Читать книгу Kotkan tie - Ethel M. Dell - Страница 6

Sisällysluettelo

Kyyneleitä.

Kun Muriel Roscoe heräsi tietoisuuteen, tunsi hän kuin palanneensa pitkältä ja äärettömän rasittavalta matkalta. Häntä väsytti niin kovin, että tuskin jaksoi silmiään avata, mutta hän tunsi vaalivien käsien hellävaroen pitelevän itseään ja vaistomaisesti tiesi hän myös jonkun herkeämättä huolehtivan itsestään. Mutta kuka tuo jokin oli, sitä ei hän jaksanut ajatella.

Vähitellen häipyivät usvat ja väsymystä seurasi suloinen raukeus, joka oli kuin lepoa uupuneille hermoille.

Yht'äkkiä nuo varovat kädet, jotka äsken niin lempeästi ja hyväillen vaalivat häntä, alkoivat valella hänen kasvojaan kylmällä vedellä. Tyttö heräsi vastahakoisesti.

"Älkää, älkää", pyysi tyttö. "Olen niin väsynyt. Tahdon nukkua."

"Pikku raukka", puhui lempeä ääni, "ymmärrän, että tahtoisitte nukkua, mutta teidän täytyy jo herätä."

Vasten tahtoaan avasi Muriel hitaasti silmänsä.

Koskaan ei Nick Ratcliffe voinut unohtaa hänen katsettaan, niin syvä soima siinä kuvastui.

Ainoastaan hetkisen kesti tämä katse, sitten muuttuivat nuo tummat silmät ääretöntä kauhua ilmaiseviksi.

Kohottautuen käsiensä varaan änkytti tyttö:

"Missä minä olenkaan? Mitä… mitä olette te tehnyt minulle?"

Muriel loi pelästyneen katseen ympärilleen. Hän huomasi loikovansa sananjaloista tehdyllä vuoteella jossakin vuorenonkalossa. Takanaan oli korkea vuorenseinämä täynnä kummallisia syvennyksiä ja lohkeamia, jotka näyttivät petoeläinten turvapaikoilta. Aivan lähellä kohisi vuoripuro. Suuri yölepakko pyrähti samassa lentoon aivan hänen vierestään ja hän huudahti yhä kasvavan kauhun vallasta. Nick Ratcliffen käsi kiertyi suojaten hänen ympärilleen.

"Älkää pelätkö, teitä ei mikään vaara uhkaa", sanoi upseeri tyynesti.

Muriel työnsi inhoten luotaan hänen kätensä kuin myrkyllisen käärmeen.

"Älkää kajotko minuun", sanoi hän vavisten.

"Suokaa anteeksi. Tarkotin parastanne."

Ääni oli aivan rauhallinen. Muriel katseli häntä. Ratcliffe oli puettu eräänlaiseen pitkään, valkeaan vaippaan, joka peitti hänet päästä jalkoihin. Hänen sileäksiajellut keltahipiäiset kasvonsa näyttivät pelottavilta. Tytön mielestä oli hän aivan petolinnun näköinen.

Murielillä oli yllään samanlainen kaapu, mutta päähine puuttui.

Hän ymmärsi nyt, mitä oli tapahtunut. Nick oli antanut hänelle unijuomaa — häntä värisytti vieläkin muistaessaan opiumilasia — ja sitten kantanut hänet tänne tiedottomana. Isä oli jäänyt linnotukseen. Hän oli antanut suostumuksensa hänen poisviemiseensä ja uskonut hänet tuon miehen huostaan.

Ei, tuhatkertaisesti ei! Koko hänen olemuksensa kamppaili tuota ajatusta vastaan. Hänen isänsäkö olisi suostunut niin pelkurimaiseen ja raakaan tekoon. Hänkö olisi voinut erota tyttärestään sillä tavoin?

Kauhu lisäsi hänelle voimia. Hän syöksähti ylös ja aikoi paeta.

Vihollisen rivien lävitse hän tahtoi rientää jälleen isänsä luo.

Tapahtukoon sitten mitä tahansa, mutta kapteeni Ratcliffen käsiin hän

ei aikonut antautua.

Katsomatta tyttöön tarttui Nick hänen vaatteisiinsa. "Pyydän anteeksi", sanoi hän tyynesti "teidän on syötävä jotakin, ennenkun lähdette."

"Antakaa minun mennä", huusi tyttönen raivostuneena. "Miten uskallatte te minua pidättää?"

Nick istui liikkumatta ja piteli yhä kiinni tytön vaipasta. Tämä riuhtoi yhä päästäkseen irti, mutta lopulta heikkenivät voimat ja hän heittäytyi pitkälleen maahan epätoivon vallassa.

Nick päästi heti otteensa ja sanoi hiljaa:

"Älkää käyttäytykö tuolla tavoin. Se ei teitä lainkaan auta."

Hän istui selin tyttöön ja askarteli jotakin; tyttö istui kädet kasvoilla peläten hänen kosketustaan.

Hetken hiljaisuuden jälkeen sanoi Nick:

"Nyt te varmaan söisitte jotakin. Tässä on hieman keitettyä riisiä.

Saattepas nähdä, että teidän tulee sitten paljon parempi olla."

Pelko värisytti taasen tyttöä. Voisiko tuo mies pakottaa hänet syömäänkin vasten tahtoaan?

"Uskokaa minua", puhui Nick isällisen suojelevalla äänellä, "saatte nähdä, että syöminen tekee teille varsin hyvää. Teettehän minulle mieliksi."

Muriel katsoi häneen. Ratcliffe oli polvillaan hänen edessään pitäen kädessään riisillä peitettyä kaurakeksiä.

Tyttö peräytyi inhoten.

"En voi syödä", sanoi hän tukahtuneella äänellä. "Syökää itse.

Mieluummin vaikka kuolen."

"Syökää, Muriel."

Huolimatta tytön kauhistuneesta katseesta vei Nick ruuan hänen huulilleen. Jäntevillä kasvoilla oli käskevä ilme.

"Syökää", sanoi hän.

Vasten tahtoaan, itsetiedottomasti totteli tyttö. Jokainen suupala oli hänet tukahuttaa, mutta siitä huolimatta söi hän kaiken, sillä hän oli vakuutettu siitä, että ennemmin tai myöhemmin Nick kuitenkin hänet siihen pakottaisi.

Ihmeekseen huomasi Muriel, että Nick ei syönyt mitään, vaikka useampia kakkuja ja jonkun verran riisiäkin vielä oli jälellä.

"Voitteko jo paremmin?" kysyi Ratcliffe.

Tyttösen mieleen tuli äkkiä, että Nick'illä oli jotakin hänelle kerrottavaa, jonka vuoksi hän heti vastasi myöntävästi.

"Mistä on kysymys", huudahti hän hermostuneesti. "Mitä aiotte sanoa."

"Jotakin", sanoi Nick hetken kuluttua katsomatta häneen.

"Mitä? Sanokaa se heti. Koskeeko se isääni. Onko hän haavottunut?"

"Isänne kuoli eilen illalla, ennenkuin lähdimme linnotuksesta", vastasi

Nick hiljaa.

Tyttö huudahti tuskasta ja samassa oli Nick polvillaan hänen vieressään ja painoi häntä rintaansa vasten kuin pientä, lohdutonta lasta. Tyttö ei enää työntänyt häntä luotaan. Isku oli tullut niin äkkiarvaamatta, että se haihdutti hänen mielestään kaiken muun. Nick Ratcliffea hän ei nyt muistanutkaan, mutta hänellä oli kuitenkin tietoisuus jostakin ystävästä, joka oli häntä lähellä tällä kauhealla hetkellä.

Puhumatta sanaakaan piti Nick häntä sylissään hiljaa tuudittaen ja painoi hänen kasvojaan rintaansa vasten. Hänen omat kasvonsakin värisivät tuskasta.

Hetken kuluttua pyysi Muriel:

"Kertokaa minulle siitä."

"Se tapahtui heti taistelun alussa", kertoi tämä tyynellä ja vakavalla äänellä. "Luultavasti heti sen jälkeen kun hän läksi luotanne. Luoti osui rintaan aivan sydämen yläpuolelle. Emme voineet häntä auttaa. Hän tiesi itsekin kuolettavasti haavottuneensa. Luulen hänen odottaneen niin käyvän. Veimme hänet vartiohuoneeseen ja asetimme hänet vuoteelle. Juuri ennen kuolemaansa kadotti hän tajuntansa. Kun minä tulin hänen luokseen, oli hän jo tiedoton."

Murielia puistatti.

"Ja te ette kertonut sitä minulle", sanoi hän tuskan vallassa.

"Minun mielestäni oli parempi olla kertomatta", vastasi Nick lempeästi. "Te ette kuitenkaan olisi saanut nähdä häntä, sillä hän ei sitä tahtonut."

"Miksikä ei? Miksi ei hän sallinut minun tulla luokseen?"

Tytön ääni kalskahti taasen kovalta.

Hetken perästä sanoi Nick häneen katsomatta:

"Itsenne tähden."

"Oliko hänellä tuskia?"

"Oli tajuissaan ollessaan, mutta se kesti vain lyhyen hetken."

Muriel tuskin kuuli hänen sanojaan.

"Te veitte minut viekkaasti pois isäni luota hänen maatessaan kuolemaisillaan", sanoi hän. "Ettekö luule, että minun olisi ollut helpompi kaikki kestää, jos olisin tietänyt kaiken, jos olisin saanut nähdä hänet? Minulla oli oikeus siihen. Miten rohkenitte te kieltää sitä minulta? En anna sitä teille anteeksi milloinkaan, en milloinkaan."

Rajusti huudahtaen heittäytyi hän taasen maahan ja puhkesi itkuun. Nyyhkyttäen huusi hän isän nimeä, kuin olisi hän siten tahtonut palauttaa rakkaan vainajan henkiin.

Nick ei yrittänytkään häntä rauhottaa. Liikkumatta tuijotti hän vain eteensä, kunnes myrsky vähitellen itsestään tyyntyi.

Kun tyttö sitten sulasta väsymyksestä taukosi itkemästä, ei Nick

Ratcliffessa huomannut pienintäkään muutosta.

Vasta sitten kun tyttö kohottautui istumaan ja pyyhkäsi hiukset otsaltaan, kääntyi Nick ja ojensi hänelle pienen pikarin.

"Siinä on vain vettä", sanoi hän hiljaa. "Juokaa rahtunen."

Muriel otti pikarin, joi ja asettautui sitten pitkälleen sulkien silmänsä. Itkukohtausta seurasi polttava päänkivistys ja ruumiillinen väsymys.

Muutaman hetken kuluttua tunsi hän taasen Nick'in käsien kosketuksen, mutta hän ei jaksanut avata silmiään. Nick kostutti hellästi ja varovasti hänen kasvojaan, suori hiukset otsalta ja kohensi hänelle sananjaloista päänalaisen.

Sitten istuutui hän lähistölle vartoimaan tyttöstä, kunnes tämä surusta ja jännityksestä äärimmäisen väsyneenä vaipui syvään, rauhaiseen uneen, jota kesti useampia tunteja.