Читать книгу Kamelianainen - Alexandre Dumas - Страница 6

Sisällysluettelo

Kaksi päivää sen jälkeen oli huutokauppa loppunut, tuotettuaan sataviisikymmentä tuhatta francsia.

Saamamiehet olivat pitäneet kaksi kolmatta osaa ja sukulaiset, eräs sisar, oli perinyt loput.

Tuo sisar oli hämmästynyt suuresti, saatuaan notariolta kirjeen, joka ilmoitti hänen perineen viisikymmentä tuhatta francsia. Seitsemään vuoteen ei hän ollut nähnyt Margueritea, joka eräänä päivänä oli kadonnut, kenenkään aavistamatta millaiseen elämään hän senjälkeen oli joutunut.

Sisar kiiruhti nyt Parisiin, ja ne, jotka tunsivat Margueriten, hämmästyivät suuresti, nähdessään, että hänen ainoa perijänsä oli kaunis, jäyhätekoinen maalaistyttö, joka ei tähän saakka ollut vielä koskaan jättänyt kyläänsä.

Kaikki nämä seikat, jotka olivat Parisia, tuota juorujen ja häväistysjuttujen tyyssijaa, kiertäneet, alkoivat vähitellen vaipua unheeseen, ja minäkin olin jo unohtaa osanottoni noihin tapauksiin, kun sattui jotakin uutta, joka tutustutti minut Margueriten koko elämään niin liikuttavan yksityiskohtaisesti, että sain halun panna paperille koko tarinan.

Huoneusto oli nyt huutokaupan jälkeen tyhjä ja vuokrattavana. Eräänä aamuna soitettiin ovikelloani. Palvelijani meni avaamaan ja palasi tuoden käyntikortin ja ilmoittaen, että henkilö, joka oli sen antanut, halusi puhua kanssani.

Vilkaisin korttiin ja näin siinä sanat: Armand Duval.

Muistelin missä olin ennen nähnyt tuon nimen ja mieleeni johtui

"Manon Lescaut'in" ensi sivu.

Mitä tuon nimen omistaja, joka oli antanut Margueritelle kirjan, tahtoi minusta? Sanoin palvelijalle, että vieras oli heti johdettava sisään.

Nuori, vaalea, kalpea, pitkäkasvuinen, matkapukuun puettu mies astui nyt huoneeseen. Saattoi huomata, että hän oli matkustanut monta päivää yhtämittaa, eikä hänellä ollut edes ollut aikaa puhdistaa matkatomuja yltään Parisiin saavuttuaan.

Herra Duval ei yrittänytkään salata syvää mielenliikutustaan, kun hän kyynelsilmin ja väräjävin äänin sanoi:

Hyvä herra, pyydän Teitä suomaan anteeksi tungettelevaisuuteni ja pukuni. Mutta paitsi sitä, että nuorten miesten ei tarvitsisi kainostella toisiaan, toivoin niin kiihkeästi saada tavata Teidät tänään, etten malttanut edes ajaa hotelliin, jonne olin lähettänyt matkatavarani, vaan kiiruhdin heti tänne, peläten, etten varhaisesta hetkestä huolimatta saisi tavata Teitä.

Pyysin herra Duvalia istumaan takan ääreen, ja täyttäessään pyyntöni, veti hän taskustaan nenäliinan ja painoi sillä hetkisen kasvojaan.

— Te ette kylläkään voi ymmärtää, mitä tämä tuntematon, itkevä, näin puettu vieras Teiltä näin varhaisena hetkenä tahtoo, sanoi hän sitten surullisesti hymyillen. — Mutta, herraseni, tulen yksinkertaisesti pyytämään Teiltä suurta palvelusta.

— Puhukaa, herraseni, olen kokonaan käytettävissänne.

— Tehän olitte Marguerite Gautiersin kuoleman jälkeen tapahtuvassa huutokaupassa?

Näin sanoessaan voitti mielenliikutus tuon nuoren miehen ja hän vei jälleen käden silmilleen.

— Vaikutan teistä ehkä naurettavalta, sanoi hän, — mutta suokaa minulle anteeksi ja olkaa vakuutettu siitä, etten koskaan unohda kärsivällisyyttä, jolla tahdotte minua kuunnella.

— Hyvä herra, vastasin minä, — jos palvelus, jonka Teille mahdollisesti voin tehdä, voi lievittää suruanne, niin sanokaa pian mitä voin tehdä hyväksenne, sillä olen tunteva itseni onnelliseksi voidessani palvella Teitä.

— Te ostitte jotakin Margueriten huutokaupasta?

— Kyllä, herra, kirjan.

— Manon Lescaut?

— Aivan niin.

— Onko Teillä vielä tuo kirja?

— Se on makuuhuoneessani.

Kuultuaan tämän näytti siltä kuin Armand Duval olisi vapautunut raskaasta taakasta ja hän kiitti minua ikäänkuin jo olisin tehnyt hänelle palveluksen sillä, etten ollut hävittänyt kirjaa.

Nousin, kävin noutamassa kirjan ja annoin sen hänelle.

— Juuri se! huudahti hän, vilkaisten omistuskirjoitusta ensimmäisellä sivulla ja selaillen kirjaa.

Ja kaksi suurta kyyneltä putosi kirjan lehdille.

— No niin, herra, virkkoi hän ja kohotti päänsä, välittämättä salata sitä, että oli itkenyt ja että oli valmis yhä edelleen itkemään:

— Onko tämä kirja Teille suuren arvoinen?

— Miksi kysytte sitä, herra?

— Koska olen tullut pyytämään, että luovuttaisitte sen minulle.

— Anteeksi uteliaisuuteni, sanoin, — mutta, Te olette siis se, joka on antanut kirjan Margueritelle?

— Niin, minä.

— Kirja on Teidän, herraseni, ottakaa se, olen onnellinen voidessani antaa sen Teille takaisin.

— Mutta, virkkoi herra Duval hieman hämillään, — on kohtuullista, että suoritan Teille hinnan, jonka maksoitte kirjasta.

— Sallikaa minun tarjota se teille. Kirjan hinta sellaisessa huutokauppa-tilaisuudessa on pikku seikka, enkä minä muista paljonko tästä maksoin.

— Te maksoitte sata francsia.

— Todellakin, vastasin minä nyt puolestani hämilläni. — Kuinka Te sen tiedätte?

— Sangen yksinkertaisella tavalla. Toivoin ennättäväni hyvissä ajoin Parisiin, voidakseni olla mukana Margueriten huutokaupassa, mutta saavuin vasta tänä aamuna. Tahdoin välttämättä saada esineen, joka oli kuulunut hänelle, riensi sentähden huutokaupanpitäjän luo ja pyysin saada silmäillä myytyjen esineiden luetteloa ja ostajien nimiä. Nähtyäni, että Te olitte ostanut tämän kirjan, päätin pyytää Teitä luovuttamaan sen minulle, vaikka hinta, jonka olitte siitä maksanut, saattoi minut aavistamaan, että itse tahdoitte pitää sen muistona.

Saattoi selvästi huomata, että Armand, sanoessaan tämän pelkäsi minun tuntevan Margueriten samalla tavalla kuin hän itse.

Kiiruhdin rauhoittamaan häntä.

— Tunsin neiti Gautiersin ainoastaan ulkonäöltä, sanoin minä, — hänen kuolemansa koski minuun vain mikäli kauniin naisen kuolema voi nuoreen mieheen koskea. Tahdoin ostaa jotakin hänen huutokaupassaan ja päätin huutaa tämän kirjan, en tiedä miksi, kenties sen tähden, että tahdoin tehdä kiusaa eräälle herralle, joka koetti estää minua aikeeni toteuttamisessa. Toistan siis, herraseni, että tämä kirja on käytettävissänne, ja minä pyydän vielä kerran, että otatte sen vastaan lahjana eikä niinkuin minä sain sen huutokaupanpitäjältä, ja minä toivon, että se takaisi välillämme pitempiaikaisen, lähemmän ystävyyden.

— Hyvä, herraseni, sanoi Armand, puristaen kättäni, — otan sen vastaan ja olen Teille kiitollinen koko elin aikani.

Olisin mielelläni tahtonut kysyä Armand'ilta Margueritesta, samoin hänen halustaan saada tämä kirja haltuunsa, mutta pelkäsin, että hän käsittäisi uteliaisuuteni haluksi sekoittautua hänen asioihinsa.

Ikäänkuin arvaten toivomukseni, sanoi hän:

— Oletteko lukenut tämän kirjan?

— Kyllä, kannesta kanteen.

— Mitä arvelitte noista kahdesta rivistä, jotka olen kirjoittanut?

— Ymmärsin heti, että tuo tyttö raukka, jolle annoitte tämän kirjan, ei Teidän silmissänne kuulunut tuohon tavalliseen luokkaan, sillä en tahtonut noissa riveissä nähdä vain yksinkertaista kohteliaisuutta.

— Ja Te olitte oikeassa, herraseni. Tuo tyttö oli enkeli. Kas tässä, lukekaa tämä kirje.

Näin sanoen ojensi hän minulle kirjeen, jonka hän, kaikesta päättäen, oli lukenut monen monta kertaa.

Se sisälsi seuraavaa:

'Rakas Armand!

Olen saanut kirjeesi ja kiitän Jumalaa siitä, että yhä edelleen olet minulle hyvä. Niin, ystäväni, olen sairas, parantumattomasti sairas. Mutta myötätuntosi minua kohtaan lievittää kärsimyksiäni suuresti. Luultavasti en elä niin kauan, että saisin tilaisuuden puristaa sitä kättä, joka kirjoitti äsken saamani kirjeen, ja jonka sanat parantaisivat minut jos vielä parannettavissa olen. Minä en näe sinua enää, sillä kuolema odottaa minua ja sadat penikulmat eroittavat meidät toisistamme.

Ystävä parka! Sinun entinen Margueritesi on paljon muuttunut, ja kenties onkin parasta, ett'et saa nähdä häntä sellaisena kuin hän nyt on. Kysyt, annanko sinulle anteeksi; oi, täydestä sydämestäni, rakas ystävä, sillä se, että tahdoit tehdä minulle pahaa, oli vain todistus rakkaudesta, jota minua kohtaan tunsit. Olen ollut vuoteessa kokonaisen kuukauden, mutta olen niin kunnioituksesi tarpeessa, että joka päivä pidän kirjaa elämästäni; olen tehnyt sen siitä hetkestä alkaen, jolloin me erosimme ja jatkan sitä siksi kunnes en enää jaksa kynää kädessäni pitää.

Jos myötätunto, jota minua kohtaan tunnet, Armand, on todellista, niin mene palattuasi Julie Duprat'in luokse. Hän antaa sinulle tämän päiväkirjan. Siitä olet löytävä syyn ja puolustuksen siihen mitä välillämme on tapahtunut. Julie on sangen hyvä minulle; me puhumme usein sinusta; hän oli luonani, kun sinun kirjeesi saapui ja me itkimme molemmat sitä lukiessamme.

Ellet olisi antanut minulle tietoja itsestäsi, olisi hän ottanut jättääkseen nämä paperit sinulle palattuasi Ranskaan. Älä kiitä minua niistä. Tämä jokapäiväinen elämäni onnellisten hetkien muisteleminen on tehnyt minulle sanomattoman hyvää; jos sinä kirjaani lukiessasi löydät puolustuksen kaikelle tapahtuneelle, niin löydän minä puolestani siinä arvaamattoman lohdutuksen.

Tahtoisin antaa sinulle jotakin, mikä alituisesti muistuttaisi minusta, mutta koko omaisuuteni on otettu takavarikkoon eikä minulla ole enää mitään.

Ymmärrätkö, ystäväni? Olen kuoleman kynnyksellä, ja minä kuulen huoneeseeni vartijan askeleet, vartijan, jonka velkoojani ovat asettaneet vahtimaan, ettei mitään vietäisi pois ja etten mitään omistaisi, ellen kuolisi. Toivottavasti he eivät sentään ala myyntiä ennenkuin olen kuollut.

Voi, ihmiset ovat armottomia! Tahi oikeammin: Jumala on oikeamielinen ja leppymätön.

No niin, rakas ystävä, saavu huutokauppaan ja osta jotakin, sillä jos säilyttäisin pienimmänkin esineen sinulle ja siitä saataisiin vihiä, syytettäisi minua takavarikoitujen esineiden anastamisesta.

Kuinka surullisen elämän jätänkään!

Oi, kuinka Jumala olisikaan hyvä, jos hän sallisi minun nähdä sinut ennen lähtöäni!

Mutta kaiken todennäköisyyden mukaan, hyvästi, ystäväni! Suo anteeksi etten kirjoita enempää, mutta ne, jotka ovat minua parantavinaan näännyttävät minut suoneniskemisillä eikä käteni jaksa enää liikuttaa kynää.

Marguerite Gautier.'

Viimeisiä sanoja oli miltei mahdoton lukea.

Annoin kirjeen takaisin Armand'ille, joka luultavasti oli käynyt sen läpi ajatuksissaan, minun lukiessani paperista, sillä hän sanoi, ottaessaan kirjeen:

— Kuka voisi luulla, että tämä on langenneen naisen kirjoittama!

Ja muistojensa liikuttamana katsoi hän kauan kirjettä ja vei sen sitten huulilleen.

— Ja kun ajattelen, jatkoi hän, — että hän kuoli, enkä saanut häntä enää nähdä, enkä saa nähdä häntä enää koskaan, kun ajattelen, että hän on tehnyt minulle enemmän kuin mitä sisar olisi tehnyt, niin en voi koskaan antaa itselleni anteeksi sitä, että annoin hänen näin kuolla. Hän kuoli! Kuoli! Ajatellen minua ja kirjoittaen minulle!

Rakas Marguerite parka!

Ja laskien ajatuksensa ja kyyneleensä valloilleen, ojensi Armand minulle kätensä ja jatkoi:

— Minua pidettäisiin kovin lapsellisena, jos nähtäisiin minun näin surevan sellaista naista. Mutta kukaan ei tiedä kuinka paljon kärsimyksiä olen hänelle tuottanut, kuinka julma minä olen ollut, ja hän puolestaan hyvä ja alistuvainen. Luulin, että minun olisi pitänyt antaa anteeksi hänelle, ja nyt huomaan, etten ansaitse hänen anteeksiantoaan. Voi, antaisin kernaasti kymmenen vuotta elämästäni, jos saisin tunnin itkeä hänen jalkojensa juuressa.

Kun tuo nuori mies niin avomielisesti tunnusti minulle surunsa, niin ajattelin, ettei hän suhtautuisi välinpitämättömästi sanoihini, ja sanoin hänelle:

— Eikö Teillä ole sukulaisia ja ystäviä? Rohkaiskaa itseänne, etsikää heidät käsiinne, sillä he voivat lohduttaa Teitä; minä voin ainoastaan sääliä Teitä ja valittaa suruanne.

— Se on totta, sanoi hän nousten ja alkoi sitten kävellä edestakaisin huoneessa. — Minä ikävystytän Teitä. Suokaa anteeksi, en ajatellut, että tuskani ei merkitse Teille mitään ja että vaivaan Teitä sellaisella mikä ei voi ja minkä ei tarvitsekaan Teitä liikuttaa.

— Te käsitätte sanani väärin ja minä olen kokonaan käytettävissänne, valitan ainoastaan, etten kykene suruanne lievittämään. Jos minun ja ystävieni seura voi Teitä miellyttää, tahi jos vaan tarvitsette minua, vaikkapa sitten mihin tahansa, vakuutan Teille, että suurimmalla mielihyvällä autan Teitä.

— Suokaa anteeksi, suokaa anteeksi, sanoi hän, — tuska kiihdyttää niin tunteitamme. Sallikaa minun viipyä vielä muutamia minuutteja, että silmäni ehtivät kuivua ja että katujen tyhjäntoimittajien ei tarvitse töllistellä kuinka minä, iso mies, itken. Olette tehnyt minut sangen onnelliseksi, luovuttaessanne minulle tämän kirjan. En tiedä kuinka voisin osoittaa Teille kiitollisuuttani.

— Siten, että lahjoitatte minulle ystävyytenne, vastasin minä, — ja siten, että ilmoitatte minulle surunne syyn. Kärsimyksen ilmaiseminen tuottaa lohdutusta.

— Olette oikeassa. Mutta tänään olen niin liikutettu, että puhuisin vain tarkoituksettomia sanoja. Mutta jonakin toisena päivänä kerron Teille tämän tarinan, ja Te olette silloin näkevä, että minulla on syytä surra tuota tyttöparkaa. Ja nyt, lisäsi hän pyyhkien viimeisen kerran silmiään ja katsahtaen peiliin, — sanokaa minulle nyt, etten ole mielestänne liian yksinkertainen ja sallikaa minun uudestaan tulla luoksenne.

Nuoren miehen katse oli niin lempeä, että olisin mielelläni tahtonut syleillä häntä. Hänen silmänsä alkoivat jälleen kyynelöityä, mutta nähtyään, että minä huomasin sen, käänsi hän katseensa toisaalle.

— Kas niin, rauhoittukaa, sanoin minä.

— Jääkää hyvästi, sanoi hän ainoastaan.

Ja tavattomalla ponnistuksella kyyneleitään pidättäen hän pikemmin syöksyi kuin käveli huoneesta.

Ikkunasta näin hänen nousevan ulkopuolella odottaviin vaunuihin; mutta vielä niissäkin vuodatti hän kyyneleitä ja kätki kasvonsa nenäliinaan.