Читать книгу Kamelianainen - Alexandre Dumas - Страница 4

Sisällysluettelo

Huutokauppa oli määrä tapahtua 16 päivänä. Olin vast'ikään kotiutunut eräältä matkalta, enkä sen vuoksi ollut kuullut Magueriten kuolemasta; mutta vaikka en tuntenutkaan häntä henkilökohtaisesti, teki hänen kuolemansa minuun syvän vaikutuksen.

Olin usein nähnyt Margueriten Champs-Elysées'ellä, jonne hän joka päivä ajoi kahden upean hevosen vetämissä, pienissä, sinisissä vaunuissa; ja minä olin silloin huomannut hänessä hänen kaltaisille naisille harvinaisen arvokkuuden, joka yhä lisäsi hänen kerrassaan hurmaavaa kauneuttaan.

— Noita onnettomia olentoja seurasi aina kävelyretkillä joku epäillyttävä, vanhempi nainen. Mutta Margueriten laita oli toinen. Hän ajoi aina yksin Champs-Elysées'elle, eikä pysähtynyt ennenkuin metsän luona, missä hän astui vaunuista ja käveli tunnin ajan, palaten sitten jälleen kaupunkiin.

Ajattelin nyt noita tapahtumia, joiden todistajana olin toisinaan ollut, ja minä surin tuon tytön kuolemaa niinkuin surraan kauniin taideteoksen tuhoutumista.

Mutta oli mahdoton löytää ihanampaa kaunotarta kuin Marguerite.

Hän oli pitkä ja miltei liian hoikka vartaloinen, mutta hän osasi oivallisesti peittää tämän puutteellisuutensa pukujensa taidokkaalla järjestelyllä.

Hänen kaidoissa, kuvaamattoman ihanissa kasvoissaan oli kaksi tummaa silmää miltei maalatuilta näyttävien silmäkulmien ja pitkien silmäripsien ympäröimänä, silmäripsien, jotka, kun ne sulkeutuivat, loivat tumman varjon hienoille, ruusunkarvaisille poskille. Lisäksi siro, suora nenä ja säännöllisesti muodostunut suu, joka avautuessaan kauniisti paljasti helmenvalkoiset hampaat, ja lopuksi täydensi tätä hurmaavaa päätä persikankarvainen hipiä.

Hiilenmustat, aaltoilevat suortuvat jakautuivat kahtia otsalla, yhtyen jälleen niskassa, mutta jättäen paljaaksi kaksi ruusunpunaista korvalehteä kimaltelevine, viidentuhannen francsin arvoisine jalokivineen.

Kuinka Marguerite saattoi, hillittömästä elämästään huolimatta, säilyttää kasvoillaan hänelle ominaisen neitseellisen, miltei lapsellisen ilmeen, on vaikeasti selitettävissä.

Marguerite kävi kaikissa ensi-illoissa ja vietti kaikki illat joko teattereissa tahi tanssiaisissa. Niinpian kun esitettiin joku uusi kappale, nähtiin hänet varmasti salissa, aina mukanaan kolme esinettä permantoaition reunustalla: kiikari, makeispussi ja kameliavihko.

Kahtenakymmenenä viitenä päivänä kuukaudessa oli hänellä valkoisia kamelioita, viitenä punaisia. Ei ole milloinkaan saatu selville syytä tähän värien vaihteluun, mutta kaikki tunsivat asian.

Margueriten ei oltu milloinkaan nähty kantavan muita kukkia kuin kamelioita, jonka vuoksi häntä lopulta alettiin nimittää Kamelianaiseksi, ja sen nimen on hän saanut pitää.

Minä tiesin, samoin kuin useimmat parisilaiset, että Marguerite oli ollut hienoimpien nuorten miesten rakastajatar, että hän puhui siitä peittelemättä, ja että he kerskuivat sitä, mikä osoitti, että rakastaja ja rakastajatar olivat tyytyväisiä toisiinsa.

Kuitenkin kerrottiin nyt, että hän, tehtyään noin kolme vuotta sitten matkan Bagnéres'iin, eli yhdessä ainoastaan erään vanhan, ulkomaalaisen herttuan kanssa, joka oli tavattoman rikas ja oli koettanut mikäli mahdollista temmata hänet irti entisestä elämästään, johon Marguerite näyttikin olevan taipuvainen.

Keväällä, vuonna 1842 oli Marguerite niin heikko ja rasittunut, että lääkärit määräsivät hänet kylpylaitokseen, jonkatähden hän matkusti Bagnères'iin.

Sairaiden joukossa oli siellä myös tuon herttuan tytär, joka ei ainoastaan potenut samaa tautia kuin Marguerite, vaan oli lisäksi niin hänen näköisensä, että heitä saattoi luulla sisaruksiksi. Mutta nuoren herttuattaren keuhkotauti oli viimeisellä asteella ja hän kuoli muutama päivä sen jälkeen kun Marguerite oli saapunut.

Herttua oli jäänyt Bagnères'iin, jonne hän oli haudannut osan sydämestään. Eräänä aamuna näki hän puistokäytävän käänteessä Margueriten.

Hän luuli näkevänsä lapsensa haamun, astui hänen eteensä, tarttui hänen molempiin käsiinsä, syleili häntä itkien ja, kysymättä kuka hän oli, pyysi lupaa saada käydä tapaamassa häntä ja hänessä rakastaa kuolleen lapsensa elävää kuvaa.

Marguerite, joka oli yksin Bagnères'sa kamaripalvelijattarensa kanssa ja jonka ei tarvinnut pelätä häväistysjuttuja, suostui herttuan pyyntöön.

Mutta Bagnères'sa oli ihmisiä, jotka tunsivat hänet, ja he ilmaisivat herttualle neiti Gautiersin todellisen aseman. Herttuaan koski syvästi, sillä siinä loppui yhtäläisyys Margueriten ja hänen tyttärensä kanssa, mutta liian myöhään.

Nuori tyttö oli käynyt välttämättömäksi hänen sydämelleen, Marguerite oli ainoa tekosyy, ainoa puolustus, jonka perusteella hän saattoi vielä elää.

Herttua ei moittinut tyttöä, eihän hänellä ollut siihen oikeutta, mutta hän kysyi, oliko Margueritelle mahdollista muuttaa elämäntapaansa ja tarjosi hänelle vastineeksi kaiken korvauksen minkä hän halusi.

Marguerite lupasi. Hän oli tähän aikaan sairas; hän luuli, että hänen nykyinen tautinsa johtui suurimmaksi osaksi siitä elämästä, jota hän oli tähän saakka viettänyt, ja eräänlainen taikausko saattoi hänet lisäksi luulemaan, että Jumala sallisi hänen pitää kauneutensa ja terveytensä, jos hän katuisi ja tekisi parannuksen.

Kiitos kylpyjen, kävelyretkien ja virkistävän unen oli hän kesän lopulla miltei täydellisesti toipunut.

Herttua seurasi häntä Parisiin, missä jatkoi käyntejään hänen luonaan kuten Bagnères'sa.

Tämä suhde, jonka todellista alkua ja aihetta ei tunnettu, herätti suurta huomiota Parisissa, missä tavattomista rikkauksistaan kuulu herttua nyt vietti tuhlaavaa elämää. Arvailtiin vaikka mitä, mutta ei asian todellista laitaa.

Niinkauan kun Marguerite oleskeli Bagnères'sa ei hänelle ollut vaikeata pitää herttualle antamaansa lupausta.

Mutta palattuaan jälleen Parisiin huomasi tuo huvitteluun, tanssiaisiin ja elosteluun tottunut tyttö, että hän nyt oli kuolemaisillaan ikävään ja yksinäisyyteen, jonka ainoastaan herttuan säännölliset käynnit keskeyttivät. Ja entisen huumaavan elämän houkutukset saivat hänet jälleen valtoihinsa.

Sitäpaitsi oli Marguerite matkalta palattuaan kauniimpi kuin koskaan ennen. Hän oli kaksikymmenvuotias, ja taltutettu, mutta ei parantunut tauti synnytti hänessä nuo polttavat halut, jotka aina seuraavat rintatautia.

Häväistysjuttuja vainuavilta ystäviltään sai herttua eräänä päivänä suureksi surukseen kuulla, että Marguerite otti vastaan vieraita niinä aikoina, jolloin hän oli varma herttuan poissaolosta, ja että nuo vieraskäynnit kestivät usein seuraavaan aamuun asti.

Kun hän kysyi Margueritelta, tunnusti tämä kaiken ja pyysi, ett'ei herttua enää välittäisi hänestä, sillä hän tunsi, että hän ei jaksanut pitää lupaustaan, eikä hän tahtonut kauempaa vastaanottaa hyväntekeväisyyttä mieheltä, jota hän petti.

Herttua pysyi poissa kahdeksan päivää, siinä oli kaikki mitä hän saattoi tehdä.

Mutta kahdeksantena päivänä saapui hän Margueriten luokse ja pyysi saada yhä edelleenkin käydä hänen luonaan ja lupasi olla häntä milloinkaan moittimatta.

Tällä kannalla olivat asiat kolme kuukautta Margueriten saapumisen jälkeen, se tahtoo sanoa, marras- eli joulukuussa v. 1842.