Читать книгу Koston henki - Blanche August - Страница 6

Merimiehen soutamana ja naisen ohjaamana liukui vene ylös lahtea, poikkesi oikealle ohi Blasieholmenin ja Skeppsholmenin sekä käänsi sitten kokkansa eteläisiä vuoria kohti.

Oli jo kulunut runsas neljännestunti siitä kun alus oli lähtenyt Nybron satamasta, mutta veneessäolijat eivät vielä olleet vaihtaneet keskenään sanaakaan. Heidän yhteisenä ajatuksenansa, joka ei ehtinyt antaa tilaa millekään muulle, näytti olevan vain pyrkiä pienellä aluksellaan etenemään niin nopeasti kuin mahdollista. Nainen katsahti usein taakseen tuskaisin silmäyksin mitatakseen pitenevää välimatkaa, ja soutava mies jokaisella vedolla puoleksi nousi istuimeltaan, saadakseen soudulle suurempaa voimaa.

— Näkyykö ketään? — kysyi viimein soutaja läähättäen.

— Ei, ei, ei! — vastasi nainen, kohottaen tavattoman kirkkaan katseensa taivasta kohti; — souda, ole huoletta!… Ketään ei näy … ei ketään.

— Lapsi-parka! — huudahti soutaja leväten hetkisen airoillaan ja nojautuen veneen pohjalla lepäävän tytön puoleen; — pikku Julia-raukkani!

Nainenkin kumartui katsomaan pientä olentoa. Soutajan ja peränpitäjän kasvot osuivat silloin yhteen ja kummankin käsivarret kuroittausivat toisen kaulaan.

Seurasi hetkisen hiljaisuus, jonka jälkeen vene taas lähti kiitämään eteenpäin entistä nopeammallakin vauhdilla, jos mahdollista.

— Kenen poika satamassa putosi mereen? — kysyi soutaja, pyyhkäistessään tovin kuluttua hikeä otsaltaan.

— Hän oli … mutta etkö tuntenut miestä, joka otti pojan vastaan?

— En.

— Se oli kivalteri Kron.

— Hänkö?… Mitä hän tahtoi?… Saattoiko hän ehkä epäillä…?

— Tuskin… Hänen poikansa se oli… Onneksi olin minä niin lähellä veneineni, että ennätin tarttua lapsiparkaan, joka muutoin olisi varmasti hukkunut.

— Hän ei siis ollutkaan hengetön?

— Ei, toivoakseni.

— Mutta minä luulin kuulleeni…

— Niin, minä huusin, että hän oli kuollut, kääntääkseni isän huomion sinusta, kun tulit samassa… Onnellinen päähänpisto!

— Parasta olisi ollut jättää poika oloilleen.

— Mitä sanotkaan?… Sinä, joka aina olet ollut niin hyvä ja leppeä kaikille!

— Jos poika olisi jäänyt mereen, hommailisi isä nyt parhaillaan naaraamisessa, sen sijaan, että hän nyt ehkä… Miksi et pysynyt erossa?

— Minulla ei ollut sydäntä antaa lapsi-poloisen hukkua, — väitti Anna; — sekin oli tulos sinun opetuksistasi. Ethän nyt puhunekaan sydämestä?

— Anna, kun sydän on kurkussa, ei se tunne eroa hyvän ja pahan välillä… Minä tunnen vanhastaan Kronin… Kenet hän kerran on saanut näkyviinsä, sitä hän ei hevillä hellitä kynsistään.

— Mutta kun on oma lapsi herätettävänä henkiin, unohtuu kaikki muu mielestä… Tapaus oli ihan ihmeellinen onnen sattuma, sillä muutoin en olisi uskaltanut tulla laiturin viereen, ja Herra tietää, miten olisinkaan saanut sinut veneeseen…

— Tultuaan vakuutetuksi siitä, että lapsi elää ja ettei mikään vaara häntä uhkaa, alkaa hän ajaa meitä takaa… Niin, niin, sen hän tekee, sanoi mies, katsellen levottomana ympärilleen.

— Ei, ei hän lähde peräämme, — lohdutti Anna; — eihän hän voi toimittaa perikatoon sitä, joka on pelastanut hänen lapsensa… Voi! Se ihminen, joka olisi pelastanut minun lapseni, saisi sytyttää tuleen maan ja taivaan, minun ottamattani askeltakaan sen estämiseksi!

Vene, joka taas liukui eteenpäin yhtämittaisen nopealla vauhdilla, oli jo ehtinyt niin kauas, että soutajalla oli Djurgårdslandet vasemmalla ja Etelä-vuoret oikealla puolellaan. Kello saattoi olla yhdeksän vaiheilla illalla, ja jota enemmän yö läheni, sitä purevammaksi kävi pohjatuuli.

Soutajalla kuten peränpitäjälläkin kiersi veri kuumana ruumiin ja sielun ponnistuksista, joten he eivät välittäneet korvissaan vinkuvasta jäätävästä viimasta; mutta vene ei kuitenkaan näyttänyt enää etenevän yhtä kevyesti kuin tähän saakka, vaikka soutajan käsivarret eivät vielä olleet menettäneet mitään voimastaan ja joustavuudestaan.

Veden pinnalle tuntui nimittäin muodostuvan ohut jäähile, ja joskaan se ei vielä suuresti haitannut aironvetoja, se kuitenkin jossain määrin vähensi soutajan ponnistusten tuloksia. Mutta mitä kauemmas he pääsivät kaupungista ja virtapaikoista, sitä vahvemmaksi jääpeite muodostui; ritisten yhä itsepäisemmin kokan ja airojen sitä särkiessä.

Tämän esteen huomattuaan valtasi kummankin veneessäolijan tuska ja levottomuus. He katsahtivat toisiinsa pelästyneinä.

— Sanoinhan, että lempo on vanha kelmi! — huudahti soutaja; — hän asettaa minut nyt iljanteelle liukumaan ja toimittaa sitten ilmaan killumaan… Itse luontokin on liittoutunut meitä vastaan.

Soutaja nosti aironsa ja kätki lannistuneena kasvot käsiinsä.

— Carl, — virkkoi nainen teeskennellen levollisuutta, — hoida sinä vain yhtä airoa … minä soudan toisella … ponnistakaamme vielä puolen tuntia … sitten olemme turvassa… Jos vaivumme epätoivoon, olemme hukassa!

— Niin, niin!… Hukassa, hukassa!

— Ainoastaan pelkurille käy hullusti! — huudahti nainen päättävän rohkeasti, mikä ratkaisun hetkenä yleensä on ominaista hänen sukupuolelleen. — Herää, Julia, katsomaan, minkälainen raukka isäsi on!

Tyttö aukaisi silmänsä ja katseli unenhuumauksessa vuoroin toista, vuoroin toista.

— Anna, etkö näe, että meri jäätyy? — valitti mies.

— Niin, meri … vaan ei toivo, — vastasi nainen.

— Minä tahdon soutaa, minä tahdon auttaa isää soutamisessa, — sanoi lapsi reippaasti.

— Oikein, Julia! — riemuitsi äiti! — kolmenkymmenenkuuden vanhan pitäisi toki hävetä kuusivuotiaan edessä; mutta, — lisäsi hän tavattoman pehmeällä äänellä, — etkö huomaa, rakkaani, että me, kun ankarasti ponnistelemme, pääsemme saarelle ennenkuin jää ehtii muodostua niin kovaksi, ettei sitä enää voi särkeä airoilla, joten sen, joka meitä ajaisikin takaa, on mahdoton saavuttaa meitä, sillä jää vahvenee vahvenemistaan… Älä siis syytä luontoa!… Päinvastoin on sinun sitä kiittäminen, sillä juuri se tässä vain asettaa voittamattoman esteen meidän ja takaa-ajajamme välille.

— Olet oikeassa, Anna! — sanoi mies rauhoittuneena ja reipastuneena.

— Annahan vain minulle toinen airo… Kas, minä istun tähän, — sanoi nainen, jättäen perätuhdon ja istuutuen miestä vastapäätä. Hän tarttui pehmeillä, valkoisilla käsillään airoon ja alkoi soutaa sellaisella hellittämättömällä voimalla, jota olisi kadehtinut kuka Munkbron tai ranta-aittain merikarhu tahansa.

— Äiti, minä pidän perää! — huudahti pikku tyttö riemuiten ja tarttui hennoilla käsillään peräsimeen; — kuinka hauskaa on ohjata!

— Kiltisti tehty, reipas tyttöseni! — kiitteli äiti; — kun sinä ohjaat, pikku enkeli, suuntailee taivaskin varmasti meille parhaiten.