Читать книгу Kamelianainen - Alexandre Dumas - Страница 7

Sisällysluettelo

Kului pitkä aika ilman että kuulin mitään Armand'ista, mutta Margueritesta kuulin puhuttavan useinkin. Olinhan nähnyt hänet ja tunsin hänen tapansa; mutta huutokaupan jälkeen oli hänen nimensä niin usein kaikunut korvissani ja edellisessä luvussa kerrottuun tapaukseen sekoittunut niin paljon syvää surua, että niinhyvin ihmettelyni kuin uteliaisuuteni oli yhä lisääntynyt.

Tulos siitä oli, että milloin vaan tapasin ystäviä, joiden kanssa en ennen ollut puhunut Margueritesta, kysyin minä:

— Tunsitteko jonkun Marguerite Gautier -nimisen naisen?

— Kamelianaisen?

— Niin.

— Kyllä, sangen hyvin!

Tuota "sangen hyvin" säesti usein hymy, jonka merkitys ei jättänyt sijaa epäillyksille.

— No niin, millainen hän oikeastaan oli?

— Hän oli hyvä tyttö.

— Eikö muuta? Siinäkö kaikki?

— Hyvä Jumala, niin. Hän oli viisaampi ja helläsydämisempi kuin toiset hänen kaltaisensa.

— Ja te ette tiedä mitään erityistä hänestä?

— Hän saattoi parooni G…n vararikkoon.

— Eikö muuta?

— Hän oli vanhan herttua de …n rakastajatar.

— Oliko hän todella herttuan rakastajatar?

— Niin luullaan; joka tapauksessa antoi herttua hänelle paljon rahoja.

Aina samoja yleisiä seikkoja. Ja minä kun tahdoin tietää jotakin hänen suhteestaan Armand'iin.

Mutta eräänä päivänä tapasin miehen, joka tunsi hyvin kaikki "tunnetut" naiset, ja minä kysyin häneltä:

— Tunsitteko te Marguerite Gautiers'in?

Sain tavanmukaisen vastauksen:

— Sangen hyvin.

— Millainen tyttö hän oikeastaan oli?

— Hän oli kaunis ja hyvä. Hänen kuolemansa liikutti minua syvästi.

— Oliko hänellä Armand Duval -niminen rakastaja?

— Pitkä, vaalea mies?

— Niin.

— Kyllä.

— Kuka tuo Armand oli?

— Nuori mies, joka oli tuhlannut tyttöön pienen omaisuutensa ja jonka täytyi jättää hänet. Kerrotaan, että hän oli aivan hullaantunut tyttöön.

— Ja Marguerite?

— Hän rakasti niinikään suuresti nuorukaista, mutta niinkuin sellaisilla tytöillä on tapana rakastaa. Heiltä ei saa pyytää enempää kuin mitä he voivat antaa.

— Mitä Armand'ista on tullut?

— Sitä en tiedä. Emme tunteneet paljoa häntä. Hän vietti viisi, kuusi kuukautta maalla yhdessä Margueriten kanssa. Kun tyttö palasi Parisiin, matkusti hän.

— Ettekö te ole nähnyt häntä senjälkeen?

— En.

Minäkään en ollut nähnyt Armandia sen koommin kun hän luotani läksi, ja minä aloin miettiä, eikö tieto Margueriten äsken tapahtuneesta kuolemasta ollut kiihoittanut hänen entistä rakkauttaan ja samalla tuskaansa, mutta että hän oli ehkä jo unohtanut kuolleen ja myöskin lupauksensa käydä uudestaan luonani.

Tämä oletus olisi ollut hyvinkin mahdollinen jonkun toisen suhteen, mutta Armandin epätoivo oli ollut niin vilpitön ja syvä, että minä, mennen toisesta äärimmäisyydestä toiseen, kuvittelin itselleni, että suru oli tehnyt hänet sairaaksi, vieläpä tappanutkin.

Kun ei herra Duval tullut luokseni, päätin minä mennä hänen luokseen. Tekosyyn keksiminen ei ollut vaikeata, mutta onnettomuudeksi en tietänyt hänen osoitettaan eivätkä muutkaan voineet sitä minulle sanoa.

Läksin d'Antin kadun 9:ään, kysyäkseni Margueriten portinvartijalta; mutta tämä oli vasta pestattu ja oli yhtä tietämätön kuin minäkin. Kysyin silloin, mille hautuumaalle neiti Gautier oli haudattu.

— Montmartren hautuumaalle.

Oli huhtikuu, ilma oli kaunis ja minä läksin mainitulle hautuumaalle, sanoen itselleni: "Heti ensi silmäyksellä Margueriten haudalle, näen vieläkö Armand suree häntä, ja saan ehkä tietää kuinka hänen on käynyt".

Menin hautuumaan vartijan luo ja kysyin oliko Marguerite

Gautier-niminen nainen haudattu sinne 22 päivänä helmikuuta.

Mies selaili isoa kirjaa, johon kaikkien niiden nimet, jotka tuodaan tähän viimeiseen lepopaikkaan, kirjoitetaan ja numeroidaan, ja vastasi, että sen niminen nainen todella oli haudattu sinne helmikuun 22 päivänä.

Pyysin häntä johdattamaan minut Margueriten haudalle; hän kutsui luokseen erään puutarhurin ja antoi tälle tarpeellisia ohjeita, mutta mies keskeytti hänet sanoen:

— Niin, minä tiedän, minä tiedän…

Sitten kääntyi hän minun puoleeni, sanoen:

— Sen haudan tuntee sangen helposti!

— Kuinka niin? kysyin minä.

— Sentähden, että sillä olevat kukat ovat aivan erilaisia kuin muilla haudoilla.

— Tekö niitä hoidatte?

— Niin, herra, ja minä toivon, että kaikki sukulaiset huolehtisivat yhtä paljon kuolleistaan kuin se nuori mies, joka määräsi minut hautaa hoitamaan.

Käveltyämme hetkisen pysähtyi puutarhuri ja sanoi:

— Kas tässä se on.

Edessäni näin kukkaisneliön, jota ei todellakaan olisi voinut luulla haudaksi, ellei nimellä varustettu, valkoinen marmorilevy olisi sitä sellaiseksi osoittanut.

Tuo marmorilevy oli pystyssä, rauta-aitaus ympäröi lunastettua hautapaikkaa ja tämä paikka oli valkoisten kamelioiden peittämä.

— Mitä herra tästä sanoo? kysyi mies.

— Se on sangen kaunis.

— Ja aina kun joku kamelioista lakastuu, täytyy minun asettaa uusi tilalle.

— Kuka niin on määrännyt?

— Eräs nuori herra, joka itki kovasti käydessään täällä ensi kerran, luultavasti kuolleen hyvä ystävä, kuolleen, joka näkyy olleen sitä kevyttä lajia. Kerrotaan, että hän oli tavattoman kaunis. Tunsiko herra hänet?

— Kyllä.

— Samalla tavalla kuin se toinenkin? kysyi puutarhuri veitikkamaisesti hymyillen.

— En, en puhunut koskaan hänen kanssaan.

— Ja tulette kuitenkin tänne hänen haudalleen; herra tekee siinä kauniisti, sillä täällä ei käykään monta häntä tervehtimässä.

— Eikö ketään?

— Ei, lukuunottamatta tuota nuorta herraa, hänkin on käynyt vaan kerran.

— Yhden ainoan kerran?

— Niin, herra.

— Eikö hän ole käynyt täällä sen koommin?

— Ei, mutta hän tulee kyllä palattuaan matkaltaan.

— Hän on siis matkoilla?

— Niin.

— Tiedättekö minne hän on matkustanut?

— Luulen, että hän matkusti tämän neidin sisaren luo.

— Mitä varten?

— Pyytämään hänen lupaansa kuolleen ylöskaivamiseen ja pois-siirtämiseen.

— Miksi hän ei salli ruumiin levätä täällä?

— Te tiedätte, herra, että ihmisillä on päähänpistonsa kuolleitten suhteen. Se nähdään joka päivä. Tämä paikka on ostettu vain viideksi vuodeksi, ja tuo nuori herra tahtoo saada avaramman hautapaikan ja ainaisiksi ajoiksi. Ja sitäpaitsi ovat ihmiset niin naurettavia.

— Mitä sillä tarkoitatte?

— Tarkoitan, että ihmiset ovat vielä täälläkin ylpeitä. Tämä neiti Gautier kuuluu viettäneen hieman kevyttä elämää. Mutta nyt on tuo tyttöraukka kuollut ja hänestä ei ole enää jälellä enempää kuin niistä, joista ei ole mitään sanomista. No niin, kun hänen vieressään lepäävän kuolleen sukulaiset saivat tietää kuka hän oli, alkoivat he rettelöidä ja sanoivat, että tyttö ei saa maata siinä, ja että sellaisia naisia varten täytyisi olla erityinen hautausmaa niinkuin on köyhilläkin. Onko koskaan kuultu kummempaa! Mutta minä sanoin heille suoraan ajatukseni, minä. Mokomatkin kauppasaksat, jotka eivät käy edes neljää kertaa vuodessa kuolleitaan tervehtimässä, jotka itse tuovat tänne kukkansa, ja millaisia kukkia! jotka teeskentelevät olematonta suruaan ja nyrpistävät nenäänsä naapureille! Uskokaa minua tahi ette, herra, mutta vaikka minä en tuntenut tätä neitiä, enkä tiedä mitä hän on tehnyt, niin pidän kuitenkin tuosta poloisesta ja hoidan hänen hautaansa ja asetan sille kauniita kamelioita. Se on minun lempihautani. Me täällä, me olemme pakoitetut rakastamaan kuolleita, sillä meillä on niin paljon puuhaa, ettemme ennätä rakastaa muuta.

Katselin miestä todellisella liikutuksella. Hän näytti huomaavan sen, sillä hän jatkoi:

— Kerrotaan, että tämä tyttö saattoi joitakuita ihmisiä perikatoon ja että hänellä oli rakastajia, jotka jumaloivat häntä. No niin! Mutta kun ajattelen, ettei yksikään heistä tule ostamaan kukkaakaan hänelle, niin on se mielestäni merkillistä ja surullista. Mutta missään tapauksessa ei hänellä ole valittamisen aihetta, sillä onhan hänellä hautansa, ja vaikka häntä ei muistakaan useampi kuin yksi, niin tekee tämä sen kaikkien edestä. Mutta täällä on muita saman kaltaisia ja ikäisiä tyttöraukkoja, jotka heitetään yleiseen hautaan, ja sydäntäni vihlasee, kun kuulen kuinka heidän ruumiinsa putoavat maan poveen, eikä kukaan välitä heistä sen jälkeen, kun henki on heistä lähtenyt. Meidän ammattimme ei ole aina miellyttävä, varsinkin jos sattuu olemaan jonkun verran sydäntä rinnassa. — Mutta ettehän tietenkään ole tullut tänne kuulemaan minun lörpötyksiäni, vaan katselemaan neiti Gautier'in hautaa. Kas tässä se on. Voinko palvella teitä jossakin muussa?

— Tiedättekö ehkä Armand Duvalin osoitteen? kysyin minä.

— Kyllä, hän asuu …kadun varrella numero …ssa, sieltä ainakin noudan maksun kukista.

— Kiitos ystäväni.

Heitin viimeisen silmäyksen kukkaishaudalle ja poistuin sitten surullisin mielin.

— Herra haluaa tavata herra Duvalia? virkkoi puutarhuri, joka asteli vieressäni.

— Niin, vastasin minä.

— Mutta olen miltei varma siitä, että hän ei ole vielä palannut, muuten olisin jo nähnyt hänet täällä.

— Olette siis varma siitä, että hän ei ole unohtanut Margueritea?

— En ole siitä ainoastaan varma, vaan voisinpa vaikka lyödä vetoa, että hän tahtoo muuttaa hänet toiseen hautaan ainoastaan saadakseen jälleen nähdä hänet.

— Kuinka niin?

— Ensimäiset sanat, jotka hän hautuumaalle tultuaan minulle lausui, olivat: "Mitä minun olisi tehtävä, että saisin vielä kerran nähdä hänet?" Se ei kuitenkaan käy päinsä muuten kuin että muutetaan hautaa, ja minä neuvoin mitenkä hänen oli meneteltävä saadakseen siihen luvan. Sillä, niinkuin tiedätte, täytyy tuntea kuolleet, ennenkuin niitä voi siirtää haudasta toiseen, ja vain sukulaiset voivat antaa luvan tällaiseen tarkastukseen, jonka täytyy tapahtua poliisikomisarion läsnäollessa. Saadakseen tällaisen luvan matkusti herra Duval neiti Gautier'in sisaren luo, ja palattuaan saapuu hän luultavasti ensi työkseen tänne meidän luoksemme.

Olimme nyt saapuneet hautuumaan portille, kiitin vielä kerran puutarhuria, pistin muutamia kolikoita hänen käteensä ja läksin etsimään paikkaa, jonka osoitteen hän oli minulle antanut.

Armand ei ollut vielä palannut.

Kirjoitin muutamia sanoja käyntikortilleni ja pyysin häntä käymään luonani heti palattuaan, tahi ilmoittamaan minulle missä saisin häntä tavata.

Varhain seuraavana aamuna sain herra Duvalilta kirjeen, missä hän ilmoitti saapumisestaan ja pyysi minua tulemaan luokseen, sillä hän oli niin lopen väsynyt, että hänen oli mahdoton lähteä ulos.