Читать книгу Uudenmetsän lapset - Фредерик Марриет - Страница 8

Sisällysluettelo

Ensimmäinen vuosi.

Päivällisen jälkeen lähtivät metsänvartija ja Edvard härkää noutamaan. Alfred valjasti Kimon ja ajoi samaa tietä. Härkä oli vielä samassa paikassa, minne he olivat sen jättäneet; se oli henkitoreissaan ja kuula Edvardin pyssystä päätti sen päivät. Se oli pulska otus ja painoi noin kolmekymmentä leiviskää. Jaakko ja pojat alkoivat nylkeä sitä, ja siihen meni koko iltapuoli; mutta kylläpä Kimolla sitten olikin aikamoinen kuorma vedettävänään, kun he illan suussa palasivat metsänvartijantalolle.

Seuraavana päivänä Jaakko lähti kaupunkiin ja myi nahan ja lihat. Kun hän tuli kotiin, toi hän mukanaan muutamia maitohulikoita, pienen kirnun ja kiulun vieläpä vähän kolikoitakin kaupanpäällisiksi.

Vasta seuraavana aamuna Alfred meni katsomaan lehmää. Se oli ensin hyvin äksy, mutta kun Alfred antoi sille tukon tuoretta ruohoa ja puhutteli sitä ystävällisesti, tyyntyi se, sallipa viimein pojan silittää selkäänsäkin. Kahden viikon ajalla Alfred antoi joka päivä itse sille ravintoa, ja lehmä kävi päivä päivältä lauhkeammaksi, niin ettei se enää koskaan koettanut puskea, kun Alfred lähestyi sitä. Tästä lähin se alkoi saada ruokansa Alicen kädestä, että oppisi hänetkin tuntemaan. KUN vasikka oli kuukauden vanha, koetti Alfred lypsää lehmää. Ensiksi se kyllä potki, mutta viikon kuluttua se jo kiltisti antoi lypsää itseään. Alfred päästi sen nyt pihallekin, mutta jätti vasikan navettaan, jonne lehmäkin aina yöksi laskettiin, sitten kun se ensin oli lypsetty. Ja viimein hän uskalsi laskea sen metsäänkin laitumelle. Hän pelkäsi kyllä, että se sille tielleen jäisikin, mutta yritys onnistui ja lehmä palasi illalla vasikkansa luo. Vastedes päästettiin se joka päivä metsään ja Alicekin saattoi jo lypsää sitä. Näin oli pikku siirtokunnan karjanhoidolle pantu perustus.

— Kuulkaa, Jaakko, sanoi Alfred eräänä päivänä, — milloinka lähdette taas kaupunkiin?

— Sitä en niin tarkalleen osaa sanoa, varsinkaan kun ei minulla ole sinne asiaa.

— Mutta kun sinne lähdette, niin ostakaapa minulle koira ja Alicelle kissanpoikanen. Turva on teidän ja Edvardin, mutta minäkin tarvitsisin itseäni varten koiran; tahtoisin kasvattaa sen oman pääni mukaan.

Edvard olisi myöskin mielellään ottanut koiran, ja Jaakko lupasikin hankkia heille kaksi pentua. — Mutta niitä varten ei minun tarvitse lähteä kaupunkiin. Metsän tuolla puolen asuu eräs sukulaiseni — häneltä voin saada vallan mainioita pentuja, samaa hyvää lajia, kuin Turvakin.

— Saanko tulla mukaanne, Jaakko? kysyi Edvard.

— Parempi olisi, ettet tulisi, se antaisi vain aihetta kaikenlaiseen kyselyyn.

— Niin minustakin, sanoi Alfred. — Sitäpaitsi on meillä nyt yllin kyllin työtä. Muun muassa pitäisi meidän koota tammenterhoja.

— Tammenterhoja? toisti Edvard.

— Niin, sioille.

— Oh, sinä sikoinesi. Sinä et ajattele mitään muuta kuin sikoja ja lehmiä.

— Etkä sinä muuta kun peuroja ja muuta sellaista. Mutta minun mielestäni on pyy pivossa parempi kuin kymmenen metsässä, ja saatpa nähdä, että minun hommistani vielä on enemmän hyötyä kuin koko metsästä otuksineen.

— Mutta kanat ja kananpoikaset ovat minun ja Editin, sanoi Alice, — eikö totta, Jaakko? Ja ne sinä viet kaupunkiin myytäväksi ja ostat rahoilla meille uudet hameet, eikö totta?

— Kyllä, tyttöseni, vastasi Jaakko, — Alfred tyytyköön sikoihin.

— Entä voi? Saanko minä senkin, kun olen oppinut kirnuamaan? jatkoi

Alice.

— Et, väitti Alfred, — minähän lehmän otin kiinni, minun pitää siis myöskin saada osani.

— Me panemme kahtia, sanoi Alice.

— Olkoon menneeksi. Niin, sehän on totta, minä kirnusin vähän voita eilen, mutta se ei ole oikein kovaa. Mikähän siihen on syynä?

— Panitko kyllin suolaa ja vaivasitko oikein hyvästi? kysyi Jaakko.

— En.

— Mutta se sinun pitää tehdä. Ensi kerralla tulen minä avuksesi.

Päätettiin, että Edvard jäisi kauniisti kotiin ja auttaisi Alfredia tammenterhojen kokoamisessa. Jaakko lähti sitten kuulustelemaan koiranpentuja. Hän viipyi kaksi päivää. Kun hän palasi kotiin, ei hänellä ollut pentuja mukanaan, ne olivat näet vain kahden viikon vanhat, eikä niitä voinut vieroittaa emostaan, ennenkuin ne olivat kolmen-neljän kuukauden vanhat. Muutoin oli Jaakolle käydä hullusti, kun hän kulki metsän halki. Tähän aikaan vuodesta olivat näet peurat hyvin vaarallisia, ja yksi otus oli hyökännyt hänen kimppuunsa tavoittaen häntä sarvillaan. Vasta kun hän oli laukaissut pyssynsä ja ampunut pois sen toisen sarven, jätti se hänet rauhaan.

— Ole varuillasi, kun samoilet metsissä, sanoi hän Edvardille.

— Minähän liikun siellä niin harvoin, vastasi tämä. — Emmehän nyt käy metsällä; mutta marraskuussa alamme taas.

— Niin, mutta emme ennen. Huomenna autan teitä tammenterhojen keräämisessä, ja ylihuomenna lähden kaupunkiin viemään Alicen kanoja.

— Ja siksi, kun te tulette kotiin, olen minä säästänyt oikein paljon kermaa, jota teidän pitää opettaa minua kirnuamaan, sanoi Alice.

— Älkää unohtako kissanpoikaani, Jaakko, pyysi pikku Edit.

— Mitä te kissalla teette? Se vain varastaa kermanne ja tappaa lintunne, sanoi Alfred. Hän oli vastikään valmistanut linnunhäkin Alicelle ja laittoi parhaillaan toista Editille.

— Minun Mirrini ei tee pahaa. Me suljemme maitohuoneen oven tarkoin ja ripustamme linnunhäkin niin korkealle, ettei Mirri siihen ylety.

— Kyllä kissastakin voi olla hyötyä. Ehkä se opettaa teitä varovaisiksi, arveli Edvard.

— Mutta kuulkaahan, sanoi Alfred, — meidän vaatteemme alkavat jo olla ikäkuluja; pian ne hajoavat yllämme. Mitenkähän saisimme rahoja uusiin vaatteisiin, Edvard?

— Tiedättekö mitä, vastasi Jaakko, — minä ostan sekä sinulle että veljellesi kaikki, mitä tarvitsette. Te maksatte sitten minulle niin pian kuin voitte.

— Kiitos, Jaakko! Se on minun mieleeni! huudahti Alfred. — Silloin pitäisi teidän ensiksikin ostaa minulle pyssy ja vaatekerta. Minäkin kävisin mielelläni metsällä, varsinkin nyt, kun saan koiran.

— Hyvä. Minä lähden siis huomenna varhain kaupunkiin. Rahapussissani on vielä jonkin verran kolikoita.

Sanottu ja tehty. Jaakko lähti ja vei mukanaan pari tusinaa Alicen kananpoikia. Se, minkä hän niistä sai, oli melkein puhdasta voittoa, sillä niiden elättäminen ei ollut maksanut montakaan penniä. Aivan pieninä ne olivat saaneet vähän kaurakakkua, mutta sittemmin ne tulivat mainiosti toimeen perunan jätteillä ja pitivät itse huolta ravinnostaan, kuten kanat tavallisesti tekevät, kun ne saavat vapaasti liikkua ja kuopia, missä tahtovat.

Kun vanhus palasi kotiin, oli hänellä paljon hyvää mukanaan: uusia vaatteita kaikille "lapsenlapsille", neuloja ja lankaa Alicelle, joka päälle päätteeksi sai pari markkaa kananpojistaan — ja mainio pyssy Alfredille. Eipä hän ollut unohtanut kissanpoikaakaan. Sitä paitsi oli hänellä uutisia. Osa keropäitä oli alkanut niskoitella Cromwellia vastaan, joka kuitenkin oli kurittanut heitä perinpohjaisesti sotaväkensä avulla.

Päivät kuluivat, ja metsästysaika oli käsissä. Eräänä iltana, kun

Jaakko ja Edvard tulivat kotiin metsästä, pyysi vanha metsänvartija

Alicea seuraavana aamuna valmistamaan oikein hienon päivällisen. — Se

on juhlapäivä, sanoi hän.

— Miksi niin?

— Ellet itse voi sitä arvata, en minäkään sano mitään.

Seuraavana päivänä oli päivällispöydässä paistia, lihamuhennosta, kananpojanpaistia ja omenaputinkia. Kaikki oli maukasta, sillä Alicesta oli vähitellen tullut oikein näppärä pikku emäntä, ja paitsi Alfredia auttoi pikku Edit häntä keittiötoimissa parhaansa mukaan, kyni kananpojat, piti tulen vireillä ym.

— Nyt kerron teille, miksi tänään on juhlapäivä, sanoi Jaakko luettuaan pöytärukouksen. — Tänään on kulunut vuosi siitä, kun te tulitte metsänvartijantaloon.

— Todellako! huusivat kaikki; ei kukaan ollut sitä muistanut.

— Sanokaa nyt, eikö teistä tämä vuosi ole kulunut nopeasti, ja eikö se ole ollut onnellinen aika — yhtä onnellinen kuin se aika, jonka Arnwoodissa vietitte?

— Kyllä, siinä olette oikeassa, vastasi Alfred, — vielä paljon onnellisempikin, sillä silloin tiesin tuskin koskaan, mitä tekisin, mutta täällä ovat päivät aina olleet liian lyhyet.

— Minä olen samaa mieltä kuin Alfred, virkkoi Edvard.

— Niin minäkin! huudahti Alice. — Minulla on työtä yllin kyllin, olen aina iloinen ja reipas enkä koskaan enää saa nuhteita, vaikka hameeni vähän tahraantuisikin tai repeäisi…

— Entä mitä sanoo pikku Edit?

— Minä pidän teistä kaikista ja Mirristä myöskin.

— Se on oikein, sanoi vanha metsänvartija. — Kun meillä vain on kyllin työtä, olemme tyytyväisiä ja onnellisia. Elämä on suonut teille kaksi parasta lahjaansa: terveyden ja iloisen luonteen. Te ette ole lainkaan samoja lapsia kuin ne pienokaiset, jotka minä vein pois Arnwoodista. Te olette terveitä ja voimakkaita, punaposkisia ja päivettyneitä, he olivat kalpeita ja laihoja. Katsohan sisariasi, Edvard. Luuletko kenenkään enää tuntevan heitä?

— En, vastasi Edvard hymyillen, — en luule.

— Entäs Alfred, tuskinpa häntäkään enää kukaan tuntisi! Sinä itse sitävastoin et ole paljonkaan muuttunut; sinä olet kasvanut ja päivettynyt; mutta metsänvartijanpuvussakin sinut tuntee eversti Beverleyn pojaksi. Me emme voi kyllin kiittää Herraa siitä, että hän on sallinut teidän saada rauhaa ja turvaa köyhän metsästäjän tuvassa, sen sijaan että olisitte hukkuneet liekkeihin Arnwoodissa; joka päivä kiitän Jumalaa siitä, että hän on suonut minun elää niin kauan teidän luonanne. Olen pitänyt niin hyvästi kuin olen voinut lupaukseni isällenne. Ja päivä päivältä käy sydämeni kepeämmäksi nähdessäni, kuinka reippaita ja taitavia te olette. Jumala siunatkoon teitä kaikessa, rakkaat lapset, ja suokoon teille monta onnellista elonpäivää.

Vanhus oli niin liikutettu, että kyyneleet vierivät pitkin hänen kurttuisia poskiaan.

Toinen vuosi oli nyt vierimässä. Jaakko ja Edvard kävivät vain pari kertaa viikossa metsällä; sillä vanha metsänvartija sairasti pahoin leiniä eikä enää jaksanut samoilla maita ja metsiä. Hänellä oli jo siinäkin kova urakka, ennenkuin pääsi Lymingtoniin myymään metsänriistaa, ja kun talvi toden teolla teki tuloaan, täytyi hänen kokonaan jättää metsästys. Onneksi Alfred oli jo oppinut taitavasti käyttämään pyssyään, niin että hänen veljensä hyvin tuli toimeen ilman vanhuksen apuakin. Alfred oli ylipäänsä aina toimessa, milloin hän puuhasi yhtä, milloin toista. Niinpä hän eräänä iltana istui vuolemassa pähkinänoksasta sauvaa. Turhaan utelivat toiset, mitä hän siitä aikoi.