Читать книгу Kamelianainen - Alexandre Dumas - Страница 5
KOLMAS LUKU.
ОглавлениеKuudentenatoista päivänä, kello yksi, läksin d'Antin kadun 9:ään, missä koko huoneusto oli täynnä uteliaita ihmisiä.
Kaikki olivat hilpeällä tuulella, ja kokoontuneiden joukossa oli monta, jotka olivat tunteneet kuolleen, mutta eivät nyt olleet muistavinaan sitä.
Naurettiin kovaäänisesti. Minä hiivin huomaamatta tungoksen läpi, pahoillani siitä, että huutokauppa tapahtui sen huoneen vieressä, missä tuo olentoparka, jonka tavaroita nyt velkojen peitteeksi myytiin, oli vetänyt viimeisen hengenvetonsa.
Olin saapunut paremmin nähdäkseni kuin ostaakseni ja odotin sen vuoksi kärsivällisesti, katsellen kuinka puvut, saalit ja korut tekivät uskomattomalla nopeudella kauppansa. Sellainen tavara ei sopinut minulle.
Mutta äkkiä huudettiin:
— Kirja, erinomaisesti sidottu, kansissa kultakirjaimin nimi: "Manon
Lescaut".
Ensimäiselle sivulle on jotakin kirjoitettu. Kymmenen francsia.
— Kaksitoista, sanoi ääni pitkän vaitiolon jälkeen.
— Viisitoista! huusin minä.
Miksi? Sitä en tiennyt. Mutta luultavasti siksi, että kirjan ensi sivulle oli jotakin kirjoitettu.
— Viisitoista, toisti huutokaupan pitäjä.
— Kolmekymmentä, sanoi ensimäinen huutaja mahtavalla äänellä.
— Kolmekymmentä viisi! huusin minä kilvoitteluhaluisena.
— Neljäkymmentä!
— Viisikymmentä!
— Kuusikymmentä!
— Sata!
Jos tarkoitukseni olisi ollut herättää huomiota, niin olisin täydellisesti onnistunut, sillä tämän tarjouksen jälkeen tuli täydellinen hiljaisuus, katseet kääntyivät minuun ja ihmeteltiin kuka minä olin, kun niin välttämättä tahdoin päästä tuon kirjan omistajaksi.
Viimeinen tarjoukseni näytti masentavan vastustajani; hän kumarsi ja sanoi kohteliaasti, joskin hieman myöhään:
— Hyvä herra, minä luovun.
Kukaan ei tarjonnut enempää, ja kun pelkäsin joutuvani uuteen kiusaukseen, joka saattoi käydä vahingolliseksi kukkarolleni, jätin paikan, ilmoitettuani nimeni ja säätyni, että huutamani kirja asetettiin syrjään. Kaikki läsnäolijat ihmettelivät suuresti, miksi olin maksanut sata francsia kirjasta, jonka mistä muualta tahansa olisi saanut kymmenellä tahi korkeintaan viidellätoista francsilla.
Tuntia myöhemmin sain ostokseni, kirjan ensimäiselle sivulle oli kirjoitettu sirolla käsialalla antajan omistuskirjoitus:
"Manon Margueritelle". "Nöyryydessä".
Ja alla oli nimikirjoitus: Armand Duval.
Mitä merkitsi tuo sana: "Nöyryydessä"?
Oliko se, Armand Duvalin mielestä, Manonin todistus siitä, että hän tunnusti Margueriten voittajakseen joko sitten siveettömyydessä tahi jalosydämisyydessä?
Minä en voinut vastata kysymykseen, enkä minä ajatellut koko kirjaa ennenkuin illalla nukkumaan mennessäni.
Manon Lescaut on liikuttava tarina, jonka tunnen pienimpiä yksityiskohtia myöten; mutta aina kun avaan tämän kirjan, tunnen suurta myötätuntoa isä Prévostin sankaritarta kohtaan. Hän on niin todellinen, että minusta tuntuu kuin olisin tuntenut hänet, ja lukiessani tulin ehdottomasti vertailleeksi häntä ja Margueritea toisiinsa. Manon kuoli erämaassa, se on totta, mutta sen miehen sylissä, joka rakasti häntä koko sielussaan, joka, Manonin kuoltua, kaivoi haudan hänelle, kostutti sitä kyyneleillään ja hautasi siihen oman sydämensä. Marguerite sitävastoin, synnintekijä kuten Manonkin, ja kenties parannuksen tehnyt niinkuin hänkin, kuoli keskellä ylenpalttista loistoa, kuten olin nähnyt, mutta keskellä sydämen erämaata, joka on paljoa autiompi, äärettömämpi ja armottomampi kuin se, johon Manon haudattiin.
Muutamilta ystäviltäni olin myös kuullut, että Margueritellä niiden kahden kuukauden aikana, jonka hänen pitkä ja tuskallinen kuolinkamppailunsa kesti, ei ollut kertaakaan ollut lohduttavaa ystävää vieressään.
Olento parat, jotka laulaen astuvat kohti miltei aina samanlaista kuolemaa.
Mutta minä uskon kuitenkin, että sille naiselle, jonka kasvatuksesta on puuttunut ohjaus hyvään, Jumala miltei aina avaa kaksi tietä siihen, ja ne kaksi tietä ovat: kärsimys ja rakkaus. Nämä tiet ovat vaikeat ja raskaat kulkea, ne, jotka niillä vaeltavat, saavat paljon kärsiä, mutta okaille, jotka heitä haavoittavat, jättävät he myös paheen korut ja saapuvat perille siinä alastomuudessa, jossa ei tarvitse hävetä Jumalan edessä.