Читать книгу Koston henki - Blanche August - Страница 8

Blockhusin nientä eli Meritullia vastapäätä ja lähempänä eteläistä maata on saari, jota sanotaan Hästholmeniksi ja joka kesäisin sekä varsinkin niihin aikoihin oli Saltsjön huvipurjehtijain mielipaikka, koska siellä paitsi suuria koivuja ja haapoja oli myöskin hyvä ravintola somine tarjoilijattarineen, keilaratoineen ja muine etuineen.

Tälle saarelle laski kello yhdentoista aikaan yöllä edellämainittu vene väkineen. Noustuaan maalle vaipuivat mies ja nainen polvilleen, ehkä yhtä paljon väsymyksestä kuin kiitollisuudesta sallimusta kohtaan, joka oli antanut heidän voittaa monet vastukset merellä.

Julia noudatti vanhempainsa esimerkkiä ja risti hänkin pienet kätösensä.

Ensimmäisenä nousi mies. Mutta kun nainen aikoi nousta, kaatuikin hän pitkälleen kylmälle maalle.

— Anna! Rakkaani! — huudahti mies, tarttuen häneen ja nostaen hänet ylös.

— Carl! — kuiskasi nainen, katsoen pitkään auttajaansa.

Kuuvalossa näki viimemainittu, että naisen suusta tiukkui verta, jota levisi hänen huulilleen.

— Hyvä Jumala! — huudahti mies, — miten on laitasi Anna, Anna?

— Ei mitään … ei mitään, ystäväni… Mutta minä olen väsynyt … tavattoman väsynyt.

— Sinun suusi on veressä!

— Satuin vain puraisemaan huuleeni soutaessani… Ei se merkitse mitään.

Hän hymyili. Ja hänen hymynsä loisti kuuta vasten kuin timantti jalokiviketjussa.

Reipas pikku tyttö, joka pian oli jalkeilla, poimi rannalta ukonkiviä, joita hän heitteli pitkin jään pintaa.

— Nyt on kaikki taas kunnossa, hyvä Carl! — sanoi Anna; — noutakaamme nyt veneestä tavaramme ja lähtekäämme kalamajalle.

He kiiruhtivat veneelle, ottaen sieltä suurehkon vaatemytyn, ja lähtivät sitten astumaan käsi kädessä rannasta, mutta eivät ravintolaan päin, vaan pitkin vesirajaa puiden välissä olevaa pientä mökkiä kohti, josta tuli yökulkijoille ystävällisesti vilkkuili.

Iloisesti hypähdellen ja hauskasti huudahdellen seurasi heitä pieni

Julia.

Anna koputti majan ikkunaluukulle neljä kertaa.

— Kuka siellä? — kuului sisältä vanhan eukon kimakka ääni.

Anna toisti koputuksensa äskeistä kovemmin.

— Onko se neiti?… Taivainen isä! — siunaili nyt sama ääni.

Hetken kuluttua avautui majan ovi, ja puolipukeissa oleva eukko näyttäytyi eteisen kynnyksellä.

— Sehän on neiti itse, eikä hänen aaveensa! — huudahti akka, lyöden kämmenensä yhteen. — Hyvä isä … ja vänrikkikin on mukana!… Neitihän osaa noitua!… Ja pikku Juliakin… Minä olen aivan hölmistynyt… Herra Jumala, vänrikkikin!

— Mutta tehän kokonaan unohdatte toivottaa meidät tervetulleiksi! — huomautti Anna.

— Kuka olisi tervetullut, ellette te, hyvä herrasväki! — huudahti

eukko; — mutta miten ihmeessä on herrasväki voinut päästä tänne?…

Merihän on jo niin jäässä, että se melkein kannattaa ihmisen…

Tavatonta, miten aikaisin talvi nyt tuleekin!

Puhellessaan hän johti vieraansa sisään tupaan ja sytytti kynttilän pienessä kamarissa, joka oli sisustettu kuin tavallisen köyhän torpparin asumus. Matala ovi johti viereiseen pienempään kamariin tai paremmin sanoen komeroon.

Tuvassa oli ränsistynyt sälesohva; tämän eteen siirrettiin nyt näöltään jotenkin samanlainen pöytä, jolle eukko levitti karkean, mutta puhtaan liinan. Sen päälle nostettiin mukana tuotu mytty, joka avattiin. Se sisälsi kaikenlaisia virvokkeita, tukon setelirahoja sekä kaksi taskupistoolia. Edellämainitut otti eukko huostaansa, asettaen ne pöydälle hyvään järjestykseen, yhteisessä sovussa käytettäväksi, kuten näytti. Mies taas siirsi pistoolit syrjään akkunalle. Sen jälkeen hän kosketti sormellaan setelipinkkaa ja katsoi kysyvästi Annaan.

— Tasan viisisataa riikintaalaria, — kuiskasi viimemainittu hänelle; — neljäsataa saa suomalainen siitä, että vie sinut meren yli, puolet astuessasi alukseen ja toiset puolet päästyäsi onnellisesti perille.

Miehen sormi oli vielä setelien päällä, ikäänkuin hän ei olisi saanut tyydyttävää vastausta kysyvään katseeseensa.

— Olen myynyt koruni, — jatkoi nainen; — olinhan saanut ne sinulta onnen päivinä… Olisiko niitä voinut paremmin käyttää kuin juuri nyt, onnettomuuden kohdatessa? Kaikki, mikä oli minun, oli myöskin sinun.

— Mutta sinä ja Julia? — virkkoi mies, katsoen lapseen, joka oli istahtanut oven viereen lattialle, leikkien emännän ainoan uskollisen palvelijan ja kumppanin, suuren vaaleanruskean kissan kanssa.

— Tietoisuus siitä, että sinä olet turvassa, antaa minulle rohkeutta ja vahvistaa voimiani, — vastasi Anna, kiertäen käsivartensa vänrikin kaulan ympäri; — minä ja kiltti Juliani kyllä tulemme toimeen, siitä älä ole ollenkaan huolissasi, ystäväni… Kun on kulunut vuosi tai kaksi, ja maailma on jo kokonaan unohtanut sinun olemassaolosi, ilmoitat sinä minulle jonakuna päivänä kirjeellä, missä olet… Silloin minä otan Julian mukaani ja tulen sinun luoksesi, vaikka sinä olisit toisella puolen maailmaa… Sitten me puhelemme menneisyydestä, emme synkistääksemme mieltämme surullisilla muistoilla, vaan ottaaksemme onnettomuutemme todistajaksi suurelle rakkaudellemme, sille katkeamattomalle siteelle, joka yhdistää meidän sielumme elämässä ja kuolemassa!… Niin, niin on tapahtuva.

Muhoileva muori oli vihdoin saanut valmiiksi yksinkertaisen illallisen, ja hän kehoitti vieraita nauttimaan virkistystä. Mutta huolimatta ankarista ponnistuksista merellä oli heillä kuitenkin huono ruokahalu.

Äkkiä hypähti vänrikki tuoliltaan ja alkoi pitkin askelin mitellä tuvan lattiaa, puristaen samalla käsiään yhteen.

Annan levoton katse seurasi häntä.

Viimein pysähtyi mies pöydän ääreen.

— Mutta, — sanoi hän, — jos meri nyt jäätymistään jäätyy, niin kuinka mikään laiva voi lähteä Tukholman satamasta?… Miten saattaa nyt päästä saariston läpi?… Kaikki jäätyy … alukset jäävät talviteloille.

— Siitä ei ole pelkoa, herra vänrikki, — vakuutti mummo; — suomalaiset eivät jää tälle puolen talveksi, se on varma… Syysjää on tosin sitkeätä ja itsepintaista, mutta sitäkin sitkeämpi ja itsepintaisempi on suomalainen… Hän sahaa itselleen väylän Vaxholmaan, ja siitä sujuu matka itsellään… Menee vielä useita päiviä, ennenkuin Vaxholman tuolla puolen meri jäätyy… Sen asian minä tiedän hyvin.

— Stiina-muori on oikeassa, — lausui Anna, — ja se, mitä hän sanoo, kelpaa todella rauhoittamaan meitä.

— Eikö herrasväki halua nyt mennä levolle? — keskeytti hänet

Stiina-muori, avaten komeron oven.

Kammiossa oli laitettu valmiiksi vuode, joka oli melkein yhtä leveä ja pitkä kuin koko huone, niin että ainoastaan pieni tuoli mahtui sinne lisää.

Vänrikki laski pistoolit tälle sängyn vieressä olevalle tuolille, jonka jälkeen hän riisuutumatta heittäytyi vuoteeseen. Anna-neiti kantoi sisään pikku Julian ja asetti hänet makaamaan isän viereen, mutta itse hän istuutui tuolille, ottaen kumpaankin käteensä pistoolin, kaikesta päättäen aikoen valvoa vahtina.

— Etkö aio käydä levolle? — kysyi mies, ojentaen kätensä jo nukahtaneen lapsen yli ja tarttuen Annan käteen.

— En, ystäväni… Nuku sinä vaan rauhassa ja näe kauniita unia!… Minä en tahdo enkä voikaan nukkua.

— Aiotko siis valvoa koko yön, oma, hyvä Anna-raukkani?

— Aion… Älä sure minun tähteni… Minä valvon niiden puolesta, jotka ovat minulle kaikkein kalleimmat maailmassa… Sinun ja lapsen…

— Sinä jalo, harvinainen nainen!… Voi minua!… Minä olen saattanut sinut turmioon.

— Et. Turmioon olen saattanut minä sinut.

— Anna!

— Minunhan tähteni sinä…

— Anna, sinä et saa puhua niin.

— Tyydyttääksesi minun hulluja pyyteitäni, oikkujani ja turhamaisuuttani, — jatkoi Anna, — antauduit sinä vaaralliselle uralle… Ainoastaan siitä sinua moitin ettet uskonut kaikkea minulle… Olisin tahtonut jakaa sinun kanssasi rikoksen ja kuoleman, niinkuin sitä ennen olin jakanut autuuden.

He puhelivat keskenään hetken aikaa. Vähitellen keskustelu kuitenkin heikkeni, ja pian kuuli Anna nukkujan raskaan, tasaisen hengityksen.

Ankara ponnistelu jäätä ja aaltoja vastaan oli suuresti rasittanut Annan voimia; mutta kauan hän jaksoi taistella unta vastaan. Viimein kuitenkin putosivat pistoolit hänen käsistään lattialle, ja hän nukahti, huolimatta siitä epämukavasta paikasta, jonka hän oli valinnut itselleen. Tuskin koskaan ovat vastahakoisemmat silmät menneet umpeen.

Niin nukkuivat he nyt kaikki kolme.

Mutta pohjatuuli, joka oli ollut heille seuralaisena merellä ja saattanut heitä aina tänne majaan saakka, se ei levännyt. Se rutisti mökin lahonneita puuseiniä, riipoi puiden paljaita oksia ja yltyi viimein täydeksi rajumyrskyksi.