Читать книгу Uudenmetsän lapset - Фредерик Марриет - Страница 7

Sisällysluettelo

Karja lisääntyy.

Aika kului, kuten sanottu, nopeasti ja pian oli talven valta lopussa. Lumi alkoi sulaa, puut saivat silmuja, ja toukokuussa vihannoi metsä jälleen.

Eräänä päivänä sanoi Jaakko Edvardille: — Nyt, Edvard, lähdemme metsälle onneamme koettamaan. Minun täytyy saada vähän metsänriistaa mukaani Lymingtoniin. Aion näet ostaa sieltä Alfredille rattaat ja silat. Meidän täytyy koettaa päästä pääpeuran jäljille ja seurata sitä sen pesälle; ja tällä kertaa saat sinä ensimmäisen laukauksen — silloin saamme nähdä minkälainen ampuja sinä olet.

Edvard ei tietenkään ollut vastahakoinen, ja niin lähdettiin liikkeelle heti aamiaisen jälkeen. Kun he olivat kulkeneet jonkun matkaa, keksivät he jäljet, jotka johtivat kappaleen matkaa edemmäksi ja viimein katosivat tiheään orjantappurapensastoon.

— Tuossa se siis on, Edvard, minnekähän se on kätkeytynyt? Annas kun minä ja Turva tunkeudumme viidakkoon, kyllä se silloin tulee esiin, niin että se joutuu ampumamatkan päähän sinusta. Muista tähdätä niin, että osut peuraa takapuolelle lapaa.

Näin sanoen hiipi Jaakko orjantappurapensaistoon. Seuraavassa silmänräpäyksessä Edvard näki komean peuran syöksyvän esiin pensaikosta. Hän tähtäsi ja laukaisi, ja eläin vaipui maahan. Edvard aikoi juuri juosta sen luo, mutta muisti samassa, että Jaakko oli käskenyt hänen pysyä paikallaan, kunnes hän tulisi takaisin. Hän latasi siis pyssynsä uudelleen ja jäi odottamaan Jaakkoa, joka samassa saapuikin Turva kintereillään.

— Hyvin osattu, Edvard, sanoi vanha metsästäjä hiljaa. Sitten hän viittasi sanajalikkoon kappaleen matkan päässä ja lausui:

— Katsohan, Edvard, sinun silmäsi ovat nuoremmat kuin minun. Eikö tuolta sanajalkojen välistä pistäydy joku oksa?

— Minä näen kyllä mitä tarkoitatte. Ei, se liikkuu.

— Sitähän minäkin; mutta minun silmäni alkavat jo käydä huonoiksi. Saatpas nähdä, että siinä on toinen peura. Jää sinä, Edvard, tänne, tällä kertaa on minun vuoroni ampua. Turva jääköön myös tänne.

Jaakko lähti nyt matkaan, ja katosi pian Edvardin näkyvistä, mutta hetken kuluttua kuului laukaus ja peura tuli täyttä laukkaa juosten Edvardia kohti, joka seisoi piilossa. Vasta kun se oli tullut aivan lähelle, se huomasi pojan ja aikoi kääntyä mutta liian myöhään. Edvard oli ennättänyt laukaista, ja Turva kiiti haavoitetun otuksen jäljestä.

— Se on mennyttä miestä, huusi Jaakko, joka nyt juosten saapui paikalle. — Turva ottaa sen kyllä kiinni, meidän täytyy vain rientää perästä.

Molemmat tarttuivat pyssyynsä ja juoksivat voimainsa takaa, ja kun he olivat tunkeutuneet hiukan syvemmälle metsään, kuulivat he koiran haukunnan.

He riensivät eteenpäin vielä jonkun matkaa ja tapasivat viimein peuran maassa polvillaan ja Turvan sen kimpussa.

— Tarkkaa nyt, Edvard, kuinka minä lähenen sitä, peuran sarvien pisto on näet hyvin vaarallinen.

Näin sanoen läheni Jaakko peuraa takaapäin ja leikkasi sen kaulasuonen metsästyspuukollaan.

— Pulska saalis. Kuten näen, osuin minä sitä vain kylkeen.

— Ja täällä kaulassa on minun kuulani, sanoi Edvard.

— Niinpä näkyy, sinä olet siis päivän sankari. Mene nyt noutamaan Kimo, minä jään tänne. Ollapa meillä nyt rattaat, joita Alfred niin on toivonut, niin saisimme kaikki yhtä haavaa kotiin.

Oli jo iltamyöhä, ennenkuin he olivat saaneet kaadetut otukset kotiin: he olivatkin perin uuvuksissa levolle mennessään. Seuraavana aamuna Jaakko lähti Lymingtoniin Kimolla. Hän vei kaupunkiin suuren määrän metsänriistaa, jonka hän myi. Rahoilla hän osti pienet rattaat, jotka olivat parahiksi sopivat Kimolle. Mutta kun Jaakko valjasti Kimon rattaiden eteen, teki se kerrassaan tenän. Se ei nähtävästi ollut lainkaan ihastunut uusiin kulkuneuvoihin, vaan osoitti kaikin tavoin uppiniskaisuuttaan, potki, nousi pystyyn ja poikkesi yhtä mittaa tien syrjään. Vähitellen se kuitenkin rauhoittui ja monen vastuksen jälkeen sai Jaakko vihdoin sen onnellisesti kotiin metsänvartijantalolle, missä uudet rattaat herättivät suurta riemua.

— Mitä uutta kaupungista? kysyi Edvard kärsimättömästi.

— Kapteeni Burley, joka koetti vapauttaa kuninkaan vankeudesta, on hirtetty ja teilattu maanpetturina.

— Hänen tuomarinsa olivat maanpettureita eikä hän! huudahti Edvard vihoissaan.

— Niinpä niin. Mutta on minulla hyviäkin uutisia. Yorkin herttua on päässyt pakoon Hollantiin.

— Entä kuningas?

— Hän istuu yhä lukkojen takana.

— Jumala suokoon, että vielä kerran koittaisi parempia aikoja sekä hänelle että meille! huokasi Edvard vakavasti. — Ja että minä olisin aikamies!

Seuraava viikko oli oikea työviikko. Lanta luotiin tallista ja sikolätistä ja vietiin perunamaahan ja puutarhaan. Kaalintaimet istutettiin, nauriit ja porkkanat kylvettiin.

Pikku Editkin sai nyt työtä, kanat alkoivat näet munia, ja pian oli neljä kanaa hautomispuuhissa.

— Tiedättekö mitä meiltä puuttuu? sanoi Alfred eräänä päivänä. —

Lehmä.

— Voi niin, lehmä! huudahti Alice. — Minä oppisin kyllä pian lypsämään sitä.

— Kenenkähän lehmiä ne ovat, joita välistä olen nähnyt metsässä? kysyi

Alfred hetken aikaa mietittyään.

— Tuskin kenenkään, kenties kuninkaan, vastasi Jaakko. — Ne ovat metsistynyttä karjaa, joka viidestä tai kuudesta lehmästä, kuten niitä alussa oli, on kasvanut viiteenkymmeneen. Mutta ne ovat nyt niin villiytyneet, että on vaarallista lähestyä niitä.

— Minä koetan kuitenkin saada niistä yhden, sanoi Alfred.

— Siinä sinä varmasti petyt, poikani, ja ennen kaikkea varo härkiä.

— En minä härkää otakaan, vaan lehmän, joka antaa meille maitoa.

— Kuten tahdot, Alfred. Minä en pane vastaan, jos saat yhden pyydetyksi, mutta saatpa nähdä, ettei se ole niinkään helppoa.

— Minä aion kuitenkin koettaa, sanoi Alfred, ja sen enempää ei asiasta puhuttu.

Kun päivät pitenivät, riitti työaikaakin enemmän, ja Alfred teki nyt kaikkien suureksi ihastukseksi Editille työntökärryt, joilla tyttö saattoi viedä pois rikkaruohon, jonka Alfred kitki puutarhasta. Tuli kesäkuu, ja heinä oli niitettävä. Jaakko opetti molempia poikia käyttämään viikatetta, ja koska heinää oli yllin kyllin, olivat kaikki ahkerassa työssä koko päivän. Alfred oli tehnyt sievät haravat molemmille tytöille, jotka uutterasti auttoivat poikia, ja Kimo sai kuljettaa kuorman toisensa jälkeen kotiin.

— Nyt meillä on riittävästi heiniä, sanoi Jaakko.

— Niin hevoselle, mutta ei lehmälle, vastasi Alfred.

— Mutta mistä aiot saada lehmän, Alfred? kysyi Jaakko.

— Metsästä, vastasi poika.

Kun heinät oli saatu keolle, peitti Alfred ne sanajaloilla, joita myöskin koottiin lehmänpehkuiksi. Lehmä kummitteli näet yhä Alfredin ajatuksissa, ja toiset tekivät siitä pilaa, mutta Alfred ei ollut siitä millänsäkään. Joka aamu ja ilta hän samoili tunnin tai pari metsässä; ja Edvard oli huomannut, että hän silloin jonkun puun latvasta tai kukkulalta salaa tarkasteli metsistynyttä karjaa. Eräänä iltana hän tuli hyvin myöhään kotiin ja lähti taas seuraavana aamuna ennen päivänkoittoa metsään.

Toiset olivat jo syöneet aamiaista, mutta Alfredia ei vieläkään kuulunut. He alkoivat jo olla levottomia, mutta Edvard rauhoitti toisia. — Uskokaa pois, hän tuo lehmän mukanaan, nauroi hän.

Tuskin olivat nämä sanat lausutut, kun ovi aukeni, ja Alfred astui sisään tulipunaisena ja hikisenä:

— Jaakko ja Edvard, tulkaa pian kanssani! huusi hän. — Meidän täytyy valjastaa Kimo rattaiden eteen ja ottaa Turva mukaamme… ja nuoraa. Parasta on, että otatte pyssytkin.

— Mikä nyt on hätänä?

— Sen saatte sitten tietää. Nyt vain matkaan.

— Se koskee kai lehmää taaskin, sanoi Edvard, kun Alfred oli rientänyt valjastamaan Kimoa. — Tehdään nyt vain niinkuin hän tahtoo.

Yks kaks oli Kimo valjastettu, ja Jaakko, Edvard ja Alfred lähtivät matkaan.

— Nyt kai saamme tietää, minkävuoksi on sellainen kiire? sanoi Edvard.

— Niin, katsokaas, selitti Alfred. — Tiedättehän, että jo kauan aikaa olen pitänyt silmällä karjaa valitakseni itselleni lehmän. Eilen illalla istuin taas puussa kuten monta kertaa ennenkin vakoilemassa. Silloin huomasin, että yksi lehmistä pian tulisi poikimaan. Se erosi muusta karjasta, kätkeytyi erääseen lehtoon eikä tullut sieltä pois kolmeen tuntiin. Tänä aamuna varhain kohtasin koko karjan, mutta lehmä ei ollut toisten parvessa. Olen varma siitä, että se vielä on lehdossa vasikkoineen.

— Voitpa olla oikeassa, vastasi Jaakko, — mutta mitä se oikeastaan meihin kuuluu, sitä en ymmärrä.

— En minäkään, sanoi Edvard.

— Malttakaa, niin kerron teille suunnitelmani. Sillä aikaa kuin Turva hätyyttää lehmää kiinnittäen sen huomiota puoleensa, nostamme me vasikan rattaille. Sitten sidomme lehmän, jos voimme, ja jos muu karja rientäisi avuksi, saatte käyttää pyssyjänne. Käsitättekö nyt?

— Kyllä, ja juonesi on varsin viisaasti suunniteltu, kehui Jaakko. —

Missä päin lehto on?

— Me olemme siellä kohta, vastasi Alfred.

Paikalle saavuttuaan he huomasivat, että karja oli jotenkin kaukana lehdosta, ja se tietysti helpotti yritystä aika tavalla. He astuivat sitten Turva kintereillään varovasti lehtoon ja aivan oikein — siinä makasi lehmä maassa ja nuoli äsken syntynyttä vasikkaansa, joka ei vielä pysynyt jaloillaankaan. Jaakko ärsytti Turvan lehmän kimppuun, Edvard ja Alfred nostivat vasikan ja kantoivat sen pois emän huomaamatta. Vasta kun vasikka alkoi surkeasti ammua, huomasi lehmä onnettomuuden ja aikoi hurjasti mylvien hyökätä sen jäljestä, mutta Turva tarttui hampaillaan sen korvaan.

— Pidä kiinni, Turva! huusi Jaakko. — Joko vasikka on rattailla?

— Jo, kuului vastaus. — Ja me myöskin.

— Hyvä. Nyt minäkin kiipeän rattaille ja sitten matkaan. Se tulee kyllä jäljestämme. Hei, Turva, tänne!

Silmänräpäyksessä kiiti Turva viidakosta lehmä kintereillään. Se ammui surkeasti, ja vasikka vastasi rattailta. Raivokkaana juoksi lehmä rattaiden jäljestä.

— Anna mennä, Alfred, sanoi Jaakko. — Karja voi milloin tahansa lähteä jälkeemme, ja mitä pikemmin pääsemme kotiin sitä parempi.

Alfred pani Kimon ravaamaan, ja lehmä juoksi yhä jäljessä. Se koetti vuoroin puskea Turvaa, vuoroin tunkea päänsä melkein kokonaan rattaiden takaosaan. Samalla se ammui kaikin voimin. Äkkiä vastattiin sen ammumiseen metsästä käsin.

— Pidä pyssysi valmiina, Edvard, sanoi vanha metsänvartija. — Luulenpa, että ne ajavat meitä takaa. Mutta älä ammu, ennenkuin minä käsken.

Seuraavassa tuokiossa he näkivät suuren härän, joka syöksyi eteenpäin häntä pystyssä kauheasti mylvien.

— Onneksi ei ole muita kuin yksi, sanoi Jaakko. — Sen kanssa me kyllä tulemme toimeen. Turva hei, tänne! huusi hän koiralle, joka oli hyökkäämäisillään härän kimppuun.

Turva totteli, ja kun härkä oli noin sadan kyynärän päässä heistä, komensi Jaakko:

— Ptruu, Alfred. Ammu nyt, Edvard, tähtää lapaan.

Alfred seisautti hevosen. Edvard laukaisi, ja härkä vaipui polvilleen repien maata sarvillaan.

— Se on saanut tarpeekseen, sanoi Jaakko. — Anna mennä, Alfred.

Voimmehan sittemmin tulla katsomaan, kuinka sen laita on.

He jatkoivat nyt matkaansa ja saapuivat onnellisesti kotiin. Lehmä oli koko matkan juossut heidän jäljestään.

— Nyt, sanoi Alfred, — ajamme takapihalle ja annamme Turvan pitää huolta emästä, kunnes olemme sulkeneet portin.

— Entä sitten?

— Sitten viemme vasikan navettaan, ja kun minä huudan selvä, avaatte te portin ja päästätte lehmän sisään. Se rientää tietysti heti vasikkansa luo ja sillä aikaa kun se hommailee sen kanssa, heitämme me nuoran sen sarvien ympäri ja sidomme sen. Siinä on koko juttu.

Sanottu ja tehty. Portit avattiin rattaille ja suljettiin taas, ennenkuin lehmä ennätti päästä sisäpuolelle. Alfred huusi: — Valmis! Portti avattiin, ja lehmä pääsi sisään. Hetkinen vain, ja se seisoi sidottuna navetassa pikku vasikkansa vieressä.

— Kas niin, sanoi Alfred. — Nyt jätämme sen yksin vasikkoineen. Huomenna niitämme sille vähän tuoretta heinää. Ja sitten saamme olla kärsivällisiä ja odottaa, kunnes se kesyttyy.

Sitten he sulkivat navetanoven ja menivät pois.

— Nyt on sinun vuorosi nauraa, Alfred, sinä olet saattanut meidät kaikki häpeään, sanoi Jaakko. — Enpä totta tosiaan olisi uskonut, silloin kun sinä puuhailit navetantekoa ja heinänkorjuuta, että saisimme lehmän. Yhtä hyvin olisin luullut meidän voivan saada elefantin, mutta tästä näemme, että kun ihminen oikein lujasti tahtoo jotain, niin hän saa tahtonsa perille. Nyt on kai päivällinenkin valmis, ja heti kun olemme syöneet, lähdemme Edvard ja minä katsomaan, miten on härän laita. Nahasta saamme kyllä hyvät rahat, ja lihan voimme myydä kaupunkiin.