Читать книгу Uudenmetsän lapset - Фредерик Марриет - Страница 6

Sisällysluettelo

Metsällä.

Seuraavana päivänä oli hankittava metsänriistaa päivälliseksi, ja Jaakko lähti Edvardin ja Turvan kanssa metsälle. Pyssyä Edvardilla ei ollut, mutta hän pääsikin mukaan vain tutustuakseen niihin tuhansiin pikkuseikkoihin, joista täytyy ottaa vaari, jos mieli päästä tulemasta kotia tyhjin laukuin.

— Kun nyt päästään peuran jäljille, selitti Jaakko heidän astellessaan lumisia polkuja, niin pidä varasi, ettei se saa nähdä eikä kuulla sinusta merkkiäkään, ja myös, ettet milloinkaan kulje myötätuuleen, kun pyrit sitä likelle — silloin se sinut vainuaa heti. Paljon merkitsee sekin, mikä aika on päivästä; juuri tähän aikaan peurat ovat laitumella syömässä, ja parin tunnin kuluttua ne makaavat korkean sanajalikon peitossa. Saat nähdä, että Turva tekee hyvin tehtävänsä, se tietää, mitenkä metsästetään; muuten on koirista hyötyä ainoastaan silloin, kun peura on pahoin haavoittunut.

He tunkeutuivat nyt syvemmälle metsään, vanha Jaakko etunenässä, sitten Edvard ja viimeisenä Turva, ja tässä järjestyksessä he kulkivat noin mailin sanaakaan sanomatta; Jaakko tiesi näet, että he täten tulisivat sellaisille paikoille, missä metsä oli raivattu ja missä he aivan varmaan tapaisivat peuroja.

— Meidän täytyy kulkea vasten tuulta, sanoi Jaakko. — Ja sitten sinun pitää muistaa, Edvard, että täällä metsässä ei saa puhua sanaakaan. Meidän täytyy kulkea hiljaa kuin hiiret.

Vähän sen jälkeen vanha metsänvartija viittasi Edvardille, kumartui sanajalikkoon ja ryömi avoimelle paikalle, missä urospeura ja kolme naarasta rauhallisesti pureskeli nurmea. Saattoi nähdä, kuinka peura joka silmänräpäys kohotteli päätään ja veti vainua. Jaakko ryömi yhä lähemmäksi niitä, ja Edvard ja Turva hiipivät jäljestä.

— Tämä ei ole hauskaa, arveli Edvard, — mutta täytyy kai olla näin.

Mutta jopa alkoi asia saada hiukan enemmän vauhtia. Jaakko oli jotenkin lähellä elukoita, kun peura yhtäkkiä sai hänestä vainun, ja vilauksessa parvi kiiti aukeaman toiselle laidalle puolen neljänneksen päähän. Jaakon täytyi siis kääntyä takaisin; hän ryömi sanajalikosta suurten puiden suojaan, ja vasta päästyään varmasti pois eläinten nähtävistä hän kohosi seisaalleen.

— Siinä näet, ystäväni, kuinka kärsivällinen saa olla metsää käydessä, sanoi hän Edvardille. — Se oli uljas peura, se! Mutta nyt emme pääse ampumamatkalle, ellemme kierrä koko metsän halki, niin että tulemme sen suojaan toisella puolella laaksoa!

— Mitähän se mahtoi pelästyä?

— Luulen, että tulit taittaneeksi jonkin varvun, kun hiivit minun jäljessäni.

— Niin, mutta sehän oli niin hiljainen risahdus!

— Peura ei tarvitse sen enempää, sen saat pian huomata. Vain sellainen vahinko — ja saa taas alkaa alusta. Mutta menkäämme nyt läpi metsän!

Puolen tunnin kuluttua he taaskin olivat päässeet elukkain lähettyville. Ne saattoivat olla neljän-viidensadan kyynärän päässä heistä, kun metsänvartija vielä kerran kyyristyi ja alkoi ryömiä nelinkontin, ensin puiden lomitse, mutta sitten sanajalikon läpi kuten äskenkin. Sillä keinoin he viimein pääsivät peuraa niin lähelle, että Jaakko saattoi ajatella ampumista. Hän viritti hanan — peura heristi korviaan ja käänsi päänsä häntä kohti; samassa Jaakko laukaisi, peura hypähti korkealle, mutta horjahti kumoon maahan tullessaan. Se oli kuollut. Naaraat pakenivat tuulen nopeudella.

Siinä samassa Edvard oli jaloillaan; hän päästi raikuvan ilohuudon ja aikoi suoraa päätä juosta kaadetun peuran luo, mutta hänet pysäytti Jaakko, joka jo oli lataamassa pyssyään uudestaan.

— Edvard, sinun tulee oppia ammattisi, sanoi vanhus. — Noin ei käy huutaminen. Sinun olisi pitänyt jäädä rauhassa piiloosi.

— Mutta sehän on kuollut!

— Niin, se peura! Mutta kuka tietää, vaikka täällä lähettyvillä olisi ollut toinen, jonka sinä huudollasi säikytit pois? On hyvin mahdollista, että se laukauksesta vain olisi liikahduttanut päätään, mutta muuten jäänyt makuulleen. Silloin minä olisin nähnyt sen sarvet, ja me olisimme ampuneet senkin.

— Niin, minä huomaan tehneeni hullusti. Ensi kerralla pidän paremmin varani.

— Niin, niin, eihän siitä ollut mitään vahinkoa, sanoi Jaakko. — Katsotaanpas nyt peuraa. Eikö totta, se on kaunis eläin? Se on viisi-, kuusivuotias, näemmä…

— Mistä sen tiedätte? kysyi Edvard kummissaan.

— Sen sarvista. Sillä on yhdeksän sakaraa sarvissa, näetkös; yksivuotiaalla on vain kaksi sakaraa, mutta mitä vanhemmaksi se tulee sitä useampia sakaroita se saa — toisinaan niitä voi olla kaksi-kolmekymmentä kappaletta. Mutta minunhan on pidettävä huoli työstäni…

Hän katkaisi kaadetulta peuralta kurkun ja leikkasi pään irti sekä otti pois sisälmykset.

— Oletko väsyksissä? kysyi hän nuorelta seuralaiseltaan, pyyhkiessään leveäteräistä metsästyspuukkoaan peuran nahkaan.

— En ollenkaan!

— Silloin voisit mennä kotiin tuomaan Kimon tänne… sinä löydät kyllä tien, jos otat Turvan mukaasi. Sillä yksin emme voi kuljettaa kotiin kaikkea tätä lihaa; sitä on ainakin kahdeksan leiviskää.

Puolentoista tunnin kuluttua palasi Edvard Kimon selässä, ja nyt ei kestänyt kauan, ennenkuin he olivat valmiit ja saattoivat lähteä kotiin, missä heitä odotti höyryävä liemi, jonka Alfred ja Alice olivat valmistaneet aivan omin neuvoin. Mainioltapa se maistuikin nälkäisten metsämiesten suissa.

Seuraavana aamuna Jaakko lähti taas Lymingtoniin. Hän aikoi myydä osan eilisestä saaliista ja ostaa säkin kaurajauhoja leipäaineiksi. Edvard olisi halunnut lähteä mukaan, mutta Jaakko ei siihen suostunut, hänen mielestään oli lasten paras vielä pysyä poissa ihmisten näkyvistä.

— Ei Edvard, sanoi vanhus. — Minä sanon uudelleen: odota! Malta mielesi! Mutta tiedätkös, mitä minä aion? Minä ostan sinulle pyssyn, sen totta maar teenkin. Alfredille ostan muutamia puusepäntyökaluja — ja Alicelle, josta tulee meidän räätälimme, tuon neuloja ja lankaa.

Illan suussa palasi Jaakko ja toi mukanaan koko joukon kaikenlaista tavaraa. Siinä oli säkillinen kaurajauhoja, lapioita ja kuokkia, sahoja ja talttoja, viikatteita ja tadikkoja. Edvardille, joka riensi häntä vastaan, ojensi ukko pitkän pyssyn.

— Kiitos, Jaakko, sanoi Edvard, — minä koetan ampua niin paljon metsänriistaa, että saan tämän teille korvatuksi.

Koko seuraavan aamun Edvard sitten väsymättä harjoitteli maaliinampumista, ja muutaman tunnin kuluttua hän jo oli niin taitava, että osasi pilkkaan joka kerran.

Talvi teki nyt tuloaan tavattoman ankarana. Metsänvartijan ja hänen "lastenlastensa" täytyi enimmäkseen pysyä sisässä, paitsi milloin Jaakko ja pojat menivät metsään hakemaan polttopuita. Mutta silti he eivät olleet laiskoja. Jaakko opetti Alicea keittämään ruokaa, ja vaikka tyttö alussa usein polttikin sormensa, tottui hän kuitenkin siihen vähitellen. Alfred puolestaan oppi tehtyään useita onnistumattomia yrityksiä oikein näppärästi valmistamaan kaikenlaisia hyödyllisiä tarvekaluja, ja pikku Edit leipoi vallan mainioita kauraleipiä. Iltaisin Alice käytti ahkerasti neulaa ja lankaa paikaten heidän vaatteitaan, ja vaikka pistokset ensimmältä olivatkin kömpelöitä, sujui työ kuitenkin päivä päivältä yhä paremmin. Jaakko opetti joka päivä lapsia lukemaan Edvardin avulla, ja niin kului talvi nopeasti. Nuo viisi kuukautta, jotka lapset olivat viettäneet Jaakon mökissä, tuntuivat heistä yhtä monelta viikolta. Kaikki olivat tyytyväisiä ja iloisia Edvardia lukuunottamatta, joka ei vielä ollut unohtanut entistä elämäänsä ja siihen liittyneitä toiveita.