Читать книгу Kotkan tie - Ethel M. Dell - Страница 3

Sisällysluettelo

Isän sijainen.

Kiväärituli räiskyi tuon tuostakin varoittavasti autioilta vuorenrinteiltä. Aurinko laskihe harmaan vuorenseinämän taa. Ylikenraalin huoneessa istui mies pää käsien varaan nojaten ja tuijotti eteensä tyhjin, mitäännäkemättömin katsein.

Hänen olennossaan oli jotakin voimatonta ja pirstoutunutta. Huulet tuuheine, harmaine viiksineen liikkuivat, mutta ääntä ei kuulunut. Vihdoin ojensi hän haparoiden kätensä ja löi kerran pientä kelloa, joka oli pöydällä hänen edessään.

Ovi avautui ja intialainen sotilas näyttäytyi kynnyksellä.

"Käske majuri ja molemmat kapteenit luokseni."

Intialainen tervehti ja katosi hiljaa kuin aave.

Kenraali vaipui takaisin tuolilleen, pää painui jälleen alas ja kädet puristuivat nyrkkiin.

Puoleksi avoimesta ovesta kuului ulkoeteisessä kannusten kilinää ja miekkojen helinää.

Kenraali säpsähti ja suoristihe istumaan. Alkoi nopeasti pimetä.

"Tulkaa kaikki tänne", sanoi hän. "Minulla on teille puhuttavaa. On parasta sulkea ovi, Ratcliffe, vaikkei tämä olekaan mikään sotaneuvottelu."

"Meillä ei ole enää mitään neuvoteltavaa, kenraali. Meidän tulee ainoastaan pysytteleidä paikallamme, kunnes kenraali Basset saapuu."

Kenraali loi katseensa nuoreen mieheen, jonka kasvoja auringon viime säteet juuri valaisivat. Sileäksi ajeltujen kasvojen piirteet olivat uurteiset, iho kuin parkittu vivahtaen ruskeankeltaiseen. Vaikkapa mies olisi ollut vanhakin, eivät hänen kasvonsa olisi voineet olla enää ryppyisemmät, mutta silmät, jotka hymyillen katsoivat kenraaliin, olivat kirkkaat, ja veitikkamaiset, ne oikein uhkuivat iloa ja elämänhalua. Toiset kaksi miestä seisoivat äänettöminä. Tuntui painostavalta.

Jonkun hetken kuluttua sanoi kenraali rasittuneesti: "Istukaa. Kutsutin teidät luokseni pyytääkseni joltakin teistä palvelusta. Olisi tehtävä jotakin, jota en minä" — hän pysähtyi ja huokasi taasen — "Jota en minä saata tehdä."

Oli hetkisen hiljaisuus. Sitten astui äskeinen nuori upseeri esille.

"Mistä on kysymys, kenraali. Lyönpä vetoa iltaunestani, että minä saatan sen toimittaa."

Toinen oven luona seisovista miehistä eteni askeleen ja sanoi nuhtelevalla äänellä:

"Vaiti, Nick, tässä ei leikinlasku sovi." Nick teki halveksivan eleen.

"Niin kauan sopii pilailla, kun on yksikin, joka osaa nauraa. Ja sillä asteellahan me toki vielä olemme."

Näytti siltä kuin kenraali ei olisi ottanut varteen nuoren miehen sanoja. Nick Ratcliffeä ei kukaan ottanut vakavalta kannalta. Se oli sula mahdottomuus. Kenraali jatkoi taasen raskaasti: "On aika harkita asemaamme. Tiedän voivani luottaa siihen, että kukin teistä viimeiseen asti täyttää velvollisuutensa, mutta meidän täytyy sentään valmistautua välttämättömyyteen. Minä puolestani olen aivan varma siitä, ettei kenraali Basset joudu ajoissa avuksemme."

Hän keskeytti puheensa, mutta ei kukaan hiiskunut sanaakaan, ja hetken kuluttua hän jatkoi taasen väsyneesti: "Meitä on vain muutama jälellä, neljä valkoihoista ja pieni joukko mustia. Nälänhätä uhkaa meitä. Korkeintaan kolme päivää voimme vielä kestää. Ja lapseni johtuu pakostakin mieleeni. Tiedän jokaisen teistä olevan valmiin viimeiseen veripisaraansa asti puolustamaan häntä, mutta kuka teistä…"

Hänen äänensä tukahtui ja hän peitti silmänsä kädellään.

"Kenellä teistä", jatkoi hän sitten tuskin kuuluvalla äänellä, "on kyllin tarmoa voidakseen, ennenkuin viime hetkensä lyö — — — ampua lapseni?"

Kuolonhiljaisuus vallitsi huoneessa. Kenraali istui liikkumattomana kasvot käsiin painettuna, toiset näyttivät tuskin hengittävänkään.

Lopuksi raukesi lumous ja Ratcliffe astui uudelleen esiin.

"Kenraali", sanoi hän tyynesti, "Jos uskotte tyttärenne minun huostaani, vannon, niin totta kuin Jumala minua auttakoon, ettei mitään pahaa tule hänelle tapahtumaan."

Hänen äänensävynsä oli voimakas, vaikkakin hän puhui näennäisen tyynesti. Kenraali kohotti kiivaasti päätään ja katsoi nuoreen mieheen terävästi, molemmat toiset säpsähtivät, kuin olisi Ratcliffe puhunut aivan odottamatta.

Toinen heistä, majuri Marshall, huudahti ärtyneellä ja puolittain halveksivalla äänellä:

"Sinäkö Nick! Meistä kaikista olet sinä vähimmin luotettava. Ethän sinä voi pitää vaaria omasta itsestäsikään. On tosiaan ihme, ettei sinua ole tapettu jo aikoja sitten. Omaa varovaisuuttasi et sinä ainakaan siitä saane kiittää. Ethän edes tiedä, mitä varovaisuus onkaan."

Nick ei vastannut. Hän ei näyttänyt kuulleenkaan toisen puhetta. Silmät loistivat kuin kaksi kirkasta valonkipinää hänen tarmokkaissa kasvoissaan.

"Minun huolenpitoni alaisena on hän täysin turvassa", sanoi Nick vähääkään epäröimättä.

Mutta kenraali oli edelleen vaiti. Hänen katseensa oli kiintynyt Ratcliffen kasvoihin, kuin olisi hän tahtonut tunkeutua nuoren upseerin sielun sisimpään asti.

Kolmas upseeri, joka tähän asti oli vaiennut, astui nyt esiin. Tämä oli komea Herkules-vartaloinen mies, jolla oli harvinaisen kaunissointuinen ääni.

"Olen valmis antamaan elämäni miss Roscoen edestä, kenraali", sanoi hän.

Nick Ratcliffe kohautti merkitsevästi olkapäitään, mutta ei sanonut mitään. Hän odotti kenraalin vastausta, ja kun tämä horjuen nousi tuoliltaan, ojensi Nick tahtomattaan kätensä, kuin olisi hän tahtonut auttaa onnetonta lähimmäistä.

Kenraali Roscoe tarttui hänen käteensä ja vastasi sitten hillitysti:

"Selittäkää lähemmin tarkotuksenne, Ratcliffe. Ehdotatte, että uskoisin tyttäreni teidän huostaanne, mutta täytyyhän minun ensin tietää, miten pitkälle saatatte mennä, jos asiat vaativat."

Hän sai heti odottamattoman varman vastineen:

"Olen valmis pahimpaan, kenraali", sanoi Nicholas Ratcliffe puristaen lujasti kenraalin kättä omassaan. "Se tahtoo sanoa, eteen kaiken voitavani. Olen taitava ja kylmäverinen pyssymies. Luotatteko minuun?"

Hänen äänensä vapisi mielenliikutuksesta. Kenraali Roscoe tuijotti häneen herkeämättä.

"Voinko luottaa teihin?" kysyi hän vain.

Molemmat miehet vaihtoivat merkitsevän katseen.

"Kautta elämäni, kenraali."

Kenraali Roscoe laski kätensä nuoren miehen olalle.

"Niinkö", sanoi hän raskaasti huoaten. "Niinpä se sitten on päätetty.

Annan teidän tehtäväksenne pitää huolta tyttärestäni."

"Selvä on, kenraali", vastasi Nick iloisesti.

Pystyssä päin astui hän ovea kohti. Mutta siinä hän pysähtyi ja kääntyi takaisin.

"Olkaa hyvä ja ilmottakaa miss Roscoelle, että olette asettanut minut sijaiseksenne, kenraali", sanoi hän. "Sanokaa hänelle ettei hänen tarvitse pelätä. En ole mikään susi, vaikka siltä näytänkin."

Hänen äänensävyssään oli puoleksi leikkiä, puoleksi totta, ja odottamatta vastausta aukasi hän oven.

"Menen takaisin kanuunien luo", sanoi hän poistuen eteiseen ja viheltäen jotakin iloista laulunpätkää.