Читать книгу Koston henki - Blanche August - Страница 10

Oli sitten seuraava toukokuu. Mitä kirkkain aamuaurinko säteili mailla ja vesillä. Näytti siltä kuin Ruotsin kaunis pääkaupunki olisi kokonaan uinut kullassa ja tulessa.

Lukematon joukko kaiken säätyisiä ja ikäisiä ihmisiä tunkeili Kuningattaren kadulla, liukuen etelään päin. Ja kaikkialla, missä tuo ihmisvirta vilisi, olivat avoimet ikkunat täynnä katsojia.

Mistä tämä tällainen suurenmoinen kulkue?

Saatteliko onnellinen kansa rakastamaansa ruhtinasta kuninkaan linnaan?

Tai oliko joku sankari voittojensa jälkeen paluumatkalla pelastettuun kaupunkiin?

Tämä olisi tosin ollutkin harvinaista, sillä eipä hyviä kuninkaita tai suuria sankareita ole milloinkaan kosolti ollut.

Ei, kumpaakaan ei tämä juhliminen merkinnyt.

Matkustiko sitten joku maailmankuulu taiteilija läpi kaupungin?

Ei, Marie Taglioni, keijukainen, tanssi vielä silloin lapsenkengissä, ja

Jenny Lind, satakieli, ei vielä edes hengittänyt.

— Menetkö perille saakka? — kysyi muuan nuori virkamies vieressään astelevalta toveriltaan.

— Menen, en ole koskaan ennen nähnyt sellaista, — vastasi puhuteltu.

— Tulee sääli Odeliusta.

— Tunnetko siis hänet?

— Tunnen, olin usein hänen seurassaan siihen aikaan, jolloin hän palveli eräässä rykmentissä Suomessa… Hän oli hyvin mielenkiintoinen henkilö.

— Samaa ovat sanoneet hänestä muutkin.

— Täysi arvonantoni laeille, mutta en minä kuitenkaan olisi ollut tyytymätön, jos hän olisi päässyt pakenemaan.

— Hän yritti karata kaksi eri kertaa.

— Niin teki.

— Mutta miten hän kummallakin kerralla pääsi vankilasta?

— Olet kai kuullut siitä mustasilmäisestä tytöstä, joka on ollut hänellä seuralaisena?

— Olen. Kukapa ei olisi kuullut puhuttavan Anna Bränneristä eli

Polttopeilistä, joksi häntä sanotaan.

— Ensi kerralla hän hiipi vankilaan ja vaihtoi vaatteita Odeliuksen kanssa, toimittaen siten rakastetulleen tilaisuuden pakenemaan — mutta parin päivän perästä nuuski Titz hänet käsiinsä ja sulki häkkiin jälleen.

— Entä toisella kerralla?

— Polttopeili pääsi palvelukseen vanginvartijan luo.

— No?

— Eräänä iltana piti tyttö varansa, kun vartija oli sammuttanut janoaan vähän liiemmälti, ja varasti häneltä avaimet.

— Miten sitten kävi?

— Vanki puki ylleen juopuneen vartijan vaatteet ja pakeni.

— Kuinka kävi vartijan palvelijattaren?

— Hän lähti myös samalla kertaa pois palveluspaikastaan, odottamatta päästökirjaa.

— Sitä ei sovi ihmetellä… Mutta miksi he eivät silläkään kertaa piiloutuneet paremmin?… Jäikö kekseliäisyys vankilaan?

— Kivalteri Kron, joka on Titzin taitava oppilas, sai heistä vihiä, sahasi itselleen väylän Hästholmeniin ja sieppasi rakastavaiset vuoteesta.

— Voi peijakkaan raukkoja!… Olipa sekin herääminen!

— Sitä voi todellakin sanoa putoamiseksi taivaasta suoraan hornan kattilaan.

— Oletko nähnyt ennen ketään hirtettävän?

— Näin Lundgrenin … siitä on nyt kaksi vuotta … mutta hän oli raaka roisto, vallan toista maata kuin Odelius.

— Mutta miten hitossa pisti hänen päähänsä ruveta valmistamaan rahoja?

— Miten yleensä noudatetaan tyhmiä mielijohteita?… Odelius raukka oli, niin pitkälle kuin minä muistan, alinomaisessa rahapulassa.

— Mutta hänhän oli lahjakas!

— Se on totta, veliseni!… Mutta lahjakkuudella ei tässä maassa täytetä lompakkoa, ja kun on vierellä Polttopeili kuluttamassa, niin…

— Hän näyttää verrattain rauhalliselta astellessaan tuolla pappien välissä.

— Mutta lieneeköhän Anna Bränner levollinen?… Jumala tietää, kummanko sijassa olisin mieluummin!

— Hän on siis todellisesti rakastanut Odeliusta?

— Hän oli tuolle miehelle niin uskollinen, että toinen sellaisessa tapauksessa olisi jo kadottanut järkensä.

— Kas pahusta!

— Olet kai kuullut puhuttavan kreivi Karl Gustaf Lejonborgista?

— Siitäkö skoonelaisesta kamariherrasta ja rikkaasta tilanomistajasta?… Kukapa ei olisi kuullut aikamme suurimmasta onnenonkijasta!

— Armollinen kreivi asetti koukkuja Anna Brännerin pyydystämiseksi … hopeisia ja kultaisia koukkuja.

— Mutta tyttö ei napannut?

— Ei… Mutta silloin alkoi kreivi pyydystää Odeliusta.

— Entä hän?

— Tarttui tavallaan, sillä hän sai kreiviltä lainaksi summan toisensa perästä… Lopuksi oli Odelius hänelle velkaa kaksituhatta riikintaalaria, paitsi lainmukaista korkoa.

— Kuinka sitten kävi?

— Kreivi ehdotti kristillistä vaihtoa — velkakirjoja Polttopeiliä vastaan.

— Ja sai hylkäävän vastauksen?

— Niin. Seurasi sitten lainhaku … monet yritykset saada rahaa … kunnes tuloksiksi koituivat kotona tehdyt setelit ja hirttonuora.

— Mies parka! Mutta nythän on Polttopeili vapaa… Sellaiset silmät eivät tavallisesti itke kauan.

— Mutta sellainen sydän kärsii iankaikkisesti.

Suuri, surullinen saattue solui nyt yli Södermalmin torin Göötankadun mäkeä ylöspäin ja pysähtyi Södermalmin kellarin edustalle.

Portailla näyttäytyi viinuri, kantaen tarjotinta, jolla oli puolenkorttelin pikari täynnä reiniläistä viiniä. Vanhan tavan mukaan annettiin kuolemaantuomitun levähtää hetkinen tämän kellarin luona ja saada pieni vahvistuskulaus.

Muuan poliisipalvelija otti viinurilta tarjottimen ja vei sen kuolemaantuomitulle. Tämä oli puettu valkoisiin, hienoihin housuihin ja mustaan hännystakkiin. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja niistä saattoi lukea, että mies oli jo tehnyt viimeisen tilin elämänsä kanssa. Kohteliaasti hän työnsi tarjottimen luotaan.

— Mutta juokaa toki … te jos kukaan tarvitsette vahvistusta, — lausui muuan hengenmiehistä.

— En tarvitse, — vastasi tuomittu, — ja ellei herrat ole kovin väsyneitä pitkästä matkasta, niin minä pyydän että heti lähtisimme liikkeelle jälleen … mitä pikemmin, sitä parempi.

Kulkue, joka lakkaamatta oli lisääntynyt, alkoi taas jatkaa matkaansa.

Miten reiniläisen viinin kävi, sitä emme tiedä; mutta kyllä pikari oli tyhjä, kun se tuotiin takaisin viinurille, ja kyllä poliisimies pyyhki suutaan samalla kädellä, jolla hän äsken oli kantanut tarjotinta.

Ei varsin kaukana Skansenin tullista kohoaa kuusien ja petäjien keskellä korkea, valkoinen, kolmikulmainen kivirakennus, jonka kussakin kulmassa on pitkä, savupiipun näköinen kivipylväs. Nämä pylväät ovat ylhäältä yhdistetyt toisiinsa vahvoilla rautatangoilla, jotka ovat varustetut samoin rautaisilla renkailla ja koukuilla. Muurin yhdellä puolen on suuri, avoin portti, jonne nyt on asetettu osasto kaupungin vartioita. Sisäpuolella kohosi korkealle muurin yli portaat.

Niin laajalle kuin silmä kantoi, olivat kentät ja kukkulat täynnä katselijoita: jalkaisin, ajaen, ratsain, miehiä, naisia ja lapsia.

Inhimillinen uteliaisuus ei kammoa hirsipuuta eikä mestauspölkkyä.

Päinvastoin nielaisee se sellaisen näyn suurella mielihalulla.

Äkillinen liikunta sorisevassa kansajoukossa todisti, että kuolemanuhri astui jo viimeisiä askeleita. Kaikkien kaulat venyivät, kaikkien suut olivat ammollaan. Kääseissä ja kaleeseissa kohosivat kiikarit ja lornetit. Muutamissa vaunuissa näkyi ruokakoreja ja viinipulloja. — Tahdottiin pitää oikein hauskaa luonnon helmassa.

Kuolemaantuomittu heitti nopean silmäyksen tuohon kamalaan rakennukseen, mutta painoi pian katseensa maahan.

Papit, jotka nyt luulivat, että onnettoman mieli viimeisellä hetkellä masentui, kiiruhtivat kutsumuksensa mukaisesti vahvistamaan häntä uskonnon lohtusanoilla.

Kuolemaantuomittu, joka arvasi hengenmiesten ajatukset, katsoi hymyillen vuoroin yhteen, vuoroin toiseen.

— Minä vain tarkastelin vihreätä ruohikkoa, — virkkoi hän; — minun viimeiset askeleeni käyvät valkoisten ja sinisten vuokkojen yli… Saanhan sentään elämäni loppuhetkellä kulkea ruusujen päällä… Kuitenkin, mitä sanonkaan! — lisäsi hän vakavasti; — olen kiittämätön lempeätä sallimusta kohtaan … ovathan kukat ennenkin puhjenneet minun jalkojeni juurelta … mutta minä olen niitä polkenut — Jumala antakoon sen minulle anteeksi!

Vanki sielunpaimenineen meni nyt sisään kuolonportista ja katosi kärsimättömän kansanjoukon näkyvistä.

— Miten hän olikaan kaunis! — kuiskasi eräissä vaunuissa oleva nainen toiselle.

— Todellakin, komea, pulska olento… Sääli … sääli kerrassaan niin miellyttävää miestä!

— Jos hän olisi ruma, — virkkoi muuan lähellä seisova rokonarpinen työmies, — niin hänestä kai ei olisi suurtakaan väliä, senkin räpättäjät!

— Herra Jumala, mahtaakohan kestää kauan, ennenkuin hänet vedetään ylös? — kysyi muuan piparikakkuvasua kantava muori vieressään seisovalta mieheltä.

— Koettakaa olla kärsivällinen, hyvä matami! — vastasi tämä; — mutta hitonmoinen tungos täällä on … hänellä, jota parhaillaan vedetään ylös, on sen sijaan tarpeeksi tilaa … mies-parka, pääsee niin korkealle lintujen seuraan, mutta ei silti saa laulaa!

— Hyvä Isä, kunpa voisi olla niin varma autuudestaan kuin hän! — virkkoi matami.

— Vähällä vaivalla pääsette kyllä samaan asemaan, — sanoi muuan nuorehko, vartaloltaan jättiläismäinen, hyvin puettu mieshenkilö, jonka kasvot olivat tummanruskeat, ja jolla oli mustat silmät sekä käyrä nenä; — raaputtakaa vain pois kahdeksannumero ja piirtäkää sijaan kuusitoista, niin kaikki käy kuin tanssien … mutta hiljaa, siellähän hän jo on … hurraa!… Valkoiset housut ja musta hännystakki … hienosti pitää olla … tanssimestariraukka, jonka jaloista nyt on pitkä matka lattiaan … ha, ha, ha!

Ne, jotka seisoivat häntä lähellä, katselivat häneen ihmetellen ja inhoten. Kuka hän mahtoikaan olla, joka saattoi tällaiselle näylle ilkkua ja nauraa?

— Ihanaa, ihanaa! — jatkoi jättiläinen; — mainiota, vanha mestari!… Ei liian nopeasti, ei liian nopeasti!… Kas niin … hitaasti … mutta varmasti … hyvä, hyvä! huutaa Knapekullan korppi.

Suuttumuksen sorinaa kuului kaikkialta ympäriltä, ja joka puolelta kohosi käsiä vaientamaan tuota äänekästä miestä.

Käsittäen uhkausten merkityksen tämä vaikenikin, mutta sitä enemmän hän riemuitsi katseellaan.

Vallitseva hiljaisuus oli niin syvä, että saattoi kuulla lintujen viserryksen puiden latvoista ja hirsipuun rautarenkaiden kitinän. Mutta äkkiä särki tämän hiljaisuuden läheisestä metsästä kuuluva valitushuuto, joka oli niin sydäntäsärkevä, että jokainen, ken sen kuuli, tunsi ruumiissaan jäätävää vavistusta. Saattoiko sellainen kauhunhuuto tulla kuolevaisen huulilta?

Nyt alkoi kansajoukko jälleen liikkua, palaten kaupunkiin päin, ja puolen tunnin kuluttua näkyi tuolla hirvittävällä paikalla tuskin jälkiäkään ihmisistä. Ainoastaan ruumis keinui edestakaisin ylhäällä vaikeitten pilarien välissä leppeässä toukokuun tuulessa, ja sitä hyväilivät kevätauringon hellät, armeliaat säteet.

Hän oli viimeinen hirtetty.[1]

[1] Tämän jälkeen on Ruotsissa setelien väärentäjät järjestään armahdettu, joskin heidät on lain mukaan ensin tuomittu hirtettäväksi. (Tekijän huomautus v. 1848.) — Vankeusrangaistus säädettiin väärennyksestä vasta v:n 1858 laissa.

Pensastosta kuuluva rapina häiritsi vallitsevaa hiljaisuutta, ja sieltä tuli esiin uhkean näköinen nainen, joka talutti kädestä pientä tyttöä. Molemmat olivat mustiinpuetut. Kaamean vaikutuksen teki heidän surupukunsa, mutta vieläkin kaameammilta näyttivät heidän kalpeat kasvonsa.

Nainen nosti lapsen käsivarrelleen. Sitten hän käänsi pienokaisen pään hirsipuuhun päin, osoittaen hänelle ilmassa keinuvaa ruumista.

— Lapsi, lapsi! — sanoi hän äänellä, jonka kumea kaiku näytti pakoittavan seudun siivekkäät laulajat vaikenemaan. — Lapsi! Lapsi! Paina nuoreen mieleesi tämä kauhea näky, paina se niin syvälle, ettei mikään ilo, mikään suru, ei taivas eikä helvetti voi sitä sielustasi häivyttää!… Niin kasvaa tämä muisto joka vuosi, joka hetki, kunnes se viimein tulee niin suureksi, ettei se enää mahdu maan ja taivaan väliin … ja tämä kamala muistohirviö synnyttää toisen kauheamman, jonka hengityksestä ruoho ja kukkaset lakastuvat, aurinko ja tähdet pimenevät, maa ja taivas kuolee!… Tämän veren ja yön lapsen ristin minä Kostoksi! Kostoksi! Kostoksi! Ja hirsipuun minä kutsun kummiksi sille… Kuulkaa minua ja olkaa todistajina, te tuskanhien ja veren pisarat, jotka olette pudonneet tälle kirotulle paikalle!…