Читать книгу Koston henki - Blanche August - Страница 16

Tjustin kihlakunnassa, neljä penikulmaa Västervivikistä pohjoiseen, on kylä nimeltä Knapekulla.

Tämä kylä on merkillinen siitä, että siellä ikivanhoista ajoista saakka on asunut mustalaisia eli n. s. tattareja, ja vielä parikymmentä vuotta sitten he olivat kylän asukkaiden enemmistönä.

Knapekullaan saapui siten vuosisadan alussa kaksi mustalaista, Bränner ja Stark. He olivat, kumma kyllä, ikävystyneet alituiseen kulkuri-elämään, johon he lapsuudestaan saakka olivat tottuneet, ja tämä mielenmuutos todisti heidän luonteenlaatunsa paremmuutta toisten heimolaistensa rinnalla.

Näiden kahden mustalaisen välillä vallitsi ystävyyssuhde, joka ehkä enemmän perustui seurustelutottumukseen kuin muuhun parempaan tunteeseen, sillä he olivat nuoruudestaan saakka aina yhdessä kiertäneet seutuja ja tehneet kauppaa yhteisesti.

Molemmat olivat lasitavarakauppiaita, kummallakin oli vaimonsa, lapsensa, hevosensa ja kärrynsä.

Olivatko nuo kaksi naista heidän vaimojaan myöskin lain ja evankeliumin edessä sitä emme voi mennä varmuudella sanomaan, sillä mustalaisperheissä kuten joskus kunniallistenkin ihmisten keskuudessa on sen asian laita vähän niin ja näin; mutta se ainakin on varmaa, että matami Brännerillä ja matami Starkilla oli kaikki vaimon oikeudet, jotka he myöskin käsittivät niin syvästi, että monasti unohtivat velvollisuutensa. Vaikka he muuten olivat ainaisella riitakannalla keskenään, olivat he kuitenkin yksimieliset siinä, ettei tule olla asianomaisille miehilleen alamaisia, ja he soivatkin näille mahdollisimman vähän isännyysvaltaa. Molemmat onnistuivat tässä ylivallassaan mainion hyvin, sillä he olivat tavattoman kauniita naisolentoja, joiden silmät ja kiharat olivat peräisin Itämaan satumaailmasta.

Kauneuden mahti on yhtä vastustamaton mustalaisen köyhässä majassa kuin hovin kullatuissa saleissa.

Bränner ja Stark, niin mustalaisia kuin olivatkin, näyttivät olevan mieleltään sopuisampia ja säveämpiä kuin heidän toverinsa yleensä. Ehkä tämä seikka oli luettava heidän ammattinsa ansioksi. Kaikkien lasimestarien pitäisi olla lempeitä ja valistuneita sieluja, sillä siihen aineeseen, jota he joka päivä käsittelevät, on auringolla ja valolla helppo pääsy.

Brännerillä ja Starkilla oli kummallakin lapsi, edellisellä tytär, jälkimäisellä poika. Anna Jolanta ja Bruno olivat yhdenikäiset ja kasvaneet yhdessä.

Brunolla oli kasvot kuin kotkalla, ja värikin samanlainen, mutta koska nimi Kotka on liian komea tattaripojalle, mainittiin häntä seudulla yleiseen »Knapekullan korpiksi».

Anna Jolantaa taas, joka oli vielä kauniimpi kuin äitinsä konsanaan sanottiin, mustalaisverestä huolimatta, Knapekullan ruusuksi. — Hän oli uusi »Preciosa», joskaan ei korkea-aatelinen löytölapsi niinkuin tämä. Voihan tyttö olla ihmeen kaunis silti vaikkei voi sanoa isäkseen jotakuta Espanjan grandia.

Bränner ja Stark, joiden muutaman vuoden oleskelun jälkeen täytyi itkien saattaa vaimonsa hautaan, vaikkakin he kestivät surunsa niinkuin ymmärtäväiset miehet ainakin, eivät suinkaan eläneet huonoissa taloudellisissa oloissa. Olivatpa he huhun mukaan hyvinkin rikkaita. Mustalaisten täytyykin olla koko helppoa päästä rikkaaksi, sillä heidän ei yleiseen oleteta olevan tarkkoja keinojen valitsemisessa. Hyvät taloudelliset olot taas ovat portaita sivistykseen. Nämä molemmat mustalaiset päättivätkin antaa lapsilleen paremman kasvatuksen kuin mitä he olisivat voineet saada maanteillä ja metsissä.

Bruno ja Anna lähetettiin eräänlaiseen kouluun tai täysihoitolaan, tosin ei Tukholmaan, sillä se olisi jo ollut liikaa mustalaislapsille, vaan Västervikiin, joka sekin jo oli jotain.

He olivat siellä täysihoitolassa viidenteentoista ikävuoteen saakka, jolloin heidän asianomaiset isänsä kutsuivat heidät kotiin turvakseen ja neuvonantajikseen yksinäisyydessään. Molemmissa lapsissa oli hoitolassa-olo tietysti kehittänyt monta hienostuksen piirrettä, mutta he olivat myöskin oppineet vihaamaan kaikkia, jotka eivät olleet samaa heimoa kuin he.

Nimitys »tattaripenikat», jonka he joka päivä olivat kuulleet Västervikin kaduilla, soi vieläkin heidän korvissaan. Sikäli kuin nämä nuoret kasvoivat ja kehittyivät, sai tämä viha heissä molemmissa eri suunnan. Bruno nimittäin alkoi vihata kaikkia, joilla oli vaaleampi iho kuin hänellä. Hänestä tuli kylän voimakkain ja pelätyin tappelupukari. »Knapekullan korpilla» näytti olevan halu nokkia silmät jokaiselta kylän asukkaalta, ikään ja sukupuoleen katsomatta, ja kun isä siitä yritti väkivoimin häntä ojentaa, käänsi hän nokkansa ja kyntensä tätä vastaan.

Anna Jolantan viha oli levollisempaa laatua. Hän halveksi ihmisiä, ulkoapäin päättäen tosin kylmästi, mutta sisimmässään sitä hehkuvammin. Ei se ylistyskään, jonka hän kauneutensa vuoksi sai osakseen, sammuttanut hänen sielussaan ainoatakaan katkeruuden kipinää.

Koska Bruno oli taitava kirjoittamaan ja laskemaan, koetti isä saada hänelle paikkaa kihlakunnassa olevassa rautaruukissa, sillä sellaista rajua poikaa, joka ei mistään välittänyt, oli mahdoton pitää kotona. Isä onnistuikin tuumassaan, sillä pojan voimakas ja reipas ulkonäkö sekä tietoisuus isän rikkaudesta olivat tässä pyrkimyksessä erinomaisina etuina. Mutta ruukinpatruuna ja työnjohtaja saivat Brunosta hankalan oppilaan. Ruukinkonttoristin velvollisuutena oli muun muassa pitää ruukinväkeä kurissa ja Herran nuhteessa, kuten sanotaan, ja sen Bruno täyttikin aivan täydellisesti, sopivana ja sopimattomana aikana, sillä meni tuskin päivää, jolloin ei sepän tai lämmittäjän kasvoilla olisi näkynyt hänen nyrkkiensä jälkiä; mutta sekin vielä olisi mennyt mukiin, ellei hän useasti olisi noussut itse patruunaa ja työnjohtajaakin vastaan.

Monasti oli vakavana kysymyksenä eroittaa hänet toimestaan; mutta rajua nuorukaista puolustivat kaikki ruukin naiset: patruunan rouvasta paimentyttöön saakka.

Mahdollisesti olisi Brunon nyrkkivaltaa vielä kärsitty, ellei häntä vastaan olisi ilmaantunut muutakin muistutettavaa. Hän nimittäin alkoi osoittaa pitkäkyntisyyttäkin. Mustalaisveri hänessä tahtoi päästä oikeuksiinsa. Kuten on mainittu, oli Bruno erittäin taitava kirjoitusmies. Kauniimpaa käsialaa kuin hänen ei ruukin konttorin kirjoissa näkynyt vanhimmiltakaan ajoilta. Mutta tahtoessaan hän kykeni kyhäämään rumintakin käsialaa. Ruukinpatruuna kirjoitti hyvin huonosti. Bruno opetteli matkimaan hänen käsialaansa niin mainiosti, että ihmiset usein maksoivat hänelle hänen ruukinpatruunan nimessä kirjoittamansa laskut. Tiliä tehtäessä olisi ruukinpatruuna voinut vannoa, että hän itse oli kirjoittanut laskut, mutta myöskin hän oli täysin varma siitä, että nuo laskut muuten olivat hänelle aivan vieraita.

Patruunan puoliso, pyylevä, hauska rouva, jota seudulla yleisesti pidettiin suuressa arvossa, huomasi, että häneltä oli kadonnut useita kalliita kulta- ja hopea-esineitä. Hän olisi kyllä mielellään syyttänyt piikoja, mutta se kävi mahdottomaksi. Olisipa hän tahtonut etsiä varkaita ruukin työväenkin joukosta, mutta sekin oli mahdotonta.

Miksi se oli mahdotonta? — Sitä ei tiedetty, sillä rouva ei ollut edes patruunalle kertonut varkauksista, eikä viimemainittu olisi niistä koskaan tullut tietämäänkään, ellei kerran, kun ruukin kassasta oli kadonnut huomattavampi rahasumma, olisi ruvettu tutkimaan nuoren konttoristin kätköjä ja silloin löydetty, paitsi tätä rahamäärää, myöskin erinäisiä kallisarvoisia kapineita, jotka olivat tavattomasti niiden näköisiä, jotka patruuna aikoinaan oli ostanut lahjaksi rakkaalle puolisolleen. Muiden muassa löydettiin taiteellisia, hopeisia toilettikapineita, joiden vertaisia ei ollut koko Kalmarin läänissä, sekä pari kynttilänjalkaa, jotka tavallisesti olivat rouvan huoneessa, ja joiden poissaolon patruuna nyt vasta muisti.

— Hirtehinen! — huusi patruuna kirjanpitäjälleen, — miten olet saanut haltuusi nämä tavarat?… Tunnusta heti minulle, tai muussa tapauksessa saat tunnustaa nimismiehelle.

— Kysykää rouvalta, — vastasi Knapekullan korppi irvistäen, mikä suuresti rumensi hänen muuten kauniita kasvojaan, samalla kun hän, antaen hävyttömyyden nousta huippuunsa, viittasi merkityksellisesti kädellään otsaansa.

Ruukinpatruuna kalpeni ja syöksyi vaimonsa huoneeseen. Patruuna oli epätoivoissaan, rouva oli epätoivossaan, koko talo oli epätoivoissaan.

Helpommin selviytyi asiasta Bruno Stark, joka vain eroitettiin toimestaan, nimismiestä paikalle kutsumatta, sillä Bruno oli varastanut ja ei ollut varastanut. Hän oli kyllä anastanut joitakin koruesineitä, mutta saanut sitävastoin rehellisellä tavalla muutamia sormuksia. Ruukinpatruuna olisi kuitenkin mielellään lahjoittanut köyhille Jumala tietää kuinka monta tuhatta, jos Bruno olisi varastanut jälkimäisetkin kuten edelliset.

— Sinä hölmö! — sanoi mustalaisisä kotiinpalanneelle pojalleen; — eihän varastamisesta rangaista, vaan siitä, ettei osaa peittää varkauksiaan … pane se mieleesi tulevaisuuden varalle, senkin mätämuna!

Saatuaan tästä lohdutusta ja luvattuaan parannusta, kiiruhti Bruno Brännerille tervehtimään Anna Jolantaa. Mutta se oli samaa kuin hypätä tuhasta tuleen, sillä — no, lieneepä aika kertoa näiden leikkitoverien suhteesta toisiinsa. Siihen ei tarvitakaan monta sanaa.

Bruno uhkaili kaikkia paitsi tätä leikkitoveriaan; mutta nuorukainen rakastikin häntä koko voimansa intohimolla, jota niin rajussa ja villissä nuorukaisessa tietysti oli paljon. Ainoastaan Anna olisi voinut tuon villieläimen kesyttää; mutta Brännerin tytär halveksi kaikkia, kaikkia, paitsi yhtä.

Välinpitämättömänä, kuten näytti, niin hyveistä kuin paheista, eleli hän yhä itseensä sulkeutuneena. Eipä olisi parhain ihmistuntija voinut arvata tämän naisen sisäisen tulen voimaa ja vaikutusta, kun se kerran tulisi purkautumaan. Hän oli arvoitus kaikille, arvoitus itselleenkin. Brunoa hän ei sietänyt, mutta eipä hän yleensäkään voinut sietää ketään. Muuten olivatkin Brunon tepposet niin epäritarillisen kehnoja, etteivät ne mitenkään voineet herättää Annan mielenkiintoa. Tikarin työntämisen jonkun sydämeen Anna vielä olisi voinut antaa anteeksi, mutta varastamista, vaikka vain nuppineulan, piti hän inhoittavana. Brunoa hän siis ei voinut rakastaa, joskin hänen silmiensä loiste ja poskiensa punerrus osoittivat hänen kaipaavan olentoa, jota voisi rakastaa.

Silloin sattui muuan tapaus, joka teki järkyttävän vaikutuksen hänen sieluunsa, ja joka ainakin saattoi hänet tietoiseksi omasta itsestään.

Eräänä päivänä siihen aikaan, kun Bruno vielä oli rautaruukilla, käveli Anna Jolanta metsässä lähellä maantietä. Hänellä oli yllään hieno, punainen, mustilla pitseillä ja hopeoiduilla reunuksilla koristeltu villahame. Purppuranpunaiset nauhat oli solmittu hänen korpinmustiin hiuksiinsa jotka pitkinä palmikkoina riippuivat alas lanteille saakka.

Kuullessaan maantieltä kiivasta puhetta, hän kiirehti sinnepäin, ja pensaikkoon kätkeytyneenä hän näki ja kuuli seuraavan tapauksen.

Kaksi lasta, jotka olivat samasta kylästä kuin hänkin ja kuuluivat hänen omaan heimoonsa, seisoi tiellä itkien ja pidellen käsillään verisiä neniään. Näiden lähettyvillä seisoi nuorehko mies, puettuna hienoon matkapukuun ja päässään sotilastakki. Hänellä oli vaalea tukka, hienot, kauniisti muodostuneet kasvot ja vaaleat viikset. Tämä matkustavainen nuhteli ankarasti paria kookasta talonpoikaisrenkiä, jotka olivat toisesta kylästä.

— Ettekö häpeä, — huusi nuori sotilas, — tuolla tavoin pahoinpidellä noita pikku raukkoja!… Hyi, olette te aika roistoja!… Jospa minä teille näyttäisin…

— Nehän ovat vain tattaripenikoita, — lausui toinen rengeistä.

— Mutta ihmisiä kuitenkin, te lurjukset! — huudahti jälleen matkustaja, vihasta punehtuen. — Teillä ei ole mitään oikeutta tallata niitä kuin matoja.

— Herra nousee vain kääseihinsä, — sanoi toinen rengeistä, — muuten herra pääsee sinne nopeammin kuin luuleekaan!

Tuskin oli nämä sanat ehditty lausua, ennenkuin nuori mies, notkeana kuin pantteri, oli hyökännyt molempien renkien kimppuun, ja hän teki sen sillä tuloksella, että viimemainitut huutaen ja kiroillen lähtivät pakoon. Heitettyään muutamia lantteja tattarilapsille hän meni jälleen ajoneuvojen luo.

— Hyvin, hyvin tehty, jalo, kaunis herra! — kuului hänen takanaan ihmeellisen sointuva ääni lausuvan.

Matkustaja kääntyi, mutta ei voinut astua askeltakaan eteenpäin; hän jäi paikalleen kuin naulittu.

Oliko hän keijukainen metsän vihreästä maailmasta, vai vedenneitoko lähteen sinisen veden pohjasta? — Mustalaistytön tummilla, samettisilla silmäripsillä kiilsi kyynel, ensimmäinen moniin vuosiin, ja kyyneleestä välkkyi sielu, vasta nyt ensimmäisen kerran unestaan heränneenä.

Anna Jolanta oli nähnyt sellaista, jota hän ei ollut luullut koskaan tulevansa näkemään, nimittäin olennon, joka olematta hänen omaa heimoaan, kärsi kuitenkin siitä, että sitä sorrettiin, eikä hävennyt puolustaa tuota halveksittua ja tuomittua sukua.

Tulivuori oli syttynyt. Liekit nousivat korkeutta kohti.

* * * * *

Matkustaja, joka ei vielä ollut lähelläkään päämääräänsä, ei voinut sen jälkeen lähteä Knapekullan kylän likettyviltä. Hän viipyi siellä päiviä, kuukausia.

Anna Jolanta liiteli kentillä ja kukkuloilla. Kukat hymyilivät hänen jalkainsa alla, linnut lauloivat hänen päänsä yllä kauniimmin kuin koskaan ennen; sillä hän, joka niiden välillä leijui, hengitti rakkautta, pelkkää rakkautta.

* * * * *

Puoli vuotta myöhemmin istui vänrikki Karl Odelius yksinään huoneessaan Tukholmassa ja koetti muistista piirtää paperille tytön päätä; nuori soturi käytteli näet piirroskynää yhtä taitavasti kuin säilää.

Silloin avautui äkkiä ovi, ja vänrikki kuuli lausuttavan nimensä.

Hän nousi heti ja ojensi kätensä ovea kohti.

Anna Jolanta, itämaisen kauneuden kuningatar, seisoi kynnyksellä.

— Minut tahdotaan sitoa korpin siipeen, — sanoi hän, — mutta mieluummin kuin elän naimisissa korpin kanssa, elän naimattomana kyyhkysen luona.

Päivänsäteen nopeudella riensi tyttö syliin.

— Minua seuraa isäni ja heimoni kirous, — kuiskasi hän; — mutta minullapa on myöskin mukanani autuutta tulviva sydämeni.

Tällä hetkellä olisi kveekarinkin kylmä siveys sulanut kuin jäätikkö laavavirrassa.

* * * * *

Mitä teki »Knapekullan korppi»? — Hän kirkui äänensä käheäksi yli maitten ja vetten. Hän levitti siipensä, ajaakseen takaa rakastavaisia. Hän asetti pauloja heidän tielleen ja raivosi heidän jäljillään, kun he voittaen olivat sivuuttaneet ansan, sillä »Knapekullan ruusu» hoiti hellästi valkoista sydänlehteään ja vartioi hyvin lemmittyänsä.

Niin he elivät yhdessä seitsemän vuotta. Nämä seitsemän vuotta olivat heille kuin yksi ainoa päivä, sillä heistä näytti kuin olisi aurinko vain yhden ainoan kerran noussut, sitten ikuisesti pysähtyäkseen taivaankannen keskipäivän korkeudelle. Vapaina hetkinään harjoitti mies maalaustaidetta, eikä viipynyt kauan, ennenkuin Anna Jolanta lahjoitti hänelle jäljennettäväksi uuden mallin, pikku Julian, jolla oli isän hiukset ja äidin silmät.

— Sinä et voi mennä naimisiin mustalaistytön kanssa, — lausui Anna Carlille kerran heidän istuessaan kahden, Annalla Julia polvellaan; — sinun sukulaistesi viha asuu minun ylläni; mutta en tahdo, että se viha ulottuu sinuun… Voi sitä naista, joka ei voi rakastaa, ei olla uskollinen, ei saata kuolla lemmittynsä edestä, tarvitsematta ensin kuulla papin suusta, mitä velvollisuuksia hänellä on!

Mutta vähitellen alkoi aurinko, ei painua länteen, vaan peittyä pilviin. Isän kirouksen varjoko, vai yhteiskuntahengen häiväkö valmistautui kostamaan laittomalle rakkaudelle?

Odelius halusi kietoa kultaan jumaloidun jalokivensä, ja jalokivi antoi sen tapahtua siksi, että hänen rakastettunsa niin tahtoi. Talvet he oleskelivat Tukholmassa, ottaen osaa sen yleisiin huvituksiin… Mutta sellaisia iloja ei osteta vänrikin palkalla eikä muutamilla öljyvärimaalauksilla rahapohatoista niin köyhässä maassa.

— Miksi sulkeudut niin usein yksinäsi, huoneeseesi, Carl? — kysyi Anna häneltä kerran.

— Minulla on tekeillä muuan piirustus, — vastasi viimemainittu arastelevin katsein.

— Joku sellainenko, jota minä en saa nähdä?… Sellainenko, josta ei

Annasi saa iloita?

— Minä piirrän jotain, jolla kerran hämmästytän sinua — vastasi Carl, muuttaen puheenainetta.

Anna Jolanta ei kysynyt enempää, vaan odotti kärsivällisesti yllätystä.

Ja yllätyksen hetki ei myöskään jäänyt tulematta. Eräänä iltana tunkeutui poliisipalvelijoita ja kaupunginsotilaita rakastavaisten asuntoon. Huoneet ja huonekalut tarkastettiin huolellisesti, jonka jälkeen vahdit veivät pois Carl Odeliuksen, ja vankilan portit sulkeutuivat uuden setelinväärentäjän jälkeen.

* * * * *

Lukija tietää jo, mitä sen perästä tapahtui. Sitä seuraavat vaiheet kerromme jatkossa.

Se paha, jonka mustalaistyttö oli imenyt itseensä jo äidin maidossa ja jonka ihmisten kova kohtelu oli muodostanut hänessä vähitellen ihmishalveksumiseksi, oli niin kauvan kuin rakkauden henki vielä leijaili syvyyden yllä — lannistettuna hänen sielunsa pohjalla.

Mutta kun kuolema mestaajan hahmossa astui hänen ja hänen rakkautensa väliin; silloin levisi yö hänen silmiensä eteen, yö hänen sieluunsa.

Ja yön syvyydestä tuli nyt esiin tuo kauan kätkössä, painuksissa ollut, tukahutettu siemen, se iti, sai juuria, rungon ja latvan, jonka tummat, häilyvät oksat kietoutuivat koko hänen olentonsa ympäri, niin, vieläpä ne kiertyivät sen rauhan ja onnen muistoonkin, jota hän kerran oli nauttinut. Hänestä tuntui kuin hänen ei olisi mistään kiittäminen kohtaloa — ikäänkuin viha lakkaamatta olisi asunut hänen sydämessänsä. Hänen seitsenvuotinen onnensa oli hänelle nyt vain kuin ilvehtivä uni.

Paenneen rakkauden-enkelin asemesta oli hänestä tullut vihan raivotar.