Читать книгу Myladyn poika - Alexandre Dumas - Страница 13

Sisällysluettelo

D'Artagnan on ymmällä, mutta muuan vanha tuttavamme tulee apuun

D'Artagnan palasi siis syvissä mietteissä. Hän oli hyvillä mielin kardinaali Mazarinin rahamassista ja ajatteli kaunista timanttia, joka oli aikoinaan ollut hänen ja jonka hän oli nyt pikimältään nähnyt pääministerin sormessa välkkyvän.

— Jos se timantti vielä joskus joutuisi käsiini, — tuumiskeli hän, — niin muuttaisin sen heti rahaksi. Ostaisin muutamia tiluksia isäni linnan ympäriltä, joka on kylläkin sievä asunto, mutta kokonaan vailla maa-alaa, ellen ota lukuun tuskin Innocents-hautuumaan kokoista puutarhaa. Siellä minä kaikessa suuruudessani odottaisin hetkeä, jolloin joku rikas perijätär komean ulkomuotoni houkuttelemana menisi naimisiin kanssani. Sitten olisi minulla kolme poikaa: ensimmäisestä tekisin Atoksen kaltaisen ylhäisen herran, toisesta Portoksen laisen ravakan soturin ja kolmannesta sellaisen hienon abbén kuin on Aramis. Totisesti olisi se verrattomasti parempaa kuin nykyinen elämäni; mutta kovaksi onneksi on herra de Mazarin saituri, joka ei hevillä luopune minun hyväkseni timantista.

Mitähän olisikaan d'Artagnan sanonut, jos hän olisi tiennyt, että kuningatar oli luovuttanut timantin Mazarinin toimitettavaksi hänelle?

Tiquetonne-kadulle astuessaan hän kuuli ankaraa meteliä; melkoinen väkijoukko oli keräytynyt hänen asuntonsa lähelle.

"Kas vain!" virkkoi hän itsekseen; "onko tuli valloillaan la Chevrette-hotellissa, vai lieneekö sievän Madeleinen mies lopultakin tullut takaisin?"

Kumpainenkaan oletus ei pitänyt paikkaansa; lähestyessään huomasi d'Artagnan, että väki ei ollut kokoontunut hänen hotellinsa, vaan naapuritalon ulkopuolelle. Huudeltiin ja hälistiin, juoksenneltiin soihdut kädessä, ja näiden hohteessa näki d'Artagnan joitakuita univormuja.

Hän kysyi, mitä oli tekeillä.

Hänelle vastattiin, että muuan porvari oli parinkymmenen ystävänsä johtajana hätyyttänyt kardinaalin kaartilaisten vartioimia vaunuja, mutta lisävoimia oli tullut paikalle, ja porvarit oli häädetty pakosalle. Joukkueen johtaja oli pujahtanut hotellin viereiseen taloon, ja sitä nyt tutkittiin.

Nuoruutensa päivinä oli d'Artagnan aina rientänyt sinne, missä hän näki univormuja, ja antanut apunsa sotureille porvareita vastaan. Mutta tämä into oli nyt jäähtynyt; olihan hänellä muuten taskussaan kardinaalin sata pistolia, ja hänen ei tehnyt mielensä panna niitä vaaraan tungoksessa.

Hän astui hotelliin sen enempää tiedustamatta.

Entiseen aikaan tahtoi d'Artagnan aina tietää kaikki; nyt sitävastoin hän tiesi aina kylliksi.

Hän tapasi kauniin Madeleinen, joka ei ollut odottanut häntä, luullen d'Artagnanin viettävän yönsä Louvressa, kuten tämä oli lausunut. Hän touhusi senvuoksi innoissaan luutnantin mukavuudeksi, sillä tämän aavistamaton paluu oli hänelle tällä kertaa sitä mieluisampi, kun hän suuresti pelkäsi kadulta kuulunutta mellastusta eikä voinut nyt turvautua mihinkään sveitsiläiseen.

Hän tahtoi alottaa keskustelun d'Artagnanin kanssa ja kertoa tälle, mitä oli tapahtunut, mutta d'Artagnan pyysi häntä lähettämään illallisen ylös kamariinsa ja lisäämään siihen pullon vanhaa burgundia.

Sievä Madeleine oli tottunut sotilaalliseen kuuliaisuuteen, nimittäin tottelemaan pelkkää merkkiä. Tällä kertaa oli d'Artagnan suvainnut puhua; hänen käskyään noudatettiinkin siitä syystä kahta vireämmin.

D'Artagnan otti avaimensa ja kynttilänsä, lähtien huoneeseensa. Talon asumuksista saatavien tulojen säilyttämiseksi tyytyi hän neljännessä huonekerrassa sijaitsevaan kamariin. Se kunnioitus, jota tunnemme totuutta kohtaan, saa meidät myös mainitsemaan, että huone oli lähinnä räystästä ja ihan ulkokaton rajassa.

Tämä oli hänen Akilles-telttinsä. Sinne sulkeutui d'Artagnan, milloin tahtoi rangaista kaunista Madeleinea seuransa riistämisellä.

Hänen ensimmäisenä huolenaan oli lukita uudella lukolla varustettuun vanhaan kirjoituspöytään rahamassinsa, jota hänen ei tarvinnut penkoa tietääkseen, minkä verran se sisälsi; ja kun illallinen oli tovin kuluttua tuotu pöytään viinipullon keralla, käski hän tarjoilijan mennä, telkesi oven ja istuutui aterialle.

Näin ei hän menetellyt pohtiakseen, kuten olisi voinut luulla, vaan d'Artagnan ajatteli, että jokainen tehtävä vaatii aikansa. Hän oli nälissään, sen vuoksi illasti hän, ja syötyään hän meni levolle. D'Artagnan ei ollut niitä, jotka arvelevat yön antavan hyviä neuvoja; niinpä nukkuikin hän yönsä. Aamuisin sitävastoin, tuntiessaan itsensä virkistyneeksi ja vilkastuneeksi, hän keksi parhaat aatoksensa. Pitkään aikaan ei hän nyt ollut saanut mitään mietittäväkseen aamupuhteina, mutta aina nukkui hän yöt.

Hän heräsi päivän sarastaessa, hyppäsi sotilaallisen reippaasti vuoteeltaan ja alkoi aprikoiden astella edes takaisin huoneessaan.

— Vuonna neljäkymmentäkolme, — hän muisteli, — noin kuusi kuukautta ennen kardinaali-vainajan kuolemaa, sain kirjeen Atokselta. Missä se sattuikaan? Maltas … niin, Besançonin piirityksessä, nyt muistan … minut oli komennettu juoksuhautaan. Mitä hän kirjoittikaan? Aivan oikein, hän kertoi asuvansa pienellä maatilalla, niin juuri niin — pienellä maatilalla; mutta missä? Siihen asti olin ehtinyt lukea, kun tuulenpuuska sieppasi kirjeen kädestäni. Ennen vanhaan olisin vilistänyt perässä, vaikka tuuli oli vienyt sen aukealle paikalle. Mutta nuoruus on suurta hulluutta … kun ihminen ei enää ole nuori. Annoin kirjeen liidellä pois ja ilmoittaa Atoksen osoitteen espanjalaisille, jotka eivät sitä kaivanneet, joten heidän olisi pitänyt lähettää se minulle takaisin. En siis voi saada selvää Atoksesta. Ajatelkaamme nyt Portosta.

— Sain kirjeen häneltäkin; hän kutsui minua suurelle metsästysretkelle maatiloilleen syyskuulla 1646. Kun pahaksi onneksi olin siihen aikaan isäni kuoleman johdosta Béarnissa, tuli kirje perässäni sinne, saapuen minun jo lähdettyäni. Mutta se seurasi minua edelleen ja kerkisi Montmédyn kaupunkiin joitakuita päiviä myöhemmin kuin minä olin poistunut sieltä. Vihdoin se joutui käsiini huhtikuulla; mutta kun siten sain kirjeen vasta huhtikuussa 1647 ja kutsu koski syyskuuta 1646, en voinut käyttää sitä hyväkseni. Etsinpä esille sen kirjeen; sen täytyy löytyä tiluspapereistani.

D'Artagnan avasi vanhan lippaan, joka oli huoneen nurkassa; sen sisältämät kellastuneet pergamentit koskivat d'artagnanilaista sukutilaa, joka oli kaksisataa vuotta takaperin siirtynyt vieraisiin käsiin. Häneltä puhkesi ilon huudahdus, kun hän tunsi Portoksen karkean käsialan, ja näki alapuolella muutamia harakanvarpaita kumppaninsa arvoisan puoliskon kuivasta kädestä.

D'Artagnania ei huvittanut lukea kirjettä, jonka sisällön hän tunsi; hän vain vilkaisi heti osoitteeseen.

Siksi oli mainittu Vallon-linna.

Portos oli unohtanut antaa sen enempiä tietoja. Pöyhkeydessään arveli hän kai, että kaikkien ihmisten piti tuntea linna, jolle hän oli antanut nimensä.

— Hiiteen se turhamainen narri! — sadatteli d'Artagnan; — hän on aina kaltaisensa. Olisin mielelläni alottanut hänestä, olletikin kun hän arvatenkaan ei tarvitse rahoja, saatuansa periä herra Coquenardin kahdeksansataatuhatta livreä. Paras laskelmani meni nyt myttyyn. Atos on tietenkin juopotellut itsensä pöhköksi, ja Aramis lienee syventynyt hartaudenharjoituksiinsa.

D'Artagnan loi vielä silmäyksen Portoksen kirjeeseen. Siinä oli näin kuuluva jälkilisäys:

"Kirjoitan samassa postissa arvoisalle Aramiillemme

hänen luostariinsa."

— Hänen luostariinsa! Niin, mutta mihin luostariin? Pariisissa on kaksisataa luostaria ja Ranskassa kolmetuhatta. Ja luostariin mennessään on hän kenties päälle päätteeksi kolmannen kerran vaihtanut nimeä. Jos olisin perehtynyt jumaluustieteeseen ja voisin vain muistaa niiden väitelmien aiheen, joita hän niin perusteellisesti pohti Crèvecoeurissa Montdidierin kirkkoherran ja jesuiittaluostarin johtajan kanssa, niin tietäisin, mitkä opintunnustukset hän on omaksunut, ja siitä pystyisin päättämään, mille pyhimykselle hän on omistanut palveluksensa. Entä jos kävisin kardinaalin luona ja pyytäisin häneltä lupakirjaa, saadakseni pääsyn kaikkiin mahdollisiin luostareihin, naisillekin varattuihin? Se olisi hyvä aatos, ja kenties löytäisin hänet sieltä kuin Akilleen. Mutta sitenhän tulisin heti tunnustaneeksi kykenemättömyyteni, Ja jo ensimmäisessä otteessa joutuisin häviölle kardinaalin silmissä. Isoiset eivät ole kiitollisia muulloin kuin nähdessään mahdotonta tehtävän hyväkseen. "Jos se olisi mahdollista", he sanovat meille, "niin olisin tehnyt sen itse." He ovat oikeassa. Mutta annas kun ajattelen. Sainhan kirjeen Aramiiltakin, rakkaalta ystävältä — hän pyysi minulta pikku palvelusta, jonka hänelle teinkin. Niin, mutta mihin nyt olenkaan pannut sen kirjeen?

D'Artagnan mietti tuokion ja meni sitten komeroon missä hänen vanhat vaatteensa riippuivat; hän etsi nuttua, jota oli käyttänyt vuonna 1648, ja koska d'Artagnan oli järjestystä harrastava mies, löysi hän sen heti vaarnasta. Hän kopeloitsi taskua ja otti sieltä paperin; se oli juuri Aramiin kirje.

Hyvä d'Artagnan, kirjoitti tämä hänelle, täten ilmoitan sinulle, että minulla on ollut kinastus erään aatelismiehen kanssa, joka on haastanut minut kohtaukseen täksi iltaa Place-Royalelle. Kun olen kirkon mies, ja tämä juttu voisi vahingoittaa minua, jos ilmaisisin sen kellekään muulle kuin sinunlaisellesi taatulle ystävälle, niin kirjoitan sinulle ja pyydän sinua tulemaan sekundantikseni.

Tulet Uudelta Sainte-Catherine-kadulta; toisen lyhdyn alla

oikealla tapaat vastustajasi. Minä olen omani kanssa kolmannen

alla.

Veikkosi

Aramis.

Tässä kirjeessä ei ollut edes päivämäärää tai osoitetta. D'Artagnan yritti muistella; hän oli mennyt kohtauspaikalle ja tavannut vastakumppaninsa, jonka nimeä hän ei ollut saanut koskaan kuulla, antanut hänelle kunnon miekanpiston käsivarteen ja sitten lähestynyt Aramista, joka puolestaan oli tullut häntä vastaan, jo suoriutuneena jupakastaan.

"Kaikki kunnossa", oli Aramis sanonut. "Luullakseni surmasin sen hävyttömän. Mutta, rakas ystävä, jos tarvitset minua, niin tiedät minun olevan valmiin palvelemaan sinua."

Samassa oli Aramis ojentanut hänelle kätensä ja kadonnut pylvästöön.

Hän tiesi siis yhtä vähän, missä Aramis oli, kuin hänellä oli tolkkua Atoksen ja Portoksen asuinpaikoista, ja asia alkoi käydä jokseenkin pulmalliseksi, kun hän samassa oli kuulevinaan ikkunaruudun helähtävän säpäleiksi huoneessaan. Hän ajatteli heti kirjoituspöytään tallettamaansa rahamassia ja ryntäsi ulos vaatekomerosta. Hän ei ollut erehtynyt: juuri kun hän hyökkäsi esiin, tunkeusi mies sisälle ikkunasta.

"Sinua kurjaa!" huudahti d'Artagnan ja tempasi miekkansa, luullen miestä varkaaksi.

"Hyvä herra", huusi mies, "Jumalan tähden, pistäkää miekka takaisin huotraan älkääkä tappako minua, ennen kuin olen selittänyt! Minä en ole mikään varas, en suinkaan! Olen rehellinen ja vauras porvari, oman talon omistaja. Nimeni on … kah; mutta, jollen erehdy, onkin siinä herra d'Artagnan?"

"Ja sinä olet Planchet!" huudahti luutnantti.

"Palvelukseksenne, herra luutnantti", sanoi Planchet ihastuksissaan, "jos vielä pystyisin siihen."

"Kenties", vastasi d'Artagnan; "mutta mitä lempoa sinä juoksentelet katoilta hakemassa kello seitsemältä aamulla tammikuussa?"

"Monsieur", sanoi Planchet, "teidän pitää tietää … mutta ehkä teidän oikeastaan ei sovikaan sitä tietää."

"Sanohan toki, mikä on hätänä", käski d'Artagnan. "Mutta aseta ensin ruokaliina ikkunaruutuun ja laske alas kaihdin."

Planchet totteli käskyä, sen jälkeen virkahti d'Artagnan:

"No niin?"

"Sanokaa minulle ensin, monsieur", vastasi varovainen Planchet, "missä väleissä te olette herra de Rochefortiin."

"Mitä parhaimmissa. Etkö siis tiedä, että Rochefort on nykyään likeisimpiä ystäviäni?"

"Sitä parempi!"

"Mutta mitä yhteyttä on Rochefortilla ja tällaisella tunkeutumisella huoneeseeni?"

"No, kuulkaahan, monsieur! Ensin täytyy minun sanoa teille, että herra de Rochefort on…"

Planchet epäröi.

"Hitto, sen tiedän hyvin!" sanoi d'Artagnan; "hän on Bastiljissa."

"On kyllä ollut, niin", muistutti Planchet.

"Mitä! Ollutko siellä?" kummeksui d'Artagnan; "olisiko hän onneksi päässyt pakoon?"

"Voi, monsieur", huudahti Planchet vuorostaan, "jos sanotte sitä onneksi, niin on kaikki hyvin ja paikallaan! Kerronpa siis teille, että nähtävästi eilen oli annettu noutaa herra de Rochefort Bastiljista."

"Lempo soikoon, sen toki tiedän, koska juuri minä kävin hänet hakemassa."

"Mutta te ette vienyt häntä takaisin, ja se oli hänelle onni, sillä jos olisin nähnyt teidät saattueessa, niin olkaa vakuutettu siitä, monsieur, että minä aina tunnen liian suurta kunnioitusta teitä kohtaan…"

"Asiaan siis, tolvana! Miten on hänen käynyt?"

"No niin, sattuipa sillä lailla, että kun herra de Rochefortin vaunut Rue de la Ferroneriella kulkivat väkijoukon läpi ja sen saattolaiset tiuskuilivat porvareille, kuului äänekästä pahastuksen sorinaa; vanki arveli silloin tilaisuuden soveliaaksi, hän ilmoitti nimensä ja huusi apua. Minä olin saapuvilla ja muistin kreivi Rochefortin nimen; hänhän oli tehnyt minusta kersantin Piemontin rykmenttiin. Sanoin kovaa, että vanki oli Beaufortin herttuan ystävä. Silloin nousi meteli, hevoset pysähdytettiin ja saattue ahdistettiin syrjemmälle. Sillävälin minä avasin vaununoven, herra de Rochefort hyppäsi ulos ja katosi väkijoukkoon. Kovaksi onneksi tuli samassa silmänräpäyksessä patrulli paikalle; se liittyi vartioon, ja meitä hätyytettiin. Pakenin silloin Tiquetonne-kadulle; takaa-ajajat olivat kintereilläni. Livistin tämän viereiseen taloon; se piiritettiin ja tarkastettiin, mutta turhaan: olin viidennessä huonekerrassa tavannut sääliväisen ihmisen, joka kätki minut kahden patjan väliin. Makailin piilopaikassani tai ihan likellä päivänkoittoon asti, ja siltä varalta, että illalla ryhdyttäisiin jälleen tutkimuksiin, uskaltausin ulos kattoräystäille, pyrkiäkseni johonkin vartioitsemattomaan taloon ja hiipiäkseni sitten pakoon sieltä. Siinä juttuni, ja kautta kunniani, monsieur, olisin ihan epätoivoinen, jos olen tuottanut teille mielipahaa."

"Ei, päinvastoin", sanoi d'Artagnan; "minulle on hyvin hauskaa kuulla, että Rochefort on saanut vapautensa takaisin. Mutta tiedätkös mitä? Jos joudut kuninkaan väen käsiin, niin sinut hirtetään armotta."

"Hitto, kai minä sen tiedän!" vastasi Planchet. "Se minua juuri huolettaakin, ja sentähden olen iloissani, kun tapasin jälleen teidät; sillä jos tahdotte piiloittaa minut, niin ei kukaan pysty siihen paremmin kuin te."

"Kyllä", virkkoi d'Artagnan, "tahdon kernaasti, vaikken pane siinä vaaraan sen enempää tai vähempää kuin soturinarvoni, jos tulee tietoon, että olen suonut turvapaikan kapinoitsijalle."

"Voi, monsieur, tiedätte hyvin, että minä teidän tähtenne mielelläni panisin alttiiksi henkeni!"

"Voisitpa huomauttaa, Planchet, että olet jo tehnyt sen. Minä unohdan ainoastaan mitä minun pitää unohtaa, mutta tällaisen muistan aina. Istuudu nyt tähän ja haukkaa hyvässä rauhassa, sillä minä näen sinun katselevan kaunopuheisin silmäyksin illalliseni jäännöksiä."

"Niin, monsieur, sillä naapurin rouvan ruokakaappi oli kovin kehnosti varustettu ravintoaineilla, ja minä en ole eilisestä puolipäivästä asti syönyt muuta kuin leipäviipaleen, jolle oli sivelty marjahilloa, ja joitakuita namusia. En halveksi makeita herkkuja, kun ne tulevat oikeaan aikaan, mutta sen illallisen huomasin kuitenkin liian keveästi sulavaksi."

"Poika-parka!" surkutteli d'Artagnan; "korvaa nyt vahinkosi."

"Voi, monsieur, te pelastatte henkeni kaksin tavoin!" kiitteli

Planchet.

Hän istuutui pöytään ja alkoi syödä yhtä ahneesti kuin vanhaan hyvään aikaan Fossoyeurs-kadun varrella.

D'Artagnan asteli yhä edes takaisin; hän mietiskeli, mitä hyötyä olisi nykyisissä olosuhteissa saatavana Planchetista. Tämä uurasti sillävälin parhaansa mukaan voimiensa vahvistamiseksi.

Viimein pääsi häneltä se tyytyväinen huokaus, joka nälkäisellä ilmaisee, että hän on laskenut vakavan perustan ja tarvitsee nyt hiukan lepoa.

"Kuulehan!" virkkoi d'Artagnan, katsoen hetken tulleen tiedustelunsa alottamiselle; "käykäämme asioihin järjestyksessä: tiedätkö, missä Atos oleksii?"

"En, monsieur", vastasi Planchet.

"Perhana! Tiedätkö, missä on Portos!"

"Yhtä vähän."

"Perhanan perhana! Entä Aramis?"

"En sitäkään."

"Perhanan perhanan perhana!"

"Mutta", lisäsi Planchet ilkikurisen näköisenä, "minä tiedän, missä

Bazin on."

"Mitä! Sinä tiedät, missä Bazin on?"

"Niin, monsieur."

"Missä sitten?"

"Notre-Damessa."

"Mitä hän Notre-Damessa tekee?"

"Hän on pedellinä."

"Bazin kirkonvartijana! Oletko varma siitä?"

"Ihan varma; olen nähnyt hänet ja puhutellut häntä."

"Hänen täytyy tietää, missä hänen herransa asuu."

"Aivan epäilemättä."

D'Artagnan mietti tuokion; sitten hän otti viittansa ja miekkansa ja teki lähtöä.

"Monsieur", surkeili Planchet, "hylkäättekö minut näin pikaisesti?

Ajatelkaa, että minulla ei ole muuta toivoa kuin te!"

"Mutta tänne ei tule kukaan sinua etsimään", vastasi d'Artagnan.

"Mutta jos tulisi", muistutti varovainen Planchet, "niin ajatelkaa, monsieur, että talon väki katsoisi minut varkaaksi, kun minun ei ole nähty tulevan sisälle."

"Olet oikeassa", myönsi d'Artagnan; "maltas, osaatko puhua mitään maakuntamurretta?"

"Osaan parempaakin, monsieur", kehaisi Planchet; "puhun kokonaista kieltä, flaaminkieltä."

"Mistä hitosta olet sen oppinut?"

"Artoisissa, missä oleskelin sotaretkellä kaksi vuotta. Kuulkaahan: Goeden morgen, mynheer, ik ben begeerd te weeten hoe moe gezondheyd bestaed."

"Mitä se merkitsee?"

"Hyvää päivää, hyvä herra, haluan tietää, miten voitte."

"Ja sekin on olevinaan kieltä! Mutta eipä väliä, se soveltuu mainiosti."

D'Artagnan astui ovelle, huusi tarjoilijaa ja käski tämän kutsua sievän

Madeleinen.

"Mitä teettekään, monsieur?" hätäili Planchet; "tahdotte uskoa naiselle salaisuutemme?"

"Ole huoletta, ei hän ilmaise siitä sanaakaan."

Samassa astui huoneeseen emäntä; hän tuli hymyhuulin, sillä hän toivoi tapaavansa d'Artagnanin kahden kesken, mutta Planchetin nähdessään hän hätkähti kummastuneena taaksepäin.

"Emäntäni", sanoi d'Artagnan, "saan esitellä sinulle veljesi, joka on saapunut Flandriasta ja tulee muutamiksi päiviksi palvelukseeni."

"Veljenikö!" virkahti emäntä yhä enemmän ihmeissään.

"Sanokaa toki hyvää huomenta sisarellenne, master Peter."

"Wilkom, zuster!" toivotti Planchet.

"Goeden day, broer!" vastasi hämmästynyt emäntä.

"Asia on tosiaan niin", selitti d'Artagnan, "että vaikka sinä kenties et tunne tätä herrasmiestä veljeksesi, tunnen minä hänet varsin hyvin; hän tulee Amsterdamista. Poissaollessani toimitat sinä hänelle sopivat vaatteet; kun tulen takaisin, noin tunnin kuluttua, esittelet sinä hänet minulle, ja vaikka hän ei osaa sanaakaan ranskaa, otan minä hänet kuitenkin sinun suosituksestasi palvelukseeni, koska minä en henno evätä sinulta mitään, ymmärräthän?"

"Kyllä arvaan, mitä haluatte, ja sen enempää ei tarvitakaan", vastasi

Madeleine.

"Olet verraton nainen, kaunis emäntäni; luotan sinuun."

Annettuaan Planchetille salaisen viittauksen lähti d'Artagnan sitten ulos, kiirehtiäkseen Notre-Dameen.