Читать книгу Kamelianainen - Alexandre Dumas - Страница 8

Sisällysluettelo

Tapasin Armand'in vuoteessa. Hän ojensi minulle polttavan kätensä.

— Teillä on kuumetta.

— Ei se ole vaarallista, hieman väsymystä nopean matkan jälkeen.

— Te tulette Margueriten sisaren luota.

— Niin, kuka on Teille sen sanonut?

— Tiedän sen, ja Te olette saanut sen mitä tahdoitte?

— Niin, vielä kerran; mutta kuka on kertonut Teille matkastani ja sen tarkoituksesta?

— Hautuumaan puutarhuri.

— Oletteko nähnyt haudan?

Uskalsin tuskin vastata, sillä ääni, joka tuon kysymyksen teki, todisti vielä siksi suurta mielenliikutusta, ja joka kerta, kun hänen ajatuksensa tahi puhe kääntyi tuohon tuskalliseen aiheeseen, puhkesi tuo liikutus hänessä valloilleen.

Tyydyin sentähden vain nyökkäämään päälläni.

— Hän hoitaa sitä hyvin, sanoi Armand. Ja kaksi isoa kyyneltä vierähti hänen kalpeille poskilleen. Hän käänsi pois kasvonsa salatakseen ne, minä en ollut huomaavinani niitä, vaan muutin puheenaihetta.

— Siitä on nyt kulunut kolme viikkoa, kun Te matkustitte.

Armand kohotti käden otsalleen ja vastasi:

— Niin, tasan kolme viikkoa.

— Olipa se pitkäaikainen matka!

— Oh, en matkustanut koko aikaa, mutta minä olin sairaana neljätoista päivää, muuten olisin palannut jo aikoja sitten. Mutta heti kun saavuin sinne sain kuumetta ja olin pakoitettu pysymään sisällä.

— Ja Te läksitte paluumatkalle olematta täysin parantunut.

— Jos olisin jäänyt sinne vielä kahdeksaksi päiväksi niin olisin kuollut.

— Mutta kun nyt olette taas täällä, täytyy Teidän hoitaa itseänne; ystävänne tulevat katsomaan Teitä. Jos sallitte, olen minä ennen kaikkea tekevä sen.

— Kahden tunnin kuluttua nousen pystyyn.

— Kuinka varomatonta!

— Se on välttämätöntä.

— Mikä sitten on niin tärkeätä?

— Minun täytyy mennä poliisikomisaarion luo.

— Miksi ei luovuttaa tuota tehtävää jollekulle toiselle, koska se voi tehdä Teidät vieläkin sairaammaksi?

— Se yksin pystyy minut parantamaan. Minun täytyy saada nähdä hänet. Sen jälkeen kun olin saanut tiedon hänen kuolemastaan, ja ennen kaikkea kun olin nähnyt hänen hautansa, en ole enää voinut nukkua. En kuvitella mielessäni, että tuo nainen, jonka jätin tänne niin nuorena ja kauniina, on nyt kuollut. Minun täytyy saada nähdä mitä Jumala on tehnyt tuosta olennosta, jota rakastin niin suuresti. Ehkä inho siitä mitä saan nähdä, auttaa karkoittamaan tuskan, jonka muisto aiheuttaa. Ja Te seuraatte minua, eikö totta… ellei se ole Teistä kovin ikävää?

— Mitä hänen sisarensa sanoi?

— Ei mitään. Häntä näytti suuresti kummastuttavan se, että vieras mies tahtoi ostaa Margueritelle hautapaikan ja hän allekirjoitti heti esittämäni lupatodistuksen.

— Luulen, että menettelisitte viisaimmin, jos jättäisitte siirron siksi kunnes olette täydelleen parantunut.

— Oh, rauhoittukaa, minä olen luja. Luulen muuten, että tulisin hulluksi, ellen mahdollisimman pian panisi toimeen päätöstäni, jonka toteuttaminen on tuskalleni välttämätöntä. Vakuutan Teille, etten voi rauhoittua ennenkuin olen nähnyt Margueriten. Ehkä siihen on syynä polttava kuume, unettomat yöt ja kuumehoureet, mutta kävi miten kävi, minun täytyy saada nähdä hänet.

— Ymmärrän Teidät, vastasin minä, — ja olen kokonaan käytettävissänne. Oletteko tavannut Julie Duprat'a?

— Kyllä. Kävin hänen luonaan samana päivänä kuin ensi kerran saavuin tänne.

— Antoiko hän Teille Margueriten paperit?

— Ne ovat täällä.

Armand otti esille päänalusensa alta paperikäärön, mutta asetti sen heti jälleen sinne takaisin.

— Osaan ulkoa näiden paperien sisällön, sanoi hän. — Kolmen viikon aikana olen joka päivä lukenut ne kymmeniä kertoja lävitse. Te saatte myöskin lukea ne, mutta myöhemmin, kun olen siksi tyyntynyt, että voin sallia Teidän käsittää, minkä sydämen, minkä rakkauden tuo tunnustus itsessään kätkee. Tällä hetkellä rohkenen pyytää Teiltä erästä palvelusta.

— Mitä sitten?

— Vaununnehan odottavat alhaalla kadulla?

— Niin.

— Hyvä. Tahdotteko ottaa passini, mennä postikonttoriin ja tiedustella "poste restante" -osastosta, onko minulle saapunut kirjettä? Isäni ja sisareni oli määrä kirjoittaa minulle tänne Parisiin, mutta minä läksin matkalle niin nopeasti, etten ennättänyt käydä postikonttorissa tiedustelemassa. Palattuanne ryhdymme yhdessä valmistamaan poliisikomisariota huomiseen toimitukseen.

Armand antoi minulle passinsa ja minä ajoin postikonttoriin.

Siellä oli kaksi Duval nimelle osoitettua kirjettä, otin ne ja ajoin takaisin.

Kun palasin Armandin luo, tapasin hänet puettuna ja valmiina lähtemään ulos.

— Kiitos, sanoi hän ja otti kirjeet. — Aivan oikein ne ovat isältäni ja sisareltani. He eivät tietenkään ole ymmärtäneet vaitioloani.

Hän avasi kirjeet, mutta pikemmin arvasi kuin luki niiden sisällyksen, hetkisen kuluttua käänsi hän ne kokoon.

— Lähtekäämme, sanoi hän, — vastaan niihin huomenna.

Menimme poliisikomisaarion luo ja Armand antoi Margueriten sisaren allekirjoittaman lupatodistuksen, jota vastaan hän sai hautuumaan vartijalle osoitetun tiedonannon. Sovittiin, että siirto toimitettaisiin seuraavana päivänä kello kymmenen aamulla, että minä saapuisin tuntia aikaisemmin noutamaan Armand'ia ja että me läksisimme yhdessä hautuumaalle.

Olin todella utelias olemaan mukana tuossa tilaisuudessa, ja tunnustan, etten sinä yönä juuri silmiäni ummistanut. Ja mikäli saatoin päätellä, mahtoi yö tuntua Armandista sangen pitkältä.

Kun seuraavana aamuna kello yhdeksän saavuin hänen luokseen, oli hän kamalan kalpea, mutta näytti muuten rauhalliselta.

Hän hymyili ja ojensi minulle kätensä.

Kynttilät olivat palaneet loppuun, ja ennen lähtöämme pani Armand taskuunsa paksun kirjeen, joka oli osoitettu hänen isälleen ja sisälsi luultavasti kuvauksen yön vaikutelmista.

Puolen tunnin kuluttua saavuimme me Montmartrelle.

Poliisikomisaario odotti jo meitä, aloimme verkkaan astella sinnepäin missä Margueriten hauta sijaitsi, komisaario kulki edellä, Armand ja minä tulimme muutamia askeleita jälempänä.

Tuon tuostakin tunsin toverini käsivarren vavahtavan, ikäänkuin äkillinen väristys olisi käynyt läpi hänen ruumiinsa. Katsoin silloin häneen, hän ymmärsi katseeni ja hymyili, mutta sitten hänen asunnostaan lähdettyämme emme olleet vaihtaneet sanaakaan keskenämme.

Hiukan ennen kadulle saapumistamme pysähtyi Armand pyyhkiäkseen otsallaan olevat suuret hikikarpalot.

Käytin tilaisuutta hyväkseni hengähtääkseni, sillä sydämeni oli aivan ruuvipenkkiin puristettu.

Kun me saavuimme haudalle oli puutarhuri jo korjannut pois kaikki kukkaruukut ja rauta-aitauksen ja kaksi miestä kuokki par'aikaa maata.

Armand nojautui erästä puuta vasten ja katseli.

Äkkiä iski toinen kuokista kiveen. Armand hätkähti ikäänkuin hän olisi saanut sähköiskun, ja hän puristi niin voimakkaasti kättäni, että se teki kipeätä.

Toinen haudankaivajista tarttui nyt suureen lapioon, ja ennen pitkää oli hauta luotu auki. Olin varuillani Armandin suhteen, sillä pelkäsin joka hetki, että hänen äärimmilleen jännittyneet tunteensa voittaisivat hänet. Mutta hän seurasi yhä toimitusta suurin, tuijottavin silmin, poskien ja huulien hiljaisen vavistuksen osoittaessa, että hän oli ankaran mielenliikutuksen vallassa.

Mitä minuun tulee, voin sanoa ainoastaan, että kaduin tuloani.

Kun ruumisarkku oli kokonaan paljastettu, sanoi komisario haudankaivajille:

— Aukaiskaa se.

Miehet tottelivat aivan kuin olisi ollut kysymys maailman yksinkertaisimmasta asiasta.

Arkku oli tammesta, ja miehet alkoivat irroittaa kantta. Maan kosteus oli ruostuttanut ruuvit, niin että oli sangen vaikea irroittaa kantta. Epämiellyttävä löyhkä levisi arkusta huolimatta sinne asetetuista hyvänhajuisista yrteistä.

— Jumalani, oi, Jumalani! sopersi Armand kalveten yhä entisestään.

Haudankaivajatkin peräytyivät. Avara, valkoinen kääreliina peitti koko ruumiin, paljastaen epämääräisesti sen piirteet. Liinan toinen pää oli miltei kokonaan matojen syömä, niin että kuolleen toinen jalka näkyi.

Tunsin itseni miltei sairaaksi, mutta komisaario sanoi:

— Joutukaa!

Toinen miehistä tarttui silloin kääreliinaan ja veti sitä syrjään niin että Margueriten kasvot paljastuivat.

Ne olivat kammottavan näköiset.

Silmien sijasta oli vain kaksi kuoppaa, huulet olivat kadonneet ja valkoiset hampaat olivat tiukasti yhteen puristetut. Pitkät mustat hiukset olivat tarttuneet kiinni ohimoihin ja peittivät osittain tyhjiä, vihreitä poskia ja kuitenkin saatoin noissa piirteissä tuntea nuo valkoiset, rusoittavat ja iloiset kasvot, jotka niin usein olin nähnyt.

Voimatta kääntää katsettaan kuolleen kasvoista, oli Armand vienyt nenäliinan suuhunsa ja puri sitä.

Minä puolestani voin todella pahoin, ja kaikki mitä saatoin tehdä, oli siinä, että avasin hajusuolaa sisältävän pullon, jonka olin varovaisuuden vuoksi ottanut mukaani, ja hengitin siitä syvään.

Samassa kuulin komisaarion kysyvän herra Duvalilta:

— Tunnetteko hänet?

— Kyllä, vastasi nuori mies kumeasti.

— Sulkekaa kirstu ja viekää se pois, sanoi komisaario.

Haudankaivajat laskivat liinan jälleen kuolleen kasvoille, sulkivat arkun ja kantoivat sen pois.

Armand ei liikkunut paikaltaan. Hänen silmänsä olivat kuin kiinninaulatut tyhjään hautaan, ja hän oli yhtä kalpea kuin äsken näkemämme ruumis… Hän seisoi siinä kuin kivettyneenä.

Menin komisaarion luo ja kysyin osoittaen Armand'ia:

— Onko tuon herran läsnäolo vielä välttämätöntä?

— Ei, vastasi hän, — ja kehoitan teitä viemään hänet heti pois, sillä hän näkyy olevan sairas.

— Tulkaa, sanoin silloin Armand'ille ja tartuin hänen käsivarteensa.

— Mistä on kysymys? sanoi hän ja katsoi minuun aivan kuin hän ei olisi tuntenut minua.

— Se on jo tapahtunut, sanoin minä, Teidän täytyy nyt lähteä täältä, ystäväni, Te olette kalpea ja palelette, nämä mielenliikutukset vievät Teiltä hengen.

— Olette oikeassa, lähtekäämme, vastasi hän koneellisesti, liikkumatta kuitenkaan paikaltaan.

Tartuin häntä käsivarteen ja vedin hänet mukaani. Hän antoi kulettaa itseään kuin lapsi, mumisten vain silloin tällöin.

— Näittekö noita silmiä? Ja hän kääntyi ympäri ikäänkuin tuo näky olisi kutsunut häntä takaisin.

Hänen askeleensa kävivät kuitenkin yhä epävarmemmiksi ja horjuvammiksi, hänen hampaansa kalisivat, hänen kätensä olivat jääkylmät ja koko hänen ruumiinsa joutui voimakkaan hermoväristyksen valtaan.

Kun puhuin hänelle ei hän vastannut. Hän antoi vain kulettaa itseään kuin lapsi.

Hautuumaan portilta saimme onneksi vaunut. Armand oli tuskin ennättänyt nousta niihin kun hän sai todellisen hermokohtauksen, jonka aikana hän, peläten minun käyvän levottomaksi, puristi kättäni ja mumisi:

— Ei se ole mitään, ei se ole mitään, tahtoisin vaan itkeä.

Ja nyyhkytykset vapistuttivat hänen rintaansa, veri tunkeutui silmiin, mutta kyyneleet eivät päässeet esille.

Annoin hänen hengittää pullosta, joka oli minua itseänikin auttanut, ja kun me saavuimme hänen asuntoonsa oli hän hiukan parempi. Palvelijan avulla sain hänet vuoteeseen, annoin sytyttää suuren takkavalkean hänen huoneeseensa, riensin sitten lääkärin luo ja kerroin hänelle mitä oli tapahtunut.

Hän seurasi minua Armand'in luo. Potilas oli nyt aivan purppuran punainen, houraili ja sopersi katkonaisia sanoja. Ainoastaan sanan Marguerite saattoi toisinaan selvästi kuulla.

— No niin? kysyin lääkäriltä sitten, kun hän, oli tutkinut potilaan.

— Hänellä ei ole enempää eikä vähempää kuin aivokuume, onneksi, sillä luulen, Jumala suokoon minulle anteeksi, että hän muuten olisi menettänyt järkensä. Nyt on ruumiillinen tauti tappava henkisen, ja kuukauden kuluttua on hän parantunut molemmista.