Читать книгу Koston henki - Blanche August - Страница 18

Oli syyskuun loppupuoli v. 1817, eli noin viisi kuukautta edellä kerrottujen tapausten jälkeen. Tanssinopettajattarella, »kiltillä mamselli V:llä», joksi häntä yleisesti sanottiin, oli eräänä iltana pikku oppilaansa luonaan oppimassa tanssimaan yhdessä sekä tutustumassa vanhan katrillin vuoroihin. Franseesi ei vielä ollut käytännössä, vaikkakin mamseli V. kyllä jo aavisti vanhanaikaisen katrillin kukistumista ja jonkun vaihtelevamman tanssin tulemista sen sijalle. Niin, hän aavisti sitä, mutta ei surutta. Hän oli liiaksi ihastunut Kustaa III:nen aikakauteen, voidakseen noin vain helposti unohtaa sen tanssin, jossa silloin menuetin ja fandangon ohella leiskuttiin. Kevytmielistä polkkaa ei hän koskaan olisi sietänyt. Hän oli, lyhyesti sanoen, ankaran vanhoillinen ja paikallaan pysyvä, mikä lienee pahinta, mitä yleensä voidaan sanoa tanssinopettajasta.

Niiden oppilaiden luku, jotka tanssivat hänen hauskassa salissaan erässä talossa Norrmalmilla, oli kolmekymmentä, puolet poikia ja puolet tyttöjä, kaikki iloisia ja onnellisia. Sillä iällähän ollaan aina iloisia ja onnellisia, myöskin silloin kun ei tanssitakaan. Niinä päivinä ovat kaikki ystäviä, vaikka toiset aatelittoman väen lapsia, sillä samanlaiset kevätkukat hehkuvat kaikkien poskilla, ja yhtäläinen valkea viattomuus loistaa kaikkien silmistä. Vasta varttuneemmalla iällä ylpeys toisissa ja kateus toisissa painaa tummentavan leimansa niin punaiseen kuin valkoiseenkin.

Pojat ja tytöt, kaikki parhaissa vaatteissaan, hyppelivät ilman teeskentelyä kevyesti ja hymyillen »Vapaata vaalia», muuatta katrillin tapaista tanssia. Tanssimusiikkia soitti vain yksi ainoa viulu, mutta enempää ei tarvittu innostamaan lentoon tuon sävyisän opettajattaren oppilaita. Viulua käytettiin muuten ainoastaan erikoisissa tilaisuuksissa; tavallisesti huolehti tahdista mamsellin rallatus, joka yleensä ei ollut varsin miellyttävää kuulla.

Mutta voimmeko kuunnella tanssimusiikkia heittämättä silmäystä soittajaan, joka uunin nurkassa, nuottiteline edessään, liverryttää soitintaan niin kauniisti? Ei, tarkastelkaamme häntä hiukan, sillä herra Lund, mamselli V:n varjo kolmenakymmenenä iäisyyteen soitettuna vuotena, ansaitsee meidän täyden huomiomme. Niin pitkälle kuin saattoi muistaa oli hän aina ollut samanlainen. Samat kelmeät kasvot, sama suuri, ohut könkönenä, sama köyryinen selkä ja paljas päälaki. Herra Lund oli varmaan syntynyt sellaisena kuin hän nyt oli, ja miten voisikaan vanhentua sellainen, jolla koskaan ei ole ollut nuoruutta? — Herra Lund oli omastakin mielestään aina ollut samanlainen. Kolmekymmentä vuotta hän oli soittanut tanssimusiikkia lapsille, ja toinen lapsiparvi toisensa jälkeen oli hyppinyt hänen ohitseen ja kadonnut; mutta aina hän vaan luuli soittavansa samalle nuorisolle.

Herra Lund oli muuten hyvin läheisessä suhteessa tuohon pikku herrasväkeen. Jokaisen tanssin väliajalla hän oli aina nuorten ympäröimänä, sillä niistä suurista ja leveistä rikkitikuista, joita mamselli V. ei koskaan unhottanut asettaa laatikollista hänen nuottitelineelleen, muodosti hän mitä kauneimpia ja hauskimpia leikkikaluja, joita hän sitten anteliaasti jakoi pienille ystävilleen. Tästä kohteliaisuudestaan palkittiin häntä myös runsaasti, sillä kotiin saavuttuaan poimi hän avaroista taskuistaan piparkakkuja, karamelleja, rusinoita, manteleja ja muuta hyvää, mitä kiitolliset lapset olivat sinne pistäneet, sillä aikaa kun hän kuurona ja sokeana oli tehnyt lempitehtäväänsä: soittanut.

Nuo pikku herrat ja naiset pyörivät, kuten kuvitella saattaakin, erittäin reippaasti ja ottivat mitä taitavimpia askeleita. Siihen aikaan pantiin enemmän kuin nyt huomiota siihen, että lapsille opetettiin niin monia hienoja ja nokkelia askeleita kuin mahdollista. Myöskin mamselli V:n oppilaat olivat sangen taitavia, ja muutamat heistä olisivat voineet herättää kateutta itse kuninkaallisen baletin oppilaissa.

Siinä iässä on jo itsekullakin oma makunsa ja kauneusvaistonsa. Kauneimmat ja paraimmin tanssivat tytöt joutuivat aina ensin »Vapaaseen vaaliin», ja samoin oli poikien laita.

Edellisten joukossa oli muuan, josta pojat erityisesti kilpailivat. Tällä tytöllä oli sysimustat silmät ja vaaleat kiharat. Hän oli siinä määrin ihastuttava, niin kasvojen kuin liikkeittensä puolesta, etteivät toiset tytöt ihmetelleet hänen kelpoisuuttaan heidän rinnallaan. Hän lumosi kaikki, joiden pariin hän joutui. Se oli siis jo peräti lupaavaa tulevaisuuteen nähden.

Tällä kertaa oli hänen onnellisena, kadehdittuna tanssitoverinaan eräs poikanen, joka tosin ei ollut kaikkein sievimpiä, mutta hän oli ikäänsä nähden voimakas varreltaan, ja hänellä oli erikoisen vilkkaat, viisaat silmät sekä tuuhea kastanjanruskea tukka, joka ulottui aina olkapäille saakka. Myöskään ei hänellä ollut yhtä kauniit vaatteet kuin toisilla pojilla — nuttu ja housut olivat vaaleata sarkaa — ja kaikki tiesivätkin, että hän sai tanssiopetusta ilmaiseksi, sillä hänen vanhempiaan pidettiin köyhinä; mutta mitä se merkitsi? Hän pyöri tyttöineen aina useamman kierroksen kuin muut, nauroi alituiseen, niin että se herätti iloa toisissakin, ja hänen äänessään oli tavattoman helkkyvä sointu. Hän näytti harvinaisen uljaalta, tuo nuori ritari sarkapukimissaan. Ja niinpä hän olikin kaikkien pikku neitosten suosikki.

Kun ei olla keskilattialla vuorottelemassa eikä ole tehtävänä kiertoa, seisotaan hiljaa ja jutellaan, niinkuin isotkin ihmiset. Mutta pienillä ja ymmärtämättömillä ihmisaluilla ei ole tapana keskustella »kauniista ilmasta» ja siitä, »onko lämmin» j. n. e., sillä mitä silloin välitetään Herran ilmoista, kun tanssitaan lämmitetyssä salissa ja tiedetään jokaisen lämpiävän lisää tanssiessaan, joten on aivan turha yhtämittaa kertoilla siitä, kuten isoilla ja ymmärtäväisillä ihmisillä kuitenkin on tapana.

— Kuinka vanha sinä olet? — kysyi mustasilmäinen ja vaaleakiharainen tyttö tanssitoveriltaan.

— Minä täytän pian yhdeksän vuotta, — vastasi poika; — kuinka vanha sinä olet?

— Käyn seitsemättä.

— Tanssitko mielelläsi minun kanssani?

— Tanssin, minä pidän sinusta enemmän kuin toisista.

— Niin minäkin sinusta… Kuule, joko sinä olet alkanut käydä koulua?

— En, mutta minä luen kotona äidin johdolla.

— Osaatko jo lukea sisältä? — kysäisi poika jonkunlaista ylemmyyttä osoittavin ilmein.

— Luen yhtä hyvin kuin sinäkin, — vastasi pikkutyttö nytkäyttäen pientä kaunista päätään.

— Oletpa hiukan tuittupäinen! — virkkoi poika, epäilyn hymy huulillaan; — oletko jo lukenut vähän katkismuksen?

— Mikä se on?

— Etkö sinä tiedä, mikä on vähä katkismus?

— En, — vastasi tyttö jyrkästi.

— Pikku raukka! — sanoi poika surkutellen.

— Minä olen yhtä suuri kuin sinäkin, — huomautti kaunotar vähän äkäisesti.

Poika mitteli silmillään tyttöä kiireestä kantapäähän. Hän ei voinut väittää sitä vastaan.

— Niin, sinä oletkin jotenkin pitkä tytöksi, — lausui hän; — käytkö joka sunnuntai kirkossa?

— Mikä paikka se on?

— Etkö sinä tiedä, mikä kirkko on?

— En, onko siellä hauskaa?

Poika katseli ihmeissään vieressään seisovaa pientä pakanaa. Mikähän lapsi se sellainen oli, joka ei tiennyt mikä katkismus ja kirkko olivat?

— Missä koulussa sinä käyt? — kysyi tyttö, panematta huomiota pojan kummastukseen.

— Afzeliuksen koulussa Hallituskadun varrella… Tahdotko nähdä jotain?

— Mitä sitten?

— Jotain hauskaa… Mitä sanot tästä pienestä rististä?

Poika avasi samassa nuttunsa ja näytti tytölle pientä hopearistiä, joka riippui nutun alla kaulassa, kapeassa, sinikeltaisessa silkkinauhassa.

— Kas, miten kaunis pikku risti! — huudahti tyttönen ja tarttui siihen; — niistä olet sen saanut?… Kuka sen on antanut sinulle?

— Minä kuulun Manhem-liittoon, minä, vastasi poika ylpeästi.

— Mikä se semmoinen on?

— Kaikki rohkeat ja urhoolliset pojat pääsevät Manhem-liittoon, ja he saavat jokainen tällaisen ristin.

— Mitä he sitten tekevät?

— He harjoittelevat tullakseen yhtä väkeviksi kuin Ubbe ja Starkodder … tiedät kai sinä Ubben ja Starkodderin?… Nepä vasta olivat … mutta Ubbe oli kuitenkin parempi, sillä kun hän ja Starkodder tappelivat, sai Starkodder kuusi haavaa, mutta Ubbe vain yhden.

— Pääsevätkö sellaiseen mukaan tytötkin?

— Äh, tytötkö?… jo nyt jotakin… vastasi kavaljeeri jokseenkin epäkohteliaasti.

— Minäpä sanon sinulle, että tyttö voi olla yhtä voimakas kuin poikakin, — virkkoi pikku amatsooni säihkyvin silmin; — minä en yhtään pelkää ketään.

— Sinä pikku karitsainen, — sanoi ristiritari melkein halveksien.

— Minä olen yhtä voimakas kuin sinäkin, — jatkoi kaunotar yhä kiivastuen; — minä kyllä sinut voittaisin, vaikka sinulla onkin noin rumat kengät.

— Syö sitä ennen muutamia nisuleipiä, — sanoi Manhem-liiton jäsen.

— Sinä saat käydä täällä tanssimassa ilmaiseksi, on mamselli sanonut, — virkkoi loukattu naikkonen.

— Sinä valehtelet! — huusi poika, samalla kertaa nolostuneena ja suuttuneena.

— Minä en enää koskaan tanssi sinun kanssasi.

— Enkä minä sinun kanssasi.

Onneksi täytyi nuoren parin juuri lähteä vuorolleen tanssimaan, joten tuo seurustelua uhkaava keskustelu päättyi.

Lukijamme ovat varmaankin kuulleet Manhem-liitosta, joka oli huomattavampien fosforistien[1] perustama ja jonka haaveellisena tarkoituksena oli palauttaa Pohjolaan sen entinen yksinkertaisuus ja voima. Afzeliuksenkin koulun pojat tutustutettiin noihin salaisuuksiin, heidän tutkittuansa vanhoja sankarisatuja. Sarkavaatteisella pikku miehellämme lienee ollut sankarisuuntaan luontaiset lahjat, koskahan jo oli saanut hopearistin, joka tavallisesti annettiin vasta sanotun koulun kolmannella luokalla oleville vanhemmille pojille.

[1] Uusromanttinen kirjailijaryhmä Ruotsissa 1800-luvun alkupuolella, johtajinaan Atterbom ja Hammarsköld. Suom.

Mitä tuohon entiseen Manhem-liittoon muuten tulee, niin oli sen tarkoitus kieltämättä kaunis ja suurenmoinen, joskin hieman mielikuvituksen varaan nojautuva sekä epäilemättä hedelmätön, kuten muutamat uudemmatkin ajatussuunnat, joiden mukaan pitäisi kasvattaa uusi sukupolvi vedellä ja voimistelulla.

Nuori pari oli lopettanut tanssivuoronsa ja palasi entiselle paikalleen.

Molemmat näyttivät nyt yhtä iloisilta kuin tanssin alussakin.

Suuttumuksella ei siinä iässä ole pitkiä juuria.

— Tiedätkö, minullakin on näytettävänä jotain hauskaa, — virkkoi mustasilmäinen tyttö.

— Mitä sitten?

— Katsohan tätä … mitä pidät tästä?… Eikö tämä ole yhtä kaunis kuin sekin, mikä sinulla on? — tiedusteli pikku kaunotar, ottaen esiin povestaan pienen, mustassa nauhassa riippuvan, noin pikkusormen pituisen tikarinnäköisen esineen; sen kahva oli kultaa ja terä hopeata, ja se oli mitä hienointa tekoa.

Ristiritari katseli ihmetyksellä ja ihastuksella tuota noin pienelle ja kauniille tytölle tavatonta leikkikalua.

— No, eikö tämä ole kaunis?… Eikö olekin kauniimpi kuin sinun esineesi? — kysyi amatsooni.

— Keneltä olet sen saanut? — kysyi yhä enemmän hämmästynyt ritari.

— Äidiltä… No, mitä siitä pidät?

— Se on hyvin kaunis… En ole koskaan nähnyt mitään niin kaunista.

— Sinä varmaan tahtoisit tämän mielelläsi … ehkä olet halukas vaihtamaan?

— En, sitä en ole.

— Miksi et?

— Se on kuin tikari tai puukko … ei Stark eikä Ubbe koskaan tapelleet tikareilla eikä puukoilla … jos se olisi miekka, niin siinä tapauksessa voisin vaihtaa.

— Mutta minäpäs en olisikaan halukas vaihtamaan, sillä äiti tahtoo, että tämä on minulla sekä päivällä että yöllä nukkuessani.

— Miksi äitisi niin tahtoo?

— Siksi että … en uskalla sanoa, sillä äiti on uhannut antaa ankarat nuhteet, jos vaan kenellekään kerron.

— Onko äitisi ankara?

— Ei, äiti on hyvin hyvä ja kiltti … aina hän kutsuu minua lempinimellä ja antaa minulle leikkikaluja… Mitä sinä pidät uudesta leningistäni?… Sen sain tänään.

— Mikä sinun muu nimesi on kuin Julia?

— Minun nimeni on Julia Bränner.

— Bränner! — huudahti poika ja katsoi naikkostaan suurin silmin.

— Entä mikä sinun nimesi on muu kuin Albert?

— Albert Kron.

— Kron! — huudahti tyttö, ja hän tuijotti tanssitoveriinsa vielä suuremmin silmin.

— Bränner!

— Kron!

Heistä molemmista tuntui kuin he olisivat kuulleet ennemminkin toistensa sukunimen ja että siihen liittyi ikävä muisto. Heidän katseensa yhtyi, niissä katseissa ei ollut hyvää eikä pahaa, iloa eikä surullisuutta. He näyttivät pikemmin, mikä seikka oli pahempi, olevan arkoja ja levottomia.

Herra Lundin viulu lakkasi soimasta, ja parit erkanivat.

Samassa aukeni salin ovi, ja sisään astui kookas, kaunis, mutta tavattoman kalpea nainen.

— Äiti! — huudahti pikku Julia ja riensi tulijaa vastaan. Mamselli V. tervehti vierasta naista kohteliaasti ja pyysi häntä istumaan.

— Anteeksi, hyvä mamselli! — lausui vieras. — Tulin itse noutamaan Juliaa, kun palvelustyttömme sairastui … eihän mamselli pane sitä pahakseen?

— Tuhat kertaa tervetullut, herttainen neiti, — lausui mitä kohteliaimmin tanssiopettajatar, joka näytti osoittavan suurta mielenkiintoa vierasta kohtaan.

— Mitä mamselli pitää Juliasta?… Onko mamselli häneen tyytyväinen?

— Hän on kerrassaan kiltti lapsi, — kuiskasi mamselli V. niin, ettei Julia olisi kuullut kiitosta; — vaikka hän vasta on ensimmäistä kertaa oppilaitteni joukossa, käyttäytyy hän tavattoman kiltisti, kerrassaan erinomaisesti.

— Se ilahduttaa minua suuresti.

— Eikö hän todellakaan ole aikaisemmin oppinut askeleita keneltäkään muulta kuin neidiltä?

— Ei, sen vähän, minkä hän osaa, on hän oppinut minulta.

— Neiti on noudattanut sangen hyviä periaatteita, — virkkoi mamselli V; — ja jos minä saan johtaa häntä tämän lukukauden, minä lupaan hänestä jotain aivan erikoista.

— Olen suuresti kiitollinen mamsellille … mamsellilla on lukuisasti oppilaita, — lausui vieras, katsellen lapsia, jotka melusivat soittajan ja hänen nuottitelineensä ympärillä.

— Hyvin monta, — myönsi mamselli V.; — mutta tässä eivät ole läheskään kaikki, sillä monet ovat sairaina … ja vielä vähemmän ovat tässä kaikki ne, jotka minulla voisivat olla, — lisäsi hän ylpeällä luottamuksella, — sillä minun on ollut mahdoton vastaanottaa niin monta kun on ollut tarjolla … kiitän Jumalaa, kun ehdin saada valmiiksi nämäkin!

— Sitä suurempi on kiitollisuuteni, kun mamselli kaikesta huolimatta hyväntahtoisesti vastaanotti Julian, — sanoi vieras nainen, lakkaamatta tarkastellen riemuitsevaa lapsijoukkoa.

— Kuinka olisinkaan voinut olla vastaanottamatta niin herttaista lasta! — kuiskasi opettajatar, katsellen yhtä sormeaan, jota koristi kallisarvoinen sormus, — se oli herttaisen lapsen anteliaan äidin lahja.

— Jos mamselli suvaitsee, — virkkoi vieras, nousten sohvalta, — niin katselen pikku herrasväkeä vähän lähempää.

— Olkaa hyvä, olkaa kaikella muotoa niin hyvä, — myönsi opettajatar, seuraten vierastaan pikku herrasväen luo. Nämä ojentelivat parhaillaan käsiään herra Lundia kohti, joka tavalliseen hyvään tapaansa muodosteli tulitikuista pieniä leikkikaluja, jotka hän lahjoitti pienille ihailijoilleen sitä myöten kuin ne valmistuivat. Tarkkaavainen katsoja olisi varmaan ihmetellyt niitä rajuja, tulisia silmäyksiä, joita vieras nainen loi lapsiparveen.

— Katsohan, nyt minä olen saanut miekan, jota en tahdokaan vaihtaa sinun tikariisi, — huudahti ristiritari, juosten Julian luo, jonka käsi oli äitinsä kädessä.

Nämä sanat kuultuaan uhkea nainen kavahti ja loi ankaran katseen Juliaan, joka punastui ja katsoi alas, niinkuin lapset tekevät, kun tietävät tehneensä jotakin, mikä ei ole heille sallittua.

— Mikä on nimesi, reipas poikaseni? — kysyi vieras, tarkasti katsoen poikaa.

— Albert Kron, — vastasi tämä.

— Ai! Äiti puristaa kovasti kättäni! — valitti Julia melkein itkien.

Jos mamselli V. tällä hetkellä olisi tullut vilkaisseeksi vierasta kasvoihin, olisi hän varmaan kummastunut ja peljästynyt sitä rajua ilmettä, mikä niissä joka sekunti kasvoi.

— Tämä poika, — kuiskasi opettaja vieraalleen, — on vapaa-oppilaitani … hän on paikkakunnan kivalterin poika… Minulla on tapana joka lukukausi opettaa myöskin muutamia ilmaiseksi.

— Vai niin, vai on nimesi Albert Kron, lapseni, — sanoi vieras; — elävätkö vanhempasi? — lisäsi hän, koettaen peittää tunteenpurkaustaan.

— Kyllä, isä ja äiti elävät.

— Ja he jaksavat hyvin?

— Kiitos, hyvin he jaksavat.

Vieraan silmissä näkyi merkillinen tummennus.

— Vai molemmat jaksavat hyvin, — jatkoi hän… — molemmat jaksavat hyvin!

— Ei, ei sentään, — virkkoi poika jälleen … äiti on sairas … äiti on ollut sairas jo kauan.

Vieraan koko olento värähti omituisesti.

— Onko hän äitisi? — kysyi Albert hiljaa Julialta.

— On, — vastasi tyttö yhtä hiljaa ja arasti.

— Miksi hän näyttää vihaiselta! — jatkoi Albert; — hän katsoo minua kuin susi hevosta … sinulla on ruma äiti sinulla … minun äitini on paljon kauniimpi.

Sen jälkeen hän juoksi toisten lasten luo näyttämään miekkaansa, jonka hän tilauksesta oli saanut hyväntahtoiselta herra Lundilta.

Jos Albert olisi ollut kaksikymmenvuotias sen sijaan, että hän oli vain yhdeksän vuotta vanha, ei hän olisi sanonut Julian äitiä rumaksi; mutta lapsena pidetään pahaa ja rumaa samana asiana, eikä paha silloin jää huomaamatta satunnaisen kauniista muodostaan huolimatta.

— Mitä poika kuiskasi sinulle? — kysyi äiti tyttäreltään.

— Hän sanoi … hän sanoi, — mutisi Julia — hän sanoi, että äiti … että äiti…

— Mitä hän kuiskasi? — toisti äiti ankaran käskevästi.

— Hän sanoi, että äiti … että äiti on ruma … hän on paha poika … minä en koskaan enää tanssi hänen kanssansa … en koskaan, en koskaan, kiltti äiti!

— Hyväinen aika, minähän unohdin tarjota neidille kupillisen teetä, — virkkoi mamselli anteeksipyytäen.

— Älkää millään muotoa vaivatko itseänne, hyvä mamselli, — vastusti vieras; — join teetä kotona juuri ennen lähtöäni.

— No, mutta ehkä nyt sentään saa olla?… Pianhan minä sen kiehautan … kestää vain viisi minuuttia…

— En voi hyvin jos juon paljon teetä illalla … sallikaa minun noudattaa omaa makuani, hyvä mamselli…!

— Kuten neiti haluaa, — vastasi kohtelias emäntä.

Jos vieras nainen olisi saanut seurata omaa makuaan, olisi hän luultavasti, äkillistä sisäistä kuohuaan tyydyttääkseen, tyhjentänyt pienen ristiritarin veren viimeiseen pisaraan saakka.

Nuo pienet, valkoiset, viattomat karitsat eivät varmaankaan voineet aavistaa hyenan olevan heidän keskellään, eikä lauman paimenkaan sitä arvannut.

Kun hyena oli lausunut jäähyväiset ja poistui pienokaisensa kanssa tanssisalista, mutisi hän hampaittensa välistä seuraavat sanat:

— Minä siis sain nähdä hänet!… Hänet, jonka elämän minä kerran pelastin!… Eikö minulla ole oikeus ottaa lahjani takaisin!… Minä otan, minä otan sen takaisin ja annan sen sovitusuhriksi kostolleni, sinulle, onneton, odottava varjo!… Ikuinen viha, ikuinen kosto!… Hänelle ja niille muille!…

Musta oli sateinen syysilta, mustempi hyenan sielu.