Читать книгу Kotkan tie - Ethel M. Dell - Страница 5

Sisällysluettelo

Kaksi tahtoa taistelee.

Taasen kuului ammuntaa linnotuksen alapuolella olevasta laaksosta. Muriel Roscoe peitti väristen kasvonsa käsillään. Valoisa, rauhallinen kouluaika Englannissa oli hänestä kuin unta vain. Siitä oli ainoastaan kaksi vuotta, mutta hän tiesi sillä ajalla niin muuttuneensa, että hän oli kuin aivan toinen ihminen. Siihen aikaan oli hän ollut iloinen, huoleton tyttönen, jolla oli herkkä ja tuntehikas mieli. Urheilu ja leikit olivat hänen mieliharrastuksiaan ja yleensä oli hänelle ollut opiskeleminen varsin helppoa. Ajatellessaan menneitä vuosia unohti hän sentään olleensa sangen huimapäinen ja hartaasti halanneensa seikkailuihin; miten ikävöiden olikaan hän odottanut sitä päivää, jolloin pääsisi isänsä luo, tuonne ihmeelliseen, kiehtovaan Intiaan, joka hänen mielikuvituksessaan muodostui paratiisiksi. Äidistään hän ei mitään tiennyt, sillä äiti oli kuollut tyttären maailmaan tullessa. Isä oli hänen kaikkensa. Ja kun isä sitten, saatuaan lyhyen loman, saapui häntä hakemaan ja vei hänet muassaan kauas vieraaseen maahan, tunsi hän itsensä täysin onnelliseksi.

Mutta kun sitten huvi- ja juhlakausi tuli, ei se saanutkaan häntä pyörteisiinsä temmattua. Enemmän kuin tanssiaiset ja juhlat huvitti häntä isän seurassa oleskeleminen, ja pian pysyi hän poissa kaikista huveista, joihin ei isäkään voinut ottaa osaa. Muriel ratsasti ja miekkaili isänsä kanssa, hänestä tuli isän ainainen seuralainen. Isä otti hänet mukaansa kaikille tarkastusmatkoilleen, jotka tytön mielestä olivat hauskoja huvimatkoja ja joista hän nautti lapsen tavoin.

Siksipä oli hän isänsä kanssa rajavuorilla nytkin, kun kapina puhkesi ja uhkasi tuhota heidät kaikki.

Kukaan ei aavistanut vakavia selkkauksia olevan tulossa. Oli ilmotettu mielten olevan kuohuksissa näissä seuduissa ja kenraali Roscoe oli saanut tehtäväkseen ottaa selkoa asiasta ja jonkun verran pelottaa alkuasukkaita. Matkallaan linnotuksesta toiseen ei hän tavannut missään pienintäkään vastarintaa. Kaikki kävi odottamattoman hyvin. Sitten yht'äkkiä, kun hänen tarkastusmatkansa juuri oli päättymäisillään ja hän aikoi lähteä vuoristosta paluumatkalle, tapahtui jotakin vallan odottamatonta. Se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta.

Useita alkuasukasheimoja ryntäsi yht'äkkiä etelästäpäin katkaisten paluutien. Ne piirittivät hänet ja pakottivat peräytymään erääseen vuorilinnotukseen. Pian huomasi kenraali yleisen kapinan puhjenneen ja että taistelu tulisi olemaan hänen joukolleen sangen epäedullinen.

Muutamia harvoja upseereja lukuunottamatta oli hänellä seurueessaan vain alkuasukkaita ja näiden joukossa huomasi hän olevan pettureita. Tästä huolimatta eristäytyi hän joukkoineen linnotukseen toivoen kestävänsä kunnes apu ehtisi perille.

Sähkösanomalangat olivat katkaistut ja linnotuksesta lähtevät viestinviejät eivät onnistuneet murtautumaan vihollisten rivien lävitse. Näytti mahdottomalta saada viestiä piirityksestä toisille asemille. Mutta usean päivän kuluttua näkyi vihdoin ulkoapäin elonmerkkejä. Kiven ympärille sidottu kirje heitettiin eräänä yönä linnotuksen pihalle. Tiedot piirityksestä olivat saapuneet Peschavariin, kenraali Basset oli heti koonnut apujoukon ja oli jo matkalla vuoristoon.

Tämä uutinen rohkaisi pientä, piiritettyä joukkoa ja jonkun aikaa uskoivat he jo varmaan pelastukseen. Mutta vähitellen selveni kenraali Roscoelle, etteivät apujoukot ehtisi kyllin ajoissa perille. Vesivarasto väheni yhä ja ruokavarat olivat jo liian pienet. Monet olivat haavottuneet. Valkoihoisia oli enää neljä miestä, kenraali niihin luettuna, ja alkuasukkaat tappoivat toisen toisensa perästä.

Kaiken tämän oli Muriel Roscoe kestänyt fyysillisesti ehyenä, mutta moraalisesti murtuneena ja tuskien raatelemana. Maatessaan vuoteellaan liikkumattomana ja jännitetyin hermoin kuunnellessaan etäältä ampumista ja sotahuutoja, tuntui hänestä kuin sitä jatkuisi jatkumistaan loppumattomiin.

Hetken kuluttua kuuli hän iloisen äänen hyräilevän. Miehekkäät, rauhalliset askeleet lähestyivät ovea.

Muriel pidätti hengitystään, kun ovelle kolkutettiin. Hän tiesi, kuka tulija oli, mutta hänen oli mahdoton käskeä häntä sisälle. Hänet valtasi äkillinen pelko, hän ei voinut puhua eikä liikkua.

Kolkutus ei uudistunut, mutta ovi avautui ja Nick Ratcliffe seisoi kynnyksellä. Lampun valo osui suoraan hänen kummallisille, älykkäille kasvoilleen. Oli mahdoton sanoa, mitä hänen mielessään liikkui.

"Saanko tulla sisälle, miss Roscoe", kysyi hän.

Kuullessaan hänen äänensä loi Muriel häneen pelästyneen, epätoivoisen katseen. Odottamatta vastausta astui Nick huoneeseen ja sulki oven.

Nähdessään riisilautasen huudahti hän:

"Kylläpä teillä on oivallinen ateria meidän oloihimme nähden."

Hänen tyyni ja luonteva käytöksensä palautti tyttösen järkiinsä. Tämä kohottautui istumaan ja sanoi kylmästi:

"Olkaa hyvä ja syökää, jos mielenne tekee."

Nick käänsihe selin pöytään.

"Älkää johtako minua kiusaukseen", sanoi hän. "Tänään on minun paastopäiväni. Paastoan tullakseni paremmaksi, ymmärrättekö? Miksi ette te syö? Vai koetatteko tekin parantua paastoamisella?"

Hän katsoi tyttöä veitikkamaisesti vilkkuvin silmin. Sitten istahti hän samalle tuolille, jolla kenraali Roscoe tunti sitten oli istunut.

"Kuulkaahan", sanoi hän, "teidän ei pitäisi nauttia opiumia. Olitte niin rohkea ja urhokas ja nyt ovat hermonne aivan pilalla."

Nick puhui isällisen nuhtelevalla äänellä. Muriel katseli häntä eikä voinut lainkaan ymmärtää, että hän oli saattanut luulla kapteeni Ratcliffeä nuoreksi ja ajattelemattomaksi. Miltei tahtomattaan alkoi hän puolustautua:

"En voi sille mitään. Minun täytyy nauttia jotakin, sillä en voi lainkaan nukkua. Makaan vain ja kuuntelen taistelun melskettä."

Ääni vapisi ja tyttö käänsi kasvonsa poispäin. Nick'in äänettömyys pahotti hänen mieltään. Hetkisen kuluttua alkoi Nick puhua aivan toisista asioista:

"Kuulkaahan, minulla on teille asiaa. En lainkaan tiedä, mitä minusta ajattelette. Luulen, ettette pidä minusta, mutta ettehän ainakaan pelkää minua? Tiedätte voivanne luottaa minuun."

"Isäni käski minun luottamaan teihin."

Nick nyökäytti päätään, ikäänkuin ei olisi huomannut sanojen tarkotusta.

"Niin, isänne tuntee minut. Aijotteko siis antautua minun suojelukseeni, koska isänne on niin käskenyt?"

Nick puhui hymyillen, mutta Muriel tunsi jäätävää kylmyyttä sydämessään. Mitä hän mahtoikaan tarkottaa?

"En tiedä", sanoi tyttö. "Eihän minun ajatukseni tässä mitään merkinne."

"Kyllä, varmasti. Miss Roscoe, oletteko valmis jättämään linnotuksen ja salapuvussa pakenemaan kanssani? Olen suunnitellut kaiken, se tulee tapahtumaan varsin helposti. Minun ei tarvinne sanoa, että isänne on tähän suostunut."

Muriel muisti isänsä sanat, mutta kuitenkin värisi hän kauhusta kuullessaan Ratcliffen puhuvan paosta niin tyynesti ja kylmäverisesti. Samalla tavoin olisi Nick luultavasti pyytänyt häntä kanssaan kävelylle.

Oliko mahdollista, ajatteli tyttö, että hänen isänsä oli hyväksynyt näin vaarallisen aikomuksen? Sitäkö hän siis äsken oli tarkottanut?

Vavisten hypähti hän ylös.

"Se on mahdotonta", huudahti hän. "Sitä en voi tehdä. Olkaa hyvä ja jättäkää minut."

Hänen äänensä kuulosti pelästyneen lapsen rukoukselta, mutta Nick'iin se ei mitään vaikuttanut.

"Suokaa anteeksi", sanoi hän "teillä ei ole valitsemisen varaa. Minä tarjoan teille vapautuksen, vaikkette te sitä ymmärrä."

Vihaisena vastasi tyttö:

"Miten voitte kutsua sitä vapautukseksi? Tiedätte vallan hyvin, ettei pakomme tulisi onnistumaan. Meidät vangittaisiin ja surmattaisiin."

"Suokaa anteeksi", sanoi Nick taasen hillityllä äänellä. "Me emme joudu vangiksi. Voitte tietenkin antaa kieltävän vastauksen ehdotukseeni, mutta siitä huolimatta teen kaikkeni pelastaakseni teidät. Pelastumisen mahdollisuus on vain silloin pienempi. Toivon, ettette kieltäydy."

Nickin puhe rauhotti tyttöä. Ensi pelästyksessään oli hän melkein luullut Nickin väkisin vievän hänet muassaan. Hän huomasi erehtyneensä, mutta tuossa nuoressa upseerissa oli jotakin, joka pakotti hänet olemaan varuillaan, jottei tämä yht'äkkiä häntä yllättäisi.

Tyttönen vaipui tuolille ja peitti kasvonsa käsillään.

"Olkaa ystävällinen ja menkää. Olen niin väsynyt."

Ratcliffe ei hievahtanut paikaltaan. Hän katseli vain tytön toivottomuutta ilmaisevaa asentoa.

Pieni pöytäkello löi samassa. Muriel nosti päätään.

Nick kumartui ja otti tytön käden omaansa.

"Antakaa minun päättää puolestanne, älkääkä pelätkö. Kerron teille aikeistani. Keino on niin yksinkertainen, että pakomme täytyy onnistua. Heti kuun laskettua jätämme linnotuksen. Minulla on teille sopiva puku, joka kätkee näkyvistä kasvonne ja hiuksenne. Ja itseni teen niin täydelleen alkuasukkaan näköiseksi, ettei parhain ystävänikään minua tuntisi. Vihollisemme kokoavat haavottuneensa pimeän tultua ja silloin minä kannan teitä olallani, kuin kuljettaisin kuollutta omaistani. Eihän teillä liene mitään sitä vastaan, että olette olevinanne minun kuollut omaiseni?"

Nick purskahti nauramaan, mutta vaikeni heti huomatessaan tytön vapisevan.

"Siinä kaikki", sanoi hän. "Meillä ei siis ole mitään vaaraa. Pimeässä ei kukaan huomaa petostamme. Minähän olen keltainen kuin kiinalainen. Huomisaamuna olemme jo kaukana täältä ja minä kyllä löydän oikean tien."

Muriel katsoi häneen inhoten. Hän koetti kaikin voiminsa vastustaa

Nickiä.

"En tahdo paeta, kapteeni Ratcliffe", sanoi hän epätoivoisena. "Paetkaa yksin, jos tahdotte. Ei mikään mahti maailmassa voi pakottaa minua jättämään isääni."

Nickiin tämä puhe ei mitään vaikuttanut.

"Olisitte ehkä oikeassa, jos teidän täällä olonne voisi pienimmälläkin tavalla hyödyttää isäänne", vastasi hän totisena. "Ymmärrän hyvin, miltä teistä tuntuu, mutta teidän asemassanne olevasta naisesta on vain huolta ja vastuksia tällaisessa tilanteessa. Teidän täytyy ymmärtää, että nyt teette isällenne parhaimman palveluksen jättämällä hänet. Hän on niin äärettömästi huolissaan teistä. Juuri hänen tähtensä täytyy teidän seurata minua. Se on ainoa keino, jolla voitte häntä hyödyttää."

Nick Ratcliffen äänessä oli käskevä sävy, mutta se ei enää tehnyt

Murieliin vaikutusta. Tyttö oli jo voittanut pelkonsa häneen.

"En aio antaa pakottaa itseäni enkä lähteä isäni luota."

Ratcliffe katseli häneen omituinen välke silmissään ja tyttö tunsi vaistomaisesti, että Nick oli hänet voittanut.

Hän odotti nyt upseerin poistuvan, mutta tämä meni vain ovelle asti, avasi sen ja katseli pimeään eteiseen.

Hermot jännittyneinä odotti tyttö, mitä tuleman piti. Yht'äkkiä kuului eteisestä askelia ja kuiskausta, ja Nick astui syrjään. Kenraalin palvelija tuli sisälle kädessään tarjotin, jossa oli lasillinen jotakin tummaa nestettä. Palvelija asetti tarjottimen pöydälle ja sanoi kenraali Roscoen lähettäneen tyttärelleen terveisiä ja käskyn, että tämä nauttisi juoman ja menisi sitten levolle.

Muriel katsoi miestä kummastuneena. Tällaista ei ollut koskaan ennen tapahtunut, mutta muistaessaan isän huolestuneet kyselyt hänen terveytensä suhteen, luuli hän ymmärtävänsä isän tarkotuksen. Mutta ihmeelliseltä sittekin tuntui, että isä lähetti hänelle opiumia.

"Tervehtikää isääni", sanoi hän palvelijalle, "ja sanokaa, että juon sen, ellen muuten saata nukkua."

Palvelija poistui kumartaen. Tytön mielipahaksi jäi Nick vielä huoneeseen.

"Miss Roscoe", sanoi hän omituisesti, "älkää juoko tuota myrkkyä. Isänne teki sangen pahoin lähettäessään sitä teille. Antakaa lasi minulle."

Tyttö katsoi häneen suuttuneena.

"Isäni ymmärtää kai paremmin kuin te, mitä minun tulee tehdä."

Nick kohautti olkapäitään. "Kuka tahansa voi sanoa teille, miten vahingollista tuon myrkyn nauttiminen on. Olkaa järkevä ja älkää sitä nauttiko."

Nick astui askeleen pöytää kohti, mutta tyttö otti lasin käteensä.

"En enää suvaitse, että te sekaannutte minun asioihini. Teen kuten isäni tahtoo."

Nick oli häntä pelottanut, mutta hänpä näyttäisi, ettei tuo mies sillä mitään voittanut. Hän maistoi juomaa, mutta taasen valtasi hänet epäily, oliko isä tosiaankin käskenyt hänen juomaan koko lasillisen.

Tyttösen viedessä lasin huulilleen katsoi Nick häneen hievahtamatta, mutta kun tyttö keskeytti juontansa, hypähti hän yht'äkkiä hänen eteensä.

Muriel luuli ensin hänen tarkotuksensa olevan siepata lasin käteensä, mutta seuraavana hetkenä ymmärsi hän, miten salakavalasti ja viekkaasti Nick oli häntä kohtaan käyttäytynyt. Kietoen kätensä lujasti hänen ympärilleen, pakotti kapteeni Ratcliffe hänen juomaan lasin pohjaan asti. Vastarinta oli aivan hyödytön.

Tytön juotua opiumin viime pisaraan, päästi Nick otteensa ja kääntyi äkkiä poispäin. Muriel hypähti ylös kauhusta väristen.

Mitä sitten tapahtui, tuntui hänestä jälkeenpäin unennäöltä. Nick asetti hänet pitkälleen sohvalle ja piti häntä siinä asennossa, vaikka hän ponnisteli täysin voimin irti päästäkseen. Nick puhui hänelle jotakin, hänen pelkonsa hälveni vähitellen, katse kävi yhä hämärämmäksi ja lopulta hän ei enää tuntenut eikä nähnyt mitään.

Puoli tuntia tämän jälkeen kannettiin hänet linnotuksesta. Matkan suuntana oli vuoristo ja kantaja oli Nicholas Ratcliffe, koko rykmentin suurin ilveilijä ja pilaniekka, jota toverit ylipäänsä pitivät parantumattoman kevytmielisenä kujeilijana.

Yö oli pimeä ja ylt'ympäri väijyivät hirveät vaarat, mutta nuori upseeri asteli taakkoinensa tyynenä ja pelottomana. Verenhimoisten vihollisten rivien lävitse kulki tuo uhkarohkea sotilas kevyin ja varmoin askelin urheasti uhmaten kuolemaa.