Читать книгу Kamelianainen - Alexandre Dumas - Страница 3

Sisällysluettelo

Olen sitä mieltä, ett'ei voi kuvata henkilöitä ennenkuin on perusteellisesti tutkinut ihmisiä, samoin kuin ei voi puhua kieltä ennenkuin on sen kunnollisesti oppinut.

Koska en ole vielä siinä iässä, jolloin keksitään, tyydyn ainoastaan kertomaan tämän tosi tarinan, jonka olen seuraavalla tavalla saanut tietooni:

Maaliskuun 12 päivänä vuonna 1847 näin eräällä Parisin kadulla ison, keltaisen ilmoituslehden, joka kertoi erään kuolemantapauksen johdosta pidettävästä huonekalujen ja kallisarvoisten harvinaisuuksien myynnistä. Kuolleen nimeä ei mainittu, mutta huutokaupan oli määrä tapahtua d'Antin kadun 9:ssä, 16 päivänä, kello kahdentoista ja viiden välillä.

Ilmoituslehdessä sanottiin sitäpaitsi, että huoneusto ja huonekalut olivat yleisön nähtävinä 13 ja 14 päivänä.

Olen aina ollut harvinaisuuksien ihailija, ja päätin, etten löisi laimin tätä tilaisuutta, ellen ostaakseni, niin ainakin katsellakseni.

Seuraavana päivänä läksin d'Antin kadun 9:ään. Oli vielä varhainen, mutta siitä huolimatta oli siellä jo joukko herroja ja hienosti puettuja naisia, jotka ihmetyksellä ja ihailulla tarkastelivat huoneissa olevaa loistoa.

Minulle selvisi pian, että tuo ihmettely ja ihailu johtui siitä, että huoneustossa oli asunut liehinainen. Tuo nainen oli nyt kuollut, ja kaikkein säädyllisimmätkin naiset saattoivat astua hänen huoneisiinsa nyt, kun kuolema oli puhdistanut ilman tuossa loistavassa likapesässä.

Tarkastelin noita kallisarvoisia esineitä, jotka kaikki ilmaisivat tuon tyttöparan alennustilan, ja ajattelin, että Jumala oli ollut lempeä häntä kohtaan, kun ei ollut sallinut tavallisen rangaistuksen kohdata häntä, vaan oli antanut hänen kuolla keskellä loistoa ja kauneutta, ennenkuin vanhuus, tuo liehinaisien ensimäinen kuolema, yllätti hänet.

Vaipuneena tuon onnettoman, hairahtuneen elämän synnyttämiin surumielisiin ajatuksiin, en ollut huomannut, että aika oli kulunut ja että olin jäänyt yksin huoneeseen; paitsi minua oli siellä ainoastaan vartija, joka piti silmällä, etten päässyt kähveltämään mitään taskuuni.

Lähestyin tuota kelpo miestä, joka epäili minusta sellaista, ja sanoin:

— Hyvä herra, voitteko sanoa minulle sen henkilön nimen, joka asui tässä?

— Marguerite Gautier.

Tunsin tuon naisen nimeltä ja ulkonäöltä.

— Kuinka! sanoin miehelle. — Onko neiti Gautier kuollut?

— On, herra.

— Milloin se tapahtui?

— Kolme viikkoa sitten.

— Ja miksi huoneustoa näytetään yleisölle?

— Saamamiehet arvelivat, että se olisi edullista huutokaupalle ja kiihoittaisi ihmisiä ostamaan.

— Hänellä oli siis velkoja?

— Kyllä, koko joukko.

— Mutta huutokauppa on kai peittävä ne?

— Vieläpä antava ylijäämääkin.

— Kuka sen perii?

— Hänen sukulaisensa.

— Hänellä oli siis sellaisia?

— Siltä näyttää. Kiitoksia, herra.

Vartija, joka oli rauhoittunut tarkoitusteni suhteen, tervehti, ja minä palasin jälleen kotiini.

— Tyttöparka! ajattelin itsekseni. — Hänen kuolemansa on mahtanut olla surullinen, sillä hänen maailmassaan ei omisteta ystäviä muulloin kuin terveenä ollessa.

Enkä minä voinut sille mitään, että Marguerite Gautiersin kohtalo säälitti minua.