Читать книгу Uudenmetsän lapset - Фредерик Марриет - Страница 4

TOINEN LUKU.

Оглавление

Sisällysluettelo

Metsänvartijan majalle.

— Hyvää päivää, Benjamin! sanoi Jaakko palvelijalle, joka tuli avaamaan. — Kuules, minun täytyy heti päästä neidin puheille.

— Tuotko metsänriistaa mukanasi? Muuten en luule sinun olevan erittäin tervetullut, vastasi Benjamin.

— Riistaa en tuo, mutta minulla on tärkeitä uutisia. Lähetä siis Agata joutuun neidin luo ilmoittamaan, että minä olen täällä.

Hetkisen kuluttua seisoi Jaakko Judit-neidin huoneessa. Tämä oli noin viidenkymmenen ikäinen nainen, hyvin kankea ja jäykkä. Sen saattoi kyllä hänestä huomatakin, kun näki hänen istuvan niska suorana korkeaselkäisessä tuolissaan, jalat jakkaralla ja laihat kädet ristissä helmassa.

— Teillä on tärkeitä uutisia, kuulin minä, sanoi hän.

— Hyvin tärkeitä, armollinen neiti, vastasi metsänvartija kumartaen.

— Ensiksikin minun on ilmoitettava, että hänen majesteettinsa

Kaarle-kuningas on paennut vankeudestaan.

— Hänen majesteettinsa paennut! huudahti Judit-neiti.

— Niin, ja hänen arvellaan piilevän jossain täällä lähettyvillä. Ei suinkaan hän ole Arnwoodissa?

— Hänen majesteettinsa ei ole tässä talossa. Mutta jos hän olisikin täällä, antaisin mieluummin repiä kielen suustani, kuin ilmaisisin kuninkaani — edes teille, Jaakko.

— Mutta minulla on teille muutakin sanottavaa, neiti — kahden kesken.

— Mene tiehesi, Agata! Ja katso, ettet jää oven taakse kuuntelemaan, vaan menet portaita alas.

Agata kiiti heti paikalla ulos huoneesta paiskaten oven kiinni jälkeensä.

— Kasvattamaton letukka! kivahti neiti Judit. — Jatkahan edelleen,

Jaakko.

Jaakko ilmoitti nyt, että Arnwood saattoi odottaa kutsumattomia yövieraita, ja että kartano oli joutuva tulen omaksi. Neidin oli siis heti lähdettävä pois, koska kaikki tenänteko lukuisaa ratsasjoukkoa vastaan oli turhaa.

— Poisko! toisti neiti Judit. — Huonosti soveltuisi minulle antaa muutamien raakojen sotilasten säikyttää itseni pakoon. Tapahtukoon mitä tahansa — minä jään tänne.

— Mutta entä lapset…?

— Ovatko ne suuremmassa vaarassa kuin minä itse? Ja minuun sotilaat tuskin tohtinevat kajota. He voivat kenties murtautua varusaittaan ja juoda oluen, mutta…

— He eivät, paha kyllä, varmaankaan tyydy siihen, neiti. Ainakin he peloittavat lapsia, niin että niiden on parempi olla minun majassani tänä yönä.

— Hyvä! Niinkuin tahdotte! Kun menette alas, niin pyytäkää Agata tänne, ja käskekää Benjaminin heti satuloida hevonen; hän saa ratsastaa Lymingtoniin ja viedä kirjeen esivallalle — tottahan sen on puolustettava meitä.

Agata oli tietysti kuunnellut oven takana, ja kun Jaakko tuli väentupaan, tiesivät kaikki palvelijat, kuinka hullusti asiat olivat. Kun he nyt kuulivat, että neiti aikoi jäädä linnaan, päättivät he kaikki yksimielisesti, että hän heidän puolestaan kyllä saisi jäädä, mutta he eivät ainakaan halunneet tulla elävältä paistetuiksi; lyhyesti, he tahtoivat kaikki pötkiä matkoihinsa, sekä Benjamin että Agata, Martta ja keittäjätär.

Jaakko lähti nyt hakemaan lapsia, jotka hän tapasi puutarhassa leikkimässä. Hän kutsui pojat luokseen ja sanoi heille:

— Näyttäkää nyt olevanne reippaita poikia. Meidän täytyy heti lähteä täältä. Seuratkaa minua molemmat, ja auttakaa minua panemaan kaikki vaatteenne kokoon. Emme saa tuhlata hetkeäkään.

— Miksi niin? kysyi Edvard.

— Koska Cromwellin ratsuväki aikoo polttaa talon vielä tänä yönä.

— Polttaa meidän talomme! Mutta voimmehan teljetä kaikki ovet ja tapella heidän kanssaan, meitähän on kolme, te, Benjamin ja minä.

— Meitä on liian vähän, poikani. Jos me voisimme puolustaa Arnwoodia, olisin minä ensimmäisenä sitä ehdottamassa. Ei, meidän täytyy tehdä niinkuin minä olen sanonut. Ajattele sisariasi! Meidän täytyy panna vaatteet kokoon ja kuormittaa ne minun kimoni selkään. Ja sitten pois täältä minun kotiini.

Alfred, jonka mielestä tämä oli vaihtelua heidän yksitoikkoisessa elämässään, suostui heti ehdotukseen.

Mutta Edvardia ei niinkään helposti saatu taivutetuksi lähtemään isäinkodistaan. Viimein hän kuitenkin suostui, ja he kokosivat tavaransa kiireesti. Mutta äkkiä hän muisti vanhan tätinsä, ja kuullessaan, että tämä oli päättänyt jäädä taloon, ei hänkään tahtonut jättää linnaa.

— Minä en lähde mukaanne! sanoi hän.

— Kuten tahdot! vastasi metsänvartija, — mutta sinun pitää ainakin seurata sisaruksiasi minun mökilleni, voithan sitten taas palata kotiin illalla. Taluta sinä Alicea ja Editiä, Alfred vie hevosta. Ja sitten, Edvard, kuiskasi Jaakko, — on vielä muuan seikka, jota en ole kertonut veljellesi ja sisarillesi: Uusimetsä vilisee ratsuväkeä; he ajavat kuningasta takaa. Senvuoksi et saa jättää toisia, ennenkuin minä tulen kotiin. Tässä ovat oveni avaimet. Pyssyni on ladattu ja riippuu uunin yläpuolella.

Juoni onnistui. Edvard lupasi pysyä pikku siskojensa luona, ja viimein he lähtivät liikkeelle pimeän yhä yltyessä. Kun he kulkivat Arnwoodin suuren kaariportin läpi, ravasi hevonen heidän ohitseen. Se oli Laukki. Ja kuka sen selässä istui? Benjamin; mutta hän ei ollut yksin, hänellä oli Martta mukanaan, ja valtava mytty, jota he kuljettivat, todisti kyllin selvään, että he olivat heittäneet Arnwoodille ja Judit-neidille ikuiset jäähyväiset.

Heti, kun lapset olivat lähteneet, meni Jaakko keittiöön, missä Agata ja keittäjätär niinikään touhusivat tavaroittensa kimpussa, hekin päästäkseen niin pian kuin mahdollista pakoon.

— Oletko tavannut neitiä, Agata? kysyi metsänvartija.

— Olen. Hän tahtoisi, että minä jäisin tänne ja seisoisin hänen istuimensa takana, jotta hän voisi ottaa vastaan sotamiehet arvonsa mukaisesti. Mutta minun täytyy tunnustaa, että ehdotus ei ole lainkaan mieleeni.

— Minne sinä lähdet?

— Lähimpään majataloon. Ja minun onkin kiireesti lähdettävä; sinne on pitkä matka, ja minun täytyy raahata kapineeni mukanani.

— Minä kannan ne kyllä. Odotahan, minä tulen heti paikalla.

Näin sanoen Jaakko lähti keittiöstä ja meni vanhan neidin luo. Hän koetti vielä kerran saada häntä järkiinsä; mutta hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä, että hän jättäisi talon, vastasi vain itsepintaisesti kieltäen Jaakon hyväntahtoisiin neuvoihin.

— Mutta, armollinen neiti — — —.

— Minä en jätä tätä taloa, sen olen jo sanonut. En, vaikka se olisi täpö täynnä sotaväkeä!

— Mutta —.

— En tahdo kuulla sanaakaan enää! Menkää tiehenne, älkääkä tulko enää silmieni eteen. Lähettäkää Agata luokseni!

— Hän on mennyt menojaan, neiti. Niin on keittäjätärkin, ja kun Benjamin ratsasti pois, lähti Martta hänen mukaansa. Kun nyt minäkin menen, niin olette yksin.

— Hyvästi, Jaakko Armitage!

Vanha metsänvartija viipyi vielä.

— Tehkää, niinkuin olen sanonut! huudahti tuo vanha nainen, ja niin täytyi toisen lopultakin lähteä ja antaa hänen pitää oma päänsä. Hän meni molempien palvelijatarten luo, jotka odottivat häntä, valmiina lähtemään taipaleelle.

— Mutta lapset! Kuinkahan niiden käy? huudahti Agata mennessään, ne hän oli sulasta pelosta tykkänään unohtanut.

Kun Jaakko syystäkin pelkäsi, että niin kuningasmielisen miehen kuin eversti Beverleyn lapset saisivat kovan kohtelun, jos heidät löydettäisiin, ja kun hän ei liioin luottanut naisväkeen, oli hän pian päättänyt pitää omana tietonaan, että lapsilla ei ollut mitään vaaraa. Siksi hän vastasi vain:

— Lapsetko! Niille nyt ei kukaan henno tehdä pahaa. Raa'at sotamiehetkään eivät notkista hiuskarvaakaan niiden päästä. Mutta tuo vanha jäykkäniska ei maar pääse niin vähällä.

Siihen selitykseen palvelijattaret saivat tyytyä, ja se heille kelpasikin täydestä.

Tuskin he olivat tulleet kapakkamajaan ja Jaakko päässyt raskaasta vaatemyttykantamuksestaan, kun kaviontöminää alkoi kuulua ulkopuolelta, ja seuraavassa tuokiossa törmäsi koko liuta sotamiehiä kapakkaan; ne olivat samaa ratsuväkeä, jota Jaakko oli nähnyt metsässä päivällisaikaan, ja Hannukin oli joukossa. Hän tunsi vanhan metsänvartijan ja rupesi kyselemään häneltä yhtä ja toista — montako henkeä Arnwoodissa asui ja keitä jne. Jaakko vastasi, että siellä asuivat lapset ja lisäksi muutamia palvelijoita… ja siinä hänelle äkkiä juolahti mieleen, että hän pienellä sotajuonella kenties voisi pelastaa vanhan neidin hengen.

— Minä tiedän kyllä, ketä te etsitte Arnwoodista, ja nyt minä vanhan ystävyyden takia annan sinulle vihjauksen, Hannu. Saattaa olla että erehdyn, mutta yhtäkaikki — jos saat käsiisi vanhan naisihmisen tai jonkin sentapaisen, niin ota sinä hänet ratsullesi ja aja kaupunkiin niin kiireesti kuin hevonen kestää ja kerkii… Ymmärrät kai yskän?

Hannu nyökäytti päätään ja puristi hänen kättään. Kotvan kuluttua ratsumiehet taas lähtivät liikkeelle ja ajoivat kartanoa kohti. Jaakko meni heidän jälkeensä, eikä aikaakaan, kun hän näki paksuja savupilviä kohoavan kohti tummaa, mutta pilvetöntä yötaivasta. Sitten leimahtivat liekit herraskartanon ikkunoista, ja kauas ylt'ympäri kajasti kohta loimotus valtavasta nuotiosta.

Metsänvartija oli jo kotimatkalla, kun hänen ohitsensa kiidätti hevonen hurjaa vauhtia; sen selässä istui Hannu, joka oli sitonut Judit-neidin taakseen satulaan; neiti potki ja repi siteitään, miten ikinä osasi. Hannu oli siis mennyt ansaan ja kuvitteli saaneensa vangiksi itse kuninkaan vanhaksi vaimoksi pukeutuneena.

Kun Jaakko kolkutti kotimajansa ovelle, ponnahti hänen suuri koiransa jalkeille ja alkoi murista, mutta isännän ystävällinen ääni: — Hiljaa, Turva! lepytti sen pian jälleen, ja Edvard veti salvan ovelta.

— Sisareni nukkuvat sikeintä untaan, sanoi Edvard, — ja Alfred on myös kovin uninen. Emmekö aja häntä sänkyyn, ennenkuin me kaksi lähdemme kotiin?

Vastauksen asemesta metsänvartija vei Edvardin ulos ja osoitti hänelle tulen valoa puitten välissä.

— Katso itse, mitä on tapahtunut!

— Entä tätini?

— Hän on hyvässä turvassa kaupungissa, ja huomenna koetan päästä hänen puheilleen. Sinun pitää jäädä tänne siksi aikaa siskojesi turvaksi — —. Kas, nyt eivät liekit enää roihua niin korkealle.

— Minun — minun taloni he ovat uskaltaneet polttaa. Edvardin ääni vapisi, ja hän kohotti kättään uhkaavasti.

— Niin, se oli sinun talosi, sinun omaisuuttasi — mutta kuinka kauan?

Jos se nyt otetaan takavarikkoon…

— Otetaan takavarikkoon! Voi häntä, joka uskaltaa sen ryöstää!

Minustakin tulee aikaa myöten mies!

— Toivokaamme niin, mutta poikani, silloin sinä ajattelet toisin kuin nyt ja käyttäydyt viisaammin —. Mutta menkäämme sisään; on pakkanen, ja minulla on kylmä.

Kesti kauan, ennenkuin Edvard nukkui sinä yönä. — Viha ja kostonhalu valvottivat häntä tunnin toisensa jälkeen, ja kun hän viimein nukkui, oli hänen unensa levoton, ja hän näki hurjia unia, niin että hän tuon tuostakin yön kuluessa kirkaisi kovasti ja herätti siskonsa heidän makeasta unestaan.

Uudenmetsän lapset

Подняться наверх