Читать книгу Uudenmetsän lapset - Фредерик Марриет - Страница 3

Sisällysluettelo

Cromwellin ratsuväki.

Vuosi 1647 oli myrskyinen aika Englannille. Kuningas Kaarle Ensimmäinen oli joutunut sotaan omaa kansaansa vastaan, oli jäänyt tappiolle Nasebyn luona ja teljetty Hampton Court nimiseen linnaan Lontoon länsipuolella. Hänen puoluelaisensa, "kavaljeerit", kuten heitä sanottiin, eivät kyenneet vastustamaan parlamentin armeijaa ja sen etevää johtajaa, Oliver Cromwellia, mutta he eivät kuitenkaan likimainkaan olleet menettäneet toivoa, että vielä kerran koittaisi paremmat ajat kuninkaalle ja hänen perheelleen.

Kaarle-kuninkaan uskollisimpia ystäviä oli muuan rikas aatelismies, Beverley nimeltään. Hän omisti suuren Arnwood nimisen maatilan, joka sijaitsi etelä-Englannissa lähellä pientä Lymingtonin kaupunkia. Palkaksi urhoollisuudestaan hän oli saavuttanut korkean aseman kuninkaallisessa sotajoukossa, ja hän johti kunnialla useita ratsuväenosastoja, kunnes vihollisen kuula ratkaisevassa taistelussa hänet kaatoi. Sanoma hänen kuolemastaan oli kova isku hänen vaimolleen, ja jonkun kuukauden kuluttua hän seurasi miestään hautaan. Näin olivat nyt eversti Beverleyn neljä lasta, kaksi poikaa ja kaksi tyttöä, joutuneet orvoiksi. Ainoa, joka nyt saattoi pitää heistä huolta, oli muuan vanha neiti, heidän äitinsä sukulainen, joka asui Arnwoodissa.

Ne olivat kovia aikoja kaikille niille, jotka olivat pysyneet kuninkaalleen uskollisina. Parlamentin sotajoukko ja kaikki se roskajoukko, joka oli liittynyt siihen kalastaakseen sameassa vedessä, teki seudun vaaralliseksi, eivätkä Arnwoodin asukkaat koskaan voineet olla oikein rauhallisia. Sitäpaitsi ei kartanossa ollut ketään, joka olisi voinut heitä puolustaa: talon koko miesväki oli seurannut isäntäänsä sotaan, ja he olivat kaikki kaatuneet yhtenä miehenä. Senvuoksi ei ollut jäljellä kuin yksi ainoa miespalvelija ja kolme palvelustyttöä. Rahoja heiltä myöskin puuttui, kun eivät alustalaiset olleet maksaneet verojaan, ja vanhan Judit-neidin oli useinkin mahdoton pitää taloutta, kun ei ollut millä sitä pitää.

Se seikka, että elämä kuitenkin oli jotakuinkin mukiinmenevää, oli etupäässä vanhan Jaakon ansio. Vanha Jaakko tai kuten hänen nimensä oikeastaan kuului, Jaakko Armitage, oli metsänvartija suuressa kuninkaallisessa, Uusimetsä nimisessä ajometsikössä, joka oli Arnwoodin pohjoispuolella. Kansalaissodan syttyessä asui metsässä noin puolisensataa metsänvartijaa, mutta kun Kaarle-kuningas oli joutunut vaaraan ja tarvitsi kaikkia miehiään, lähtivät he eversti Beverleyn mukana sotaan. Vain joku harva jäi paikalleen, koska he olivat liian vanhat sotimaan, ja niiden joukossa oli Jaakko. Sotaan lähtiessään eversti kehoitti Jaakkoa muuttamaan linnaan ollakseen hänen omaistensa turvana ja tukena, mutta sitä ei ukko tahtonut. Hän oli koko ikänsä elänyt vihriässä metsässä, ja siellä hän tahtoi kuollakin; mutta hän lupasi eversti Beverleylle että hän kyllä olisi käsillä milloin tahansa rouva ja lapset häntä tarvitsivat, ja hän pitikin sanansa. Ja kun sekä isä että äiti kuolivat, piti hän hellää huolta lapsista. Harvoin hän oli enemmän kuin pari tuntia poissa Arnwoodista, ja molemmat pojat olivat hänen ainaisia seuralaisiaan metsäretkillä. Vanhimman pojan nimi oli Edvard, ja hän oli kolmen-neljäntoista vuoden ikäinen, hänen veljensä Alfred oli vuotta nuorempi. Tytöistä oli Alice yhdentoista, Edit vain kahdeksan vuoden vanha. Kaikki neljä olivat melkein kokonaan oman onnensa nojaan heitetyt. Judit-neiti kutsutti tosin heidät kerran päivässä luokseen, etupäässä nähdäkseen, olivatko he talossa ja ylimalkaan elossa. Mutta muuten he samoilivat, missä itse tahtoivat. Vallattomia ja rajuja he olivat, mutta toiselta puolen teki vapaa oleskelu ulkoilmassa heidät reippaiksi, rohkeiksi ja terveiksi.

Kuten sanottu, vanha Jaakko piti koko talon pystyssä. Vaikka Judit-neiti oli liian ylpeä kertoakseen, miten huonolla kannalla Arnwoodin asiat oikeastaan olivat, käsitti hän kyllä, että hänen kaatamansa metsänriista useinkin oli kaikki, mitä herraskartanon varastohuoneessa oli lihaa.

Eräänä päivänä Jaakko oli metsällä hankkimassa uutta muonaa monille suille. Hän oli päässyt komean metsäkauriin jäljille ja hiipi sitä yhä lähemmäksi, milloin piiloutuen paksun tammenrungon taakse, milloin nelinkontin ryömien tiheitten sanajalkojen välitse tullakseen ampumamatkan päähän. Mutta äkkiä eläin kävi levottomaksi, lähti juoksemaan ja katosi tiheikköön. Samassa metsänvartija huomasi pienen parven ratsastajia. He tulivat täyttä laukkaa nelistäen saman laakson kautta, jossa metsäkauris äsken oli rauhallisesti syönyt ruohoa. He olivat varmaankin Cromwellin väkeä, sen saattoi heti nähdä heidän rautakypäristään ja kyltereistään, jotka olivat aivan erilaiset kuin kuninkaan ratsuväen komeat puvut. Jaakko ei halunnut näyttäytyä heille. Hän ryömi muutamien pensaiden taakse siinä toivossa, että he ratsastaisivat ohitse. Mutta kun he olivat tulleet erään suuren tammen luo aivan Jaakon läheisyyteen, pysähtyivät he ja astuivat maahan hevosten selästä. Ratsusapelit kilahtivat rautahuotrissaan, ja vanha metsänvartija luuli jo olevansa keksitty; mutta muuan oratuomi kätki hänet sotamiesten katseilta, ja viimein hän uskalsi nostaa päätään ja kurkistaa pensaan välistä. Hän näki silloin, että ratsastajat irroittivat satulavöitä ja kuivasivat mustien hevostensa vaahtoisia kylkiä sanajaloilla.

— Hierokaa niitä hyvin, miehet! kuuli hän kookkaan, voimakkaan miehen, nähtävästi ratsastajien päällikön, sanovan. — Olemme ratsastaneet hyvää vauhtia, ja meillä on vain puolituntia levähtämisaikaa, ennenkuin taas pitää lähteä liikkeelle Herran työtä täyttämään.

— Tämä metsä kuuluu olevan monta peninkulmaa pitkä ja leveä, sanoi siihen toinen, — me saamme kyllä ratsastaa täällä pitkin ja poikin aivan turhan päiten. Mutta tämä Hannu tässä on ennen elänyt täällä metsänkaitsijana — — —. Vai kuinka? Etkö olekin syntynyt ja kasvanut näillä seuduin?

— Olenpa niinkin, vastasi nuori reipas mies, — juuri tässä samassa metsässä. Isäni oli metsänkaitsija ennen minua.

Jaakko tunsi heti nuorukaisen. Hän oli niitä, jotka olivat seuranneet Beverleytä kuninkaan armeijaan. Hän oli siis tullut luopioksi ja ruvennut vihollisen palvelukseen.

— Jos sinä olet kotoisin tästä metsästä, Hannu, sanoi päällikkö, — niin tunnet tietysti kaikki piilopaikat. Kenties voit näyttää meille tien siihen paikkaan, mihin Kaarle on piiloutunut?

— Tunnen salaisen solatien noin neljännesmailin päässä Arnwoodista…

— Ratsastakaamme sinne, keskeytti hänet päällikkö, — Arnwood! toisti hän, — eikö se ole Beverleyn talo — hänen, joka kaatui Nasebyn luona.

— Juuri saman miehen, vastasi Hannu, — ja monta hauskaa hetkeä olen viettänyt siinä talossa, monta oluttuoppia kurkkuuni kaatanut — nimittäin vielä siihen aikaan, jolloin en ollut kääntynyt oikealle tielle.

— Sinä saat kyllä vielä kerran maistaa sitä olutta, poikani. Nyt ensin solatielle, sitten Arnwoodiin.

— Mitäs, jos kuningas olisi piiloutunut Arnwoodiin? virkkoi muuan ratsumiehistä.

— Kuningas? Ei meillä ole kuningasta. Sinä kai tarkoitat Kaarlea! Niin, kyllähän nuo ylhäisten ketunluolat ovat täynnä salakäytäviä ja piilopaikkoja, joista ei tavallinen kristitty saa selkoa. Mutta olkoon se veijari missä tahansa, kyllä minussa on miestä hänet löytämään. Tuli ja savu ajavat kyllä ketun ulos luolastaan, ja talot ylt'ympäri tulevat liekehtimään, se on varma!… Kas niin, kiinnittäkää satulavyöt jälleen, miehet! Meidän täytyy lähteä solalle. Mutta ellemme häntä sieltä löydä, on Arnwood oleva liekkien saaliina vielä tänä yönä. Toverit, ylös ratsujen selkään!

Ratsastajat nousivat satulaan ja lähtivät ratsastamaan täyttä neliä Hannu etunenässä. Kun he olivat häipyneet näkymättömiin, kohosi Jaakko piilostaan. Hän katseli hetken aikaa sinnepäin, minne ratsumiehet olivat kadonneet, sitten hän kumartui ottamaan pyssynsä mutisten: — Nyt ei saa hetkeäkään hukata! Sitten hän kiireesti lähti kulkemaan kotiin omalle mökilleen, joka oli metsän reunassa runsaasti neljännespeninkulman Arnwoodista.

— Vai on kuningas paennut vankilastaan, ajatteli vanha metsänvartija kotiin päin astuessaan, — ja kenties hän piilee täällä metsässä — tai Arnwoodissa, sillä tuskinpa hän tiennee, mihin kätkeytyä vihollisiltaan. Minun täytyy heti rientää Judit-neidin luo. Näin mietti vanha Jaakko ja ihmetteli itsekseen sotamiesten puhetta.

Jaakko ei tiennyt, että suuri osa kansanarmeijaa piti itseään Jumalan erityisinä valittuina. Siitä huolimatta he vihasivat palavasti kaikkia rikkaita, varsinkin kuninkaan puoluelaisia, ja he kostivat julmasti tulella ja miekalla vihollisilleen. Myöhemmin oli Cromwellilla täysi työ pitää heitä kurissa, ja monta heistä hänen täytyi hirttää, ennenkuin hän sai heidän väkivallantekonsa loppumaan.

Kaikesta tästä ei vanha metsänvartija, kuten sanottu, tiennyt mitään. Hän tiesi ainoastaan, että Arnwood ennen yön tuloa oli oleva liekkien vallassa; hänen täytyi siis huolehtia siitä, että lapset ja vanha neiti pääsisivät turvaan.

Heti kun hän oli tullut kotiin ja ripustanut pyssynsä seinälle, satuloitsi hän hevosensa ja ratsasti Arnwoodiin. Kello oli kolmen vaiheilla, kun hän saapui pihalle, ja koska oltiin marraskuussa, oli pimeän tuloon vain tunti tai kaksi.

— Ottaa kai kovalle saada vanha jäykkäniskainen neiti taipumaan, sanoi Jaakko itsekseen soittaessaan ovikelloa. — Enpä totta maar luule hänen nousevan nojatuolistaan, vaikka itse vanha Nolla [Cromwellin liikanimi] omassa korkeassa persoonassaan astuisi hänen eteensä koko sotaväkensä takanaan. Saammehan nähdä — — —.