, joka ei ollut nääntynyt eikä repaleinen, kuten muut hänen kaltaisensa, ja jonka kasvoissa oli jotakin outoa ja kolkkoa, astui sisälle almua anoen ja luoden ympärilleen urkkijan katseita. Hänelle annettiin pala leipää, jonka hän vastaanotti huonosti peittäen välinpitämättömyyttään. Sitten hän jotenkin julkeasti rupesi puhelemaan tehden keskustellessaan epäröivästi useita kysymyksiä, joihin Agnese joutuisasti vastasi sellaista, mikä oli päinvastaista kuin todellinen asianlaita. Sitten hän teeskenteli lähtöä ja oli erehtyvinänsä oven suhteen astuen ulos portaisiin johtavasta ovesta ja katsahti taas siellä kiireisesti ympärilleen. Emäntä huusi hänen jälkeensä: Hoi, mies, minne menette? Tässä on ulko-ovi. Silloin hän palasi ja poistui hänelle osoitetusta ovesta pyytäen anteeksi, teeskennellen nöyryyttä, joka huonosti sointui yhteen hänen jylhiin kasvonpiirteisiinsä.

Tämän henkilön jälkeen ilmeni tuon tuostakin toisia omituisia kulkijoita. Minkälaatuisia ihmisiä nämä olivat, ei ollut helppo sanoa; mutta eipä heitä myöskään saattanut pitää kunniallisina matkamiehinä, joista tahtoivat käydä. Yksi heistä tuli sisälle muka asianaan tien kyseleminen; toiset taas kulkiessaan oven ohi hiljensivät käyntinsä ja katsahtivat salavihkaa huoneeseen pihan yli kuten se tekee, joka tahtoo nähdä, epäluuloa herättämättä. Päivällisaikaan tämä kiusallinen kulkue vihdoinkin päättyi. Agnese nousi tavan takaa, kulki pihan halki, hiipi ulko-oven taa, katseli oikealle ja vasemmalle ja palasi sanoen:

– Ei ketään… Sana, jonka Agnese lausui mielihyvällä ja jota Lucia samoin kuunteli ilman että kumpikaan oikeastaan tiesi minkätähden. Mutta kumpaankin kaikki tämä teki tuskallisen vaikutuksen, herätti epämääräisen levottomuuden ja riisti heiltä, ja varsinkin tytöltä, suuren määrän rohkeutta, jonka olivat varanneet illan yritystä varten.

On kuitenkin tärkeätä, että lukija tietää jotain lähempää näistä salaperäisistä maantienkulkijoista. Ja noudattaaksemme järjestystä näitä tietoja antaessamme, on meidän hieman mentävä taapäin ajassa ja palattava Don Rodrigon luo, jonka eilen isä Cristoforon lähtiessä jätimme yksikseen erääseen palatsin huoneeseen.

Don Rodrigo, kuten jo kerroimme, mitteli pitkin askelin tämän huoneen lattiaa, jonka seinillä riippui perheen eri sukupolviin kuuluvien jäsenten muotokuvia. Kun hän astui seinää kohti ja kääntyi, näki hän edessään vastaisella seinällä erään esi-isistään, soturin, joka oli ollut kuulu vihollistensa ja sotamiestensä kauhuna, ja jolla oli tuima katse, lyhyet hiukset pystyssä otsalla, pitkät, punotut ja suippokärkiset, poskista kauas etenevät viikset ja esiin törröttävä leuka. Tämä sankari seisoi ylpeänä yllänsä säärihaarniskat, rautapaita, haarniska, käsivarsien suojustimet ja hansikkaat – kaikki raudasta. Oikeata kättään hän nojasi lanteeseen ja vasenta miekan kahvaan. Don Rodrigo tarkasti häntä, ja kun oli saapunut vallan tämän muotokuvan eteen ja taas kääntyi, kiintyi hänen huomionsa toiseen esi-isään, virkamieheen, käräjöivien ja asianajajain kauhistukseen; tämä istui suuressa punaisella sametilla päällystetyssä tuolissa, yllänsä avara musta kaapu. Hänen pukunsa oli muuten vallan musta, jos ei ota lukuun leveätä valkoista kaulusta ja suopelinnahkaista vuoria, joka oli senaattorien arvomerkki, mitä he kantoivat ainoastaan talvisin, syy, miksi ei koskaan nähty kesäpukuisen senaattorin kuvaa; hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kulmakarvansa rypyssä; kädessään hän piti anomuskirjettä ja näytti aikovan sanoa: saammehan nähdä. Tuossa riippui vanhanpuoleisen naisen kuva, joka nainen oli ollut palvelijattariensa kauhu. Tuossa taas munkkiensa suuresti pelkäämä luostarinjohtaja. Kaikki vaan siis henkilöitä, jotka eläessään olivat herättäneet kauhistusta, ja jotka vielä kuvistaankin samaista kauhua henkivät.

Näin ylhäisten sukumuistojen ympäröimänä Don Rodrigo raivostui kahta ankarammin, tuntien nöyryytystä ja kiukkua siitä, että munkki oli rohjennut pitää hänelle Nathanin nuhdesaarnaa. Hän keksi kostontuuman, hylkäsi sen taas ja mietti miten voisi samanaikuisesti tyydyttää intohimoaan ja sitä, mitä sanoi kunniaksi. Ja kuitenkin, nähkääs, hän tuontuostakin kuullessaan korvissaan humisevan tuon munkin ennustuksen alun, tunsi oitis kamalaa kauhua ja tuntui epäröivän, jättäisikö sikseen molemmat kostonhankkeet. Lopultakin jotain tehdäkseen hän huusi luokseen palvelijan ja käski tämän pyytämään vierailta anteeksi isännän puolesta, jota muka tärkeä asia pidätti. Palvelija palasi ja toi sen vastauksen, että vieraat olivat poistuneet käskien kiittää ja tervehtiä.

– Entä kreivi Attilio? kysyi Don Rodrigo, yhä vaan kulkien edestakaisin.

– Läksi toisten mukana, arvoisa herra.

– Hyvä. Heti paikalla kuusi miestä seurueekseni. Miekkani, viittani ja hattuni heti paikalla.

Palvelija riensi pois vastaten päännyökkäyksellä. Hetkisen kuluttua hän palasi tuoden komean miekan, jonka isäntä sitoi vyölleen, vaipan, jonka hän heitti hartioilleen ja isosulkaisen hatun, jonka hän syvälle painaen ylpeästi pani päähänsä – kaikki myrskysään merkkejä. Don Rodrigo läksi ulos huoneesta ja tapasi ovella nuo kuusi rosvoa, jotka olivat asestettuina kiireestä kantapäähän ja jotka olivat järjestyneet kahden puolen. He kumarsivat Don Rodrigon ohi kulkiessa ja astuivat sitten hänen jäljessään. Hurjempana ja ylpeämpänä tavallistaan hän läksi talosta ja suuntasi kulkunsa Leccoon keskellä vastaantulevien talonpoikien hatunnostoja ja syviä kumarruksia, joihin hän ei vastannut. Ollen häntä alhaisempia hänelle kumarsivat sellaisetkin henkilöt, joita rahvas sanoi herroiksi; sillä näillä seuduin ei ollut ainoatakaan, joka nimeltään, rikkauksiltaan, kannattajiltaan ja häikäilemättömältä oman etunsa valvonnalta olisi voinut kilpailla hänen kanssaan. Noille tervehtijöille hän vastasi armollisesti ja jäykästi. Kun hän kohtasi espanjalaisen linnanherran, mikä ei tapahtunut tuona päivänä, oli molemminpuoleinen kumarrus yhtä syvä. Suhde oli samanlainen kuin kahden mahtavan henkilön välinen, joilla ei ole mitään toistensa kanssa tekemistä, mutta jotka sovinnaisesti kunnioittavat toinen toisensa arvoa. Hieman haihduttaakseen huonoa tuultansa ja syrjäyttääkseen mielestään munkin kuvan, joka yhä vaan hallitsi hänen mielikuvitustaan, hankkimalla vallan erilaisia vaikutelmia, Don Rodrigo tuona päivänä astui sisälle taloon, mihin tavallisesti kokoontui paljo väkeä ja missä hänet vastaanotettiin juhlallisen ja alttiin kohteliaasti kuten ainakin henkilöitä, jotka saattavat itsensä joko suuresti rakastetuiksi, tai suuresti pelätyiksi. Ja vasta yöllä hän palasi linnaansa. Kreivi Attilio oli vastikään tullut kotia; tarjottiin illallista, jonka kestäessä Don Rodrigo oli ajatuksiinsa vaipunut ja puhui aivan vähän.

Tuskin oli pöytä tyhjennetty ja palvelijat poistuneet, kun kreivi Attilio virkkoi ilkamoiden:

– Serkku, milloin maksatte minulle tuon vedon?

– Pyhän Martin päivä ei vielä ole ohi.

– Parasta on, että maksatte pois sen heti; sillä tulevatpa kulumaan kaikki almanakan pyhimysten päivät, ennenkuin…

– Saammepa nähdä…

– Serkku, tahdotteko vetää minua nenästä, mutta minäpä olen kaiken älynnyt, ja tiedän niin varmasti voittavani vedon, että olen valmis lyömään toisen vedon.

– Minkä? kysyi Don Rodrigo.

– Että munkki, tuota noin, tuo kapusiinilais-munkki, vai mikä lieneekin, on teidät käännyttänyt.

– Se on taas noita teidän hullutuksianne.

– Käännyttänyt, serkkuseni, niin aivan varmaan. Minä puolestani siitä iloitsen. Se tulee olemaan kaunis näky, kun kuljette vallan lamassa ja katse maassa! Ja mikä kunnia tuolle munkille. Mitenkä pöyhkeänä hän liekään palannut kotia. Sellaisia kaloja ei saada joka päivä eikä joka verkolla. Olkaa varma siitä, että hän tulee mainitsemaan teitä esimerkkinä. Ja kun hän menee jollekin etäiselle lähetysretkelle, hän puhuu teidän tapauksestanne. Olen jo sen kuulevinani.

Nyt kreivi rupesi puhumaan nenäänsä säestäen puhettaan liioitelluin liikkein, ja jatkoi saarnanuotilla:

– Eräässä tämän maailman sopukassa, jota hienotunteisuudesta en tahdo mainita, eli, rakkaat kuulijani, ja elää yhä vieläkin irstas aatelismies, joka rakasti enemmän kauniita naisia kuin kunnon miehiä, joka aatelismies oli tottunut aina tyydyttämään himonsa ja oli iskenyt silmänsä erääseen…

– Riittää, riittää, keskeytti Don Rodrigo, puoleksi hymyillen, puoleksi kiukkuisena. Jos tahdotte toistamiseen lyödä vetoa, olen valmis minäkin.

– Piru vieköön! Oletteko te kenties käännyttänyt munkin?

– Älkää puhuko minulle siitä miehestä. Ja Pyhän Martin päivä ratkaiskoon vedon.

Kreivin uteliaisuus oli herännyt, hän ei säästänyt kysymyksiään. Mutta Don Rodrigo osasi vältellä ne kaikki, aina viitaten ratkaisupäivään, hän kun ei tahtonut vetotoverilleen ilmaista tuumia, jotka eivät vielä olleet alkuunpantuja, eivätkä edes lopullisesti päätettyjä.

Seuraavana aamuna Don Rodrigo heräsi vallan entisenä Don Rodrigona. Se mielenahdistus, jonka hänessä olivat herättäneet nuo ennesanat: "On tuleva päivä", oli haihtunut yön unien mukana. Ainoastaan kiukku oli jäljellä, tuon ohimenevän heikkouden nostaman katumuksen kiihoittamana. Hänen eilisen muhkean kävelynsä tuoreet muistot, kumarrukset, juhlallinen vastaanotto, serkun ilkkuvat lorut olivat melkoisesti olleet omiaan saattamaan hänen mielensä tavalliseen tasapainoonsa.

Tuskin hän oli noussut vuoteesta, kun kutsutti luokseen Harmaan.

– Tärkeitä asioita, mutisi itsekseen palvelija, jolle tämä käsky oli annettu. Mies, joka kantoi mainittua liikanimeä, oli näet itse palkkalaisrosvojen päällikkö; hänelle uskottiin kaikkein uskaliaimmat yritykset, ja hän oli herransa uskotuin, kokonaan tämän valloissa ja häneen täydelleen kiintynyt kiitollisuudesta ja itsekkäisyydestä. Hän oli keskellä päivää julkisessa paikassa tehnyt murhan ja oli mennyt Don Rodrigon luo anomaan tämän suojelusta. Ja Don Rodrigo oli antanut hänen pukeutua livreaansa ja oli turvannut hänet kaikelta oikeuden vaatimalta edesvastaukselta. Täten, ottamalla suorittaakseen jokaisen rikoksen, joka vaan annettiin hänen toimekseen, hän oli välttänyt rangaistuksen ensimäisestä rikoksestaan. Don Rodrigolle tämän miehen palvelukseensa kiinnittäminen oli sangen tärkeä asia; sillä Harmaa oli ehdottomasti uskaliain rosvoista ja lisäksi todiste siitä, miten suurella menestyksellä Don Rodrigo oli rohjennut loukata lakeja; tämän palvelijan kautta hänen mahtavuutensa kasvoi sekä todellisuudessa että ihmisten silmissä.

– Harmaa, sanoi Don Rodrigo, tässä tulee näkyviin mihin sinä kykenet. Ennen huomispäivää tuon Lucian täytyy olla tässä palatsissa.

– Ei tulla koskaan sanomaan, että Harmaa olisi vetäytynyt pois arvoisan isäntänsä käskyä noudattamasta.

– Ota mukaasi niin monta miestä kuin katsot tarvitsevasi; määrää ja järjestä niinkuin parhaaksi näet, kunhan yritys vaan hyvin onnistuu. Ja valvo ennen kaikkea, ettei Lucialle tehdä mitään pahaa.

– Herra, hieman peloitusta, jotta hän ei nosta liian suurta melua … sitä ei voitane välttää…

– Peloitusta, tietysti … onhan se välttämätöntä. Mutta älköön kajottako hänen hiuskarvaansakaan. Ja ennen kaikkea: osoitettakoon hänelle mitä suurinta kunnioitusta. Oletko ymmärtänyt?

– Herra, eihän voi katkaista kukkaa varrestaan ja tuoda sitä teidän ylhäisyydellenne sitä ollenkaan hipaisematta. Mutta ei tehdä enempää kuin mikä juuri on välttämätöntä.

– Sinun oman turvallisuutesi uhalla… No, miten aiot menetellä?

– Sitä tässä juuri ajattelin. Onneksi tuo maja on kylän sopukassa. Meidän on tarpeen päästä johonkin piiloon. Ja juuri vähän matkan päässä Lucian majasta on asumaton ja yksinäinen talo keskellä ketoa, tuo talo… mutta eihän teidän ylhäisyytenne voi tietää tuollaisia asioita … tuo talo, jossa muutama vuosi sitten oli tulipalo ja kun ei ollut rahoja sitä uudestaan rakentaa, jättivät asukkaat sen. Nyt noita-akat kokoontuvat sinne; mutta nyt kun ei ole lauantai, niin en piittaa asiasta tuon taivaallista. Seudun asujamet, jotka ovat täynnä taikauskoa, eivät viettäisi siellä ainoatakaan viikon yötä, vaikka saisivat kaikki maailman aarteet. Voimme siis piiloittautua sinne vallan rauhassa, eikä kukaan tule yritystämme häiritsemään.

– Hyvä; entä sitten?

Nyt Harmaa toi esiin ehdotuksensa ja Don Rodrigo punnitsi niitä, kunnes lopulta olivat samaa mieltä ja perinpohjin olivat pohtineet miten panisivat yrityksen täytäntöön, ilman että sen toimeenpanijoista näkyisi jälkeäkään. He punnitsivat lisäksi, miten väärien merkkien avulla suuntaisivat epäilykset toisaalle, saattaisivat Agnese paran vaikenemaan ja herättäisivät Renzossa sellaisen kauhun, että hän unohtaisi surunsa, ajatuksen vedota oikeuteen, jopa halun vaikeroida, y.m. konnantekoja, jotka olivat tarpeelliset pääasiallisen konnantyön onnistumiselle. Jätämme mainitsematta nämä sopimukset, ne kun eivät, kuten lukija tulee huomaamaan, ole tärkeät seuraavien tapahtumien ymmärtämiselle. Ja meistä on mieluista, ettei meidän tarvitse kauempaa antaa lukijain kuunnella näiden kahden ilkeän konnan neuvottelua. Lisäämme ainoastaan, että Don Rodrigo, Harmaan mentyä toimiin ryhtymään, kutsui hänet takaisin ja sanoi:

– Jos tuo julkea nuori mies tänä iltana sattumalta joutuisi kynsiinne, niin ei haittaisi, että jo edeltäkäsin antaisitte hänelle hyvän löylytyksen. Siten se käsky, joka hänelle huomenna annetaan, nimittäin että hänen on pidettävä suunsa kiinni, on oleva kahta tehokkaampi. Mutta älkää vasiten häntä hakeko, muuten tärvelette toisen paljoa tärkeämmän asian. Ymmärrätkö?

– Kyllä minä kaikki hyvin ymmärrän, vastasi Harmaa kumartaen kunnioittavasti ja samalla kerskurimaisesti; sitten hän poistui.

Sen aamun rosvot käyttivät seudun urkkimiseen. Se valekerjäläinen, joka ylläkerrotulla tavalla oli hiipinyt Agnesen majaan, oli ollut itse Harmaa, joka omin silmin oli tahtonut tutustua taloon. Vale-matkailijat olivat olleet hänen apuri-rosvojaan, joille riitti pintapuolisempi tutustuminen paikallisuuteen, he kun toimivat johtajansa ohjauksen alaisina. Ja saatuaan selville sen, mitä halusivat, he eivät enää olleet näyttäytyneet, jotta eivät olisi herättäneet liikaa epäluuloa.

Heidän kaikkien palattua linnaan, Harmaa ilmoitti isännälleen retken tuloksen ja määräsi yrityksen lopullisen suunnitelman; hän jakoi osat, antoi määräyksensä. Tämä kaikki ei voinut tapahtua ilman että tuo vanha palvelija, joka seisoi silmät levällään ja korvat hörössä, huomasi jotain perin tärkeätä olevan tekeillä. Tarkkaamalla ja kyselemällä, noukkien tiedon murun sieltä, toisen täältä, selvittämällä itsekseen kuulemaansa himmeätä sanaa ja jotain salaperäistä käyntiä hän lopulta sai selville mitä oli tapahtuva sinä yönä. Mutta kun hän oli päässyt näin pitkälle, oli jo melkein yö käsissä ja pieni etujoukko palkkalais-rosvoja oli jo mennyt majoittumaan tuohon rappeutuneeseen taloon.

Vanhusparka tiesi varsin hyvin miten vaarallista peliä pelasi ja pelkäsi lisäksi tulevansa liian myöhään apuineen, mutta ei kuitenkaan tahtonut rikkoa lupaustaan. Hän läksi ulos muka hieman raitista ilmaa hengittämään ja riensi minkä jaksoi luostariin antamaan isä Cristoforolle lupaamansa tiedot. Vähän senjälkeen muut rosvot läksivät liikkeelle ja kulkivat yksitellen, jotta ei voitaisi huomata heidän kuuluvan samaan seuraan. Harmaa kulki viimeisenä, ja taloon jäi ainoastaan kantotuoli, joka vasta illan pimettyä vietiin tuohon yksinäiseen taloon.

Heidän kaikkien kokoonnuttua sinne, Harmaa lähetti kolme kätyreistään kylän ravintolaan; yhden heistä oli määrä pysytellä oven suussa pitämässä silmällä maantietä ja valvomassa, milloin kaikki asukkaat olivat vetäytyneet sisälle asuntoihinsa; kahden muun piti istua sisällä kapakassa juoden ja pelaten, kuin ravintolavieraat ainakin, mutta samalla urkkia, jos jotain oli urkittavaa. Harmaa pysyi pääjoukon kanssa piilossa ja odotti väijyksissään.

Vanhusparka riensi yhä vaan edelleen; nuo kolme urkkijaa saapuivat määräpaikkaansa. Aurinko laski paraikaa, kun Renzo astui naisten luo ja sanoi:

– Tonio ja Gervaso odottavat ulkona; menen heidän kanssaan ravintolaan hieman ruokaa haukkaamaan, ja kun kellot soivat Ave Mariaan, tulen teitä noutamaan. Rohkeutta siis vaan, Lucia, kaikki on yhden ainoan hetken varassa.

Lucia huokasi ja vastasi:

– Niin, rohkeutta. Mutta ääni ei ollut sopusoinnussa näiden sanojen kanssa.

Kun Renzo ja hänen kaksi toveriansa saapuivat ravintolaan, he kohtasivat siellä tuon yhden kätyreistä, joka seisoi vahtina, täyttäen puolen oviaukkoa ja nojaten selin ovenpieleen, käsivarret ristissä rinnalla, katsellen tarkkaavasti oikealle ja vasemmalle, vilkuttaen vuoroin kotkansilmäinsä valkeaista ja mustaa terää. Tummanpunainen samettihattu, vinosti päässä, peitti puoleksi hänen hiustupsunsa, joka jakaantui kahtia tummalla otsalla, ja joka taempana oli palmikoitu ja niskan kohdalla kamman koossapitämä. Kädessä hänellä oli suuri nuija. Varsinaisia aseita ei hänellä ollut näkyvissä. Mutta jos vaan näki hänen kasvonsa, lapsikin saattoi kuvitella, että hän niitä vaatteisiinsa oli piiloittanut niin paljon kuin suinkin oli voinut. Kun Renzo, joka kulki etumaisena, juuri oli sisäänastumaisillaan, tuo ovenvartija ei liikkunut paikaltaan, vaan tuijotti järkähtämättä häneen. Mutta Renzo tahtoi kaikin tavoin välttää riitaa, kuten jokainen, jolla on tärkeää tehtävää, eikä hän edes sanonut: väistykää toki hieman, vaan kulki, hiipaisten toista pihtipieltä, sivuttain sisälle siitä pienestä oviaukosta, minkä tuo ihmispylväs jätti vapaaksi. Samoin täytyi tehdä hänen kahden kumppaninsa päästäkseen sisälle. Sisällä he näkivät nuo toiset, joiden meluavat äänet jo olivat kuulleet, nimittäin nuo kaksi rosvoa, jotka istuen pöydän ääressä pelasivat nuora-peliä, huutaen molemmat yhtä haavaa – se aiheutui tämän pelin laadusta – ja vuoroin kaataen toinen toiselleen viiniä suuresta edessään olevasta pullosta. Nämäkin katsoivat uusiin tulijoihin. Ja varsinkin yksi noista kolmesta rosvosta, joka ojensi kättään, hajoitti kolmea paksua sormeaan, piti vielä auki suutaan, mistä juuri äsken oli kajahtanut äänekäs "kuutonen" ja tähysteli Renzoa kiireestä kantapäähän; sitten hän iski silmää pelitoverilleen sekä oven suussa olijalle, joka vastaukseksi nyökäytti päätänsä. Renzo, jossa heti heräsi epäluuloja ja epävarmuutta, katsoi molempia vieraitaan, ikäänkuin olisi tahtonut heidän kasvojenilmeistään löytää kaikkien noiden merkkien selityksen. Mutta näiden kasvot eivät ilmaisseet muuta kuin hyvää ruokahalua. Ravintolan isäntä katsoi hänkin Renzoa, odottaen tilausta. Renzo vei hänet viereiseen huoneeseen ja tilasi illallista.

– Keitä ovat nuo vieraat? hän sitten kysyi isännältä puoliääneen, sittenkuin tämä oli palannut tuoden kainalossaan karkeata pöytäliinaa ja kädessään viinipulloa.

– En heitä tunne, vastasi isäntä avaten liinaa.

– Kuinka? Ettekö yhtään ainoata noista kolmesta?

– Tiedätte hyvin, vastasi hän vielä levittäessään molemmin käsin liinaa pöydälle, että meidän ammattimme ensimäinen sääntö on se, ettemme saa sekaantua toisen asioihin; tästä on seurauksena, etteivät edes vaimomme ole uteliaita. Olisipa muuten koko työ ottaa selville mitä väkeä kaikki ne ihmiset ovat, jotka tulevat ja menevät. Täällähän eletään joka päivä kuin meren satamassa – tarkoitan kun on hyvä vuosi. Mutta yhtäkaikki: eläköön ilo. Tuleehan se hyvä aika taas kerran meillekin. Meille riittää, että ravintolavieraamme ovat kunniallista väkeä; keitä muuten ovat, se ei meitä liikuta. Ja nyt tuon teille vadillisen lihapalleroita, joiden vertaisia ette ikinä ole syöneet.

– Kuinka tiedätte…? kysäsi Renzo… Mutta isäntä oli jo kääntynyt mennäkseen keittiöön, eikä ollut kuulevinaan kysymystä. Ja kun hän siellä oli noutamassa yllä mainittuja lihapalleroita sisältävää pannua, se rosvoista, joka oli tähystellyt Renzo ystäväämme, lähestyi häntä ja kuiskasi:

– Keitä ovat nämä miehet?

– Kunnon ihmisiä tästä kylästä, vastasi isäntä asettaen lihapalleroita lautaselle.

– Hyvä. Mutta mitkä ovat heidän nimensä? Keitä ovat? uteli toinen hieman julkeana.

– Toisen nimi on Renzo, vastasi isäntä puoliääneen, kunnon nuori mies, oiva työntekijä, silkinkehrääjä, joka hyvin osaa ammattinsa. Toinen on maalainen, nimeltä Tonio, hyvä toveri ja aina iloinen. Vahinko, ettei hänellä ole lihavampi kukkaro; hän kyllä muuten tyhjentäisi sen monasti täällä minun luonani. Kolmas on hölmö, joka halukkaasti syö, kun joku toinen hänelle tarjoaa. Anteeksi, mutta täytyy mennä.

Ja silmänräpäyksessä hän pujahti lieden ja kanssapuhujansa välitse pois ja meni viemään annosta tilaajalle.

– Miten tiedätte, että nuo miehet ovat kunnon ihmisiä, ellette heitä tunne? kysäsi uudelleen Renzo.

– Heidän käytöstavastaan, ystäväni. Ihminen tunnetaan käytöstavastaan. Ne, jotka juovat viiniä sitä arvostelematta, jotka maksavat laskunsa tinkimättä, jotka eivät riitele toisten ravintolavieraiden kanssa, jotka, aikoessaan iskeä tikarinsa johonkuhun henkilöön, menevät ulos ja kauas ravintolasta häntä odottamaan, niin ettei isäntäparan tarvitse sekaantua asiaan, – ne ovat kunnon ihmisiä. Jos kuitenkin voi tuntea toisensa yhtä hyvin kuin me neljä, niin se tietysti on parempi. Mutta mitä hittoa te tahdotte tietää niin paljon seikkoja, te kun olette sulhasmies ja kun pitäisi olla pää täynnä kaikkea muuta? Ja kun teillä lisäksi on edessänne tällaisia lihapalleroja, jotka voisivat herättää vainajan kuolleista? – Näin sanottuaan hän palasi keittiöön.

Tekijämme huomauttaa miten eri tavoin isäntä vastasi hänelle tehtyihin kysymyksiin ja että hän oli sellainen ihminen, joka puheissaan aina esiintyi kunnon ihmisten hartaana ystävänä yleensä, mutta joka käytännössä kuitenkin kohteli paljoa ystävällisemmin niitä henkilöitä, jotka olivat roistojen maineisia tai näköisiä. Hän oli, kuten jokainen saattaa huomata, hyvin omituisen luonteinen mies.

Illallinen ei ollut varsin hupaisa. Molemmat pöytävieraat olisivat tahtoneet nauttia siitä hitaasti ja mukavasti, mutta Renzo, heidän kutsujansa, jolla oli mielessä lukijan tuntemat asiat, jolla oli ikävä, ja joka outojen miesten omituisen käytöksen vuoksi oli hieman levoton, ei malttanut kauan odottaa lähtöhetkeä. Noiden outojen vierasten vuoksi he puhuivat keskenään kuiskaten, vaihtaen katkonaisia ja ikävystyttäviä sanoja.

– Onpa aika hyvä asia, puuttui Gervaso äkkiä puheeseen, että Renzon on halu ja pakko ottaa itselleen vaimo.

Renzo katsoi häneen vakavan ankarasti.

– Suu kiinni, tolvana! tiuskasi hänelle Tonio, vahvistaen tätä kunnianimeä kyynäspään tuuppauksella.

Keskustelu kävi nyt yhä kankeammaksi, kunnes se viimein vallan raukesi. Renzo, joka pöydän nautinnossa noudatti suurta kohtuutta, kaatoi molemmille todistajilleen viiniä varovasti ja siten, että lisäsi heidän rohkeuttaan heidän aivojansa huumaamatta. Kun ateria oli lopussa ja kun sen oli maksanut se, joka vähimmin siitä oli hyötynyt, täytyi heidän kaikkien kolmen kulkea noiden epäilyttävien henkilöiden ohi, jotka kaikki kääntyivät tähystelemään Renzoa, kuten ensi kerrallakin. Kun tämä oli astunut muutaman askeleen pois ravintolasta hän katsahti taakseen ja huomasi, että ne kaksi, jotka hänen poistuessaan olivat jääneet istumaan kyökkiin, seurasivat häntä. Hän pysähtyi silloin tovereineen ikäänkuin olisi heille sanonut:

– Katsokaamme mitä nuo miehet aikovat minulle tehdä.

Mutta molemmat roistot pysähtyivät hekin, niin pian kuin näkivät, että heidät oli huomattu, puhuivat hiljaa keskenään ja palasivat ravintolaan. Jos Renzo olisi ollut tarpeeksi lähellä heitä kuullakseen heidän puheensa, se olisi tuntunut hänestä perin kummalliselta:

– Olisipa se meille aika kunnia, lukuunottamatta juomarahoja, sanoi toinen rosvoista, jos palattuamme linnaan voisimme kertoa että olisimme häntä kelpo tavoin löylyttäneet ja … aivan omin päin, ilman herra Harmaan johtoa.

– Ja siten saattaa pää-yrityksen vaaranalaiseksi! huomautti toinen. Kas vaan! Hän on epäillyt jotain ja pysähtyy meitä katselemaan. Hm. Jos olisi myöhäisempi! Palatkaamme vaan, jotta emme herättäisi epäluuloa. Ja lisäksi paraikaa saapuu väkeä joka taholta. Antakaamme kaikkien kanojen mennä kanakoppiin.

Alkoi todella kuulua tuollainen humu, tuollainen kumea häly, joka syntyy kylässä illan suussa ja jota vähän myöhemmin seuraa yön juhlallinen hiljaisuus. Naiset palasivat kedoilta kantaen pieniä lapsiaan selässä ja taluttaen kädestä suurempia, joilla luetuttivat iltarukouksia. Miehet palasivat lapio ja kuokka olalla. Oviaukoista näki siellä täällä tuikkivan valkean, joka oli viritetty köyhän illallisen valmistamista varten. Tien varrella kuuli vaihdettavan tervehdyksiä ja lyhyitä keskusteluja, jotka koskivat sadon niukkuutta ja huonoa vuodentuloa. Ja sanoja sointuvampana kajahtivat iltakellon tahdikkaat lyönnit, jotka tiesivät päivän päättymistä.

Huomattuaan noiden molempien julkeiden miesten vetäytyneen takaisin, Renzo jatkoi matkaansa yhä sakenevassa illanhämyssä muistuttaen kuiskaten milloin toiselle, milloin taas toiselle veljeksistä milloin mitäkin ohjetta. Kun he saapuivat Lucian majalle, oli jo vallan pimeä.

Aika, joka kuluu vakavan yrityksen ensi suunnittelun ja sen toimeenpanon välillä (näin on sanonut eräs barbaari,4 joka ei ollut vailla nerollisuutta) on uni täynnä näkyjä ja kauhua. Lucia oli jo tuntikausia ollut sellaisen unen aiheuttamiin tuskiin vaipuneena. Ja Agnese, itse Agnese, tuuman alkuunpanija, oli miettiväinen ja keksi vaivoin sanoja rohkaistakseen tytärtään. Mutta heräämisen hetkenä, se on hetkenä, jolloin tuuma on toteutettava, on mieli kokonaan muuttunut. Sitä pelkoa ja rohkeutta, jotka siinä juuri äsken keskenään kamppailivat, seuraa toisellainen pelko ja rohkeus: yritys kohoaa eteen uutena ilmestyksenä. Se, mikä alussa herätti enimmin levottomuutta, näyttää joskus äkkiä muuttuneen kovin helpoksi. Toiste sellainen este, jota tuskin on huomattu, kasvaa niin suunnattomasti, että mielikuvitus kauhistuneena peräytyy, jäsenet kieltävät palveluksensa ja sydän rikkoo mitä varmimmin antamansa lupauksen. Renzon hiljainen kolkutus ovelle herätti Luciassa sellaisen kauhun, että hän sinä hetkenä päätti ennemmin kärsiä kaikki, jopa ainaiseksi erota hänestä, kuin toteuttaa tehdyn päätöksen. Mutta kun Renzo oli näyttäytynyt ja sanonut: – Tässä olen, lähtekäämme, – kun kaikki olivat valmiina lähtemään, epäröimättä ja kuin välttämätöntä seikkaa ainakin toteuttamaan, ei Lucialla ollut aikaa eikä rohkeutta tuoda esiin ainoatakaan estelyä. Ja ikäänkuin muiden edelleen laahaamana hän vavisten tarttui äitinsä ja sulhonsa käsivarteen ja lähti seikkailevan seurueen mukana liikkeelle.

Hiiskumatta halki pimeän, varovin askelin he astuivat ulos majasta ja alkoivat kulkea kylästä johtavaa polkua. Lyhin tie olisi ollut mennä kylän läpi suoraa päätä Don Abbondion asunnolle. Mutta he valitsivat ulomman tien päästäkseen muiden huomaamatta perille. Pikku polkuja pitkin, puutarhojen ja ketojen halki he saapuivat lähelle tuota taloa. Siellä he hajaantuivat. Molemmat kihlautuneet piilottautuivat pappilan nurkan taa. Agnese jäi heidän luokseen, mutta pysytteli hieman edellä voidakseen ajoissa rientää Perpetuan luo ja kiinnittää hänen huomionsa. Tonio ja hänen saamaton veljensä Gervaso, joka ei omin päin kyennyt mihinkään, ja jota ilman tällä hetkellä ei olisi voitu tulla toimeen, astuivat rohkeasti ovelle ja kolkuttivat.

– Kuka siellä näin myöhään? huusi muuan ääni ikkunasta, joka heti aukeni. Se oli Perpetuan ääni. Minun tietääkseni ei ole sairaita kylässä. Onko joku onnettomuus tapahtunut?

– Se olen minä, vastasi Tonio; se olen minä ja veljeni, joilla on puhumista herra pastorin kanssa.

– Onko tämä inhimillinen hetki? kysäsi Perpetua suuttuneena. Onpa teillä kohteliaat tavat, totta totisesti. Tulkaa huomenna uudestaan.

– Kuulkaapa! Ei ole sanottu, että enää voin palata. Olen tässä ansainnut vähän rahoja ja tulin maksamaan tuon pienen velkani, tiedättehän. Minulla on mukanani kaksikymmentä viisi kaunista ja vallan uutta hopearahaa. Mutta jos ei sovi, niin kärsivällisyyttä. Tiedän hyvin miten saan menemään nämä rahat, ja palaan, kun olen saanut kokoon uusia.

– Odottakaa, odottakaa. Pistäydyn sisällä ja palaan heti. Mutta miksi tulette näin myöhään?

– Sain ne juuri vastikään. Ja ajattelin, että jos säilytän ne yön luonani, en tiedä mitä mieltä olen seuraavana aamuna. Mutta, jos ei tämä aika teille sovi, niin se on minulle yhdentekevää. Minä puolestani olen tullut tänne, ja jos ette rahoistani huoli, niin menen tieheni.

– Älkää toki. Odottakaa hetkinen; minä tuon pian vastauksen.

Näin sanottuaan hän sulki ikkunan. Samassa silmänräpäyksessä Agnese poistui kihlautuneiden luota kuiskasi Lucialle: – Rohkeutta, se menee kädenkäänteessä, vallan kuin hampaan irtinykäiseminen. Sitten hän liittyi molempiin veljiin oven suulla ja rupesi juttelemaan Tonion kanssa, niin että Perpetua palatessaan ja nähdessään hänet siinä luulisi hänen sattumalta osuneen siihen, ja että Tonio hetken aikaa oli häntä pidättänyt.