Читать книгу Lentävä hollantilainen - Фредерик Марриет - Страница 8
V.
ОглавлениеFilip Vanderdecken istuutui kynnykselle, siveli tukan pois otsaltaan, jota hän antoi sitten tuulen vilvoittaa. Viimeisten päiväin järkyttävät tapaukset olivat tehneet hänet levottomaksi ja hämmensivät hänen ajatuksiaan. Hän tunsi kaipaavansa lepoa, mutta hän tiesi, ettei hänelle tultaisi sellaista suomaan. Hän tunsi olevansa surullinen, mutta ei onneton, ja hän suhtautui tyynesti tulevaisuuteen.
"Kohtaloni ja velvollisuuteni ovat sellaiset, että minun pitää uhrata elämäni pelastaakseni isäni. Olen vannonut valani, jonka taivas itse on vastaanottanut." Sitten palasivat hänen ajatuksensa takaisin Amineen. Hän ihaili tytön rohkeutta ja kauneutta, ja kun hän katseli kuuta, joka nyt oli korkealla taivaalla, kysyi hän itseltään, liittyisikö tytön kohtalo hänen kohtaloonsa.
"Estääkö valani minua rakastumasta Amineen?" kysyi hän itseltään. "Ei suinkaan, koska merimiehet, jotka tekevät matkoja Intiaan, ovat aina monta kuukautta maissa. Minun pitää isääni hakea suurilta valtameriltä, mutta luultavasti saan palata takaisin montakin kertaa onnistumatta yrityksessäni. Onko minun kumminkin pakko olla hakematta lohtua rakastavalta naiselta? Teenkö oikein koettaessani voittaa hänen rakkautensa, jonka vertaista syvyydessä ja uskollisuudessa ei luullakseni ole usein tavattavissakaan? Voinko pyytää häntä yhtymään mieheen, jonka elämä tulee olemaan niin epävarmaa? Mutta eikö kaikkein merimiesten elämä ole sellaista, kun he uhmaavat aaltoja tuuman paksuinen lauta itsensä ja kuoleman välissä? Minuthan on sitäpaitsi vihitty erääseen tehtävään enkä niin ollen voi kuolla, ennenkuin se on suoritettu. Mutta milloin se tapahtuu ja kuinka tämä kaikki loppuu? Vastako kuolemassa? Toivoisin olevani levollisempi, että paremmin voisin miettiä, mitä minun pitäisi tehdä."
Filip istui sellaisissa ajatuksissa päivän koittoon asti, jolloin hänen valppautensa laimeni ja hän nukahti.
Hän heräsi siihen, että käsi laskeutui hänen olalleen. Hän säpsähti ja tarttui pistooliinsa, mutta huomasikin silloin Aminen edessään.
"Tuo oli siis tarkoitettu minulle", sanoi Amine hymyillen, toistaen
Filipin sanat edelliseltä illalta.
"Teillekö, Amine? Kyllä, suojellakseni teitä vieläkin kerran, jos se vain osoittautuu tarpeelliseksi."
"Olen siitä aivan varma. Olette ollut äärettömän ystävällinen, kun olette valvonut vielä koko yönkin sellaisten ponnistusten jälkeen. Nyt on kumminkin jo valoisa päivä. Tulkaa nyt sisälle levähtämään."
"Kiitoksia, mutta minua ei nukuta enää ollenkaan. Täällä on paljon tekemistä. Meidän pitää ilmoittaa pormestarille tapahtuma ja ruumiit saavat olla paikoillaan, kunnes asia on tutkittu. Lähteekö isänne sinne, Amine, vai pitääkö minun mennä?"
"Isälleni sopii se paremmin, koska hän asuu talossa. Jääkää te vain tänne ja ellette haluakaan nukkua, pitää teidän kuitenkin nauttia joitakin virvokkeita. Menen ilmoittamaan päätöksemme isälleni. Hän on jo syönyt aamiaisensa."
Amine haki hänet pihalle ja hän oli heti valmis lähtemään likimmäisen kylän pormestarin luo.
Sittenkuin lääkäri oli poistunut, pyysi Amine Filipiä tulemaan sisään juomaan kahvia, joka oli niin harvinainen juoma siihen aikaan, ettei Filip ollenkaan ollut osannut otaksuakaan sellaista olevan tuon itaran herra Pootsin talossa, mutta vanhus ei voinut olla ilman sitä, koska hän oli nuoruudessaan tottunut siihen.
Filip, joka ei ollut syönyt neljäänkolmatta tuntiin, ei kursastellut ryhtyessään ruokiin käsiksi. Amine istuutui häntä vastapäätä ja katsoi vaitiollen hänen aterioimistaan.
"Amine", sanoi Filip vihdoinkin, "vahtiessani yöllä oli minulla tarpeeksi aikaa ajattelemiseen. Saanko puhua peittelemättä?"
"Kyllä. Olen nimittäin varma, ettette halua sanoa mitään sellaista, mikä voi loukata neidon korvia."
"Olette oikeassa, Amine. Olen ajatellut teitä ja isäänne. Ette voi enää jäädä asuinaan tähän erillään olevaan taloon."
"Niin, tämä on kyllä minunkin mielestäni liian kaukana muista asunnoista, kun otetaan huomioon hänen ja minun turvallisuuteni, mutta tehän tunnette hänet, hän pitää yksinäisyydestä, vuokra ei ole korkea ja hän on levoton rahojensa vuoksi."
"Ihminen, joka on levoton rahojensa vuoksi, vieköön ne varmaan talteen, sillä täällä ne ovat aina vaarassa. Kuulkaahan nyt, Amine, taloni on muiden talojen keskellä, ja ne suojelevat keskinäisesti toisiaan. Olen nyt aikeissa poistua siitä ehkä ikuisiksi ajoiksi. Aion nimittäin purjehtia ensimmäisessä parhaassa laivassa Intiaan."
"Intiaanko? Mutta miksi? Sanoittehan eilen omistavanne tuhansia guldeneja."
"Niin omistankin, mutta minun pitää sittenkin lähteä, Amine, sillä velvollisuuteni kutsuu minua. Älkää kyselkö minulta enempää, vaan kuunnelkaa ehdotustani. Isänne saa muuttaa asumaan talooni minun poissaoloajakseni. Hän tekee minulle palveluksen silloin pitäessään huolta siitä ja teidän pitää taivuttaa hänet muuttoon. Hän voi myös vartioida rahojani. En tarvitse niitä nyt tällä haavaa enkä voi ottaa niitä mukaanikaan."
"Isälleni ei voida uskoa vieraiden ihmisten rahoja."
"Miksi kokoaa isänne rahaa, Amine? Hän ei voi kuitenkaan ottaa niitä mukaansa kuollessaan. Hän kokoaa niitä varmaankin teille ja silloinhan ovat minunkin rahani varmassa tallessa."
"Antakaa ne minun taakseni, niin silloin ne kyllä säilyvät. Mutta miksi pitää teidän matkustaa pois ja panna elämänne vaaralle alttiiksi, kun olette niin rikas?"
"Älkää kyselkö sitä minulta, Amine. Se on minun pojanvelvollisuuteni.
Enempää en nyt missään tapauksessa voi ilmaista."
"Koska se on velvollisuutenne, en halua sitä kyselläkään. En tahtonut sitä tietääkään naisellisesta uteliaisuudesta, vaan parempi tunne pakotti minut tekemään tuon kysymyksen, vannon sen teille."
"Millainen tunne, Amine?"
"Tuskin tiedän sitä itsekään, ehkä jonkunlainen hyvien tunteiden yhtymä, nimittäin kiitollisuuden, kunnioituksen, luottamuksen ja suopeuden. Eivätkö ne jo riitä?"
"Kyllä, Amine. Näin lyhyen tuttavuuden jälkeen voidaan sellaista pitää jo suurena voittona. Mutta minä tunnen vielä muutakin teitä kohtaan. Jos kumminkin tunteenne minua kohtaan ovat sellaiset kuin sanotte, niin tehkää minulle jo tänään sellainen palvelus, että taivutatte isänne muuttamaan tästä talosta heti minun kotiini."
"Missä aiotte sitten itse asua?"
"Ellei isänne suostu ottamaan minua täysihoitolaiseksi tuoksi lyhyeksi ajaksi, haen asunnon jostakin muualta. Mutta jollei hänellä ole mitään sitä vastaan, suostun maksamaan hänelle kunnollisesti siitä — tarkoitan, ellei teillä ole mitään sitä vastaan, että jään taloon noiksi muutamiksi päiviksi."
"Mitäpä vastaansanomista minulla olisi? Tämä asuntomme ei ole tavallinen ja te tarjoatte meille suojaa. Tekisimme hirmuisen väärin ja olisimme äärettömän kiittämättömiä, jos karkoittaisimme teidät omasta kodistanne."
"No taivuttakaa hänet sitten muuttoon, Amine. En halua mitään vuokraa, vaan pitäisin sitä jonkunlaisena suosionosoituksena itselleni, sillä matkustan hyvin levotonna täältä, ellen tiedä teidän olevan turvassa. Lupaatteko sen minulle?"
"Lupaan teille, että käytän kaiken vaikutusvaltani, ja voin sanoa teille jo edeltäpäin, että se kyllä tapahtuu, sillä tunnen voimani. Tässä on käteni sen vahvistukseksi. Oletteko nyt tyytyväinen?"
Filip tarttui tuohon hänelle ojennettuun pieneen käteen, mutta ei voinutkaan hillitä enää tunteitaan, vaan suuteli sitä. Hän katsoi samalla Amineen, suuttuiko Amine hänen rohkeudestaan. Tytön tummien silmien katse oli kohdistunut häneen, kuten edellisenäkin iltana, jolloin hän päästi Filipin sisään, ja hän näytti nytkin haluavan lukea Filipin ajatukset, mutta ei vetänyt kuitenkaan kättään pois.
"Voitte luottaa minuun, Amine", sanoi Filip ja suuteli kättä vieläkin kerran.
"Toivon sitä — uskon sen — niin, olen aivan varma siitä", vastasi
Amine.
Filip päästi hänen kätensä irti ja Amine palasi paikoilleen, jossa hän istui hetkisen hiljaa ja ajatuksiinsa vaipuneena. Filip vaikeni myös, sillä hänelläkin oli omat mietteensä.
"Muistaakseni", aloitti Amine vihdoinkin, "kuulin isäni sanovan äitiänne hyvin köyhäksi. Hän kertoi, että äitinne oli hieman sekapäinen, ja mainitsi samalla, että talossanne on muudan huone, jota ei ole avattu pitkiin aikoihin."
"Niin, se on ollutkin lukittuna eiliseen asti."
"Sieltäkö löysitte nuo rahanne? Eikö äitinne sitten tiennytkään mitään niiden olemassaolosta?"
"Kyllä, koska hän puhui niistä minulle kuolinvuoteellaan."
"Hänellä oli varmaankin sitten hyvin pätevät syyt tuon huoneen lukossapitämiseen."
"Niin olikin."
"Millaiset, nuo syyt olivat, Filip?" kysyi Amine vienolla ja hiljaisella äänellä.
"En voi ilmaista niitä, saatte tyytyä siihen kun sanon, että hän pelkäsi muudatta näkyä."
"Millaista näkyä?"
"Hän kertoi isäni näyttäytyneen hänelle siellä."
"Uskotteko sen, Filip?"
"En epäile ollenkaan, Amine, mutta en voi vastata enää useampiin kysymyksiin. Nyt on huoneen ovi auki eikä kenenkään tarvitse pelätä, että hän näyttäytyy jälleen."
"En sitä pelkääkään", vastasi Amine vakavasti, "mutta eikö päätöksenne lähteä merelle johdu jotenkin tuosta seikasta?"
"Voin empimättä tunnustaa teille, että se aiheutuu juuri siitä, mutta nyt pyydän teitä, ettette kyselisi minulta enempää. Olen pahoillani, mutta velvollisuuteni kieltää minua puhumasta muuta."
"Olitte niin innokas saamaan takaisin tuon pyhäinjäännöksen, Filip", sanoi Amine hetkisen kuluttua, "että luulen senkin varmasti yhtyvän jollakin tavoin tuohon salaisuuteen, vai mitä?"
"Vastaan nyt viimeisen kerran kysymykseenne, Amine. Niin, se kuuluu siihen hyvin läheisesti, mutta älkää kyselkö minulta nyt enempää."
"Olette niin muissa ajatuksissa, Filip, ettette ymmärrä minun osoittavan vain teille kohteliaisuutta tiedustellessani asioitanne."
"Kyllä minä ymmärrän ja olenkin teille hyvin kiitollinen siitä. Suokaa minulle anteeksi ja muistakaa, ettei salaisuus ole omani, minusta ainakin tuntuu siltä. Jumala tietää minun toivovan, etten olisi milloinkaan sitä kuullutkaan, sillä se on särkenyt kaikki elämäni toiveet."
Kun Filip katsoi ylös, huomasi hän Aminen katseen kohdistuneen häneen.
"Haluaisitte mielellänne lukea ajatukseni, Amine, ja tutustua salaisuuteeni, vai mitä?"
"Ajatuksenne tahtoisin kyllä tietää, mutta en salaisuuttanne, vaikka olenkin pahoillani, että se painaa mieltänne niin raskaasti. Se on varmaankin hirmuinen, koska se voi lannistaa niin rohkeankin luonnon kuin teidän."
"Mistä olette saanut rohkeutenne?" kysyi Filip puhuakseen jostakin muusta.
"Olosuhteet tekevät ihmisistä joko rohkeita tahi pelkureita. Sellaiset, jotka ovat tottuneet vaaroihin ja vaikeuksiin, eivät pelkää niitä."
"Missä olette ollut alttiina sellaisille, Amine?"
"En täällä, vaan maassa, jossa synnyin."
"Ettekö halua kertoa minulle elämänne tarinaa, Amine? Voin hyvin säilyttää salaisuuden, jos vain käskette."
"Olette sen jo minulle todistanutkin aivan vasten tahtoani", vastasi Amine hymyillen, "mutta teillä on oikeus tietää jotakin hänestä, jonka hengen olette pelastanut. Kun isäni poikasena matkusti muutamassa kauppalaivassa, ottivat maurit hänet vangiksi ja myivät hänet omassa maassaan orjaksi eräälle lääkärille. Kun isäntä huomasi, että orjalla oli terävä järki, otti hän pojan apulaisekseen ja juuri tuon miehen johdolla oppikin sitten isäni kaiken taitonsa. Hän oli muutamien vuosien kuluttua aivan yhtä taitava kuin hänen opettajansakin. Mutta tehän tiedätte isäni itaruuden, jota ei voida salata, hän halusi rikastua ja kääntyi muhamedin uskoon, jolloin hän pääsi vapaaksi ja voi ruveta harjoittamaan ammattiaan omaan laskuunsa. Hän otti vaimokseen arabialaisen naisen, muutaman orjantyttären, jonka hän oli parantanut, ja asettui asumaan siihen maahan. Minä synnyin, isäni kokosi rikkauksia ja tuli hyvin kuuluisaksi, mutta kun erään päällikön poika kuoli hänen hoidossaan, ruvettiin häntä syyttämään. Hänet julistettiin lainsuojattomaksi, mutta hän onnistui pakenemaan menettäen kuitenkin koko omaisuutensa. Äitini ja minä seurasimme häntä. Hän pakeni beduiinien turviin ja oli sitten heidän luonaan muutamia vuosia. Siellä totuin nopeihin marsseihin, hurjiin hyökkäyksiin, tappioihin ja pakoon, ja usein näin murhiakin. Mutta kun beduiinit eivät maksaneet isälleni tarpeeksi ja kun hän kuuli päällikön kuolleen, palasi hän Kairoon ja rupesi jälleen harjoittamaan ammattiaan. Hän kokosi taasen paljon rahaa, mutta saikin sitten ajoissa kuulla, että uusi päällikkö himoitsee niitä. Hän otti osan omaisuudestaan mukaansa ja pakeni muutamassa pienessä laivassa Espanjaan. Hän ei ole kumminkaan saanut pitää rahojaan milloinkaan pitkää aikaa, sillä hänet on aina ryövätty. Nyt on hän taasen näiden kolmen vuoden kuluessa, jotka olemme asuneet täällä, koonnut jotakin. Emme olleet kuin vuoden Middleburgissa ja sitten muutimme tänne. Sellainen on elämäni tarina, Filip."
"Kuuluuko isänne vieläkin muhamedin uskokuntaan?"
"En tiedä. Hän ei luullakseni kuulu mihinkään, sillä hän ei ole opettanut minua milloinkaan. Hänen kultansa on hänen jumalansa."
"Entä teidän?"
"Sanon jumalakseni häntä, joka on luonut tämän kauniin maailman — luonnon jumalaa — nimittäkäämme häntä nyt miten vain. Minulla on sellainen tunne, Filip, mutta haluaisin tietää hieman enemmänkin. On olemassa niin paljon erilaisia uskontoja, jotka kaikki luullakseni kuitenkin vievät taivaaseen. Tehän olette kristitty, Filip; onkohan se ainoa oikea uskonto, jokainen sanoo omaa uskoaan oikeaksi, uskokoonpa hän sitten mitä tahansa."
"Kristinusko on ainoa oikea, Amine. Kunpa vain uskaltaisin paljastaa kaikki pätevät todistukseni, niin —"
"— en enää epäilisi. Niinkö? Mutta eikö teidän velvollisuutenne ole ilmaista noita todistuksia? Oletteko juhlallisesti vannonut, ettette milloinkaan puhu niistä?"
"En, mutta minulla on kuitenkin sellainen tunne, etten saa tehdä sitä. Nyt kuulen ääniä. Isänne on varmaankin palannut viranomaisten kanssa ja minun täytyy mennä heitä vastaan."
Filip meni alakertaan, mutta Amine jäi paikoilleen ja katsoi hänen jälkeensä.
"Onko mahdollista", sanoi hän sivellen kädellään otsaansa, "että se voi syntyä näin äkkiä? Niin se kumminkin on. Tunnen, että mieluummin ja'an surun, jonka hän salaa minulta, vaarat, jotka uhkaavat häntä, niin, itse kuolemankin hänen kuin rauhallisen elämän ja onnen jonkun toisen kanssa. Ja kummallista olisikin, ellen joutuisi sitä tekemäänkin. Illalla muuttaa isäni hänen taloonsa. Rupean heti laittamaan tavaroita kuntoon."
Viranomaiset kirjoittivat muistiin Filipin ja herra Pootsin selitykset, ruumiit tarkastettiin ja huomattiin, että ainakin pari heistä oli hyvin tunnettuja maankiertäjiä. Sitten vietiin raadot pois ja Filip ja herra Poots saivat mennä jälleen Aminen luo. Amine kertoi nyt isälleen Filipin suunnitelman ja Poots suostui siihen, pääasiallisesti senvuoksi, ettei hänen tarvinnut maksaa vuokraa. He tilasivat vaunut ja samana iltapäivänä vietiin huonekalut, lääkkeet ja suurin osa muustakin irtaimesta uuteen asuntoon. Vasta sitten kuin oli pimeä, nostettiin lääkärin raskas rahakirstu vaunuihin ja Filip istuutui sen viereen suojelemaan sitä. Amine käveli sivulla isänsä kanssa. Oli jo myöhä ilta, kun kaikki saatiin sellaiseen järjestykseen, että voitiin mennä nukkumaan.
