Читать книгу Kotkan tie - Ethel M. Dell - Страница 8

Sisällysluettelo

Itsensävoittaminen.

"Herätkää", sanoi Nick hiljaa. "Herätkää. Älkää pelätkö!"

Mutta Muriel käänsi kasvonsa pois syvään huoaten. Hän muisti äskeisen tapahtuman eikä tahtonut havahtua.

"Avatkaa silmänne, Muriel", pyysi Nick yhä. "Kaikki vaara on jo ohitse."

Tyttö totteli vavisten. Hän makasi taasen sananjalkavuoteellaan ja Nick oli kumartunut hänen ylitsensä katsoen häntä omituisilla säteilevillä silmillään. Muriel huomasi syvän haavan hänen alahuulessaan ja kauhistui taasen. Miten julmalta näyttikään Nick hänestä äsken tappaessaan alkuasukasta.

"Menkää matkoihinne! Menkää!" pyysi tyttö. "Antakaa minun kuolla!"

"Menen kyllä, jos ensin juotte tämän", vastasi Nick vieden pikarin hänen huulilleen. "Siinä on vain konjakkia ja vettä."

Muriel otti pikarin ja Nick poistui. Tyttö kuunteli hänen askeleitaan ja niiden tauottua tyhjensi pikarin sisällön.

Juotuaan lääkkeen tunsi hän heti voivansa paremmin, mutta ei jaksanut vielä kohottautua istumaan.

Maatessaan siinä kuuli hän vain joen kohinan ja näki vuorenseinämän, jonka takana äskeinen hirmunäytelmä tapahtui.

Vaikka häntä hirvitti ajatus, että intialaisen ruumis ehkä vieläkin oli siellä, rohkaisi hän itsensä ja nousi ylös. Hän ei voinut enää jäädä tänne. Miten hänen kävisikään, tahtoi hän sittekin lähteä. Jos Nick pidättäisi häntä väkivalloin, tulisi hän varmaan hulluksi, ajatteli Muriel.

Helpotuksen huokaus pääsi häneltä, kun Nick'ia ei näkynyt lähettyvillä. Jonkun metrin päässä huomasi hän sentään kumppaninsa makaavan suullaan maassa kasvot käsiin painettuna. Hän säikähti, mutta Nick ei näyttänyt huomaavan häntä. Hän aikoi hiipiä hiljaa hänen ohitseen, mutta jokin esti hänet siitä viime hetkessä. Miksi makasi Nick tuossa? Oliko hän haavottunut? Oliko hän pyörtynyt tai ehkäpä kuollut?

Hän voitti pakenemisenhalunsa ja lähestyi Nick'ia.

"Nick", kuiskasi hän.

Tämä ei liikahtanut.

"Nick", toisti tyttö taasen kumartuen hänen ylitseen ja koskettaen häntä.

Nick kääntyi häneen päin.

"Tekö se olettekin, Muriel?" änkytti hän. "Suokaa anteeksi, minä… minä voin hieman pahoin. Kyllä se pian menee ohitse. Olkaa hyvä ja menkää tuonne takaisin."

Nick vaikeni. Kädet puristuivat nyrkkiin kuin olisi hän tuntenut ruumiillista kipua.

Muriel katseli häntä. Nyt olisi hänellä erinomainen tilaisuus paeta jos tahtoi. Mutta pakoajatukset oli hän jo jättänyt.

"Mikä teidän on?" kysyi hän ujosti. "Voinko minä auttaa teitä?"

Yht'äkkiä selveni hänelle, mitä Nick Ratcliffe oli vailla. Se ajatus iski hänen mieleensä kuin jokin ilmestys taivaasta ja hän riensi nopeasti heidän leiripaikalleen.

Vajaan minuutin kuluttua tuli hän takaisin ja kumartui Nick'in puoleen kädessä palanen kaurakakkua.

"Tätäkö olitte vailla?" kysyi hän varmalla äänellä.

Nick käänsi kasvonsa pois. Hänessä näkyi riehuvan sisäinen taistelu.

Sitten sanoi hän epäselvästi:

"Ei, viekää se pois. Juon vähän vettä ja onhan minulla vielä tupakkaakin jälellä."

Muriel käsitti hänen sanansa, vaikka niitä tuskin kuului. Hän laski tarmokkaasti kätensä Nick'in käsivarrelle.

"Teidän täytyy syödä tämä", sanoi hän vakavasti. "Kuuletteko? Tehän olette aivan nälkiintynyt, se olisi minun pitänyt jo ennemmin huomata."

Nick nauroi, mutta nauru ei kuulostanut luonnolliselta.

"En ole lainkaan nälkiintynyt", sanoi hän kohottautuen istumaan. "Luuletteko, että suostuisin syömään teidän huomisen aamiaisenne, päivällisenne ja iltasenne?"

"Teidän täytyy", sanoi tyttö.

"Täytyykö minun?" kysyi Ratcliffe ihmeissään.

"Täytyy", sanoi Muriel kiihkeästi. "Miksi koetatte pettää minua?

Näenhän minä silmilläni teidän tilanne!"

Nick nousi ylös. Tässä tilanteessa oli jotakin, joka esti hänet vastaamasta tavalliseen huolettomaan tapaansa, mutta kakkua hän ei aikonut syödä.

"Voin jo paremmin", sanoi hän. "Tulkaa, menkäämme takaisin leiripaikallemme."

Muriel epäröi hetkisen.

"Kas tässä", sanoi hän taasen. "Olen jakanut leivän. Syökää edes tämä. On mieletöntä näännyttää itseään tuolla tavoin. Olisihan siinä tapauksessa yhtä hyvä, jos olisimme jääneet linnotukseen."

Se asia täytyi myöntää todeksi. Nick otti leivän ja alkoi syödä ihmetellen itsekseen omaa myöntyväisyyttään.

Kun jälellä oli enää pieni palanen, katsahti Nick tyttöön.

"Näyttäkää, miten paljon säästitte itsellenne?"

Muriel naurahti hermostuneesti kääntyen poispäin.

Nick tarttui kiivaasti hänen käteensä.

"Ettehän tarkottane…", alkoi hän, mutta vaikeni samassa katsoen tyttöön värähtelevin katsein.

Pelästyneenä loittoni tyttö.

"Jumala yksin tiennee, miksi sen teitte", sanoi hän koettaen turhaan puhua tyynesti. "Ette tehneet sitä itsenne tähden, ja minulla ei ole kyllin rohkeutta uskoakseni, että se olisi tapahtunut minun tähteni."

Ääni petti hänet ja hän astui muutaman askeleen etemmä.

Mutta Muriel seurasi häntä. Tytössä oli herännyt omituinen edesvastuun vaisto, joka tukahutti hänen vastenmielisyytensä.

"Nick", sanoi hän, "te tarvitsette lepoa. Menettekö nukkumaan, jos minä sillävälin valvon?"

Nick pudisti päätään.

"Mutta teidän täytyy se tehdä. Voinhan herättää teidät, jos jotakin tapahtuisi."

"Te ette uskaltaisi" vastasi Nick.

"Merkitsevätkö sananne sitä, että ette luota minuun?" kysyi Muriel.

"Ei, ei suinkaan. Mutta tehän pelästyitte äsken niin että pyörryitte. Se voisi tapahtua toisenkin kerran. Luulen tuon miehen olleen vaanimassa kenraali Bassetin etujoukkoja. Tuollaisia vakoojia voi olla useampiakin. Siksi en äsken uskaltanut ampua."

Muriel koetti malttaa mieltänsä ja vastasi: "Eihän vaara suinkaan pienene, vaikka olette valveillakin. Olkaa järkevä. Minä teen parhaani."

Hänen äänessään oli rukoileva sävy ja Nick antoi äkkiä perään.

Hän meni heti takaisin heidän piilopaikkaansa ja heittäytyi vuoteelle, jonka hän oli Murielia varten tehnyt.

Muriel, joka ei ollut odottanut hänen noin pian myöntyvän, jäi kummastuneena katselemaan häntä epätietoisena, mitä tehdä.

Hetken kuluttua käänsi Nick päätään ja sanoi: "Jäättekö luokseni,

Muriel?"

"Luonnollisesti", vastasi tämä tuntien samaista edesvastuuntunnetta kuin äskenkin.

Nick mutisi jotakin itsekseen ja käänteli rauhattomana itseään. Muriel ymmärsi heti, mitä hän tahtoi, mutta pelko esti häntä antamasta perään. Hän pysytteli, joskin vastenmielisesti, Nick'in vieressä, mutta aivan lähelle hänen oli mahdoton siirtyä, niin tahraiselta Nick hänestä tuntui.

Nick o!i vaiti. Hän makasi hievahtamatta ja näytti tuskin hengittävän. Muriel huomasi, ettei Nick siten voisi levätä. Eikä hän koettanutkaan nukkua.

Tuskan vallassa väänteli Muriel käsiään. Järki sanoi hänelle, että

Nick'in oli mahdoton enää tätä rasitusta kestää saamatta välillä levätä.

Sulkien silmänsä jännitti tyttö koko tahtonsa voidakseen täyttää hänen toivomuksensa. Lopuksi istahti hän Nick'in ulottuville.

Ratcliffe'lta pääsi helpotuksen huokaus ja hermojen jännitys laukesi.

Vaikkei hän mitään sanonut, tiesi Muriel hänen rauhottuneen.

Tuskin oli minuutti kulunut, kun Nick Ratcliffen tasainen hengitys jo ilmasi hänen nukkuneen. Monta tuntia istui Muriel liikkumatta. Nick oli luottanut häneen tekemättä ainoatakaan kysymystä ja isänsä tyttärenä tahtoi Muriel osottautua hänen luottamuksensa arvoiseksi, maksoi mitä maksoi.