Читать книгу Kihlautuneet - Alessandro Manzoni, Alessandro Manzoni - Страница 9

– Carneades! Mikä mies se olikaan? mutisi itsekseen Don Abbondio istuessaan suuressa nojatuolissaan yläkerrassa, pieni kirja auki edessään, kun Perpetua tuli sisälle tuomaan hänelle sanan.

– Carneades! Varmaankin olen lukenut tuon nimen jossakin muualla. Epäilemättä hän oli oppinut mies, muinaisajan suuri kirjailija. Nimi kuulostaa siltä. Mutta kuka pentele hän oli!

Näin vähän tuo miesparka aavisti mikä tuulen pyörre kokoontui hänen päänsä päälle.

Don Abbondiolla oli näet tapana huvitella itseään lukemalla joka ilta muutaman rivin. Muuan pappi, hänen naapurinsa, jolla oli pieni kirjasto, lainasi hänelle nidoksen toisensa jälkeen, ensimäisen, mikä osui käteensä. Se kirja, jonka johdosta Don Abbondio mietiskeli, parannuttuaan pelon-kuumeestaan, jopa kuumeestaan tervehtyneempänä kuin mitä antoi muiden tietää, – se kirja sisälsi pyhän Kaarlen ylistyspuheen, joka pari vuotta aikaisemmin oli hyvin juhlallisesti pidetty Milanon tuomiokirkossa, ja jota suuresti ihaillen oli kuunneltu. Mainittua pyhimystä oli siinä opinharrastuksensa puolesta verrattu Arkimedekseen. Ja siihen asti Don Abbondio vaivatta saattoi seurata; Arkimedes näet on aikaansaanut niin huomattavia seikkoja ja hänestä on niin paljon puhuttu, ettei tarvitse omistaa varsin laajaa oppineisuutta hänestä jotain tietääkseen. Mutta Arkimedeksen jälkeen puhuja vertaili myöskin Carneadekseen; ja nyt lukija tietoineen joutui karille. Samassa Perpetua ilmoitti Tonion tulon.

– Näin myöhään! huudahti myöskin Don Abbondio, kuten luonnollista oli.

– Minkä sille nyt tekee! Näillä ihmisillä ei ole hienotunteisuutta.

Mutta jos ei ota tilaisuutta varteen…

– Olette oikeassa. Jollen nyt käytä tilaisuutta hyväkseni, kuka tietää, milloin toiste saan hänet käsiini. Tulkoon tänne ylös … Mutta, oletteko vallan varma siitä, että se todella on Tonio?

– Hiisi vieköön! tiuskasi Perpetua. Ja hän astui alas portaita, aukaisi oven ja sanoi: – Missä olette?

Tonio astui esiin. Ja samassa ilmestyi Agnese, joka tervehti ja mainitsi Perpetuaa nimeltä.

– Iltaa, Agnese, sanoi Perpetua. Mistä tullaan näin myöhään?

– Tulen … ja hän mainitsi naapurikylän. Ja jospa tietäisitte … hän jatkoi, viivähdin siellä juuri teidän tähtenne.

– No, mitenkä niin? kysyi Perpetua.

Ja kääntyen molempien veljesten puoleen hän virkkoi: – Käykää sisälle, tulen perässä.

– Sentähden, sanoi Agnese, että muuan noista naisista, jotka tuntematta asioita, kuitenkin aina tahtovat puhua … uskoisitteko? kivenkovaan väitti, ettette te ole mennyt naimisiin Beppo Suolavecchion, ettekä Anselmo Lunghignan kanssa, sentähden muka, etteivät he ole teistä huolineet. Minä puolestani väitin, että te yksinkertaisesti annoitte rukkaset heille molemmille.

– Tietysti. Oi tuota valehtelijaa, tuota pahuksen valehtelijaa! No, kuka tuo nainen sitten on?

– Älkää sitä minulta kysykö. Minä en kernaasti tahdo saada pahennusta aikaan.

– Sanokaa se minulle, minä tahdon sen välttämättömästi tietää. Tuo pahuksen valehtelija!

– Yhtä kaikki, kuka se oli. Mutta ette voi uskoa kuinka suuresti minua pahoitti, etten tuntenut perinpohjin juttua, niin että olisin voinut tukkia hänen suunsa.

– Se on julkea valhe, sanoi Perpetua, mitä ilkein valhe. Mitä Beppoon tulee, niin kaikki tietävät ja jokainen on voinut nähdä…

Hoi, Tonio, aukaiskaa ovi ja menkää yläkertaan, minä kyllä tulen perässä.

Tonio vastasi sisältä:

– Hyvä, hyvä.

Ja Perpetua vallan haltioituneena jatkoi kertomustaan. Don Abbondion oven edustalla kulki kahden talon välissä kapea tie, joka ainoastaan näiden talojen pituudelta oli suora, mutta joka sitten kääntyi kedolle. Agnese vetäytyi sinnepäin, ikäänkuin olisi tahtonut mennä hieman syrjään voidakseen vapaammin puhua, ja Perpetua seurasi häntä sinne. Kun he olivat menneet nurkan taakse ja olivat paikassa, mistä ei enää voinut nähdä mitään siitä, mikä tapahtui pappilan edustalla, Agnese rykäsi äänekkäästi. Tämä oli merkki, josta aikaisemmin oli sovittu. Renzo kuuli sen, rohkaisi Luciaa kädenpuristuksella ja molemmat tulivat varpaillaan kulmansa takaa, hiipivät vallan hiljaa seinäviertä, saapuivat ovelle, aukaisivat sen hyvin varovasti ja kumarassa sekä vaieten he seuraavassa tuokiossa astuivat eteiseen, missä molemmat veljekset odottivat. Renzo painoi hiljaa oven säppeä, ja kaikki neljä alkoivat nousta portaita ylös kolisematta enempää kuin kaksi. Saavuttuaan yläkertaan veljekset astuivat sisään huoneen ovesta, joka oli portaiden syrjässä. Kihlautuneet painautuivat seinää vasten.

– Deo gratias, sanoi Tonio vallan selvästi.

– Se on kaiketi Tonio? Sisälle, kuului ääni sisältä.

Tämän kehoituksen kuultuaan Tonio aukaisi ovea juuri sen verran, että itse ja veljensä perätysten mahtuivat sisälle astumaan. Valo, joka oviaukosta äkkiä tulvasi eteisen pimeälle permannolle, pani Lucian vapisemaan, ikäänkuin hänet olisi huomattu. Kun veljekset olivat astuneet sisälle, Tonio sulki jälleen oven. Kihlautuneet olivat liikkumatta pimeässä, tarkasti kuunnellen ja henkeänsä pidättäen. Ainoa melu, minkä olisi saattanut kuulla, oli Lucia paran raivokas sydämen tykintä.

Don Abbondio istui, kuten jo sanoimme, vanhassa nojatuolissaan, yllänsä kulunut kauhtana, päässä vanha myssy, joka kehyksen tavoin reunusti pienen lampun valaisemia kasvoja. Kaksi tiheätä hiustöyhtöä, jotka pistivät esiin myssyn alta, kaksi leveätä kulmakarva-kaarta, paksut viikset, tiheä, lyhyt leukaparta – kaikki vallan valkoiset ja siroitettuina ruskeille ryppyisille kasvoille – vivahtivat lumen peittämiin pensaisiin, jotka kuutamossa törröttävät esiin kallion rinteestä.

– Kas, kas – näin kuului hänen tervehdyksensä, sillävälin kuin otti nenältä silmälasinsa ja laski ne pienelle kirjalle.

– Herra pastori kai sanoo, että tulen kovin myöhään, sanoi Tonio kumartaen. Myöskin Gervaso kumarsi, mutta kömpelömmin.

– Tietysti on myöhään, joka suhteessa. Tiedättekö, että olen sairas?

– Se on kovin ikävää!

– Epäilemättä olette kuulleet puhuttavan, että olen sairas; enkä tiedä, milloin saan ruveta liikkumaan ulkona… Mutta miksi olette tuonut mukaanne tuon … tuon nuorukaisen?

– Muuten vaan, herra pastori. Seuran vuoksi.

– No niin. Entä sitten?

– Tässä olisi kaksikymmentä viisi vallan uutta hopearahaa, sellaisia, joissa on hevosen selässä istuvan pyhän Ambrosiuksen kuva, sanoi Tonio ottaen esiin taskustaan pienen mytyn.

– Vai niin, virkkoi Don Abbondio. Hän pani jälleen lasit nenälle, otti mytyn, kääri sen auki, otti esiin hopearahat, käänteli niitä moneen kertaan, laski ne ja huomasi ne moitteettomiksi.

– Nyt kaiketi herra pastori antaa minulle takaisin Teklani kaulakoristeen?

– Aivan oikein, kuului Don Abbondion vastaus. Hän meni kaapin luo, otti avaimen taskustaan, katseli ympärilleen, ikäänkuin pitääkseen katselijat matkan päässä, avasi kaappilaatikon toisen ovenpuoliskon, peitti ruumiillaan tämän ahtaan aukon ja pisti siihen sisälle päänsä katsellakseen ja käden ottaakseen esille pantti-esineen. Otettuaan sen ulos kaapista, hän sulki tämän, aukaisi pienen mytyn ja sanoi: – Oletteko nyt tyytyväinen? kääri sen jälleen paperiin ja antoi Toniolle.

– Olkaa nyt niin hyvä, virkkoi tämä, ja pankaa vähän mustaa valkealle.

– Vieläkö sitäkin! huomautti Don Abbondio. Kaikki tähän maailman aikaan vaativat kuittia. Jumalani, kuinka ihmiset ovat tulleet epäluuloisiksi! Ettekö luota minuun?

– Mitä, herra pastori! ettenkö luottaisi? Loukkaattepa minua, kun sellaista epäilettekin. Mutta koska nimeni on suuressa kirjassanne velkapuolella … ja kun teillä kerta on ollut vaiva kirjoittaa, niin … kaikin mokomin…

– Hyvä, hyvä, keskeytti Don Abbondio. Ja mutisten partaansa hän veti luokseen erään pöydällä olevan lippaan, otti siitä paperia, kynän ja mustetta ja alkoi kirjoittaa, toistaen ääneen sanat sitä myöten kuin pudotti niitä kynästään.

Tällävälin Tonio, ja tämän annettua merkin, Gervaso asettuivat seisomaan pöydän ääreen siten, että peittivät oven kirjoittajalta, ja ikäänkuin kärsimättöminä odotuksesta he polkivat permantoon täten antaen ulkona olijoille merkin astua sisälle ja samalla tällä melulla peittääkseen sisäänastujien askeleiden kopinan. – Don Abbondio oli niin kiinni kirjoitustouhussaan, ettei huomannut mitään muuta. Kuullessaan noiden neljän jalan kopinan Renzo tarttui Lucian käsivarteen, puristi sitä häntä rohkaistakseen ja astui sisälle vetäen häntä vallan vapisevana jälessään. He tulivat sisään aivan hiljaa, varpaisillaan, tuskin hengittäen, ja asettuivat veljesten taakse. Tällävälin Don Abbondio oli lopettanut kirjoituksensa ja luki sen tarkoin uudelleen läpi nostamatta katseitaan paperista. Sitten hän taittoi sen kokoon sanoen:

– No oletteko nyt tyytyväinen?

Hän otti toisella kädellä pois lasit silmiltä ja ojensi toisella paperin Toniolle, kääntäen ylös kasvonsa. Ojentaessaan kättään sitä ottaakseen Tonio väistyi sivulle ja antoi merkin Gervasolle, joka niinikään vetäytyi vastakkaiselle sivulle, ja ikäänkuin teatterin pikamuutoksen kautta Renzo ja Lucia ilmestyivät heidän väliinsä.

Don Abbondio tirkisti ensin eteensä, huomasi sitten tulijat, pelästyi, hämmästyi, suuttui, mietti, teki päätöksen. Kaiken tämän hän teki sillä aikaa kuin Renzo oli lausunut nämä sanat:

– Herra pastori, näiden todistajien läsnäollessa, tämä on minun vaimoni.

Tuskin hän oli sulkenut huulensa, kun Don Abbondio jo oli pudottanut kuitin, tarttunut lamppuun ja nostanut sen vasemmalla kädellään, oikealla kädellä raivokkaasti tempaissut pöytäliinan, joka kaasi permannolle kirjan, paperit, kirjoitusvehkeet ja hiekkakupin. Ja hypähtäen nojatuolin ja pöydän väliin hän oli lähestynyt Luciaa. Tyttö parka oli hennolla ja vallan vapisevalla äänellään ehtinyt sanoa: Ja tämä … kun don Abbondio raa'asti heitti hänen päänsä ja kasvojensa yli pöytäliinan estääkseen häntä lausumasta loppuun sanottavaansa. Sitten hän äkkiä pudotti alas lampun, jota piti toisessa kädessään ja käytti tätä kokonaan peittääkseen tytön kasvot, niin että vähällä oli hänet tukehuttaa, ja huusi samalla kertaa täyttä kurkkua kuin haavoitettu sonni:

– Perpetua! Perpetua! Petosta! Apuun! Permannolla sammuva lamppu loi vaalean ja läähättävän valon Luciaan, joka ollen vallan tyrmistyneenä ei edes koettanut irtaantua ja näytti saviselta veistokuva-luonnokselta, minkä yli taiteilija on heittänyt kostean liinan. Kun valo oli kokonaan sammunut, Don Abbondio hellitti tyttöparan ja meni hapuillen etsimään ovea, joka johti sisähuoneeseen, löysi sen, astui sinne sisälle ja huusi yhä:

– Perpetua, petosta, apuun, ulos talostani, ulos talostani!

Toisessa huoneessa vallitsi täydellinen sekasorto: Renzo koetti saada papista kiinni hapuroiden käsillään sinne tänne pimeässä, ikäänkuin olisi ollut sokkosilla; hän saapui viimein viereisen huoneen ovelle ja kolkutti sille huutaen:

– Avatkaa, avatkaa! Älkääkä pitäkö niin suurta melua! Lucia kutsui Renzoa ääni tukehduksissa ja sanoi hänelle surkeasti ja rukoillen:

– Menkäämme pois, Jumalan nimessä.

Tonio konttasi nelinryömin permannolla etsien kuittiansa. Gervaso huusi ja hyppeli sinne tänne kuin riivattu ja etsien portaisiin johtavaa ovea, päästäkseen tästä pälkähästä ja pötkiäkseen tiehensä.

Keskellä tätä epäjärjestystä emme malta olla hetkistä viivähtämättä ja lausumatta erästä mietettä. Renzo, joka oli aiheuttanut koko tämän mellakan öiseen aikaan toisen asunnossa, hän, joka oli sinne tunkeutunut salaa ja joka nyt piti talon isäntää piirityksessä eräässä hänen asuntonsa huoneessa, tuntuu vallan sortajalta. Ja kuitenkin hän pohjaltaan oli sorrettu. Don Abbondio, joka oli yllätetty, pelästytetty ja ajettu pakosalle keskellä rauhallisia kotitoimiaan, saattaa näyttää uhrilta. Ja kuitenkin hän itse teossa oli vääryyden tekijä. Näin käy usein tässä matoisessa maailmassa … tarkoitan seitsemännellätoista vuosisadalla.

Kun piiritetty huomasi, ettei vihollinen aikonut peräytyä taistelukentältä, hän aukaisi ikkunan, joka oli kirkolle päin ja alkoi huutaa minkä jaksoi:

– Avuksi, avuksi!

Oli mitä kaunein kuutamo-ilta. Kirkon ja siitä ulompana kellotapulin pitkä ja suippo varjo levisivät mustina, liikkumattomina ja selväpiirteisinä kirkonedustan kiiltävällä nurmikolla. Saattoi eroittaa joka esineen melkein kuin keskellä päivää. Mutta silmänkantamalta ei voinut nähdä merkkiäkään elävästä olennosta. Kiinni kirkon sivumuurissa ja juuri vastapäätä pappilaa oli pieni maja, viheliäinen koppi, missä suntio nukkui. Tämä oli herännyt oudosta huudosta, keikahti pystyyn vuoteellaan, nousi kiireesti, aukaisi pienen ikkunaluukkunsa, pisti ulos päänsä, silmät vielä puoleksi ummessa ja sanoi:

– Mikä on hätänä?

– Joutukaa, Ambrogio! avuksi! talossani on rosvoja! huusi Don Abbondio.

– Tulen heti paikalla, vastasi toinen.

Hän veti päänsä takaisin sisään, sulki ikkunansa ja vaikka vielä oli puoleksi unen pöpperössä ja enemmän kuin puoleksi pelästynyt, hän oli kädenkäänteessä keksinyt hätäkeinon antaakseen apua enemmänkin kuin mitä häneltä oli pyydetty, ilman että hänen tarvitsi panna itseään alttiiksi tuolle mellakalle, oli se sitten millainen tahansa. Hän tempasi kiireissään housunsa vuoteensa jalkopäästä, pisti ne kainaloonsa kuin virkalakin, sitten hän nopeaan juoksi pieniä puuportaita alas, riensi kellotapuliin; siellä oli kaksi kelloa, ja hän tarttui suuremman nuoraan ja rupesi soittamaan kuin hätäkelloa ainakin:

– Piu, pau, piu, pau!

Kylän asukkaat ponnahtavat istumaan vuoteillaan. Ladoissa nukkuvat palvelijat häristävät korviaan ja nousevat pystyyn.

– Mitä! Hätäkello! Tuli on irti? Varkaita? Rosvoja? Monet vaimot kehoittavat, rukoilevat miehiään pysymään alallaan ja antamaan naapurin juosta. Toiset nousevat vuoteiltaan ja rientävät ikkunan ääreen. Pelkurit ovat taipuvinaan naisten rukouksiin ja piiloittautuvat peitteiden alle. Uteliaimmat ja rohkeimmat lähtevät ulos, ottaen mikä heinähankonsa, mikä ampuma-aseensa, ja rientävät sinne, mistä hälinä kuuluu. Toiset tyytyvät pelkkään katselemiseen.

Mutta paljoa aikaisemmin kuin kaikki nämä ihmiset olivat valmiina, jopa ennenkuin he oikein olivat hereillä, oli melu saapunut toisten henkilöiden korviin, jotka valvoivat lähistössä ollen jalkeillaan ja hereillä, nimittäin palkkalais-rosvojen toisella puolen, Agnesen ja Perpetuan toisella. Kerromme ensin lyhyesti mitä tekivät edelliset alkaen siitä hetkestä, jolloin jätimme heistä toiset rappeutuneeseen majaan, toiset kyläravintolaan. Nämä jälkimäiset lähtivät sieltä niin pian kuin huomasivat kaikki ovet suljetuiksi sekä kadun ihmisistä tyhjäksi, olivat menevinään kauas, mutta hiipivät itse teossa ympäri kylää saadakseen varmuutta siitä, että kaikki asukkaat todella olivat vetäytyneet taloihinsa. Eivätkä he kohdanneet ainoatakaan elävää sielua eivätkä kuulleet vähintäkään melua. He kulkivat vielä hiljemmin Agnesen majapahasen edustalle, joka oli muita hiljaisempi, siellä kun ei enää ollut ketään sisällä. Sitten he menivät suoraa päätä yksinäisen talon raunioon ja ilmaisivat pomolleen, Harmaalle, urkintansa tulokset. Tämä laski heti päähänsä leveälierisen hatun, heitti hartioilleen näkinkengänkuorilla peitetyn vahakankaisen mekon, otti käteensä pyhissävaeltajan sauvan ja sanoi:

– Matkaan: hiljaa ja käskyjäni tarkaten.

Ja hän lähti etumaisena liikkeelle, ja muut seurasivat. Näin he vähässä ajassa saapuivat Agnesen majalle tietä pitkin, joka oli vallan vastakkainen sille tielle, jota myöten joukkio oli poistunut pappilaan, sekin kulkien retkeilylleen.

Harmaa pysäytti joukkonsa vähän matkan päähän majasta, meni yksin urkkimaan lähempää, ja kun oli huomannut, että kaikki oli autiota ja hiljaista majan ympärillä, hän kutsui esiin kaksi kätyreistään ja käski heidän hiiskumatta kiivetä pienen pihan muurin yli ja saavuttuaan alas pihalle kyyristyä piiloon aamulla huomaamansa hyvin tuuhean viikunapuun peittämään nurkkaan. Kun tämä oli tapahtunut, hän kolkutti hiljaa ovelle aikoen sanoa itseään eksyneeksi pyhiinvaeltaja paraksi, joka pyysi suojaa aamuun asti. Ei kukaan vastaa. Hän kolkuttaa hieman kovemmin; ei sittenkään vastausta. Silloin hän kutsuu esiin kolmannen rosvon, käskee hänen kiivetä pienelle pihalle samalla tavoin kuin kaksi edellistä ja lisäksi taitavasti sisältä avata ovensalvan, niin että sisällepääsy ja poislähtö olisi vapaa. Kaikki tämä pannaan toimeen tarpeellisen varovasti ja täysin onnistuneesti. Sitten Harmaa noutaa saapuville toiset, astuu sisälle heidän kanssaan, käskee heidän piiloittautua toisten luo, sulkee oven vallan hiljaa, asettaa sen sisäpuolelle kaksi vartijaa ja menee suoraa päätä alikerran ovelle. Sillekin hän kolkuttaa; hän odottaa; turha on odotus. Hän aukaisee tämänkin oven mitä varovaisimmin. Ei kukaan sisältä kysy: kuka siellä? Ei kuulu mitään ääntä; kaikki käy vallan mainiosti. Siis: eteenpäin!

– Pst! – näin hän kutsuu viikunapuun takana olijoita ja astuu heidän kanssaan sisälle matalaan huoneeseen, missä aamulla niin vilpillisesti oli kerjännyt leipäpalaansa. Hän ottaa taskustaan taulapalan, tulukset ja tulikivilankaa ja sytyttää pienen lyhtynsä, astuu viereiseen huoneeseen nähdäkseen oliko siellä joku: ei ketään. Hän palaa, kulkee portaille johtavalle ovelle, katselee, kuuntelee: hiljaista ja autiota. Hän jättää alikertaan kaksi muuta vartijaa, käskee seuraansa Grinapocon, Bergamon seuduilta kotoisin olevan rosvon, jonka osana oli uhata, rauhoittaa, käskeä, sanalla sanoen olla puhuja, jotta hänen murteensa saattaisi Agnesen luulemaan, että retkikunta oli tullut sieltäpäin. Tämä mies kintereillään ja toisten seuraamana Harmaa nousee portaita niin hitaasti kuin suinkin, sydämessään kiroten jokaista ratisevaa porrasta, jokaista rosvojen askelta, mikä synnyttää melua. Viimein hän on yläkerrassa. Siellä epäilemättä saalis piilee.

Hän tuuppaa hiljaa ovea, joka johtaa ensimäiseen huoneeseen; ovi aukenee. Hän raoittaa sitä ja kurkistaa sisälle. Pimeys siellä sisällä on syvä. Hän kuuntelee, kuuluisiko sisältä kuorsausta, hengitystä, liikuntoa: ei mitään. Siis: eteenpäin. Hän panee lyhdyn nenänsä alle nähdäkseen ilman että häntä nähdään, aukaisee oven selälleen ja huomaa suuren vuoteen. Hän hyökkää tämän vuoteen luo, mutta näkee sen olevan vallan järjestetyn ja koskemattoman, peitteen reunan huolellisesti käännetyn ja pielukselle lasketun. Hän kohottaa hartioitaan, kääntyy tovereidensa puoleen, antaa heille merkin, että aikoo mennä toiseen huoneeseen ja että heidän on häntä seuraaminen hiiskumatta. Hän menee sinne, menettelee kuin edellä ja saavuttaa saman kokemuksen. – Mitä hittoa kaikki tämä merkitsee? hän sitten sanoo ääneensä. Olisiko joku kirottu urkkija meidät ilmaissut?

Heti kaikki rupeavat paljoa vapaammin katselemaan ja tarkastamaan joka soppea ja panevat talon mullin mallin. Näiden ollessa kiintyneinä tähän hommaan, kaksi ulko-ovella valvovaa rosvoa kuulee pienten jalkojen askeleita, jotka tulevat maaseudulta päin kylään, jotka kääntyivät kylätielle, lähestyvät ja käyvät yhä kiireellisemmiksi. Rosvot luulevat että tulija, oli hän sitten kuka tahansa, kulkisi tietä edelleen. He eivät hiiskukaan, mutta ovat kuitenkin varuillaan. Mutta nuo askeleet pysähtyvätkin vallan oven eteen. Se oli Menico, joka isä Cristoforon lähettämänä tuli juosten ilmoittamaan molemmille naisille, että heidän kaikin mokomin oli paettava luostariin, sillä … tiedätte jo miksi. Hän tarttuu säppiin kolkuttaakseen ovelle, ja tuntee sen kädessään löysäksi, se kun on temmattu irti ja taitettu poikki. – Mitä tämä merkitsee? hän ajattelee ja tuuppaa ovea vallan pelästyneenä. Ovi aukenee, hän astuu askeleen eteenpäin hitaasti ja epäluuloisesti ja tuntee samassa silmänräpäyksessä miten kaksi kättä tarttuu häneen ja kuulee kahden kuiskaavan äänen, toisen oikealla ja toisen vasemmalla, sanovan hänelle uhkaavasti:

– Vaiti, tai olet kuoleman oma!

Poika päästää siitä huolimatta kimakan huudon. Silloin toinen rosvoista painaa leveän kämmenensä hänen suutaan vasten ja toinen heiluttaa suurta veistä, häntä peloittaakseen. Poika parka vapisee kuin haavanlehti eikä enää yritäkään huutaa. Mutta äkkiä kajahtaa toisaalta ja vallan toisenäänisenä ensimäinen kellon lyönti, jota seuraa kokonainen kellonsoiton humina. Paha omatunto on pelkuri, sanoo milanolainen sananlasku. Kumpikin rosvo luuli kuulevansa noiden kellonlyöntien toistavan suku-, perhe- ja liikanimeänsä. He hellittävät Menicon käsivarren, vetävät omat kätensä kiireisesti pois, aukaisevat kädet ja suun levälleen, töllistävät toinen toistaan ja syöksyvät sisälle taloon, missä pääjoukko on. Menico pötkii silloin tiehensä ja juoksee minkä jaksaa katua pitkin kellotapuliin päin, jossa varmasti arveli jonkun olevan.

Kellon kolkko ääni teki saman vaikutuksen toisiin roistoihin, jotka myllersivät taloa ylösalasin. He joutuivat ymmälleen, hajaantuivat, survaisivat kiireissä toisiaan, jokainen kun haki lyhintä tietä ovelle. Ja kuitenkin nämä kaikki olivat kokeneita henkilöitä, jotka olivat tottuneet vaaroja halveksimaan. Mutta heidän rohkeutensa lamautui epämääräisestä, oudosta vaarasta, jota eivät olleet voineet arvioida matkan päästä, ennenkuin se heidät yllätti. Harmaan oli turvautuminen koko käskyvaltaansa, jotta ei heidän poistumisensa olisi muuttunut hillittömäksi paoksi. Samoin kuin koira, joka paimentelee sikalaumaa, juoksee sinne tänne kootakseen hajaantuvia elukoita, tarttuen yhtä elukkaa korvasta ja palauttaen sen laumaan, tuupaten toista kuonollaan, haukkuen kolmannelle, joka samanaikuisesti etenee jonosta, – samoin vale-pyhiinvaeltaja raastoi tukasta yhtä rosvoista, joka jo oli lähellä kynnystä, ja veti hänet takaisin, palautti samoin nuijallaan kaksi muuta rosvoa, jotka niinikään lähestyivät kynnystä, kiroili toisille, jotka umpimähkään juoksivat sinne tänne, ja näin hänen onnistui koota heidät kaikki keskelle pientä pihaa.

– Seis, seis! Pistoolit käteen, tikarit valmiina, kaikki kiinni toisissaan, ja sitten lähdetään täältä liikkeelle. Kuka meille mitään mahtaisi, kun kaikki olemme näin yhteen sulloutuneina, te pöllöpäät! Mutta jos annamme pyydystellä itseämme yksitellen, niin talonpojatkin saavat meidät kiinni. Mikä häpeä! Heti paikalla minun taakseni, ja sulkekaa rivit! Tämän lyhyen kehoituspuheen jälkeen hän asettui heidän etunenäänsä ja astui ensimäisenä ulos. Maja oli, kuten olemme sanoneet, kylän toisessa päässä, Harmaa lähti kulkemaan tietä, joka johti lähiseutuun, ja kaikki toiset seurasivat häntä hyvin järjestyneinä.

Antakaamme heidän poistua ja palatkaamme hieman taapäin ajassa, mennäksemme Agnesen ja Perpetuan luo, jotka jätimme sinne pappilan nurkan taakse. Agnese oli koettanut poistaa Perpetuaa Don Abbondion asunnosta niin kauas kuin mahdollista; ja jonkun aikaa hänen juonensa oli hyvin onnistunut. Mutta äkkiä papin palvelijatar muisti jättäneensä oven auki ja tahtoi palata sinne. Eikä siinä ollut vastaan sanomista. Välttääkseen epäluulon herättämistä oli Agnesen täytynyt seurata hänen mukanaan, kuitenkin koettaen pysäyttää häntä joka kerta kuin näki hänen innostuvan kertomaan rauenneista avioliitoista. Hän teeskenteli kuuntelevansa Perpetuaa hyvin tarkkaavaisesti ja virkkoi tuon tuostakin, osoittaakseen että kuunteli mielenkiinnolla tai vilkastuttaakseen keskustelua: – Tietysti! Oh, nyt minä ymmärrän! Juuri niin, sehän on päivänselvää. Entä sitten, entä hän, entä te?

Mutta tämän ohella hän itsekseen piti vallan toista puhetta. – Joko he ovat tulleet ulos talosta, vai ovatko vielä sisällä? Olimmepa aika hölmöjä kaikki kolme, kun emme sopineet jostakin merkistä, joka ilmoittaisi minulle, milloin temppu on loppuun suoritettu. Totta tosiaan, aika tyhmyys. Mutta mikä on tehty, se on tehty. Parasta on nyt pidättää tätä hupakkoa niin kauan kuin suinkin voin. Pahimmassa tapauksessa se ei tuota muuta vahinkoa kuin hieman ajan hukkaa.

Täten, milloin pysähtyen, milloin astuen muutaman askeleen, nämä molemmat naiset olivat vähitellen lähestyneet Don Abbondion taloa, sitä kuitenkaan vielä näkemättä rakennuksen kulman vuoksi. Perpetua, joka oli saapunut kertomuksensa tärkeään kohtaan, oli antanut pysäyttää itsensä tekemättä vastustusta ja edes sitä huomaamatta, kun äkkiä kuultiin ylhäältä ilmaa viiltävänä ja suurta yön hiljaisuutta keskeyttävänä Don Abbondion ensimäinen hätähuuto: – Avuksi! Avuksi!

– Taivas armahda! Mitä on tapahtunut? huusi Perpetua.

Ja hän tahtoi juoksujalassa rientää paikalle.

– Mitä? mitä? sanoi Agnese pidättäen häntä hameesta.

– Taivas armahda! ettekö kuullut? virkkoi toinen irtaantuen.

– Mitä? mitä? toisti Agnese tarttuen hänen käsivarteensa.

– Kirottu nainen! huudahti Perpetua tuupaten häntä päästäkseen irti.

Ja sitten hän alkoi juosta.

Samana hetkenä, kauempana, kimakampana ja tiheämpänä, kajahti Menicon korvia viiltävä huuto.

– Taivas armahda! huusi vuorostaan Agnese. Ja samassa hän rupesi juoksemaan toisen jälessä.

Tuskin olivat heidän tallukkansa liikkeellä, kun kirkonkello soi kerran, kahdesti, kolmasti, ja sitten ehtimiseen. Nämä kellon äänet olisivat olleet heille kannukseniskuja, jos sellaista enää olisivat tarvinneet, Perpetua, joka on toisesta muutaman askeleen edellä, saapuu ensin perille. Ja samassa kun hän aikoo syöksyä ovelle sitä avatakseen, tämä avataankin sisältä selkoselälleen, ja kynnykselle ilmaantuvat Tonio, Gervaso, Renzo ja Lucia, jotka löydettyään pimeässä portaat paistikkaan ovat syöksyneet niitä alas ja jotka kuullessaan hirvittävää kellonsoittoa täyttä vauhtia jo rientävät tiehensä.

– Mikä on hätänä? Mikä on hätänä? kysyi Perpetua vallan hengästyneenä molemmilta veljiltä, jotka vastasivat hänelle tuuppauksella ja livistivät tiehensä.

– Entä te? Kuinka? Mitä te täällä teette? hän sitten kysyi toiselta parilta, huomattuaan keitä olivat. Mutta nämäkin menivät matkoihinsa vastaamatta. Ja Perpetua, jolla oli kiire rientää sinne, missä hätä oli suurin, ei ruvennut enempää kyselemään, vaan hyökkäsi eteiseen ja juoksi hapuillen portaita kohti.

Nuori pari, joka yhä vaan ei ollut päässyt kihlausta pitemmälle, pysähtyi vallan Agnesen eteen, joka saapui hengästyneenä ja kovin levottomana.

– Siinähän te olette! hän sai vaivoin sanotuksi. Miten tämä on tapahtunut? Mitä tietää kirkonkello? Luulen kuulleeni…

– Menkäämme pois, menkäämme kotia, sanoi Renzo, ennenkuin tulee väkeä.

Ja he läksivät liikkeelle, kun samassa paikalle saapui täyttä vauhtia juosten Menico, joka heidät tunsi ja asettui heidän eteensä, ikäänkuin tukkiakseen heidän tiensä sekä sanoi, ääni puoleksi tukahtuneena:

– Minne menette! Takaisin! Tätä tietä, luostariin.

– Sinäkö se…? alkoi Agnese kysyä.

– Mitä on tapahtunut? kysyi Renzo.

Lucia, vallan tyrmistyneenä, vapisi ja oli ääneti.

– Piru on talossanne, vastasi Menico yhä vielä hengästyneenä. Minä heidät näin: he aikoivat minut tappaa; isä Cristoforo sen minulle sanoi. Ja myöskin teidän, Renzo, niin hän sanoi, pitää mennä luostariin heti paikalla. Minäpä heidät näin. Jumalan kiitos, että tapaan teidät kaikki täällä. Kerron teille koko asian kun olemme päässeet ulos kylästä.

Renzo, joka paremmin kuin toiset oli säilyttänyt kylmäverisyytensä, ajatteli, että mitä tietä tahansa oli poistuttava täältä mitä pikimmin, ennenkuin ihmisiä saapui, ja että varminta oli tehdä mitä Menico neuvoi tai pikemmin käski, rajusti kuin pelästynyt ainakin. Sittenhän saattoi matkalla ja ulkopuolella mellakkaa ja vaaraa kysellä pojalta lähempää selitystä. – Kulje sinä edellä, sanoi hän pojalle. – Seuratkaamme häntä, virkkoi hän naisille. He kääntyivät päinvastaiseen suuntaan, kulkivat joutuin kirkolle päin, menivät kirkkomaan halki, missä Jumalan kiitos ei vielä ollut elävää sielua, poikkesivat kirkon ja Don Abbondion asunnon väliselle tielle, kulkivat ensimäistä eteen sattunutta polkua, ja sitten joutuin pois kylästä maaseutuun.

Tuskin he olivat kulkeneet viittäkymmentä askelta, kun jo kylänasukkaita alkoi tulvia kirkon edustalle; ja joukko kasvoi hetki hetkeltä. Kaikki nämä ihmiset katsoivat toisiaan silmiin. Jokaisella oli kysymys tehtävänä, ei kellään vastausta annettavana. Ensiksi saapuneet juoksivat kirkon ovelle; se oli suljettu. Sitten he riensivät kellotapulille, ja muuan heistä pisti päänsä sisään pienestä ikkuna-aukosta, jonkunmoisesta ampumakolosta, ja huusi sisälle: Mikä hiidessä on hätänä? Kun Ambrogio kuuli tämän tutun äänen, hän hellitti kellonköyden, hän kun alhaalla yhä lisääntyvästä metelistä saattoi päättää, että jo oli saapunut hyvästi väkeä, ja hän vastasi: – Tulenpa aukaisemaan. Hän puki kiireessä yllensä kainalossaan tuomansa vaatteet, juoksi sisäpuolelta kirkon ovelle ja aukaisi sen.

– Mitä tietää koko tämä meteli? – Mikä on hätänä? Missä se on? Kuka se on?

– Kuinka, kukako se on? sanoi Ambrogio, pitäen toisella kädellä kiinni oven puolikkaasta ja toisella pidellen kiireisesti ylleen pukemaansa nuttua. Kuinka? Ettekö siis tiedä? Herra pastorin luo on murtautunut rosvoja. Joutuin siis, lapsukaiseni, auttamaan!

Kaikki kääntyvät pappilaan päin, katselevat, lähestyvät sitä joukottain, katsovat uudelleen ylös, kuuntelevat. Kaikki siellä on hiljaista. Muutamat juoksevat tien puoleiselle ovelle: se on kiinni ja sisästä teljetty. He katsovat vielä kerran ylös. Ei yksikään ikkuna ole auki; ei kuulu vähintäkään ääntä.

– Kuka on siellä sisällä? Hoi, ohoi! Herra pastori! – Herra pastori!

Don Abbondio, joka huomattuaan sisääntungenneiden paon oli vetäytynys pois ikkunasta ja sulkenut sen, ja joka paraikaa torui puoliääneen Perpetuaa, joka oli jättänyt hänet yksin sellaisessa pulassa, kuuli nyt väkijoukon huudot ja huomasi välttämättömäksi palata ikkunan ääreen. Ja huomattuaan olevansa näin suurilukuisen auttajajoukon ympäröimä, hän katui sitä kutsuneensa.

– Mitä on tapahtunut? – Mitä teille on tehty? – Mitä ihmisiä ne olivat? – Missä he nyt ovat? – huusi viisikymmentä ääntä yhtä haavaa.

– Täällä ei enää ole ketään. Suuri kiitos vaivastanne. Voitte palata kotianne.

– Mutta keitä ne olivat? Mitä tietä ne kulkivat? – Mitä on tapahtunut?

– Huonoa väkeä, henkilöitä, jotka kuljeskelevat öisin. Mutta he ovat paenneet. Palatkaa kotianne. Kaikki on jo ohi. Toisen kerran kerron teille asian. Kiitän teitä sydämestäni.

Näin sanottuaan hän vetäytyi pois ja sulki ikkunan.

Tämän jälkeen muutamat alkoivat murista, toiset ilkkua, toiset kiroilla. Toiset taas tyytyivät nostamaan hartioitaan ja aikoivat lähteä tiehensä, kun äkkiä paikalle saapui muuan mies siihen määrin hengästyneenä, että tuskin sai sanaa suustaan. Tämä henkilö, joka asui melkein vastapäätä Agnesen majaa, oli herännyt melusta, oli mennyt ikkunan ääreen ja oli nähnyt vastaisella pihalla tuon rosvojen sekamelskan sinä hetkenä, kuin Harmaa ponnisteli kaikki voimansa heitä kootakseen. Hieman toinnuttuaan hän huusi:

– Mitä teette täällä, ystäväni? Eipä piru ole täällä, hän on tuolla tien pohjukassa, Agnese Mondellan talossa. Siellä sisällä on asestettuja miehiä, jotka näyttävät tahtovan tappaa erään pyhiinvaeltajan. Kuka tietää mikä piru se lienee?

– Mitä? – Mitä? – Mitä ihmeitä? – ja nyt alkaa meluava neuvottelu.

– Sinne täytyy mennä.

– Täytyypä se nähdä.

– Montako niitä on?

– Montako meitä on?

– Keitä ne ovat?

– Vouti! – Vouti!

– Olen tässä, vastaa vouti keskeltä väkijoukkoa. – Mutta teidän täytyy minua auttaa, ja jokaisen täytyy minua totella. Joutuin. Missä on suntio? Kelloja soittamaan siinä silmänräpäyksessä. Joutuin joku Leccoon noutamaan apujoukkoja. Kaikki tänne…

Toiset rientävät hänen luokseen, toiset pujahtavat taitavasti pois joukosta ja livistävät tiehensä. Melu oli jo suuri, kun saapui toinen kyläläinen, joka oli nähnyt rosvojen pakenevan kiireisesti. Tämä mies huusi vuorostaan:

– Tulkaa heti, ystäväni. Varkaita tai rosvoja, jotka pakenevat pyhiinvaeltaja mukanaan. He ovat jo ulkopuolella kylää. Joutuin heitä takaa-ajamaan.

Tämän uuden tiedon johdosta väkijoukko, odottamatta johtajansa määräyksiä, lähtee liikkeelle ja kaikki ryntäävät sekaisin suurta kylätietä pitkin. Mikäli joukkio etenee, moni etumaisista harventaa askeleensa, jää heistä jälelle ja sekaantuu pääjoukkoon; takimmaiset taas kulkevat etunenään, ja viimein tämä järjestyksetön joukkio saapuu osoitetulle paikalle. Sisäänmurtaumisen jäljet olivat vielä tuoreet ja ilmeiset: tielle johtava ovi selko-selällään, salvat irti temmattuina; mutta rosvojoukko oli kadonnut. Astutaan pihalle, mennään majan ovelle; sekin on auki ja lukko murrettu. Kysytään: – Missä on Agnese, missä Lucia, missä pyhiinvaeltaja? Niin, missä on tuo pyhiinvaeltaja? Se oli Stefanon houreita koko tuo pyhiinvaeltaja. – Ei, ei, Calandrea näki hänet myös. – Hoi, pyhiinvaeltaja! – Agnese! Lucia! Ei kukaan vastaa. Heidät on ryöstetty, heidät on ryöstetty.

Muutamat äänet kohosivat ehdottaen, että rosvoja lähdettäisiin takaa-ajamaan; että tällainen oli julkeata, että olisi häpeä kylälle, jos mikä roisto tahansa saattoi näin rankaisematta tulla ryöstämään naisia, kuten haukka nuoria kanoja syrjäisestä ladosta. Uusi neuvottelu, ja entistä melukkaampi. Mutta joku – eikä saatu oikein tietää kuka se oli – levitti väkijoukkoon sen huhun, että Agnese ja Lucia olivat hakeneet turvaa toisesta talosta. Tämä huhu levisi nopeasti suusta suuhun, sitä uskottiin, eikä enää ollut puhettakaan pakolaisten takaa-ajamisesta, väkijoukko hajaantui ja jokainen lähti levollisesti kotiansa. Siinä oli humua, kohinaa, oville lyötiin kolkuttimilla, saranat narisivat avattaessa, tuossa vilkkui lyhty, tuossa se taas katosi, kaikkialla ikkunoista kyseleviä naisia, tieltä vastaavia miehiä. Kun tie viimein oli jäänyt autioksi ja hiljaiseksi, keskustelut jatkuivat sisällä taloissa ja sammuivat haukotuksiin, alkaen sitten uudelleen seuraavana aamuna.

Ei sattunut mitään uutta tapausta, paitsi seuraavaa: Kun vouti aamulla oli pellollaan, leuka nojaten käsiin, kädet lapion varteen, joka oli puoleksi työnnetty maahan, sekä jalka nojaten lapion terään, ja kun hän siinä märehti kuluneen yön salaperäisiä tapauksia ja kun hän parhaallaan arvioi, mitä häneltä vaadittiin ja mikä oli hänen velvollisuutensa tehdä, näki hän tulevan luokseen kaksi sangen rotevaa miestä, pitkätukkaista kuin kaksi ensimäisen hallitsijapolven frankkilaista kuningasta, ja muuten vallan niiden kahden henkilön näköistä, jotka viisi päivää aikaisemmin olivat puhutelleet Don Abbondiota, kunhan vaan eivät olleetkin juuri samat. Nämä henkilöt käyttäytyivät vielä epäkohteliaammin ja teroittivat voudin mieleen että hänen visusti piti varoa antamasta tietoa pormestarille kuluneen yön tapahtumista ja sanomasta totuutta siinä tapauksessa, että häneltä niitä tiedusteltaisiin. Lisäksi he käskivät hänen tarkoin pitämään suunsa ja olemaan rohkaisematta talonpoikain laverteluja, jos hänelle oli mieluista kuolla luonnollisella tavalla.

Pakolais-ystävämme astuivat jonkun aikaa ripeästi eteenpäin sanaakaan lausumatta. Milloin toinen, milloin taas toinen kääntyi katsomaan, seurasiko heitä kukaan. Kaikki he olivat paon, mielenliikutuksen ja levottomuuden väsyttämät ja lamassa huonon onnensa aiheuttamasta surusta ja uuden tuntemattoman vaaran aavistuksesta. Heidän aavistustaan enensi vallan kuin heidän kintereillään soiva alituinen kirkonkellon ääni, joka käyden yhä kumeammaksi ja epäselvemmäksi kuta pitemmälle heidän matkansa kului, samalla tuntui muuttuvan kolkommaksi ja synkemmäksi. Viimein se vallan taukosi. Kun he nyt olivat seudussa, joka oli kaukana ihmisasunnoista ja kun eivät ympärillään enää kuulleet mitään ääntä, he harvensivat askeleensa. Agnese hengitti syvään ja katkaisi ensimäisenä hiljaisuuden kysyen Renzolta, miten tuo seikka oli tapahtunut, ja tiedustellen Menicolta, minkä pirun hän oli nähnyt Agnesen majassa. Renzo kertoi muutamin sanoin surkean tarinansa. Sitten he kaikki kolme kääntyivät pojan puoleen, joka heille kertoi tarkemmin isä Cristoforon tiedonannon sekä mitä itse oli nähnyt ja minkä vaaran alaisena oli ollut. Tämä kaikki vaan vahvisti mainittua tiedonantoa. Kuuntelijat ymmärsivät siitä enemmän kuin mitä Menico oli tietänyt heille kertoa. Tämä uusi kokemus tuotti heille uuden kauhunväristyksen; kaikki kolme pysähtyivät hetkeksi keskelle tietä ja vaihtoivat kammonkatseen. Sitten he ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta laskivat kätensä, mikä pojan päälle, mikä leualle, mikä olalle, ikäänkuin häntä hyväilläkseen ja ääneti kiittääkseen siitä, että hän heille oli ollut suojelusenkeli, osoittaakseen hänelle tuntemaansa hellyyttä ja melkein pyytääkseen häneltä anteeksi hänen kestämäänsä tuskaa ja vaaraa, jonka alaisena oli ollut heidät pelastaakseen.

– Palaa nyt kotia, jotta eivät vanhempasi kauempaa olisi huolissaan sinun tähtesi, sanoi hänelle Agnese. Hän muisti samassa luvanneensa pojalle pari kolikkoa; nyt hän otti esiin neljä, pani ne hänen käteensä ja sanoi:

– En tällä hetkellä voi antaa sinulle enempää; mutta rukoile hyvää Jumalaa, että pian saamme toisemme jälleen tavata, ja silloin…

Renzo antoi hänelle vallan uuden hopearahan ja teroitti hänen mieleensä, ettei hän mitään virkkaisi kellekään siitä tehtävästä, jonka oli saanut kapusiinilais-munkilta. Lucia hyväili häntä uudelleen, sanoi hänelle hyvästi liikutetuin äänin, poika kiitti heitä heltyneenä ja palasi takaisin.

Nuo kolme vaeltaja parkaa jatkoivat matkaansa, naiset edellä, Renzo heidän jälessään, ikäänkuin heidän turvavartionaan. Lucia painautui vasten äitinsä käsivartta ja vältti taitavasti ja lempeästi sitä apua, jota nuorukainen tarjosi hänelle tämän raivaamattoman tien vaikeissa kohdissa. Ja keskellä tätä hätää kainosteli sitä, että oli rohjennut olla niin kauan ja tuttavallisesti yksin hänen kanssaan, vaikka olikin hetki hetkeltä odottanut tulevansa hänen puolisokseen.

Kun nyt tuo unelma niin tuskallisesti oli haihtunut, hän katui menneensä liian pitkälle ja muiden huoliensa lisäksi hän tunsi huolen väreitä siitä häveliäisyydestä, joka ei synny syyllisyyden tietoisuudesta, vaan siitä siveydestä, joka on itsetiedoton ja lapsen pelon kaltainen, mikä tuntee kauhua pimeässä, tietämättä mistä syystä.

– Entä kotimme? virkkoi äkkiä Agnese.

Vaikka se huoli, joka hänestä puristi esiin tuon huudahduksen, olikin täysin oikeutettu, eivät toiset vastanneet mitään siitä yksinkertaisesta syystä, ettei kumpikaan kyennyt antamaan hänelle tyydyttävää vastausta. He jatkoivat vaellustaan vaieten, ja hetkeä myöhemmin saapuivat pienelle luostarin kirkon edessä olevalle pihalle.

Renzo lähestyi kirkon ovea ja raoitti sitä hiljaa. Ovi aukeni heti, ja raosta sisään pilkoittava kuu valaisi isä Cristoforon kalpeat kasvot ja hopeaisen parran; hän seisoi siinä odottaen. Huomattuaan ettei ketään kutsutuista puuttunut hän sanoi: – Jumala olkoon kiitetty; ja hän viittasi heille tulemaan sisälle. Hänen vieressään oli toinen kapusiinilais-munkki ja suntio, jonka Cristoforo hartaasti pyytämällä ja pitkien selitysten avulla oli saanut valvomaan kanssaan, jättämään kirkonoven auki ja ovella odottamaan noita vainottuja raukkoja sekä päästämään heidät sisälle. Munkin vaikutusvalta ja hurskauden maine tässä oli ollut tarpeen, jotta suntio taipui tällaiseen sääntöjen vastaiseen tekoon, joka jo itsessään oli hankala, ja lisäksi vaarallinen. Pakolaisten astuttua sisälle isä Cristoforo sulki jälleen oven hiljaa. Silloin suntio ei enää voinut itseään hillitä. Hän vei munkin syrjään ja mutisi:

– Mutta arvoisa isä! yöllä, kirkossa naisten seurassa … sulkea … säännöt … mutta … arvoisa isä! Ja hän pudisti päätään.

Sillävälin kuin hän mutisi näitä katkonaisia sanoja, isä Cristoforo ajatteli:

– Kaspas vaan! Jos olisi kysymys jostakin takaa-ajetusta rosvosta, niin veli Fazio ei ollenkaan panisi vastaan; mutta viatonta tyttöparkaa, joka on päässyt suden kynsistä … Omnia munda mundis!5 hän sitten sanoi nopeasti kääntyen veli Fazion puoleen, eikä ajatellut ettei mies ymmärtänyt latinaa. Mutta juuri tuo latinalainen lauselma teki vaikutuksensa. Jos veli Cristoforo olisi ruvennut tuomaan esiin järkiperusteita, ei suntiolta olisi puuttunut vastasyitä, ja taivas tiesi miten asia silloin olisi voinut päättyä, Mutta noiden outojen sanojen kaikuessa, joiden merkitys oli niin salaperäinen ja jotka lausuttiin niin päättäväisesti, tuntui suntiosta, kuin olisi niihin sisältynyt kaikkien hänen epäilyksiensä ratkaisu. Silloin hän rauhoittui ja virkkoi:

– Hyvä! Tehän ymmärrätte asian paremmin kuin minä.

– Oh! Voitte luottaa minuun, vastasi isä Cristoforo. Ja alttarin edessä palavan himmeän lampun valossa hän lähestyi pakolaisia, jotka odottaessaan olivat tuskallisen epävarmuuden valloissa, ja sanoi heille:

– Lapsukaiseni, ylistäkää Herraa, joka on pelastanut teidät suuresta vaarasta. Ehkä juuri tällä hetkellä…

Ja nyt hän alkoi heille selittää lähemmin sitä niukkaa sanaa, jonka oli heille lähettänyt nuorta viestintuojaa myöten. Sillä hän ei aavistanutkaan, että he asiasta tiesivät enemmän kuin hän itse, ja hän kuvitteli, että Menico oli tavannut heidät ennen rosvojen tuloa levollisesti kunkin kotonsa turvissa. Ei kukaan hennonnut häneltä poistaa hänen harhaluuloaan, ei edes Lucia, joka kuitenkin tunsi salaista omantunnon soimausta teeskennellessään moisen miehen edessä. Mutta olihan tämä juonien ja teeskentelyjen yö.

– Tämän jälkeen, hän jatkoi, huomaatte selvästi, lapsukaiseni, ettei kotikylä tällä haavaa tarjoa teille mitään turvallisuutta. Ja kuitenkin se on kotiseutuanne, missä olette syntyneet, ettekä siellä ole tehneet pahaa kellekään. Mutta Jumala niin tahtoo. Tämä on koettelemus, lapseni; kestäkää se kärsivällisesti, uskovaisen tavoin, napisematta, ja olkaa varmat siitä, että vielä kerran tulette pitämään itseänne onnellisina siitä, mikä teille tapahtuu tänään. Olen hankkinut teille tyyssijan näitä ensi aikoja varten. Toivon, että pian voitte vaaratta palata kotianne. Mutta mitä tapahtuneekin, niin Jumala on parhaalla tavalla pitävä teistä huolta. Ja minä koetan, siitä voitte olla varmat, voimieni mukaan saattaa itseni sitä armoa ansainneeksi, jota hän on osoittanut valitessaan minut tätä avuntyötä toteuttamaan, jonka hän tahtoo myöntää teille hädänalaisille ihmisparoille. Te, hän jatkoi, kääntyen molempien naisten puoleen, voitte pysähtyä – han. Siellä olette tarpeeksi turvissa kaikelta vaaralta, ettekä myöskään ole varsin kaukana omasta kodistanne. Tiedustelkaa siellä meidän luostariamme, kyselkää luostarinjohtajaa ja antakaa hänelle tämä kirje. Hän on oleva teille toinen isä Cristoforo. Ja sinunkin, Renzo, pitää tällä hetkellä paeta toisten ja omaa raivoa. Vie tämä kirje isä Bonaventura de Lodille, meidän veljeskuntamme Milanon itäportilla sijaitsevaan luostariin. Hän on hyödyttävä sinua kuin oma isä, hän antaa sinulle toiminnanohjeen, hän hankkii sinulle työtä kunnes saatat levollisena palata tänne elämään. Menkää nyt järven rannalle Bionen laskun kohdalle, tuon tulvillaan olevan ryöppyjoen, joka on vähän matkan päässä luostarista. Siellä näette rantaan kiinnitetyn venheen. Kun sanotte: – Venhe, niin teiltä kysytään: – Ketä varten? Vastatkaa silloin: – San Francesco. Silloin teidät otetaan tähän veneeseen, ja soudetaan toiselle rannalle, missä tapaatte rattaat, jotka vievät teidät suoraa päätä – han.

Ken kysyisi, miten isä Cristoforo oli voinut niin pian saada käytettäväkseen nämä kulkuneuvot maalla ja vesillä, osoittaisi, ettei hänellä ole aavistustakaan siitä, mihin siihen aikaan kykeni kapusiinilainen, ja lisäksi sellainen, jota kaikki pitivät pyhimyksenä.

Jäljellä oli vielä viimeinen huoli: huolehtiminen noiden kahden talon vartioimisesta. Munkki sai niiden avaimet ja lupasi antaa ne niiden henkilöiden huostaan, jotka Renzo ja Agnese hänelle mainitsivat. Antaessaan avaimensa viimemainittu päästi syvän huokauksen muistellessaan, että talo pahaisessaan tällä hetkellä olivat ovet selkiselällään, että piru siellä oli mellastanut, sekä ihmetellessään, mitä siinä enää saattoi olla vartioitavaa.

– Ennen lähtöänne, sanoi isä Cristoforo, rukoilkaamme kaikki yhdessä Herraa, jotta hän olisi mukananne tällä matkalla ja alati, ja ennen kaikkea, jotta hän myöntäisi teille pyrkimyksen tahtoa samaa, mitä hän itse on tahtonut.

Näin sanottuaan hän polvistui keskelle kirkkoa, ja kaikki muut tekivät samoin. Sittenkuin he muutaman hetken olivat rukoilleet hiljaa, lausui munkki hiljaisella, mutta selvällä äänellä seuraavat sanat:

– Rukoilemme sinua, Jumalani, myöskin tuon onnettoman puolesta, joka on saattanut meidät tähän äärimäiseen hätään. Emme ansaitsisi sinun armoasi, ellemme sitä sydämemme pohjasta rukoilisi hänellekin; tarvitseehan hän sitä niin suuresti. Meillä on ahdistuksessamme yksi lohdutus, nimittäin että vaellamme sinun osoittamaasi tietä. Me saatamme tarjota sinulle kärsimyksemme uhrin tavoin, ja niistä tulee meille ansio sinun tykönäsi. Mutta hän on sinun vihollisesi. Oi tuota onnetonta! Hän kapinoi sinua vastaan. Herra, sääli häntä, liikuta hänen sydäntänsä, palauta hänet armoihisi ja suo hänelle kaikkea sitä hyvää, mitä saatamme itsellemme toivoa.

Sitten hän nousi kuin kiireissään oleva ainakin ja sanoi:

– Matkaan siis lapseni, ei ole aikaa hukattavissa. Suojelkoon teitä Jumala ja seuratkoon teitä hänen hyvä enkelinsä. Menkää!

He lähtivät liikkeelle sellaisen mielenliikutuksen valtaamina, joka ei löydä sanoja, mutta joka ilmaisee itsensä ilman niitäkin, ja munkki lisäsi ääni liikutuksesta värähtelevänä:

– Sydämeni sanoo minulle, että pian näemme toisemme jälleen.

Epäilemättä sydämellä aina on jotain sanottavaa tulevista asioista sille, joka sen ääntä kuuntelee. Mutta mitä sydän itse teossa tietää? Tuskin mitään edes siitä, mikä jo on tapahtunut.

Vastausta odottamatta isä Cristoforo poistui kiireisesti. Matkamiehemme astuivat ulos kirkosta, ja veli Fazio sulki oven sanoen heille hyvästi äänessä mielenliikutusta, joka hänetkin oli vallannut. He kulkivat hitaasti rannalle, joka heille oli neuvottu. Siellä näkivät venheen, johon astuivat annettuaan ja kuultuaan tunnussanan. Soutaja survaisi airoaan rantaan ja lykkäsi veneen vesille. Sitten hän tarttui toiseen airoon ja souti järven selälle vastakkaista rantaa kohti. Ei puhaltanut heikoinkaan tuulenhenkäys. Järvi uinaili tyynenä ja tasaisena, ja sen pinta olisi näyttänyt liikkumattomalta, ellei kuu ylhäältä taivaalta olisi siihen heijastanut kiemurtelevaa kuvaansa. Ei kuulunut muuta kuin vitkallisen mainingin kumeata loisketta rannan somerikkoa vastaan ja kaukaisempaa veden kohinaa, joka ahtautui sillan pylväiden väliin sekä molempien airojen tahdikasta pulausta, kun ne halkoivat järven siintävää pintaa, kohosivat siitä vettä valuen, taas heti siihen upotakseen. Venheen uurtama vesi, joka taas valui kokoon peräkeulan takana, piirsi järvenpintaan värehtivän vaon, joka eteni etenemistään rannasta. Hiljaiset venheessä kulkijat katselivat kääntyneinä taaksepäin vuoria ja kuun valaisemaa maisemaa, jota siellä täällä verhosivat tiheät varjot. Saattoi eroittaa kylät, talot, majat. Don Rodrigon linna, josta kohosi ilmoille neliskulmainen torni, hallitsi vuorisen niemekkeen juurelle kasaantuneita majoja ja näytti pahantekijältä, joka seisoo pimeässä keskellä maassa nukkuvia ihmisiä, ja joka tuumii jotain rikosta. Lucia huomasi sen ja vavahti kauhusta. Sitten hän siirsi katseensa vuoren rinteeltä kotikyläänsä, katsoi tarkasti sen toista päätä, huomasi pienen kotitalonsa, viikunapuun tuuhean latvan, joka pisti esiin pihan aitausmuurista, ja huoneensa ikkunan. Ja istuen siinä venheen perässä hän nojasi päätään käsivarteensa, ikäänkuin uinahtaakseen, ja alkoi itkeä salaa.

Hyvästi vuoret, jotka sukellatte esiin vedenpinnasta ja nostatte taivasta kohti epätasaiset huippunne, niin tutut sille, joka on varttunut teidän keskellänne; hän kantaa kuvaanne yhtä syvästi mieleen painuneena kuin rakkaimpien ystävien piirteet. Hyvästi kosket, joiden kohinan hän eroittaa ja tuntee yhtä hyvin kuin kotoisten äänien kaiun. Hyvästi valkoiset ja sirot kylät, siroitettuina vuorten rinteille kuin lammaslaumat vihreille laitumille. Hyvästi! Kuinka sydäntä raateleva on ero sille, jonka syntyneenä ja liikkuneena keskellänne on pakko teidät jättää! Sekin, joka teistä poistuu vapaaehtoisesti, viehättyneenä siitä varallisuudesta, jota toivoo muualla saavuttavansa, huomaa sinä tuskallisena hetkenä kultaisten rikkausunelmiensa menettävän loistavuuttaan. Hän ihmettelee itse että on hennonnut tehdä lähtöpäätöksen ja olisi valmis palaamaan takaisin, ellei ajattelisi mahdollisuutta kerran palata rikkaana. Kuta kauemmaksi hän astuu tasankoa, sitä taajemmin hänen katseensa väsyneenä ja ikävystyneenä kääntyy pois tästä äärettömästä yksitoikkoisuudesta. Ilma tuntuu hänestä raskaalta ja tukehuttavalta. Hän kulkee synkkänä ja hajamielisenä sisälle meluaviin kaupunkeihin; taloihin liittyvät talot, uusiin katuihin päättyvät kadut tuntuvat estävän häneltä hengityksen. Ja katsellessaan näitä taloja, jotka herättävät muukalaisten ihailun, hän ajattelee rauhattoman kaihoavana pientä kotikylänsä peltoa ja pientä taloa, johon jo aikoja sitten on kääntänyt katseensa ja jonka toivoo omistavansa sinä päivänä kun rikkaana palaa kotivuoristoonsa.

Mutta mitä sanoa henkilöstä, joka ei koskaan ole lähettänyt edes haihtuvaa lähtöpyydettä noiden huippujen tuolle puolen, joka on sijoittanut niiden kehystämän taivaanrannan sisäpuolelle kaikki tulevaisuuden suunnitelmansa ja jonka äkkiä karkoittaa kauas niistä häijyn irstas voima? – Henkilöstä, joka yhtä haavaa temmattuna pois kaikkein rakkaimmista tehtävistään ja häiriytyneenä kaikkein viehkeimmissä toiveissaan, hylkää nämä vuoret mennäkseen tapaamaan outoja ihmisiä, joita ei koskaan ole halunnut tuntea, ja joka ei edes mielikuvituksessaan näe haamoittavan paluuhetkeä? Hyvästi, pieni talo, hellä tyyssija, missä hän keskellä työn touhinaa, sisäisesti salaisen ajatuksen ahdistamana oppi eroittamaan muiden askelista sen henkilön askeleet, jota odotti ollen salaperäisen mielenliikutuksen valloissa! Hyvästi talo, vielä tänä hetkenä vieras, mutta jota on niin usein ohikulkiessaan salaa ja hieman punastuen katsellut ja mihin hänen mielikuvituksensa sijoitti rauhallisen ja pysyväisen puoliso-olopaikan! Hyvästi kirkko, missä hänen sielunsa niin monasti oli virkistynyt hartauden harjoittamisesta, missä oli päätetty toimeenpanna jo valmistettu tuleva pyhä meno, missä sydämen salainen huokaus juhlallisesti oli siunattava ja missä lempi hänelle oli määrättävä ja pyhäksi julistettava! Hyvästi! Mutta hän, joka ihmiselle lahjoittaa niin paljon iloa, on kaikkialla, eikä koskaan tuota lapsilleen surua muun vuoksi, kuin valmistaakseen heille suurempaa ja varmempaa iloa.

Tämäntapaiset, elleivät vallan tällaiset, olivat Lucian ajatukset. Ja jotenkin samanlaiset olivat kahden toisen pakolaisen ajatukset, sillävälin kuin venhe kantoi heitä lähemmäksi Addan oikeata rantaa.