Читать книгу Lentävä hollantilainen - Фредерик Марриет - Страница 10

Sisällysluettelo

Myöhään syksyllä heräsi Filip rakkausunestaan (sillä onko maallisen elämän ilo muuta kuin unta?), kun viesti saapui kapteenilta, jonka mukaan hän oli luvannut lähteä. Kummallista kyllä ei Filip naimisiinmenonsa jälkeen ollut juuri ollenkaan ajatellutkaan tulevaa kohtaloaan, minkävuoksi päivät, viikot ja kuukaudet olivatkin kuluneet nopeasti häiritsemättömässä onnessa. Poots oli kyllä pari kertaa kysynyt, milloin Filip matkustaa, mutta Amine, joka ei voinut nähdä pilveäkään rakastamansa miehen otsalla, oli vastannut isälleen niin jyrkästi, että isä oli vaiennut. Hän tiesi liiankin hyvin isän alhaiset vaikutteet. Vanhuksella oli tapana kuluttaa aikaansa kävelemällä edestakaisin vierashuoneessa ja katselemalla kaappeja, joissa hopeakannut nyt loistivat alkuperäisessä kirkkaudessaan.

Eräänä lokakuun aamuna koputettiin ulko-oveen ja Amine meni aukaisemaan.

"Haluaisin mielelläni puhutella Filip Vanderdeckenia", sanoi vieras kuiskaten.

Mies, joka näin puhutteli Aminea, oli laiha hollantilainen merimies, jonka mäyrännahkalakki oli vedetty syvälle silmille. Hänen piirteensä olivat terävät ja vastenmieliset, kasvot hyvin kalpeat, huulet verettömät ja hiukset punertavat. Hänellä oli hieman partaakin, mutta muuten oli melkein mahdotonta sanoa, kuinka vanha hän oli. Hän voi yhtä hyvin olla sairaalloinen nuorukainen kuin laiha, mutta voimakas vanhus.

Kummallisinta kuitenkin tuossa miehessä oli hänen silmänsä, joita hänellä oli vain yksi. Oikea silmä oli nimittäin kiinni ja silmämuna nähtävästi poissa, mutta hänen vasen silmänsä oli verrattuna kasvoihin ja päähän tavattoman suuri. Se oli pullistunut ulos kuopastaan, oli kirkas, kostea ja hyvin vastenmielisen näköinen, koska sen luomissa ei ollut ollenkaan ripsejä. Aminen edessä ei ollut ihminen, jolla oli silmä, vaan silmä, johon oli liittynyt ihminen. Se oli niin tärkeä piirre miehessä, ettei kukaan häntä katsellessaan kiinnittänyt huomiotaan mihinkään muuhun. Hän oli pieni, mutta hyvin muodostunut, ja hänen käsiensä koosta ja väristä voitiin nähdä, ettei hän ollut mikään tavallinen merimies. Hänen kasvojensa piirteet olivat terävät, mutta hyvin säännölliset ja vaikka hänen käytöksensä olikin mieliestelevää, oli siinä jonkinlaista mahdikkuutta. Hänen olennossaan oli sitäpaitsi jotakin salaperäistä, joka herätti pelkoa.

Pyytäessään vierasta sisään tunsi Amine selkäänsä karmivan, vaikka hän ei voinutkaan selittää syytä siihen.

Filip kummastui suuresti nähdessään vieraan, joka heti huoneeseen tultuaan istuutui sohvaan Filipin viereen Aminen entiselle paikalle sanomatta sanaakaan. Kaikki mennyt muistui nyt hänen mieleensä ja hän tunsi, että hänet nyt kutsuttiin lyhyestä onnestaan vaaroihin ja kärsimyksiin. Häntä hämmästytti erittäinkin se, että hän tunsi äkkinäistä vilua, joka vapisutti hänen koko ruumistaan pienen miehen istuessa hänen viereensä. Veri pakeni hänen poskistaan eikä hän voinut sanoa sanaakaan pariin minuuttiin. Silmäpuoli vieras silmäili ympärilleen ja käänsi vihdoin katseensa Amineen. Vihdoin hän rikkoi hiljaisuuden jonkinlaisella hihittämisellä ja sanoi:

"Filip Vanderdecken, hi, hi, ette suinkaan tunne minua?"

"En", vastasi Filip melko vihaisesti.

Pienellä miehellä oli hyvin kummallinen ääni. Se oli jonkunlaista vaimennettua huutoa, joka kaikui korvissa vielä kauan aikaa sen jälkeen kuin hän oli lakannut puhumasta.

"Nimeni on Schriften ja olen muudan Ter Schellingin luotseista", jatkoi hän. "Olen nyt tullut, hi, hi", hän katsahti terävästi Amineen, "riistämään teidät irti rakkaudesta ja", hän kiinnitti nyt katseensa kaappeihin, "muistakin mukavuuksista." Hän nousi ja polki lattiaa. "Vien teidät nyt pois lujalta maakamaralta, hi, hi, ehkä märkään hautaan. Miten hauskaa!" lisäsi hän nauraen ja katsoen erikoinen ilme kasvoillaan ainoalla silmällään Filipiin.

Filip aikoi ensi työkseen heittää ulos vastenmielisen vieraansa, mutta Amine ymmärtäen hänen ajatuksensa pani käsivartensa ristiin rinnalleen, asettui pienen miehen eteen, katsoi häneen halveksivasti ja sanoi:

"Meidän kaikkien pitää kestää kohtalomme, hyvä mies, ja kuolema korjaa satonsa, elimmepä sitten maalla tahi merellä. Mutta Filip Vanderdecken ei tule milloinkaan niin kalpeaksi kuin te, vaikka hänellä olisikin kuolema silmiensä edessä."

"Niinkö", vastasi Schriften hämmästyen nähtävästi nuoren ja kauniin naisen kylmästä päättäväisyydestä. Hän käänsi sitten katseensa uuninreunustalla olevaan hopeiseen neitsyt Marian kuvaan ja jatkoi: "Huomaan, että olette katolilainen, hi, hi."

"Niin olenkin", vastasi Filip, "mutta mitä se teihin kuuluu? Milloin laiva lähtee?"

"Viikon kuluttua, hi, hi… Todellakin lyhyt aika matkavalmistuksiin ja jäähyväisten sanomiseen, vai mitä?"

"Siinä on enemmänkin kun tarpeeksi", vastasi Filip nousten sohvalta.

"Ilmoittakaa kapteenillenne, että tulen määrättyyn aikaan. Tule,

Amine, emme saa hukata enää ollenkaan aikaa."

"Emme kyllä", vastasi Amine, "mutta velvollisuutemme on osoittaa ensin vieraanvaraisuutta. Herra, saanko tarjota teille joitakin virvokkeita matkanne jälkeen?"

"Tästä päivästä kahdeksan päivän kuluttua", sanoi Schriften Filipille vastaamatta Aminen kysymykseen. Filip nyökäytti päätään ja pieni mies pyörähti kantapäällään, poistui huoneesta ja oli hetkisen kuluttua kadonnut näkyvistä.

Amine vaipui takaisin sohvalle. Hän oli kyllä rohkea, mutta tämä ilmoitus, että hänen lyhytaikainen onnensa nyt oli lopussa, oli tullut liian äkkiä. Silmäpuolen lähetin olennossa ja puheessa ilmenevä vahingonilo, jolla hän tahtoi kuin näyttää tietävänsä enemmän kuin muut, hämmensi häntä ja Filipiä ja teki heidät levottomiksi. Amine ei itkenyt, vaikka hän kätkikin kasvonsa käsiinsä Filipin kävellessä horjuen huoneessa sinne tänne. Hänen mieleensä muistui nyt jälleen hetki, jolloin hän löysi kirjeen ompeluksen alta.

He olivat nyt molemmat heränneet nykyisestä onnenunestaan ja heitä värisytti heitä odottava hirveä tulevaisuus. Filip sai kuitenkin takaisin luonnollisen tyyneytensä muutamien minuuttien kuluttua. Hän istuutui puristaen Aminen syliinsä. He eivät puhuneet mitään, sillä he tiesivät liiankin hyvin toistensa ajatukset, vaan koettivat rohkaista luontonsa karaistaakseen sydämensä kestämään pian tapahtuvaa eroa.

Amine rikkoi vihdoinkin hiljaisuuden ja sanoi:

"Lähetti ei ollut varmaankaan kotoisin tästä maailmasta, Filip. Eikö sinusta tuntunut, että hänestä uhoi kuin kuoleman kylmyyttä, kun hän istui vieressäsi? Minä ainakin tunsin sellaista hänen tullessaan sisään."

Filip, joka oli ajatellut samoin kuin Aminekin, mutta ei ollut halunnut säikähdyttää häntä, sanoi hämillään:

"Ei, Amine, kuvittelet vain, koska hän tuli niin äkkiä ja odottamatta ja käyttäytyi niin kummallisesti. Koska hän on raajarikko ja senvuoksi ehkä kadehtii muita ihmisiä, on hänestä tullut pahansuopa ja vahingoniloinen. Häneltä on kielletty kaikki aviollinen onni kokonaan, sillä ei kukaan nainen voi hymyillä tuollaiselle ihmiselle. Hänen sappensa rupesi kiehumaan, kun hän näki niin paljon kauneutta toisen sylissä, ja hän tunsi vahingoniloa saadessaan tuoda perille viestin, jonka hän tiesi tekevän lopun häneltä itseltään kielletyistä nautinnoista. Saat olla aivan varma, rakkaani, ettei se ollut mitään muuta."

"Ja vaikka otaksumiseni olisikin oikea, ei se vaikuta ollenkaan asiaan", vastasi Amine. "Mikään ei voi tehdä asemaasi toivottomammaksi kuin se jo entuudestaan on. Mutta, Filip, nyt kun olen vaimosi, pelkään enemmän kuin puolisoksesi ruvetessani. En ymmärtänyt silloin täydellisesti tämän eron aiheuttamaa katkeruutta. Älä sentään pelkää", jatkoi hän laskien kätensä sydämelleen, "sillä olen valmistunut kaikkeen ja olen ylpeä siitä, että mieheni on valittu niin mainehikkaan työn tekijäksi. Et suinkaan ole erehtynyt kutsumuksestasi, Filip?"

"En, Amine. En ole erehtynyt kutsumuksestani, en rohkeudestani enkä valitsemastani vaimosta", vastasi Filip surullisesti puristaen Aminen syliinsä. "Taivaan tahto on sellainen."

"No tapahtukoon se sitten", sanoi Amine ja nousi. "Nyt ovat ensimmäiset tuskat ohi, Filip, ja tunnenkin jo olevani rohkeampi. Aminesi tietää velvollisuutensa. On kuitenkin hirveää ajatella, ettei ole enää jäljellä muuta kuin viikko."

"Toivon, että se lyhenisi päiväksi, vaikka sekin tuntuisi jo liian pitkältä", vastasi Filip. "Tuo silmäpuoli paholainen tuli liian aikaisin."

"Älä puhu niin, Filip, sillä olen kiitollinen hänelle tästä viikosta, jonka kuluessa saan totuttautua olemaan vailla onneani. Jos tahtoisin vaivata sinua kyynelillä, rukouksilla ja moitteilla, riittäisi kyllä päiväkin, mutta Aminesi tuntee velvollisuutensa paremmin. Voit lähteä kuin ritarit muinoin vaaralliseen seikkailuun, ehkä kuolemaankin, mutta Amine haluaa näyttää rakkautensa sinulle varustamalla sinut aseilla, ja hän voi katsella lähtöäsi täynnä toivoa, että joskus ainakin palaat. Viikko on pitkä aika, Filip, kun se käytetään oikein. Keskustelemme, Filip, ja minä kätken kaikki sanasi rakkaaseen muistooni, sillä poissaollessasi voin ravita niillä lempeäni yksinäisyydessäni. Ei, Filip, kiitän Jumalaa, että meillä on vielä viikko jäljellä."

"Niin teen minäkin, Amine, ja kun oikein ajattelemme, tiesimme tämän jo ennakolta."

"Mutta rakkauteni oli niin voimakas, että unhotin kaiken muun."

"Sen täytyy kuitenkin elää paljaista muistoista poissaollessani."

Amine huokaisi. Heidän keskustelunsa keskeytyi nyt Pootsin tullessa huoneeseen. Huomattuaan Aminen muuten niin loistavissa kasvoissa tapahtuneen muutoksen huudahti hän:

"Pyhä profeetta, mitä nyt on tapahtunut?"

"Vain se, minkä kaikki tiesimme jo ennakolta", vastasi Filip.

"Matkustan nyt, sillä laiva lähtee viikon kuluttua."

Ukon kasvojen ilme muuttui kummallisen iloiseksi, mutta hän koetti salata tunteitaan Aminen ja hänen miehensä läsnäollessa.

"Olipa se todellakin huono uutinen!"

Kumpikaan ei vastannut, vaan poistuivat huoneesta.

Sivuuttakaamme nyt tämä viikko, joka käytettiin kaikenlaisiin matkavalmistuksiin. Emme voi kertoakaan, kuinka hyvin Amine salasi tunteensa ja kuinka hirveästi häntä kiusasi ajatus, että hänen pitää erota rakkaasta miehestään. Emme osaa kuvailla niitäkään vastakkaisia tunteita, jotka raivosivat Filipin rinnassa. Viikko oli pitkä heille molemmille, vaikka heistä tuntuikin, että aika lensi siivillä. Molemmat tunsivat melkein helpotusta, kun lähtöpäivä vihdoinkin koitti, sillä nyt he voivat paljastaa nuo tunteensa, joita he niin kauan toistensa vuoksi olivat salanneet.

"Filip", sanoi Amine heidän istuessaan vierekkäin ja syleillessään toisiaan, "rauhoitun vasta sitten kuin olet lähtenyt, sillä en unhota, että tämä ilmoitettiin minulle ennen naimisiinmenoani. Lupaa näyttäytyä minulle, jos kuolet. Istun tuossa sohvassa enkä ollenkaan pelkää haamuasi. Ilmoita minulle vain jotenkin, että olet kuollut. Silloin tiedän, ettei minulla ole maailmassa enää mitään, jonka vuoksi minun kannattaisi elää, ja ainoa toivoni tulee sitten vain olemaan, että pian saan muuttaa luoksesi autuaitten asuntoihin, Filip. Lupaa minulle se, Filip."

"Lupaan sinulle sen sellaisella edellytyksellä, että Jumala sen sallii. Mutta, Amine —" hänen huulensa vapisivat, "en voi viipyä täällä enää pitempää aikaa."

Amine katsoi mieheensä tummilla silmillään. Hän ei voinut puhua ja hänen kasvonsa vääntyivät, luonto ei voinut enää vastustaa tätä tunteitten tulvaa ja hän vaipui pyörtyneenä miehensä syliin. Kun Filip aikoi suudella häntä viimeisen kerran, huomasi hän sen.

"Nyt hän ei tunne mitään", sanoi hän laskien hänet sohvalle, "mutta hän herää kyllä tarpeeksi pian suruunsa."

Hän huusi nyt herra Pootsin huoneeseen Aminen avuksi, tarttui hattuunsa, suuteli viimeisen kerran tulisesti vaimonsa otsaa ja kiiruhti pois. Hän katosi näkyvistä paljon ennen Aminen tointumista.