Читать книгу Myladyn poika - Alexandre Dumas - Страница 16

Sisällysluettelo

Miten d'Artagnan etsii Aramista kaukaa ja löytää hänet istumasta hevosen lautasilla Planchetin takana

Kotiin tullessaan näki d'Artagnan miehen istuvan liesinurkassa. Se oli Planchet; niiden vanhojen vaatteiden avulla, joita emännän mies oli palatessaan jättänyt jälkeensä, oli hän muuttanut ulkomuotoansa niin suuresti, että d'Artagnaninkin oli vaikea tuntea häntä. Madeleine esitteli hänet kaikkien tarjoilijain läsnäollessa. Planchet puhutteli upseeria kauniilla flaamilaisella lauselmalla, upseeri vastasi muutamin sanoin, jotka eivät olleet mitään kieltä, ja asia oli sovittu. Madeleinen veli tuli d'Artagnanin palvelukseen.

D'Artagnan oli jo laatinut suunnitelmansa; peläten tulevansa tunnetuksi ei hän tahtonut päiväs-aikaan lähteä taipaleelleen. Hänellä oli siten runsaasti aikaa käytettävissään, kun Noisy sijaitsi ainoastaan kolmen tai neljän lieuen[11] päässä Pariisista, Meauxin tien varrella.

Hän aloitti kunnollisella aamiaisella. Se on usein huono alku, kun tahtoo työskennellä aivoillansa, mutta sitävastoin varsin viisas toimenpide, kun on ruumiillinen toimellisuus tarpeen. Sitten hän vaihtoi asuansa, jottei univormu herättäisi epäluuloja, otti kolmesta säilästään isoimman ja parhaan, jota hän käytti ainoastaan tärkeissä tilanteissa, antoi kello kahden tienoissa satuloida molemmat hevosensa ja ratsasti Planchetin saattamana ulos la Villette-tullista. La Chevrette-hotellin naapuritalossa toimiteltiin vielä mitä tyystimpiä tutkimuksia Planchetin tavoittamiseksi.

Päästyään puolentoista lieuen päähän Pariisista huomasi d'Artagnan maltittomuudessaan lähteneensä liikkeelle vieläkin liian aikaisin ja pysähtyi lepuuttamaan hevosia. Majatalo oli täynnä hyvin epäiltävän näköistä väkeä, jolla näytti olevan joku yöllinen retkeily mielessä. Ovelle ilmestyi viittaan verhoutunut mies, mutta nähdessään muukalaisen teki hän kädellään merkin, ja vieraista lähti kaksi ulos keskustelemaan hänen kanssansa.

D'Artagnan lähestyi huolettomasti emäntää, ylisti hänen viiniänsä, joka oli hyvin kehnoa Montreulin lajia, teki hänelle muutamia kysymyksiä Noisysta ja kuuli, että koko kylässä oli ainoastaan kaksi isompaa taloa. Toisen omisti hänen korkea-arvoisuutensa Pariisin arkkipiispa, ja siinä asui nykyään hänen veljentyttärensä, Longuevillen herttuatar; toinen oli jesuiittiluostari, tavallisuuden mukaan noiden hengenmiesten omistama. Ei siis ollut sijaa erehdykselle.

Kello neljältä lähti d'Artagnan uudestaan matkaan ja ratsasti käymäjalkaa, sillä hän ei tahtonut joutua perille ennen pimeäntuloa. Kun talvisena päivänä ja pilvisellä säällä ratsastaa käyden halki seudun, missä ei mitään tapahdu, ei ihminen juuri voi tehdä muutakaan kuin mitä jänis Lafontainen mukaan tekee yösijallaan, nimittäin uneksia; d'Artagnan siis uneksi, ja Planchet samaten. Mutta heidän unelmansa olivat aivan erilaisia, kuten piankin ilmenee.

Muuan emännän virkkama sana oli erityisesti lyöttynyt d'Artagnanin ajatuksiin, se sana oli rouva de Longueville.

Rouva de Longueville olikin kaikin puolin omiaan haaveitten aiheeksi; hän oli valtakunnan ylhäisimpiä naisia ja hovin huomatuimpia kaunottaria. Mentyään naimisiin Longuevillen vanhan herttuan kanssa, jota hän ei rakastanut, kerrottiin hänen aluksi antautuneen rakastajattareksi Colignylle, joka oli hänen tähtensä saanut Place-Royalella kaksintaistelussa surmansa Guisen herttuan kädestä. Sitten puheltiin hiukan liian likeisestä hellyydestä, jota hän muka oli tuntenut veljeänsä, Condén prinssiä kohtaan, ja se ystävyys oli herättänyt suurta pahennusta hovin hurskaitten silmissä. Edelleen luultiin, että tätä ystävyyttä oli seurannut todellinen ja syvä viha, ja Longuevillen herttuattarella oli nyt — niin väitettiin — valtiollinen suhde Marcillacin ruhtinaan kanssa, vanhan herttua de la Rochefoucauldin vanhimman pojan, jota hänen kerrottiin parhaillaan yrittävän taivutella veljensä, Condén prinssin viholliseksi.

D'Artagnan ajatteli näitä kaikkia olosuhteita. Hän muisti Louvressa usein nähneensä kauniin rouva de Longuevillen säteilevänä ja huikaisevana astuvan ohitseen. Hän ajatteli Aramista, joka hänen arvoisenansakin oli muinoin päässyt rakastajaksi rouva de Chevreuselle, tämän hoitaessa edellisessä hovissa samaa asemaa kuin rouva de Longueville nykyisessä. Hän kummasteli itsekseen, miten maailmassa on ihmisiä, jotka saavuttavat mitä vain haluavat, olipa vaikuttimena kunnianhimo tai rakkaus, kun sitävastoin toiset pysähtyvät kaikissa toiveissaan puolitiehen sattuman, huonon onnen tai luonnollisten esteitten pidättäminä.

Hänen täytyi itsekseen tunnustaa, että hän kaikesta järkevyydestään ja taitavuudestaan huolimatta kuului kuitenkin jälkimmäisiin ja luultavasti jäisikin ainiaaksi niiden joukkoon. Samassa lähestyi Planchet ja virkkoi:

"Lyönpä vetoa, monsieur, että te ajattelette samaa seikkaa kuin minäkin."

"Sitäpä epäilen, Planchet", vastasi d'Artagnan hymyillen; "mutta mitä siis ajattelitkaan?"

"Ajattelin, monsieur, noita pahannäköisiä ihmisiä, jotka istuivat ryypiskelemässä ravintolassa, kun poikkesimme sinne."

"Aina varovainen, hyvä Planchet."

"Se on vaistoa, monsieur."

"No, mitä ilmaisi sinulle vaisto tässä kohden?"

"Monsieur, vaistoni ilmoitti minulle, että nuo miehet olivat kokoontuneet ravintolaan joissakin ilkeissä aikeissa. Minä ajattelin, mitä vaistoni sanoi minulle tallin pimeimmässä nurkassa, kun sinne astui muuan viittaan verhoutunut mies kahden muun saattamana."

"Ahaa!" äännähti d'Artagnan, joka huomasi Planchetin kertomuksen pitävän yhtä omien havaintojensa kanssa; "no?"

"Toinen noista kahdesta sanoi:

"'Hän on varmasti Noisyssa tai tulee sinne tänä iltana, sillä minä tunsin hänen palvelijansa."

"'Oletko varma siitä?' kysyi viittaan verhoutunut mies.

"'Olen, prinssi.'"

"Prinssi?" keskeytti d'Artagnan.

"Niin, prinssi, hän sanoi. Mutta kuulkaa edelleen.

"'Jos hän on siellä, niin sanokaahan, miten hänen kanssaan menettelemme?' kysyi toinen mies.

"'Mitenkö menettelette?' kertasi prinssi.

"'Niin; hän ei ole sellainen mies, joka antaa hevillä vangita itsensä; hän tempaa miekkansa.'

"'No niin, teidän on tehtävä kuten hänkin ja kuitenkin yritettävä saada hänet elävänä haltuunne. Onko teillä köysiä hänen sitomisekseen ja kapula hänen suunsa tukkimiseksi?'

"'On, kaikki on.'

"'Pitäkää tarkoin varanne, koska hän arvattavasti on pukeutunut seuramiehen tavoin.'

"'Kyllä, kyllä, monseigneur; olkaa huoletta.'

"'Minä muuten tulen saapuville ja opastan teitä.'

"'Te vastaatte siitä, että järjestysvalta…?'

"'Minä vastaan kaikesta', vakuutti prinssi.

"'Hyvä, me panemme parastamme.'

"Sitten he lähtivät tallista."

"No niin", huomautti d'Artagnan, "mitä se meihin kuuluu? Niillä on kai mielessä joku sellainen kepponen, joita tapahtuu joka päivä."

"Oletteko varma siitä, että se ei kohdistu meitä vastaan?"

"Meitäkö vastaan! Ja miksi?"

"Hitto, ajatelkaahan heidän sanojaan: 'Olen tuntenut hänen palvelijansa', virkkoi muuan, ja sehän voisi tarkoittaa minua."

"Entä vielä?"

"'Hän on Noisyssa tai tulee sinne tänä iltana', sanoi toinen, ja se voisi tarkoittaa teitä."

"Edelleen?"

"Edelleen huomautti prinssi: 'Pitäkää tarkoin varanne, koska hän arvattavasti on pukeutunut seuramiehen tavoin', mikä ei näytä enää jättävän mitään sijaa epäilyksille, koska te olette siviiliasussa ettekä upseerin univormussa. No niin, mitä sanotte tästä?"

"Voi, hyvä Planchet", vastasi d'Artagnan huoaten, "minä sanon, etten valitettavasti elä aikana, jolloin prinssit tahtoisivat murhauttaa minut. Sellaista sattui menneinä hyvinä päivinä! Ole siis levollinen; nuo ihmiset eivät tahdo mitään meistä."

"Oletteko varma siitä, monsieur?"

"Sen takaan."

"Hyvä on sitten; ei puhuta siitä sen enempää."

Planchet asettui jälleen paikalleen d'Artagnanin taakse, tyynnyttäjänään se ääretön luottamus, jota hän aina tunsi herraansa kohtaan; sitä ei viidenkääntoista vuoden ero ollut kyennyt horjuttamaan.

Siten ratsastettiin lieuen verran. Silloin lähestyi Planchet uudestaan d'Artagnania.

"Monsieur", virkkoi hän.

"Mitä nyt?" kysyi toinen.

"Kuulkaahan, monsieur, katsokaa tuolle taholle", pitkitti Planchet; "eikö teistä tunnu siltä kuin hiippailisi pimeässä yössä ikäänkuin varjoja ohitsemme? Kuunnelkaa! Olen eroittavinani kavioiden töminää."

"Mahdotonta", väitti d'Artagnan; "maa on sateen liottama. Mutta kun kohdistat siihen huomioni, olen kuitenkin näkevinäni jotakin."

Ja hän pysähtyi katselemaan ja kuuntelemaan.

"Jollei kuulu hevosten tömistelyä, niin ainakin niiden hirnuntaa; kuunnelkaahan vain."

D'Artagnanin korvaan osuikin hirnahdus, joka tunki läpi avaruuden ja pimeyden.

"Siellä ovat nuo miehet", hän virkkoi; "he ovat lähteneet liikkeelle.

Mutta se ei kuulu meihin; pitkittäkäämme kulkuamme."

He lähtivät jälleen matkaan.

Puolen tunnin kuluttua he saapuivat Noisyn ensimmäisten talojen kohdalle; kello lienee ollut puoli yhdeksän ja yhdeksän välillä illalla.

Maalaisten tapaan olivat kaikki menneet levolle, ja koko kylässä ei näkynyt ainoatakaan valoa.

D'Artagnan ja Planchet pitkittivät ratsastustaan.

Molemmin puolin tietä kuvastuivat harmaata, synkkää taivasta vasten talojen synkemmät katonharjat; toisinaan luskutti joku valpas koira portin takana tai juoksi säikähtynyt kissa nopeasti keskikadulta risuläjän kätköön, mistä sen kauhistuneet silmät kiiluivat kuin kiiltokivet. Ne tuntuivat olevan kylän ainoat elolliset olennot.

Noin keskivaiheilla kylää kohosi tumma röykkiö, joka vallitsi päätoria, sijaiten erillään kahden kujan välissä, tavattoman isojen lehmusten ojennellessa paljaita oksiaan sen julkipuolella. D'Artagnan silmäili rakennusta huomaavaisesti.

"Tämä on tietenkin arkkipiispan linna, kauniin rouva de Longuevillen asunto", hän virkkoi Planchetille. "Mutta missä on luostari?"

"Luostari", selitti Planchet, "on kylän päässä; sen tunnen."

"No niin", jatkoi d'Artagnan, "nelistä sinä sinne, Planchet, sillaikaa kun minä tiukennan ratsuni mahavyötä. Tule sitten ilmoittamaan minulle, näkyykö jesuiiteilla yhtään valaistua ikkunaa."

Planchet totteli määräystä ja poistui pimeään, d'Artagnanin laskeutuessa ratsailta ja ryhtyessä tiukentamaan mahavyötä. Viiden minuutin kuluttua palasi Planchet.

"Monsieur", hän ilmoitti, "on vain yksi valaistu ikkuna sillä sivulla, joka on kentälle päin."

"Hm", tuumi d'Artagnan; "jos olisin frondelainen, niin kolkuttaisin portille täällä ja saisin silloin varmasti hyvän majapaikan; jos olisin munkki, niin kolkuttaisin tuolla ja pääsisin varmasti kelpo illallisen ääreen. Nyt sitävastoin on varsin luultavaa, että meitä ei oteta vastaan linnassa eikä luostarissa ja että me saamme ottaa yösijamme paljaalta maalta, nälkään ja janoon kuolemaisillamme."

"Niin", lisäsi Planchet, "kuten Buridanin kuuluisa aasi. Jos sentään kolkuttaisin?"

"Hiljaa!" käski d'Artagnan; "ainoa ikkuna, joka oli valaistuna, on nyt taas pimeänä."

"Kuuletteko, monsieur?" sanoi Planchet.

"Tosiaankin — mitä melua se on?"

Kuulosti siltä kuin olisi viuhuva myrsky lähestynyt. Samassa ryntäsi kumpaisestakin kujasta, jotka kahdelta puolen rajoittivat taloa, kaksi kymmenmiehistä ratsujoukkoa. Ne piirittivät d'Artagnanin ja Planchetin sulkien kaikki pääsytiet.

"Jopa jotakin!" virkkoi d'Artagnan sivaltaen miekkansa ja asettuen hevosensa taakse suojaan, Planchetin tehdessä saman tempun; "olisitko arvannut oikein? Meitäkö tosiaankin tavoiteltiin?"

"Tuossa hän on, jo saimme hänet!" huudahtivat ratsumiehet, hyökäten d'Artagnanin kimppuun paljastetuin miekoin.

"Älkää päästäkö häntä", kuului kaikuva ääni.

"Emme, monseigneur; olkaa huoletta."

D'Artagnan arveli nyt hetken sopivaksi sekaantua keskusteluun.

"Kuulkaahan, hyvät herrat!" hän sanoi gascognelaisella murteellaan; "mitä tahdotte, mitä aiotte?"

"Sen kyllä saat tietää", kiljuivat ratsumiehet yhteen suuhun.

"Seis, seis!" huusi se, jota oli puhuteltu monseigneuriksi; "malttakaa, kautta päänne, — se ei ole hänen äänensä!"

"Kas niin, hyvät herrat", kummeksui d'Artagnan, "ovatko ihmiset ihan hulluja täällä Noisyssa? Mutta pitäkää varanne, sillä minä vakuutan, että ensimmäinen, joka lähestyy miekkani mitan päähän, ja se onkin jokseenkin pitkä, saa sisuksensa maalle."

Johtaja lähestyi.

"Mitä te täällä teette?" tiedusti hän korskealla ja ikäänkuin käskemään tottuneella äänellä.

"Entä te?" kysyi d'Artagnan vuorostaan.

"Olkaa säädyllinen, tai teitä kuritetaan tuntuvasti, sillä vaikkei tahdo mainita nimeänsä, tahtoo kuitenkin arvonsa mukaista kunnioitusta."

"Te ette tahdo ilmaista nimeänne, koska olette päämiehenä jossakin vehkeessä", huomautti d'Artagnan; "mutta minulla, joka matkustan rauhallisesti lakeijani kanssa, ei ole samaa syytä omani salaamiseen."

"Riittää, riittää! Kuka olette?"

"Sanon teille nimeni, jotta tiedätte, missä voitte jälleen tavata minut, monsieur, monseigneur tai prinssi, miksi tahansa haluattekaan itseänne puhuteltavan", virkkoi gascognelaisemme, joka ei tahtonut taipua uhkauksen tieltä. "Tunnetteko herra d'Artagnania?"

"Kuninkaan muskettisoturien luutnanttia?" lausui ääni.

"Häntä juuri."

"Tunnen kyllä."

"No niin", jatkoi gascognelainen, "silloin olette kai kuullut, että hänellä on vankka ranne ja varma kalpa."

"Oletteko te herra d'Artagnan?"

"Sama mies."

"Tulitte tänne siis puolustamaan häntä?"

"Häntäkö! Ketä häntä?"

"Etsimäämme."

"Luulisinpä melkein", huomautti d'Artagnan, "joutuneeni arvoitusten maahan sen sijaan että olisin Noisyssa, kuten oletin."

"No, vastatkaa!" vaati sama korskea ääni; "odotatteko häntä näiden ikkunain alla? Tulitteko tänne puolustamaan häntä?"

"En odota ketään", sanoi d'Artagnan, joka alkoi käydä kärsimättömäksi; "en aio puolustaa ketään muuta kuin itseäni, mutta puolustankin sitten urheasti, sen vakuutan."

"Hyvä!" käski ääni; "lähtekää siis täältä ja jättäkää paikka meille."

"Lähtisinkö täältä!" sanoi d'Artagnan, jonka suunnitelmia tämä vaatimus häiritsi; "se ei ole kovinkaan helppoa, kun minä ja ratsunikin olemme menehtymäisillämme väsymykseen, ellette ole halukas tarjoamaan minulle illallista ja yösijaa lähistöllä."

"Heittiö!"

"Hoi, herraseni!" virkkoi d'Artagnan; "säästäkää sanojanne, minä pyydän, sillä jos vielä kerran virkatte mitään tuollaista, niin sullon sen takaisin kurkkuunne, vaikka olisittekin markiisi, herttua, prinssi tai kuningas, kuuletteko!"

"Kas, kas!" vastasi päällikkö; "eipä voi erehtyä, — gascognelainen siinä varmasti puhuu, eikä hän siis ole meidän etsimämme. Yrityksemme on mennyt myttyyn täksi iltaa, poistukaamme. Me tapaamme jälleen, herra d'Artagnan", jatkoi päällikkö ääntänsä koroittaen.

"Niin, mutta silloin ei teillä ole samoja etuja", sanoi gascognelainen pilkallisesti, "sillä tavatessamme olette kenties yksinänne, ja varmaankin on silloin päivä."

"Hyvä on, hyvä on!" lausui ääni; "matkalle, hyvät herrat!"

Ja nurkuen ja sadatellen katosi joukkue pimeään, palaten Pariisiin päin.

D'Artagnan ja Planchet pysyivät vielä kotvan puolustusasennossa, mutta kun melu yhä etääntyi, pistivät he miekkansa jälleen huotraan.

"Nytpä näet, epatto", tuumi d'Artagnan tyynesti Plancetille, "että he eivät tavoitelleet meitä."

"Mutta ketä sitten?" kysyi Planchet.

"Sitä en totisesti tiedä, ja sillä ei ole väliäkään. Mutta siitä välitän, miten pääsisin jesuiittaluostariin. Ratsaille siis ja menkäämme kolkuttamaan. Käyköön syteen tai saveen, hiisi vieköön, eiväthän meitä toki syöne!"

Ja d'Artagnan nousi jälleen satulaan.

Planchet teki samaten, mutta silloin putosi aavistamaton paino hänen hevosensa lautasille, niin että tämä oli lysähtää maahan.

"Hei, monsieur!" huusi Planchet; "minulla on joku takanani lautasilla!"

D'Artagnan kääntyi ja näki tosiaankin kaksi ihmishahmoa Planchetin hevosen selässä.

"Mutta itse paholainenhan meitä hätyyttää!" huudahti hän vetäen miekkansa ja valmistautuen hyökkäämään vastatulleen kimppuun.

"Ei, hyvä d'Artagnan", virkkoi tämä, "paholainen ei täällä ole, vaan minä, Aramis. Lasketa neliä, Planchet, ja kylän päähän tultuasi käänny vasemmalle."

Ja kuljettaen Aramista hevosensa lautasilla karautti Planchet pimeään, kintereillään d'Artagnan, joka alkoi uskoa näkevänsä jotakin haaveellista ja katkonaista unta.