Читать книгу Kotkan tie - Ethel M. Dell - Страница 7

Sisällysluettelo

Hirmunäky.

Oli aivan pimeätä, kun Muriel heräsi ja kuuli sakaalin hirveän ulvonnan. Hän hypähti ylös viluisena ja kauhuissaan.

Heti tarttui lämmin käsi hänen käteensä ja Nick'in ääni sanoi:

"Ei ole mitään vaaraa. Minä olen luonanne. Aurinko nousee aivan heti.

Onko teidän nälkä?"

Tytön oli kova nälkä ja Nick antoi hänen käteensä kaurakakun. Syötyään tunsi Muriel rohkaistuvansa.

"Vieläkö teidän on kylmä?" kysyi Nick. "Ojentakaa minulle kätenne."

Ne tuntuivat vielä aivan kylmiltä ja Nick lämmitti niitä rintaansa vasten.

"Teidän tulee kylmä", kuiskasi tyttö.

Mutta upseeri vain nauraen painoi hänen käsiään paljasta ihoaan vasten.

"Kylmä ei minuun koske", sanoi hän. "Sitäpaitsi palelette te siksi, että nukuitte, mutta minä olen ollut valveilla."

Murieliä ihmetytti. Hän ei enää ollut vihoissaan eikä pelännyt Nick Ratcliffeä siinä hetkessä. Vaikkei hän koskaan voisikaan unohtaa tai antaa anteeksi kapteeni Ratcliffen petosta, oli tämä nyt kuitenkin hänen ainoa suojeliansa tässä erämaassa. Sitäpaitsi oli hänessä jotakin rauhottavaa. Vasten tahtoaan turvautui tyttö häneen.

"Ettekö ole lainkaan nukkunut?" kysyi tyttö. "Miten jaksoitte pysyä valveilla?"

Nick ei vastannut. Hän nauroi kuin jollekin kepposelle. Muriel ei käsittänyt, miten tuo mies taisi nauraa hänen itsensä ollessa lohduton.

Sitten veti tyttö kätensä pois vakuuttaen niiden jo lämminneen.

"Tahtoisin puhua kanssanne", sanoi Muriel tyynesti. "Tehän, kapteeni Ratcliffe, kyllä johdatte tätä retkeilyä, mutta minun mielestäni tulee teidän kertoa minullekin aikeenne."

"Kutsukaa minua Nick'iksi. Se kuulostaa tutummalta. Mielelläni kerron teille aikeeni. Olemme tavallaan riippuvaiset olosuhteista, kuten ymmärtänette. Olemme kahdentoista peninkulman [Engl. peninkulma] päässä linnotuksesta. Ylt'ympäri vuoria vilisee alkuasukkaita. Ajattelin että lepäisimme tässä huomisen päivän ja jatkaisimme matkaamme ensi yönä. Vuoret tunnen mainiosti ja piilopaikkoja on runsaasti. Etenemme kyllä hitaasti, mutta toivon sentään lopulta tapaavamme kenraali Bassetin apujoukon matkalla eteläänpäin."

Muriel ihmetteli hänen itsetietoisia ja toivehikkaita ajatuksiaan. Olikohan Nick tosiaan niin pelvoton kuin näytti? Tyttö alkoi vähitellen uskoa, että hänen suojelijassaan oli jotakin yliluonnollista, jokin sisäinen vaisto, jota eivät muut huomanneet.

"Kannoitteko minua koko matkan?" kysyi tyttö.

"Kannoin."

"Miten se oli mahdollista?"

"Oh, te ette juuri paljoa painanut."

"Oletteko syönyt mitään?" kysyi tyttö hetken perästä.

"Enpä juuri", vastasi Nick. "Olen tupakoinut. Onpa kumma, ettette ole sitä huomannut."

Muriel kävi yhä rohkeammaksi. Ei tuo mies ollutkaan niin vaarallinen kuin näytti.

"Onko syömisestä ja tupakoimisesta hyötyä?"

"Tupakoimisesta on enemmän hyötyä", vastasi Nick. "Tahdotteko koettaa?"

Muriel pudisti päätään.

"En usko sitä", sanoi hän.

"Mitä ette usko?"

Mutta tyttö ei selittänyt tarkotustaan. Häntä pelotti taasen. Kapteeni

Ratcliffe oli hänkin vaiti. Ellei hänen käsivartensa olisi niin lujasti

kietoutunut tyttösen vyötäisille, olisi tämä luullut hänen nukkuneen.

Hiljaisuus alkoi jo tuntua painostavalta, kun Nick äkkiä huudahti:

"Katsokaahan, aurinko nousee."

Heidän yllään oli jo valoista. Muriel huoahti helpotuksesta ja katsahti kumppaniinsa.

Nick istui nojaten päätään käteensä ja tuijotti etäisyyteen. Hänen kasvonsa näyttivät vanhuksen kasvoilta.

Tyttö tunsi epämääräistä pelkoa katsoessaan häneen. Oli jotakin yliluonnollista hänen asennossaan.

"Nick", sanoi tyttö epäröiden.

Upseeri kääntyi heti ja hymyili koko kasvoillaan.

"Hyvää huomenta", sanoi hän kevyesti. "Ajattelin juuri miten ihanalta mahtaisi tuntua kylpeminen tuossa joessa. Meidänhän täytyy keksiä itsellemme jotakin ajanvietettä. Kenties peseydytte te ensinnä?"

Tytön äskeinen levottomuus ei vielä ollut täysin haihtunut, mutta hän katsoi sentään parhaaksi totella Nickiä ja asteli hiljalleen joen partaalle.

Aurinko valaisi jo vuorten uomia ja joki välkkyili helmikirkkaana. Oli suloista ja virkistävää valella käsiään ja kasvojaan kylmällä vedellä. Muriel unohtui katselemaan pulppuavaa, läpikuultavan kirkasta vettä. Se ikäänkuin tyynnytti ja lohdutti hänen surujen murtamaa mieltään.

Jos hän olisi voinut rukoilla, olisi hän niin tehnyt, mutta eihän hänellä ollut enää mitään rukoiltavaa, ajatteli tyttö. Hän vaipui sentään polvilleen ja kätki kasvot käsiinsä. Ajatukset liitelivät rakastetun isän luo, eikä hän vielä ymmärtänyt häntä ainaiseksi kadottaneensa.

Hän unohti Nick Ratcliffen, unohti koko maailman. Pää tuntui niin raskaalta. Hän nojautui vuorenseinämään ja sulki silmänsä. Hän oli juuri nukkumaisillaan kohisevan joen kehtolauluun, kun äkkiä vaistomaisesti tunsi vaaran lähestyvän.

Muriel katsahti ylös ja hypähti samassa seisoalleen. Aivan lähellä itseään huomasi hän pitkän, tumman alkuasukkaan. Tämä läheni häntä hiipivin askelin. Tyttö koetti huutaa mutta kauhu jäykisti hänet sanattomaksi. Jäinen kylmyys levisi koko hänen ruumiiseensa.

Vihollinen pysähtyi hetkeksi päästyään tytön luokse ja ojensi käärmemäisin elein pitkän käsivartensa tarttuakseen häneen. Tytön kauhu oli rajaton. Hievahtamatta paikaltaan odotti hän miehen käden kosketusta ruumiissaan.

Samassa livahti jotakin hänen ohitseen. Notkeana kuin pantteri heittäytyi joku mies vihollisen kimppuun. Syntyi raju taistelu. Muriel kuuli kuin unessa tukahutetun huudon ja teräksen kalskahtavan kiveen. Molemmat olennot kieppuivat toinen toisensa päällä taistellen elämästä ja kuolemasta. Kuin kaksi pahaa henkeä kamppailivat he hetkeksikään päästämättä toisiaan.

Muriel ei muistanut, miten kauan kesti ennenkuin hän ymmärsi toisen noista kahdesta olevan kapteeni Ratcliffen. Kuin halvautuneena seurasi hän molempien taistelevien jokaista liikettä. Sisimmässään tunsi hän hirvittävää tuskaa…

Vihdoin näki hän Nick'in kumartuvan vihollisensa ylitse ja samassa muistui hänen mieleensä eräs kuva, jonka hän joskus oli nähnyt ja joka kuvasi pimeyden ruhtinasta erämaassa.

Polvillaan kaatuneen intialaisen päällä kiersi Nick luisevat sormensa tämän kurkun ympäri ja puristi hänet vitkaan, kylmäverisesti.

"Kuole koira", sähisi Nick purren hampaillaan alahuultaan, niin että punaisia veripisaroita valui uhrin kaulalle.

"Antakaa minulle tuo veitsi", sanoi hän yht'äkkiä.

Veitsi oli aivan tytön jalkojen luona. Hän olisi voinut potkaista sen Nickille, jos olisi tahtonut, mutta koko hänen olentonsa vastusti sellaista tekoa. Hän koetti puhua, koetti rukoilla uhri-raukalle armahdusta, mutta hän ei saanut sanaa suustaan. Hänen täytyi vain seisoa paikallaan ja katsella tuota hirvittävää näytelmää.

Hän näki nyt Nick'in hellittävän toisen kätensä vihollisen kurkusta ja ojentavan toisen veistä ottaakseen. Hänen silmissään alkoi pimetä, mutta vielä näki hän kuin unessa Nick'in iskevän kotkan tavoin saaliiseensa, säälimättömänä, voimakkaana ja kauhua herättävänä. Hän näki tuon toisen vääristyneet kasvot, näki hänen silmänsä pullistuvan kuopistaan, näki ruumiin nytkähtelevän kuolonkamppailussa. Sitten hän näki Nick'in ojentavan jotain välkkyvää esinettä ja aseen laskeutuvan…

Huudahtaen aikoi tyttö paeta.

Mutta samassa musteni maailma hänen silmissään ja hän vaipui maahan.