Читать книгу Uudenmetsän lapset - Фредерик Марриет - Страница 5

Sisällysluettelo

Metsänvartijan lapset.

Varhain seuraavana aamuna Jaakko lähti Arnwoodiin toimitettuaan ensin lapsille aamiaisen. Siinä missä komea herraskartano ennen oli kohonnut, oli nyt vain savuavia raunioita. Ympäristön väki oli virrannut paikalle, osaksi pelkästä uteliaisuudesta, osaksi kootakseen itselleen raskaita lyijykimpaleita, joita oli muodostunut katon sulaessa. Benjaminkin oli saapuvilla. Häneltä metsänvartija kuuli että vanha Judit-neiti oli ollut kovin uppiniskainen hevosen selässä. Ennen kuin Hannu oli ennättänyt saada hänet kaupunkiin, oli neiti riistäytynyt irti, pudonnut ja vetänyt Hannun mukaansa, jolloin tämä oli taittanut niskansa.

— Taivaan rangaistus petturille! huudahti Jaakko.

— Entä armollinen neiti? Oletteko nähnyt häntä… puhutellut häntä?

— Nähnyt hänet olen kyllä, mutta en puhutellut, vastasi Benjamin. —

Unohdin näet kertoa sinulle, että hänkin taittoi niskansa…

— Onko hän kuollut?

— Onpa niinkin. Mutta mitäs siitä! Paljon enemmän surkuttelen lapsiparkoja. Oi, Martta on vuodattanut katkeria kyyneliä heidän tähtensä — —.

— Missä hän on ja molemmat toiset palvelijat?

— He ovat Lymingtonissa.

— Sano heille minulta terveisiä, Benjamin, pyysi Jaakko; — minun täytyy nyt lähteä!

— Minne?

— Hoh, en oikein tiedä itsekään — mutta kai Lontooseen päin. Nyt, kun lapset ovat kuolleet, ei minulla ole mitään tekemistä tällä paikkakunnalla enää.

Tällä tavoin Jaakko koetti johdattaa kaikki ihmiset väärille jäljille, ettei hänen salaisuutensa tulisi ilmi.

Heitettyään Benjaminille hyvästi, hän riensi kotiin. Kaikki lapset ja Turva juoksivat häntä vastaan kappaleen matkaa mökistä, mutta hän käski heidän mennä sisään, koska metsä luultavasti vilisi sotaväkeä.

— Nyt meidän täytyy saada toimeksi päivällinen, sanoi hän, kun he olivat tulleet tilavaan tupaan, joka samalla oli keittiö, ruoka- ja arkihuone. — Meidän täytyy kaikkien ryhtyä toimeen. Kuka tahtoo olla keittäjätär?

— Minä! huusi Alice.

— Se on oikein, tyttöseni. Tuolla nurkassa on kori, jossa on perunoita, sipulit riippuvat nuorassa, vettä… kuka tahtoo noutaa vettä?

Edvard sieppasi heti sangon ja juoksi lähteelle. Sillä aikaa kuin

Alfred ja tytöt kuorivat ja huuhtoivat perunat, leikkasivat Jaakko ja

Edvard metsänriistan kappaleiksi, ja pian oli ruoka tulella.

— Eikö ole hauska näin itse valmistaa ruokansa? kysyi Jaakko, ja siitä olivat kaikki yhtä mieltä hänen kanssaan. Sillä aikaa kuin pata kiehui, opetti vanha metsänvartija lapsia siistimään taloa. Lattia lakaistiin, uuninlaatta hangattiin puhtaaksi, tuolit ja pöydät pölytettiin. Viimein oli ruoka valmis pöydälle tuotavaksi, mutta samassa syöksyi Edvard sisään ja sanoi: — Tuolla tulee muutamia ratsastajia.

Niin, siinä tuli todellakin pieni parvi Cromwellin ratsuväkeä ajaen mökkiä kohti, mutta Jaakko oli kekseliäs kuten aina.

— Rakkaat lapset, ne tulevat luultavasti etsimään talon ristiin rastiin. Senvuoksi täytyy sinun, Alfred, siskoinesi paneutua vuoteeseen ja tekeytyä hyvin sairaaksi. Ja sinä, Edvard, riisut takin yltäsi ja pukeudut tähän minun vanhaan metsätakkiini, ja sitten istut makuuhuoneessa sairaitten sisarustesi luona. Tule, pikku Edit, nyt leikimme maatapanoa, jäljestäpäin syömme.

Hetkisen kuluttua oli kaikki näppärästi järjestetty, lapset makasivat sängyssä, leukaan asti peitettyinä, ja Edvard seisoi vanhaan takkiin pukeutuneena vuoteen ääressä vesiruukku kädessään. Tuskin Jaakko oli saanut korjatuksi kaikki lautaset pöydästä, kun jo ovelle kolkutettiin.

— Sisään!

— Kuka sinä olet? kysyi sotamiesten päällikkö astuessaan matalaan majaan.

— Minä olen vain köyhä metsänvartija, vastasi Jaakko, — ja täällä on asiat huonosti.

— Mikä on hätänä?

— Kaikki lapset ovat ripulissa.

— Meidän täytyy kuitenkin tutkia talo.

— Olkaa hyvät, mutta varokaa, ettette peloita lapsia hengiltä.

Päällikkö ja pari miestä tutkivat mökin läpikotaisin. Pikku Edit huusi nähdessään rautapukuiset sotamiehet, mutta he eivät välittäneet laisinkaan lapsista, ja kun he taas tulivat tupaan, päättivät he ratsastaa jälleen matkoihinsa.

— Mutta mikä se niin hyvälle tuoksuu? kysyi yksi heistä. — Ahaa, täällähän on herkkuja, ja hän nosti kannen höyryävän padan päältä. — Et sinä näytä puutetta kärsivän. Maistelemmeko pari lusikallista, toverit!

— Olkaa hyvät ja ottakaa vain eteenne, sanoi Jaakko, — minä voin kyllä keittää uuden padallisen itselleni.

He tekivät työtä käskettyä ja istuivat pöytään, ja yks kaks oli koko padan sisällys kadonnut heidän nälkäisiin vatsoihinsa. Kun he olivat syöneet, sanoivat he iloisesti nauraen: — Kiitos ruoasta! ja astuivat hevosen selkään ja ratsastivat tiehensä — heidän täytyi lähteä hakemaan Kaarle-kuningasta.

Sitten ei ollut muu neuvona kuin keittää uutta ruokaa. Mutta se kävi tuota pikaa, ja kun he kaikki viimein istuivat pöytään, maistui ruoka kahta paremmalta nyt, kun vaara oli ohi.

— Kuningas ei luultavasti syö näin hyvää päivällistä tänään, sanoi

Jaakko. — Mutta miksi olet niin vakava, Edvard?

— Voinko olla muuta? Oi, jospa vain olisin voinut antaa noille miehille aika selkäsaunan!

— Ei, Edvard, toistaiseksi meidän täytyy malttaa mielemme. Tulee kyllä vielä parempia aikoja meille kaikille, kun vain odotamme.

Seuraavana aamuna Jaakko ratsasti kapakkaan, missä hän sai kuulla, että Kaarle-kuningas oli vangittu Wight-saarella. Nyt heidän ei siis enää tarvinnut pelätä sotamiesten retkeilyjä, ja metsänvartija uskalsi lähteä kaupunkiin, missä hän osti talonpoikaisvaatteita lapsille. Kotia tultuaan hän kutsui kaikki neljä arkihuoneeseen ja sanoi heille:

— Te tiedätte kyllä, rakkaat lapset, että teidän täytyy jäädä tähän minun pieneen mökkiini, jotteivät nuo hurjat sotamiehet löytäisi ja tappaisi teitä, niinkuin he ovat tappaneet teidän isännekin. Mutta toistaiseksi meidän täytyy tekeytyä, niinkuin te olisitte minun lapsenlapsiani. Te ette saa kertoa kenellekään, että teidän nimenne on Beverley — Armitage olkoon nimenne. Teidän täytyy käydä pukeutuneina niinkuin metsänvartijanlapset, ja teidän täytyy tehdä työtä. Edvard, sinä olet vanhin, sinun täytyy ensin lähteä minun kanssani metsälle ja oppia käyttämään pyssyä; sittemmin koetamme tehdä sinustakin metsästäjän, Alfred.

— Minä opin kyllä pian ampumaan, tuumasi Alfred.

— Niin, mutta toistaiseksi sinun pitää hoitaa kimoa ja porsaita, ja sitäpaitsi sinun pitää auttaa minua puutarhatyössä. Alice ja sinä saatte tehdä tulen ja siivota talon joka aamu, eikö totta, Alice? Ja keittää ruokaa ja laittaa vuoteet… niin, niin, siinä on yllin kyllin työtä. Ja pikku Editistä tulee meidän kanapiikamme.

— Ja minä saan antaa pienille kananpojille namuja niinkuin kotona, sepä on hauskaa, riemuitsi Edit.

— Niin, saattepa nähdä, että kaikki käy hyvin, tietysti ei heti ensimmäisenä päivänä, mutta vähitellen, kun te totutte. Ja täällä me saamme myös olla omana pappinamme; joka aamu luemme luvun raamatusta. Tehän osaatte lukea, molemmat pojat, ja pikku tytöt oppivat myös kyllä pian.

Nyt Jaakko avasi myttynsä ja otti esille ostoksensa, ja hetkisen kuluttua olivat reippaat pojat ja tytöt muuttuneet hienoista herraskartanonlapsista yksinkertaisiksi metsänvartijanlapsiksi.

— Nuo vaatteet ovat omiaan metsäelämään, sanoi Jaakko heille, kun he reippaina ja iloisina kokoontuivat arkihuoneeseen, — niissä voitte vapaasti liikkua — ja jos ne saavatkin pienen repeämän, vähät siitä.

Kas, sellainen puhe oli heille kaikille mieleen, ja nyt ei heillä ollut mitään rauhaa, ennenkuin he pääsivät koettamaan uusia pukujaan reippaassa rosvo- ja sotamiesleikissä ulkona talvipukuisessa metsässä.