Читать книгу Lentävä hollantilainen - Фредерик Марриет - Страница 6

Sisällysluettelo

Välittämättä siitä, mihin suuntaan hän meni, käveli Filip kauan aikaa eteenpäin kirje kourassaan. Hän tyyntyi kuitenkin vähitellen ja koska hän oli hengästynyt kovasta kävelemisestä, istuutui hän vihdoin muutamalle penkille ja laski tuon peloittavan kirjeen polvelleen. Kun hän käänsi sen toisin päin ja huomasi sinetin olevan mustan, huokaisi hän.

"En voi lukea sitä vieläkään", ajatteli hän ja lähti taasen kulkemaan.

Puolen tunnin kuluttua pysähtyi hän jälleen. Aurinko alkoi laskea ja Filip seisoi paikoillaan katsoen siihen niin kauan, että hänen silmänsä huikesivat.

"Sitä voisi melkein luulla Jumalan silmäksi, ja ehkä se sellainen onkin", ajatteli hän. "Mutta laupias luoja, miksi juuri minut on valittu sellaisen tehtävän toimeenpanijaksi?"

Hän katsoi ympärilleen löytääkseen jonkun paikan, jossa hän voisi kenenkään näkemättä murtaa sinetin ja lukea tuon henkien maailmasta tulleen viestin. Vähän matkan päässä oli pieni pensaikko muutaman metsikön laidassa. Hän meni sinne ja piiloutui niin, ettei kukaan kulkija voinut huomata häntä.

Katsottuaan vielä kerran laskeutuvaan aurinkoon tunsi hän itsensä rauhallisemmaksi.

"Tahtosi on kai taipumaton", huudahti hän. "Kohtaloni on sellainen ja molempien täytyy tapahtua."

Kun hän mursi sinetin, säpsähti hän ajatellessaan, ettei sitä ollut lähettänyt mikään kuoleva, ja muistaessaan, että se sisälsi kadotukseen tuomitun miehen salaisuuden. Mutta tuo tuomittu oli hänen isänsä, jonka muistoa hänet oli opetettu rakastamaan ja joka voitiin pelastaa hirveästä kohtalosta ainoastaan tuossa kirjeessä ilmaistuilla neuvoilla.

"Millainen pelkuri minä oikeastaan olenkaan, kun voin kuluttaa hukkaan näin monta kallista tuntia? Näyttää aivan siltä kuin aurinko viipyisi tuolla mäen laella vain siksi, että voisin lukea tämän."

Sitten hän rohkaisi luontonsa ja mursi tyynesti sinetin, jossa olivat hänen isänsä nimikirjaimet.

"Katariinalle!

Erään niistä suopeista hengistä, jotka itkevät ihmisten rikosten vuoksi, on sallittu ilmoittaa minulle se ainoa keino, jonka avulla kauhea rangaistukseni voidaan peruuttaa.

Jos vain oman laivani kannella saan käsiini tuon pyhän kalleuden, jonka nimessä vannoin tuon kohtalokkaan valan, jos vain saan suudella sitä nöyrästi ja kastella katumuksen kyynelillä tuon pyhän puupalasen, saan sitten levätä rauhassa.

Miten se tulee tapahtumaan ja kenelle tämä kohtalokas tehtävä uskotaan, en tiedä. Ah, Katariina, meillähän on poika mutta ei, älä puhu hänelle milloinkaan minusta. Rukoile puolestani ja nyt hyvästi.

J. Vanderdecken."

"Se oli siis kumminkin totta", ajatteli Filip, "ja isäni saa vieläkin kitua elävänä helvetissä. Ja hän vetoaa minuun… no niin, kenenkä muun puoleen hän oikeastaan voisikaan kääntyä? Enkö ole hänen poikansa ja eikö tämä ole velvollisuuteni?"

"Niin, isä", huudahti Filip ja polvistui, "et ole kirjoittanut näitä rivejä turhaan! Salli minun lukea ne läpi vieläkin kerran."

Hän kohotti kätensä, ja vaikka hänestä tuntuikin siltä, että hän piti vielä kirjettä siinä, ei sitä kumminkaan enää näkynyt. Hän katsoi ruohikkoon, oliko se pudonnut sinne, mutta sitä ei ollut sielläkään. Oliko hän sitten vain kuvitellut? Ei, hänhän oli lukenut jokaisen sanan. "Siinä tapauksessa on tuo tehtävä aiottu ainoastaan minulle", sanoi hän. "Tulkitsen merkin niin. Kuule minua, isäni, jos sinun sallitaan, ja kuule minua armollinen taivas, kuule poikaa, joka vannoo tuon pyhän aarteen nimessä, että hän koettaa saada tuomion peruutetuksi tahi itse joutua perikatoon. Omistan kaikki päiväni tähän tehtävään ja sitten kuin olen täyttänyt velvollisuuteni, toivon saavani kuolla levossa ja rauhassa. Ah taivas, joka otit vastaan isäni ajattelemattoman valan, ota nyt vastaan pojankin vala, jonka hän vannoo saman ristin nimessä, ja jos vannon väärin, rankaise minua vielä kovemmin kuin häntä. Ota vastaan se, Herra, niin totta kuin toivon sinun kerran ottavan vastaan isän ja pojan, mutta jos rukoukseni tuntuu sinusta liian rohkealta, suo minulle anteeksi julkeuteni."

Filip heittäytyi suulleen maahan ja painoi huulensa tuohon pyhään tunnuskuvaan. Aurinko laski ja hämärä muuttui vähitellen pimeydeksi Filipin rukoillessa ja ajatellessa.

Vihdoin hän säpsähti äkkiä kuullessaan ihmisääniä. Muutamia miehiä oli istuutunut ruohikkoon lähelle sitä paikkaa, johon hän oli piiloutunut. Hän ei olisi halunnut kuunnella heidän keskusteluaan ja olisi hiipinytkin tiehensä, ellei hän äkkiä olisi kuullut Pootsin nimeä mainittavan. Hän kuunteli nyt tarkkaavaisesti ja sai selville, että miehet olivat eron saaneita sotilaita, joilla sinä yönä oli tarkoitus murtautua pienen lääkärin asuntoon, koska he tiesivät hänen säilyttävän takanaan suurta rahasummaa.

"Minun ehdotukseni on paras", sanoi muudan heistä. "Hänellä ei ole muita kuin tytär luonaan."

"Hän on minusta arvokkaampi kuin kaikki hänen rahansa yhteensä", sanoi toinen. "Ennenkuin siis lähdemme, toivon sen olevan päätetyn asian, että hän luovutetaan minulle."

"Jos haluatte ostaa hänet, ei meillä ole mitään sitä vastaan", vastasi kolmas.

"No olkoon menneeksi. Kuinka paljon kehtaatte pyytää tuollaisesta itkevästä tyttösestä?"

"Viisisataa guldenia", sanoi muudan.

"Suostun siihen, mutta vain sellaisella ehdolla, että jollei osani saaliista ole niin suuri, saan hänet kumminkin, vai mitä?"

"No se on nyt oikeus ja kohtuus", vastasi toinen. "Erehdyn kuitenkin suuresti, ellemme saa enempää kuin tuhannen guldenia tuon vanhuksen kätköistä. Lupaammeko hänet siis Baetensille?"

"Kyllä", sanoivat muut.

"Hyvä", huudahti mies, jolle herra Pootsin tytär oli luvattu. "Nyt olen koko sielustani mukana yrityksessä. Olen rakastanut tuota tyttöä jo kauan ja koettanut mennä naimisiin hänen kanssaan, mutta tuo vanha saituri hylkäsi kosintani, vaikka olen vänrikki. Nyt aion kostaa. Emme armahda häntä ollenkaan."

"Emme varmastikaan!" huusivat muut.

"Lähdemmekö heti vai odotammeko tunnin, että kuu ennättää nousta, jolloin meidät voidaan huomata?"

"Kuka meidät nyt huomaisi? Sellaista ei voi tapahtua muuten kuin että joku tulee hakemaan häntä sairaan luokse. Sitä parempi on luullakseni, kuta myöhemmin lähdemme."

"Meillä on sinne puolen tunnin matka ja jos odotamme täällä vielä puoli tuntia, saamme juuri kuutamon siksi, kun laskemme guldenejamme."

"Hyvä on. Siinä tapauksessa ennätän panna uuden piin pyssyyni ja ladata sen uudestaan. Pimeys ei tee minulle ollenkaan kiusaa."

"Niin, olet siihen kyllä tottunut, Jan."

"Niin olenkin ja tämän luodin ammun nyt tuon vanhan roiston pään läpi."

"Hyvä on. Haluankin mieluummin, että sinä teet sen", vastasi toinen. "Hän pelasti nimittäin henkeni Middleburgissa silloin kun muut luulivat minun kuolevan."

Filip ei viivytellyt kauempaa, vaan hiipi pensaiden taitse metsikköön ja valitsi sitten erään kiertotien, etteivät roistot häntä huomaisi. Hän oli heti ymmärtänyt, että miehet olivat eronsaaneita sotilaita, jotka muuttivat seudun hyvin rauhattomaksi. Kaikki hänen ajatuksensa kohdistuivat nyt siihen, miten hän voisi pelastaa vanhan lääkärin ja tämän tyttären heitä uhkaavasta vaarasta. Senvuoksi hän unhotti kokonaan hetkiseksi isänsä ja päivän järkyttävät tapahtumat.

Kahdenkymmenen minuutin kuluttua saapui hän lääkärin asunnon edustalle. Hän koputti, mutta ei saanut minkäänlaista vastausta. Sitten vasta, kun hänen uudistuviin koputuksiinsakaan ei vastattu, ymmärsi hän, että Poots oli kutsuttu jonkun sairaan luokse.

"Neiti", hän huusi kovasti, "jos isänne on ulkona, kuten luulen, niin kuunnelkaa, mitä minulla, Filip Vanderdeckenilla on sanomista! Kuulin vähän aikaa sitten neljän roiston neuvottelevan, että he tappavat isänne ja ryöstävät hänen rahansa. Vannon tuon pyhäinjäännöksen nimessä, jonka annoitte minulle takaisin aamulla, että puhun totta."

Filip odotti hetkisen, mutta kun hän ei saanut minkäänlaista vastausta, jatkoi hän:

"Nuori neiti, jos panette arvoa sille, jonka täytyy olla kallisarvoisempi teille kuin isänne kulta hänelle, niin avatkaa ikkuna ja kuunnelkaa mitä minulla on sanottavaa."

Vähän ajan kuluttua aukeni ikkuna ja Filip voi pimeässäkin erottaa herra Pootsin kauniin tyttären.

"Nuori mies, mitä haluatte näin sopimattomaan aikaan? Mitä teillä on minulle sanottavaa?"

Filip kertoi nyt hänelle kuulemansa ja lopetti pyytäen, että neiti laskisi hänet sisään, jotta hän voisi puolustaa häntä.

"Ajatelkaa vain kertomustani, kaunis neiti", sanoi hän. "Teidät on myyty miehelle, jonka nimi oli muistaakseni Baetens. Tiedän, ettette välitä kullasta, mutta ajatelkaa itseänne ja päästäkää minut sisään. Vannon äitiraukkani sielun nimessä, että jokainen puhumani sana on totta."

"Sanoitteko Baetens, herra?"

"Ellen kuullut väärin, nimittivät toiset häntä niin. Hän kertoi joskus maailmassa rakastuneensa teihin."

"Muistan hyvin tuon nimen, mutta en tiedä oikein, mitä minun pitää tehdä tahi sanoa. Isäni meni auttamaan muudatta lapsivuoteessa makaavaa naista ja voi viipyä vielä poissa monta tuntia. Olen yksinäni ja nyt on yö. Minun ei pitäisi avata ovea, mutta en voi kuitenkaan olla uskomatta teitä. Ette suinkaan voi olla niin roistomainen, että keksitte tällaisia juttuja?"

"En — niin totta kuin kerran toivon tulevani autuaaksi. Mutta älkää panko elämäänne ja kunniaanne alttiiksi, vaan päästäkää minut sisään."

"Ja vaikka sen nyt tekisinkin, mitä voisitte tehdä niin useaa vastaan? Heitä on neljä yhtä vastaan ja niin ollen voittavat he teidät pian."

"Ei, jos teillä vain on aseita, ja luullakseni on isänne hankkinut sellaisia. En pelkää noita roistoja, ja tiedättehän minun olevan rohkean."

"Kyllä ja nyt aiotte uskaltaa henkenne niiden puolesta, joita ennen uhkasitte. Kiitän teitä, mutta en uskalla avata ovea."

"Ellette päästä minua sisään, jään tänne ulos aseitta ja olen huonosti varustettu taistellakseni neljää asestettua roistoa vastaan. Pysyn täällä paikoillani kumminkin todistaakseni teille kertomukseni totuuden ja sen, että haluan mielelläni puolustaa teitä kaikkea pahaa vastaan."

"Minä joutuisin niin ollen syypääksi kuolemaanne, mutta se ei saa tapahtua. Ah, hyvä herra, vannokaa kaiken sen nimessä, jota pidätte pyhänä, ettette petä minua."

"Vannon sen teidän nimessänne, nuori neiti, sillä olette minulle muita kalliimpi."

Ikkuna suljettiin nyt ja hetkisen kuluttua avasi herra Pootsin kaunis tyttö oven. Hän piti kynttilää oikeassa kädessään ja väri vaihtui alituisesti hänen poskissaan. Vasemmassa kädessä, joka riippui sivulla, oli pistooli melkein piilossa esiliinan alla. Filip näki sen heti, mutta ei ollut sitä huomaavinansakaan. Hän halusi vain rauhoittaa tyttöä.

"Nuori neiti", hän sanoi, "ennenkuin kuu on noussut, ovat rosvot täällä. Haluan suojella teitä, kunhan vain luotatte minuun. Voisiko kukaan sitäpaitsi tehdäkään teille mitään pahaa?"

Kun tyttö seisoi siinä hämillään, mutta kuitenkin rohkeana, kannatti häntä todellakin katsella. Hänen sopusuhtainen vartalonsa ja kaunis pukunsa herättivät Filipissä sekä kummastusta että ihailua. Hänellä ei ollut päähinettä ja kahdelle letille palmikoitu pitkä tukka riippui hartioilla, ja vaikka hän olikin pieni, oli hänen ruumiinsa kuitenkin hyvin muodostunut. Paljon maailmaa nähnyt henkilö olisi kumminkin heti huomannut, että hänen kasvojensa piirteet ja puku olivat arabialaista alkuperää.

Hän katsoi vakavasti Filipiin kuin lukeakseen tämän salatuimmatkin ajatukset, mutta Filipin rehelliset kasvot ja miehekäs esiintyminen rauhoittivat häntä paljon.

"No tulkaa nyt sitten sisään", sanoi hän hetkisen mietittyään. "Huomaan nyt, että voin empimättä luottaa teihin." Filip totteli ja sulki ja lukitsi sitten oven.

"Emme saa hukata enää ollenkaan aikaa", sanoi hän. "Ettekö halua sanoa minulle nimeänne?"

"Minua sanotaan Amineksi", vastasi tyttö.

"Kiitoksia. Onko teillä aseita ja ampumatarpeita asunnossanne?"

"On kumpiakin. Toivon vain, että isäni tulisi kotiini."

"Minäkin toivoisin", sanoi Filip, "että hän tulisi ennen rosvoja. Haluaisin kumminkin, ettei hän saapuisi hyökkäyksen kestäessä, sillä siellä on pyssy, joka on erityisesti ladattu hänen varaltaan, ja jos he saavat hänet kiinni, eivät he säästä hänen henkeään, elleivät saa kaikkea hänen kultaansa tahi teitä lunnaiksi. Mutta missä nuo aseet nyt ovat?"

"Seuratkaa minua", sanoi Amine vieden Filipin muutamaan yläkerran kaukaisimpaan huoneeseen, jota hänen isänsä näytti käyttävän työhuoneenaan. Kaikilla seinillä oli hyllyjä, joilla oli pulloja ja rasioita. Eräässä nurkassa oli rautainen rahakirstu ja kamiinin yläpuolella oli kaksi karbiinia ja pari pistoolia.

"Ne ovat kaikki latingissa", sanoi Amine laskien kädessään olevan pistoolin pöydälle.

Filip otti aseet alas ja tarkasti ne samoin kuin senkin pistoolin, jonka Amine oli pannut pöydälle. Sekin oli ladattu.

"Tämä oli siis aiottu minulle, Amine", sanoi hän hymyillen.

"Ei teille, vaan jollekin kavaltajalle, jos sellainen olisi koettanut tunkeutua tänne."

"No niin, hyvä neiti", sanoi Filip, "nyt asetun tämän ikkunan ääreen, mutta teidän pitää sammuttaa kynttilä. Voitte jäädä tänne ja panna oven lukkoon, jos pelkäätte."

"Ette tunne minua ollenkaan, jos luulette minun pelkäävän hyökkäystä.

Jään tänne pyssyjä lataamaan, johon olen hyvin tottunut."

"Ei, ei", huudahti Filip, "voitte vielä haavoittua."

"Mahdollista kyllä, mutta luuletteko minun voivan olla toimetonna täällä silloin kun toinen panee henkensä alttiiksi minun vuokseni? Tiedän kyllä velvollisuuteni ja aion sen täyttääkin."