Читать книгу Myladyn poika - Alexandre Dumas - Страница 7

"Niinkö? Mutta mitä sitten tapahtuisi, jos kuningas olisi viittä vuotta vanhempi?"

"Tulisi se muutos, että kuningas heti itsenäiseen ikään päästyänsä antaisi omin päin käskyjään, ja hauskempi olisi totella Henrik neljännen pojanpoikaa kuin Pietro Mazarinin poikaa. Kuninkaan puolesta minä, hiisi vieköön, antaisin ilomielin tappaa itseni, mutta jos kuolisin Mazarinin puolesta, kuten sisarenpojallenne oli vähällä käydä tänään, niin ei mikään paratiisi kykenisi minua siitä lohduttamaan, vaikka sielulleni tarjottaisiin kuinkakin autuas olosija."

"Hyvä, hyvä, herra de Villequier!" sanoi Mazarin. "Olkaa huoletta, minä mainitsen kiintymyksenne kuninkaalle."

Sitten hän kääntyi saattueeseen päin ja jatkoi: "Kas niin, hyvät herrat, kaikki on kunnossa; pyörtäkäämme nyt takaisin."

"Ahaa", virkkoi Villequier, "Mazarin oli siis täällä! Sen parempi. Olen kauan halunnut sanoa hänelle päin naamaa, mitä hänestä ajattelen. Te toimititte nyt minulle tilaisuuden, Guitaut, ja vaikka aikomuksenne ei kenties ollut minua kohtaan aivan kaunis, kiitän teitä siitä kuitenkin."

Hän käännähti pois ja meni jälleen vartiomajaan, viheltäen frondelaista säveltä.

Mazarin lähti paluumatkalle hyvin miettiväisenä. Kaikki se, mitä hän oli vähin erin kuullut Commingesilta, Guitautilta ja Villequierilta, vahvisti hänen ajatustaan, että hänellä jonkun vakavan vaaran uhatessa oli ainoastaan kuningatar puolellaan; ja kuningatarkin oli niin usein hyljännyt ystäviänsä, että hänen tukensa toisinaan tuntui ministeristä peräti epävarmalta ja epäiltävältä, kaikista hänen noudattamistaan varokeinoista huolimatta.

Koko tämän yöllisen retkeilyn ajan eli siis noin tunnin verran oli kardinaali Commingesia, Guitautia ja Villequieria tutkistellessaan koettanut saada selkoa eräästä muustakin miehestä. Tämä mies oli osoittautunut järkkymättömäksi kansan uhkaillessa, hän ei ollut hymyillyt Mazarinin leikkisyydelle eikä Mazariniin kohdistuneelle pilalle, ja hän näytti kardinaalista muihin ihmisiin verraten poikkeukselta, joka oli karaistunut nykypäivien tuottamiin tapauksiin, mutta olletikin tulevaisia selkkauksia kestämään.

D'Artagnanin nimi ei muuten ollutkaan hänelle aivan tuntematon, ja vaikka hän oli tullut Ranskaan vasta v. 1634 tai 1635, — siis seitsemän tai kahdeksan vuotta jälkeen niiden tapausten, joita olemme aikaisemmassa kertomuksessa kuvanneet, — tuntui kardinaalista kuitenkin siltä, että hän oli kuullut sennimistä miestä mainittavan kunnostautuneeksi miehuuden, kekseliäisyyden ja uskollisuuden esikuvana jossakin tilanteessa, jota hän ei kyennyt muistamaan.

Tämä aatos oli niin vallannut hänet, että hän päätti viipymättä ottaa siitä selon; mutta d'Artagnanista kaipaamiansa tietoja ei hän voinut pyytää tältä itseltään. Luutnantin virkkamista harvoista sanoista oli kardinaali havainnut hänen gascognelaisen syntyperänsä; mutta italialaiset ja gascognelaiset tuntevat toisensa liian hyvin ja ovat liian suuresti toistensa kaltaisia, luottaakseen siihen, mitä he sanovat itsestään. Heidän tultuaan kuninkaallista palatsia ympäröivän puutarhan muurin juurelle kolkutti kardinaali pikku portille, joka sijaitsi jokseenkin samalla paikalla, missä Foy-kahvila nyt on, ja kiitettyään d'Artagnania ja käskettyään tämän odottaa Palais-Royalin pihalla hän viittasi Guitautia tulemaan mukaansa. He laskeusivat molemmin ratsailta, jättivät ohjakset lakeijalle, joka oli avannut portin, ja katosivat puutarhaan.

"Hyvä Guitaut", virkkoi kardinaali, nojautuen vanhan kaartilaiskapteenin käsivarteen, "sanoitte äsken, että tulette olleeksi jo kaksikymmentä vuotta kuningattaren palveluksessa."

"Niin, niille main", vastasi Guitaut.

"Ja minä olen huomannut, hyvä Guitaut", pitkitti kardinaali, "että teillä epäilemättömän miehuutenne ja kaikissa kokeissa kunnostautuvan uskollisuutenne ohella on ihmeteltävä muisti."

"Oletteko huomannut sen, monseigneur?" sanoi kapteeni; "hitto, sen pahempi minulle!"

"Kuinka niin?"

"No, hovilaisen etevimpiä ominaisuuksia on osata unohtaa."

"Mutta tepä ette ole hovimies, kunnon Guitaut; te olette urhoollinen soturi, niitä harvoja kapteeneja, joita vielä on jäljellä Henrik neljännen ajoilta, mutta jotka valitettavasti piankin jo kuuluvat menneisyyteen."

"Tuhannen tulimmaista, monseigneur! Oletteko ottanut minut mukaanne ennustaaksenne kohtaloitani?"

"En", vastasi Mazarin nauraen, "tahdoin kysyä, oletteko pannut merkille muskettiluutnanttiamme."

"Herra d'Artagnania?"

"Niin."

"Häntä ei minun ole tarvinnut panna merkille, monseigneur, olen kauan tuntenut hänet."

"Mikä hän siis on miehiään?"

"Hm!" tuumi Guitaut hiukan ihmeissään kysymyksestä; "hän on gascognelainen."

"Niin, sen tiedän; mutta tahdoin kysyä, onko hän mies, johon voi luottaa."

"Herra de Tréville pitää häntä suuressa arvossa, ja onhan herra de

Tréville kuningattaren hartaimpia ystäviä."

"Halusin tietää, onko häntä koeteltu."

"Jos tarkoitatte urheana soturina, niin luulen voivani vastata kysymykseen myöntävästi. La Rochellen piirityksessä, Suze-solassa ja Perpignanissa kerrotaan hänen tehneen paljoa enemmän kuin velvollisuutensa."

"Mutta te tiedätte, Guitaut, että me ministeri-poloiset usein tarvitsemme muunkinlaisia miehiä kuin urhoja. Me tarvitsemme ovelaa väkeä. Eikö herra d'Artagnan kardinaalin aikana ollut sotkeutunut johonkin juoneen, josta hän yleisen huhun mukaan suoriutui perin taitavasti?"

"Mitä siihen asiaan tulee, monseigneur", sanoi Guitaut, joka huomasi, että kardinaali tahtoi urkkia häneltä jotakin, "niin minun täytyy sanoa teidän ylhäisyydellenne, etten tiedä enempää kuin mitä yleinen huhu on siitä kertonut. Minä puolestani en ole milloinkaan sekaantunut vehkeisiin, ja jos olen joskus saanut luottamusta muilta, huomannee monseigneur, että kun salaisuus ei ole omani, pitää minun säilyttää se niille, jotka ovat sen haltuuni uskoneet."

Mazarin pudisti päätänsä.

"Voi", virkahti hän, "on olemassa — kautta kunniani — ylen onnellisia ministereitä, jotka tietävät kaikki, mitä tahtovat tietää!"

"Monseigneur", huomautti Guitaut, "se johtuu siitä, että nämä eivät punnitse kaikkia ihmisiä samalla vaa'alla ja että he osaavat kääntyä soturin puoleen, kun on kysymys sodasta, mutta vedota vehkeilijöihin juonia koskevissa asioissa. Käyttäkää jotakuta mainitsemanne ajankohdan salaseikkailijaa; sellaiselta saatte luultavasti tietää kaikki, mitä haluatte, — maksua vastaan tietysti."

"Hitto!" sanoi Mazarin irvistäen siihen tapaan kuin hän väkisinkin tuli tehneeksi, kun hänen kanssaan keskusteltaessa kosketeltiin rahakysymystä siinä tarkoituksessa kuin nyt Guitautin muistutuksessa; "pitäneehän maksaa — jollei muu auta."

"Ihan tosissaanko monseigneur pyytää minua osoittamaan itselleen miehen, joka on ottanut osaa kaikkiin sen ajan hovijuoniin?"

"Per Baccho!" virkkoi Mazarin, joka alkoi käydä kärsimättömäksi, "enhän ole kokonaiseen tuntiin pyytänyt teiltä mitään muuta, senkin rautakallo!"

"On muuan, josta voin tässä suhteessa mennä takuuseen, mikäli hän tahtoo ilmaista tietonsa."

"Hänen suostuttamisensa jää minun huolekseni."

"Monseigneur, ei ole aina kovinkaan helppoa suostuttaa ihmisiä ilmaisemaan, mitä he eivät tahdo sanoa."

"Kah, kun on vain kärsivällisyyttä, niin se kyllä onnistuu. No niin, se mies on…"

"Kreivi de Rochefort."

"Kreivi de Rochefort!"

"Pahaksi onneksi on hän kadonnut neljä tai viisi vuotta takaperin, ja minä en tiedä, mihin hän on joutunut."

"Sen tiedän kyllä minä", huomautti Mazarin.

"Minkätähden valitti siis teidän ylhäisyytenne äsken tietämättömyyttänne?"

"Luulette siis", sanoi Mazarin, "että Rochefort…"

"Hän oli kardinaalin sokea välikappale, monseigneur. Mutta sanon teille ennakolta, että se maksaa teille paljon; kardinaali oli antelias apureitansa kohtaan."

"Niin, Guitaut", myönsi Mazarin, "hän oli suuri mies, mutta se vika hänellä oli. Kiitos, Guitaut, käytän neuvoanne, ja vielä tänä iltana."

Kun puhekumppanukset olivat samassa saapuneet Palais-Royalin pihalle, jätti kardinaali kädenliikkeellä Guitautille hyvästi ja lähestyi upseeria, jonka näki astelevan edes takaisin.

Tämä oli d'Artagnan, käskyn mukaan odottamassa kardinaalin paluuta.

"Tulkaa, herra d'Artagnan!" lausui Mazarin suloisimmalla huiluäänellään; "minulla on määräys annettavana teille."

D'Artagnan kumarsi, seurasi kardinaalia ylös salaportaita ja joutui tuotapikaa jälleen työhuoneeseen, josta he olivat äskettäin lähteneet liikkeelle. Kardinaali istuutui kirjoituspöytänsä ääreen, otti paperiarkin ja kyhäsi muutamia rivejä.

D'Artagnan seisoi hievahtamattomana ja odotti ilman vähäisintäkään maltittomuutta tai uteliaisuutta. Hänestä oli tullut sotilaallinen automaatti, joka toimi tai oikeammin vain totteli koneellisesti.

Kardinaali taittoi kokoon kirjeen ja painoi päälle sinettinsä.

"Herra d'Artagnan", hän käski, "te viette tämän asiapaperin Bastiljiin ja tuotte sieltä mukananne sen henkilön, jota kirjelmä koskee. Otatte vaunut ja muutamia miehiä saattueeksi, ja vartioitsette vankia huolellisesti."

D'Artagnan otti kirjeen, kohotti kätensä hatun reunaan, kiepahti kannoillaan kuin taitavin opetuskersantti, astui ulos ja kuului parin silmänräpäyksen kuluttua määräävän lyhyeen tapaansa ja yksitoikkoisella äänellään:

"Neljän miehen saattue, vaunut ja hevoseni!"

Viittä minuuttia myöhemmin kuultiin vaununpyöräin ratinaa ja hevosenkenkäin kopsetta pihakivitykseltä.