Читать книгу Koston henki - Blanche August - Страница 12

Skansenin tullin ulkopuolella, mutta kuitenkin hyvin lähellä sitä, oli siihen aikaan pieni punaiseksi maalattu, valkeanurkkainen puurakennus. Kolmelta puolen ympäröi sitä pieni puutarhatilkku, mutta neljäs sivu antoi isolle maantielle päin.

Tuo pikku asumus, joka todisti puhtautta, huolellisuutta ja hyvinvointia, herätti jokaisen ohikulkijan huomiota, ja moni olikin utelias tietämään, kuka sen omisti tai kuka siinä asui.

Mutta kun uteliaisuus oli tyydytetty ja saatu tietää hänen nimensä ja ammattinsa, sai asumus katsojan mielestä heti toisen näön, ja kulkija kiiruhti askeleitaan, päästäkseen niin pian kuin mahdollista pois sen lähettyviltä, ihmetellen, että olikin saattanut mieltymyksellä sitä katsella.

Vieraasta tuntui nyt kuin olisivat huoneen seinät olleet verellä maalatut, niinkuin sen valkoisista nurkista olisi eroittanut pääkalloja, ja ikäänkuin jokaisesta akkunasta olisi kiiltänyt piilukirveen terä.

Illalla samana päivänä, jonka tapahtumista edellisessä luvussa olemme kertoneet, ja ennenkuin Södermalmin kirkontornin kello vielä oli lyönyt kymmentä, istui sanotun asumuksen kamarissa muuan vanha mies, laiha ja kaljupäinen, vain muutamia harmahtavia suortuvia niskassa. Sitä happamuuden ja tyytymättömyyden sävyä, jonka usein huomaa vanhusten kasvoilla, ei tämän ikämiehen piirteissä ollut. Päinvastoin kuvastui hänen kasvoillaan täydellinen elämän tyytyväisyys, sillä mitä herttaisin hymy näytti iäksi vuokranneen itselleen paikan hänen huulillaan.

Kamarin sisustus oli sellainen kuin hyvinvoivissa käsityöläiskodeissa yleensä, jonka ohella kaikki osoitti pikkumaisuuteen saakka ulottuvaa säännöllisyyttä.

Tämä hauska ukko, jonka yllä oli punaruutuisesta villakankaasta tehty aamutakki, istui pöydän ääressä, jolle oli paitsi kaikenlaisia tavallaan upeasti järjestettyjä kirjoitustarpeita myöskin kynttilä korkeassa hopeoidussa jalustassa.

Vanhus veteli haikuja kauniista silkkipunoksilla ja hopeisella helalla koristetusta piipusta, jonka merenvahainen pää oli nurkkahyllyn piipunpäiden arvokas toveri. Kaikesta päättäen ukko erityisesti harrasti piipunpäitä. Pöydällä oli myös koivuinen tupakkasäiliö, jonka kannessa mustapäinen nuppi esitti ihmisenpäätä; se ja seinällä lasin ja puitteitten sisällä riippuvat lukuisat merkkihenkilöiden päät todistivat, että mies erityisesti harrasti päitä yleensä. Sivumennen voimme myöskin mainita, että seinällä, vuoteeksi laitetun sohvan yläpuolella, riippui monivärinen puuleikkaus, joka kuvasi onnettoman kuningatar Marie Antoinetten mestausta.

Poltellessaan kuuluisaa ja kiitettyä Geflen vaakunaa ja puhaltaessaan savurenkaan toisensa perään, oli hän kiinnittänyt katseensa edessään olevalle postipaperiarkille.

Silmälasiensa avulla hän luki seuraavaa, naisen käsialalla kirjoitettua kirjettä:

— Muuan naishenkilö, joka tahtoo puhutella teitä hyvin tärkeän asian johdosta, toivoo hartaasti saada tavata teidät yksinänne asunnossanne kello kymmenen illalla. Hän tulee esittämään teille erään pyynnön, jonka täyttäminen tuo lohdutusta kärsivälle sydämelle, aiheuttaen tyydytystä teillekin, ei ainoastaan siksi, että saatte tilaisuuden tehdä hyvän työn, vaan myöskin senvuoksi, että tekemällänne palveluksella ansaitsette rahasumman. Älkää Jumalan nimessä olko poissa kotoa sinä aikana, sillä ellen minä teitä silloin tapaa, jää teidän omalletunnollenne onnettoman naisen pohjaton epätoivo.

Kirjeessä ei ollut mitään allekirjoitusta.

— Kummallista! — mutisi tuo hauska vanhus itsekseen; — paperi on hienoa, käsiala kaunista … se on varmaan joku paremmanpuoleinen ihminen … mutta mitä hän tahtoo minusta?… Pyyntö minulle … se mahtaa olla jotain merkillistä … sitä lienee toki hauska kuulla, sillä en hitto soikoon voi edes aavistaa, mitä se voisi olla… Paljonko kello nyt on?… Minuuttiviisari on yhdentoista päällä … hyvä … viiden minuutin perästä minä siis olen tehnyt jonkun hyvän työn sekä vielä päällepäätteeksi ansainnut rahaa … kaksi kärpästä yhdellä iskulla…

Senjälkeen hän nousi, karisti tuhkan pieneen kiillotettuun läkkirasiaan, täytti piipunpään uudelleen ja alkoi, tuon tuostakin silmäten seinäkelloon, kävellä lattialla edestakaisin.

Hetken kuluttua löi kello nuo varrotut kymmenen kertaa.

Ukko pysähtyi, sillä hän oli kuulevainen eteisestä askeleita. Hän aukaisi oven, kulki läpi pienen salin, avasi senkin ja kuuli nyt selvästi ulko-ovelle koputettavan. Hän työnsi säpin syrjään, ja pian seisoi hänen edessään pitkä mustiinpuettu nainen, jonka päätä samoin verhosi musta huivi.

— Jumala olkoon kiitetty, että olette kotona! — kuuli vanhus miellyttävän äänen lausuvan.

Sittenkun vanhus oli tarjonnut naiselle tuolin ja tämä oli sille istuutunut, alkoi ensinmainittu lähemmin tarkastella vierastaan, jonka kasvot, joskin ne olivat täysin vieraat, näyttivät hänessä kuitenkin herättävän hämmästystä. Ukon katse, josta saattoi lukea mitä suurinta ihastusta, siirtyi vähitellen naisen kasvoista hänen kaulaansa, ja kaikesta päättäen oli sen siitä hyvin vaikea erota.

— Mikä jumalallinen kaula! — jupisi hän hiljaa hampaittensa välistä. — Niin valkea, niin pitkä, ja kuitenkin niin täyteläinen!… Se olisi makupala tuolla sisällä oleville ystäville.

Samalla käänsi hän katseensa koivusta tehtyyn kiintopintaiseen kaappiin, joka näkyi eräässä huoneen nurkassa, mutta pian hän kuitenkin siirsi sen takaisin kaulaan.

Myös kaunis tuntematon katseli tarkkaavaisesti isäntänsä kasvonpiirteitä, ikäänkuin hän olisi tahtonut niistä etukäteen lukea vastauksen niihin kysymyksiin, jotka hän aikoi tehdä, suostumuksen siihen pyyntöön, jonka lausumiseen hän nyt sydämessään etsi sanoja.

— Saitte siis kirjeeni ajoissa? — virkkoi nainen hiljaa, katsellen ympärilleen huoneessa, nähtävästi tullakseen vakuutetuksi, ettei ketään kolmatta ollut sisällä.

— Sain sen viime tingassa, noin neljännestunti sitten, — vastasi isäntä; — olen nimittäin ollut poissa koko iltapäivän ja vasta juuri nyt tullut kotiin.

— Voi, miten oli hyvä, että sentään saavuitte kotiin ennen kymmentä! — huudahti nainen.

— Samaa sanoin äsken itselleni … mutta, parahin neitsykäiseni … pitänee sanoa neidiksi … saisinko luvan tietää, kenen kanssa minulla on kunnia puhua?

— Olihan kirjeessä mainittuna, että luoksenne saapuu onneton nainen.

— Olipa se niinkin … mutta haluaisin kuitenkin tietää sen henkilön nimen ja arvon, joka tulee minun luokseni ja vieläpä näin myöhään … minun luonani käy harvoin vieraita … ja kun taas minä menen jonkun luo, tapahtuu se ilman esittelyä ja niin pikaisesti, että ihan siinä menee niskat nurin.

Tätä kokkapuhettaan höysti vanhus heikolla, käheällä naurulla, joka poisti hyväntahtoisen hymyn hänen huuliltaan, ja saattoi selvästi huomata, että se teki vieraaseen naiseen epämiellyttävän vaikutuksen.

— Enkö siis saa tietää, kenen kanssa minulla on kunnia puhua? jatkoi vanhus, mutta tällä kertaa jätti hän naurun voidakseen hymyillä.

— Onnettomuus ja suru eivät tarvitse nimiä, — vastasi nainen.

— No, olkoon sitten menneeksi, — sanoi ukko; — miten voin teitä palvella … muuten lienen minä yleensä viimeinen, jolta pyydetään palvelusta … niin, menenpä niinkin pitkälle, että minä rukoilen Jumalaa varjelemaan ihmisiä niistä palveluksista, jotka minä voin heille tehdä, joskin se on vastoin omaa etuani … toisen kuolo toisen leipä … kukaan muu ei voi antaa tälle lauseparrelle suurempaa arvoa kuin minä … totta puhuen minä kuolisin nälkään, jos se sananparsi olisi valhetta … mutta antakaa minun nyt kaikessa tapauksessa tietää, mistä on kysymys.

— Olen tullut tänne pyytääkseni…

— Pyytääksenne…

— Pyytääkseni mestattua.

— Hirtettyä?

— Niin, pyytääkseni hänen ruumistaan, — vastasi nainen puoleksi tukahtuneella äänellä.

— Mitä te tekisitte hänen ruumiillaan?

— Hautaisin sen.

— Kaivaisitte sen maahan?

— Niin.

— Lapsellisuuksia… Eikö ole paljon hauskempaa keinua ilmassa, aurinko ja tähdet yläpuolellaan? — virkkoi hilpeä vanhus.

— Ja olla petolintujen ruokana, — sanoi nainen, ja hänen ruumistaan näytti pöyristyttävän.

— Onko sitten parempi joutua matojen syötäväksi? jatkoi tyynnyttelevä isäntä.

— Voi, häntä onnetonta, onnetonta!

— Mikä hänellä on hätänä?… Hän kuoli niinkuin miehen sopii, se täytyy minun myöntää … ei hän silmäänsä räväyttänyt, ei huultaan väräyttänyt.

— Te siis näitte hänen kuolevan?

— Näinpä tietysti … minähän juuri toimitin hänet kuolemaan.

— Mitä hän sanoi viimeisinä silmänräpäyksinä? — kysyi nainen hehkuvalla innolla.

— Mitäpä hän sitten olisi sanonut!

— Eikö hän maininnut mitään nimeä?

— Luultavasti Jumalan nimen … ellei sitä ole mainittu ennen, niin mainitaan se ainakin silloin.

— Mikä kamala, hirvittävä kuolema!

— Sitä ei voi sanoa … hirttäminen on mukavin elämän sammutuskeino, mitä on olemassa … niin, niin, lähinnä kurkun katkaisua, tietysti, sillä se on kaikessa tapauksessa numero yksi, se on oikea hyvätyö… Jos te asetatte etusijalle jonkun muun kuolintavan, niin olette varmasti väärässä, hyvä neiti… Minun autuas vaimoni makasi sairasvuoteessa kokonaisen vuoden, ja koko ajan hän lepäsi kuin hehkuvien hiilien päällä… Tuskissaan hän huusi minulle monta kertaa: rakas Kristian, tee loppu tästä kurjuudesta, ota esiin piilukirves, piilukirves … mutta silloin olisin joutunut lääkärien edelle … kaikki kunnioitus noille oppineille herroille!

— Mutta häpeä … kunnian kadottaminen!…

— Turhuutta, neitsykäiseni!… Tuomittu kulkee viime retkensä komeasti kuin paavi, pappien ja kansan ympäröimänä, ja sillä silmänräpäyksellä, kun hän kuroittaa kaulansa tai niskansa, tuijottavat väkijoukot häneen kuin pyhään marttyyriin.

Hänen puhuessaan otti nainen taskustaan esiin mustasta sahviaanista tehdyn paksun lompakon, jonka hän avasi ja alkoi hypistellä sen sisältöä.

— Paljonko tahdotte hänen ruumiistaan? — kysyi hän, rukoileva katse silmissään.

— Paljonko tahdon?… Onko kuollut enää minun vallassani… Ei, hän ei kuulu minulle, vaan hirsipuulle.

— Oletteko tyytyväinen tähän seteliin? — kysyi nainen itsepintaisesti, levittäen hänen eteensä uuden sadan-riikintaalarin setelin.

— Tietysti minä olen siihen tyytyväinen, — vastasi ukko; — se näyttää olevan täysin oikea, niin että, ellei olisi liikkeellä muullaisia kuin se, ei hirsipuullamme olisi muita leikkitovereita kuin viattomat varpuset ja harakat.

Mustiinpuettu kavahti, nousi tuoliltaan ja tähysti kauhistuneena häikäilemätöntä vanhusta.

— Kenen tuo seteli on? — kysyi viimemainittu hetken kuluttua.

— Minun.

— Kenelle aiotte sen antaa?

— Teille.

— Mitä minä annan teille vastalahjaksi?

— Minä en pyydä muuta kuin metsässä olevan kivimuurin avainta.

— Hirttopaikan avainta … minä ymmärrän.

— Ja samoja korkeita tikapuita, joita käytettiin aamulla.

— Tikapuut — he, he — korkeimmat tikapuut koko avarassa maailmassa … niiden toinen pää on maassa ja toinen ikuisuudessa … ne ovat merkilliset tikapuut!…

— Avainta ja tikkaita pyydän … en mitään muuta…

— Oletteko mestatun hyvin läheinen sukulainen tai ystävä?

— Olen vähemmän kuin sukulainen, mutta enemmän kuin ystävä.

— Hm, hm!

— Ellette ole tyytyväinen tähän seteliin, niin määrätkää vain summa, minä maksan sen heti.

— Laki on tuominnut hänet riippumaan, kaiketi varoitukseksi niille, jotka tahtovat pyrkiä korkeammalle kuin siivet kannattavat … minä, lain täytäntöön panija, saan kaikkein vähiten sitä rikkoa… Se on kyllä kovaa, sitä en kiellä, mutta enkö ole oikeassa?

— Te siis hylkäätte minun pyyntöni! huudahti nainen vaipuen takaisin tuolille.

— Kerron teille jotain, — sanoi omituinen ukko. — Teidän ystävänne edeltäjän nimi oli Lundgren, ja siitä on nyt yli kaksi vuotta, kun hänet vedettiin ylös… Hirttämisen jälkeisenä päivänä saapui hänen sisarensa minun luokseni ja pyysi minua ottamaan alas hänen ruumiinsa … hän itki, kuten tekin, ja tarjosi rahaa, kuten tekin … minua ei liikuttanut itku eikä rahat, vaan koska minusta tuntui vielä liian aikaiselta ottaa se lurjus hirrestä, — ja koska minä sitäpaitsi pelkäsin edesvastuuta, sillä on tavallista, että ensimäisinä kahdeksana päivänä käy paljon kansaa mestauspaikalla, ja piru minut perisi, jos päähenkilö silloin olisi poissa, — niin pyysin minä itkevää sisarta tulemaan takaisin kahdeksan päivän kuluttua, jolloin lupasin suostua hänen ehdotukseensa.

— Ja hän tuli?…

— Ei, hitto vieköön, tullutkaan, — vastasi ukko, täyttäen piippuaan.

— Oh, hän oli ainoastaan sisar! — huudahti nainen tavattoman halveksivasti.

— Samana päivänä kuin sisar, saapui luokseni myöskin mestatun leski, joka itki ja raivosi kuin hullu… — Tulkaa kahdeksan päivän perästä, selitin minä hänelle.

— Tuliko hän?

— Hän ei tullut … kaksi joulua lumitti ystävääni Lundgrenia ja kaksi juhannusta helli auringollaan, mutta ilmassa hän asui, ja se, jonka viimein täytyi hinata hänet alas, se olin minä … se tapahtui vasta eilen, ja siitä saa Lundgren kiittää teidän hyvää ystäväänne.

— He olivat vain sisar ja vaimo, lausui mustiinpuettu nainen katkerasti hymyillen.

— Huomaatte nyt kuitenkin, että…

— Minä huomaan, että olette olento, jolla ei ole sydäntä eikä sääliä, — virkkoi nainen, nousten jälleen ja astuen häntä askeleen lähemmäs.

— Ja sen te sanotte minulle?

— Niin sanon.

— Minulle, joka aina olen uskonut, että ihmistä verhoo nahka, joskin olen havainnut sen liian ohueksi! — sanoi vanhus.

— Ettekö siis aio antaa minulle avainta? — kysyi nainen nyt hiukan päättäväisesti.

— Kahdeksan päivän kuluttua.

— Ettekö myönny siihen, että saisin haudata ruumiin?

— Kahdeksan päivän perästä.

— Minä korotan summaa puolella.

— Minä en voi.

— Se on koko omaisuuteni … minulla ei ole enempää.

— Kahdeksan päivän päästä saatte hänet ilmaiseksi … kuuletteko … teidän ei silloin tarvitse maksaa yhtään mitään.

— Ei, ei! Minä tahdon saada hänet nyt … nyt yöllä… Ymmärrättekö, yöllä!

— Te ette saa.

— Minä tahdon hänet, vaikka minun täytyisi…

— Täytyisi mitä?

Naisen silmät näyttivät säkenöivän tulta, samalla kun ne tähyilivät ympäri huonetta jokaista esinettä lattiasta kattoon saakka.

— Te haette jotain, — lausui lystikäs ukko levollisella tavallaan; — minäpä niistän kynttilän, niin varmaan löydätte helpommin, mitä etsitte.

Nainen pisti vasemmalla kädellä lompakon taskuunsa; samalla kun hän oikealla kädellään hätäisesti etsi jotain toisesta taskustaan.

— Ihminen, antakaa minulle avain!… Vanhus, vanhus, avain, tai…

Uhkeavartaloisen, kauhean naisen kädessä välähti teräväksi hiottu veitsi.

— Otitteko tuon veitsen mukaanne surmataksenne minut siinä tapauksessa, etten minä suostuisi pyyntöönne? — kysyi ukko värin vaihtuessa hänen kasvoillaan.

— Otin sen katkaistakseni sillä köyden, jonka varassa onneton uhri riippuu, — vastasi nainen; — mutta minä katkaisen sillä nyt teidän elämänlankanne, ellette hyvällä luovuta minulle avainta!

— Avain on kaapissa… Jos teillä on rohkeutta, niin ottakaa!

Nainen kiirehti huoneen nurkassa olevan kaapin luo.

— Odottakaa, minä näytän teille valkeata, — sanoi vanhus, tarttuen kynttilään ja seuraten häntä kaapin viereen, hymyn levitessä hänen ohuilla huulillaan.

Äkkinäisellä liikkeellä kiskaisi nainen kaapin oven auki, mutta yhtä äkkiä jäi hän liikkumattomaksi kuin patsas.

Kaapissa kyllä oli tavattoman suuri avain; mutta sen molemmilla puolin välkkyi piilukirves.

— No, miksi ette ota avainta? — kysyi ukko, jälleen naurahtaen käheästi.

Nainen peitti molemmilla käsillään kasvonsa ja hengitti rajusti, mutta ei vastannut mitään.

— Pelkäättekö kirveitä, kaunokaiseni? — jatkoi ukko; — kirves ei yleensä ole vaarallinen muille kuin murhaajille, ryöväreille ja roistoille… Varokaa, varokaa kaunista, valkoista kaulaanne.

Epätoivoisena huudahtaen syöksyi nainen huoneesta.

— Tulkaa takaisin kahdeksan päivän perästä! — huusi hauskaluontoinen vanhus vielä hänen jälkeensä. — Mutta hän ei tule… Minä tunnen kurjan ihmissuvun… Hirtetty saa riippua kahdeksan päivää, neljätoista päivää, kuukausia, vuosiakin, kunnes ilmestyy uusi uhri ja hänelle huutaa: alas sieltä, anna tilaa minulle, senkin roikkusääri!